Browsing by Title

Now showing items 3206-3225 of 3676

Urakkakilpailun voittaminen parhaan näköisellä tarjouksella : Tehokas sopimusrikkomus rakennusurakkasuhteessa

Krootila, Kristian (2016)

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukaisissa rakennusurakkasopimuksissa tapahtuvia urakoitsijan suorituksen viivästyksiä erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa viivästys on urakoitsijan ennalta suunnittelema, ja joissa viivästys ulottaa vaikutuksensa rakennusurakkasopimusta edeltäneeseen urakkakilpailuun. Käsittelyn kohteena ovat nimenomaan sellaiset suunnitellut viivästykset, joita voidaan pitää oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta tehokkaina sopimusrikkomuksina. Tehokkaassa sopimusrikkomuksessa sopimuksen välittömille osapuolille ei aiheudu sopimusrikkomuksesta vahinkoa, vaan tilaajalle koituva vahinko viivästyksestä kompensoidaan sopimussakolla, ja urakoitsija laskee etukäteen, kuinka paljon rakennusurakka voi viivästyä, jotta hän tekisi rakennusurakalla voittoa. Itse sopimusrikkomus koskee rakennusurakkasopimusta, mutta ulottaa merkityksensä myös urakkakilpailuun ja erityisesti urakoitsijan menestykseen urakkakilpailussa, minkä johdosta tutkielmassa puhutaan tehokkaasta sopimusrikkomuksesta rakennusurakkasuhteessa. Rakennusurakkasopimuksen sopimusrikkomus voi ulottaa merkityksensä urakkakilpailuun tutkielman mukaan silloin, jos tilaaja suosii mahdollisimman nopeaa urakka-aikataulua, mikä on myös ilmaistu tarjouspyynnössä. Tällöin urakoitsija voi tehdä urakkakilpailussa sellaisen tarjouksen, jonka sisältämässä urakka-aikataulussa urakoitsijan on alkujaankin mahdotonta pysyä ja jonka urakkahintaan on laskettu etukäteen mukaan rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukainen viivästyssakko. Olennaista on myös se, että urakoitsija salaa varsinaisen toimintasuunnitelmansa tilaajalta, sillä näin urakoitsija voi tällaisella vilpillisellä tarjouksella voittaa sellaisen urakkakilpailun, jota urakoitsijan ei olisi mahdollista voittaa totuudenmukaisella ja realistisella tarjouksella. Toimintamallin toimivuus perustuu etenkin siihen, että rakennusurakoissa käytetään usein rakennusurakan yleisten sopimusehtojen viivästyssakkoehtoa sellaisenaan, eikä kyseinen viivästyssakkoehto ole erityisen ankara urakoitsijaa kohtaan. Lisäksi toimintamalli vaatii, että tilaaja on tarjouspyynnössään ilmoittanut voittavan tarjouksen merkittävimmäksi valintaperusteeksi nopean urakka-ajan. Tutkielmassa käsitellään sekä yksityisiä urakkakilpailuja, joihin sovelletaan rakennusalan urakkakilpailun periaatteita, sekä julkisia urakkakilpailuja, joihin sovelletaan lakia julkisista hankinnoista. Menettelyt muistuttavat jossain määrin toisiaan, ja molempien menettelyjen pääasiallinen tarkoitus tutkimuskysymyksen kannalta relevanteilta kohdin on suojata erityisesti urakkakilpailuun osallistuvien urakkakandidaattien oikeuksien toteutumista urakkakilpailussa, eikä niinkään tilaajan tai hankintayksikön oikeuksia, vaikka toki näitäkin suojataan. Tutkimuskysymykset ovat (1) selvittää, onko urakkakilpailun sääntöjen kiertäminen tosiasiassa mahdollista tässä kuvatulla tavalla sekä (2) kuinka tämänlainen toimintamalli voitaisiin kaikkein tehokkaimmin ehkäistä. Asian keskiössä on ennen kaikkea tilaajan tai hankintayksikön mahdollisuus selvittää urakoitsijoiden tarjousten aito toteuttamiskelpoisuus, johon liittyvät urakkakilpailun periaatteiden sekä hankintalain kohdat epäilyttävän alhaisesta hinnasta ja sen merkityksestä tarjouksen hylkäämisperusteena urakkakilpailussa. Tutkielmassa otetaan kantaa siihen, pitäisikö esimerkiksi epäilyttävän nopea urakka-aikataulu olla epäilyttävän alhaisen hinnan ohella tarjouksen hylkäämisperuste niin yksityisissä kuin julkisissakin urakkakilpailuissa, jotta tutkielmassa kuvattua kyseenalaista urakkakilpailutoimintaa voitaisiin ehkäistä. Tutkielmassa käytetään metodina oikeustieteelle tyypillisesti ennen kaikkea oikeusdogmaattista metodia, mutta asioita tarkastellaan niiden luonteen sekä käytännönläheisyyden takia myös oikeustaloustieteellisessä viitekehyksessä. Myös tutkimuskysymykseen (2) pyritään vastaamaan oikeustaloustieteellisiä argumentteja, käytännössä tehokkuusvertailua hyödyntäen.
Urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuus kokonaishintaurakassa YSE 1998 -ehtojen mukaisesti

Larkio, Joakim (2017)

Huomautusten eli reklamaatioiden merkitys on kasvanut rakennushankkeissa. Tutkielman tarkoituksena on jäsennellä rakennusurakan yleisten sopimusehtojen, YSE 1998 -ehtojen mukaista urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuutta ja antaa argumentaatiotukea sen käyttöön liittyvissä tulkinnallisissa tilanteissa. Yhtenä tutkielman päämääränä on selventää urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuuden ulottuvuuden rajat rakennushankkeessa. Tutkielman lähtökohtana on YSE-ehtoihin perustuva urakkasopimus. Tällöin muut kuin kyseisen ehtokokoelman sopimusmääräykset jätetään käsittelemättä tutkielmassa. Tutkielmassa aihetta tarkastellaan vain kokonaishintaurakan kannalta. Tämä ei kuitenkaan suoraan tarkoita, etteikö tutkielmassa esitettyjä tutkimustuloksia voisi hyödyntää muissakin urakkamuodoissa. Tutkielma on rakennettu niin, että jokainen yksittäinen asiakokonaisuus pyritään käsittelemään ensin yleisen sopimusoikeuden kannalta, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan rakennusoikeudellisia erityispiirteitä. Huomautuksentekovelvollisuudesta on määrätty useassa eri YSE 1998 -ehtojen sopimusehdossa. Tutkielmassa käsitellään huomautuksentekovelvollisuutta yleisessä sopimusoikeudessa ja rakennusoikeudessa sekä jäsennellään ja selvennetään YSE-ehtojen huomautuksenvelvollisuutta koskevia määräyksiä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan huomautuksen sisällöllisiä ja muodollisia vaatimuksia rakennusurakassa. Sisällöllisten vaatimusten täyttämiseksi huomautuksen tulee olla riittävän yksilöity, jotta rakennusurakan tilaaja saa tiedon virheestä. Tällöin sillä on mahdollisuus tehdä virheen korjaamiseksi tarvittavia toimenpiteitä. YSE-ehdoissa on määrätty muotovaatimuksista eräissä tilanteissa. Tutkielmassa muotovaraumien on katsottu lähtökohtaisesti olevan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ohjesisältöisiä eli todistelua helpottavia muotovaatimuksia, milloin oikeudenmenetys ei tule kyseeseen muodollisesti virheellisen huomautuksen täyttämisessä. Tutkielmassa käsitellään huomautuksentekovelvollisuuden kannalta kahta olennaista yleistä oikeusperiaatetta, sopimustasapaino- ja lojaliteettiperiaatetta. Huomautuksentekovelvollisuutta pidetään lojaliteettiperiaatteen ilmentymänä, minkä vuoksi sen käsitteleminen tutkielmassa on tärkeää. Lojaliteettiperiaatteen yleisesti hyväksyttynä sisältönä on se, että sopijapuoli ottaa huomioon vastapuolen edut ja oikeudet loukkaamatta omia oikeuksiaan. Urakkasopimuksen luonteen vuoksi urakkasopimuksiin soveltuu korottunut lojaliteettivelvollisuus. Lojaliteettiperiaate takaa viime kädessä sen, että osapuolten velvollisuudet toisiaan kohtaan alkavat neuvotteluvaiheesta. Sopimustasapainolla tarkoitetaan sopimussuhteen sopijapuolten välistä suhdetta. Sopimustasapainoperiaate auttaa ymmärtämään esimerkiksi huomautusvelvollisuuden merkityksen. Kun urakoitsija huomauttaa tilaajaa virheestä, urakoitsija asettaa itsensä samaan asemaan, kuin miten sopimuksessa on alun perin sovittu. Tarvittaessa sopimustasapainoperiaatteen avulla on mahdollista osoittaa se, kenen vastuulla mikäkin seikka on rakennushankkeessa. Tilaajan tiedonantovelvollisuus ja urakoitsijan selonottovelvollisuus vaikuttavat merkittävästi huomautuksentekovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuus tarkoittaa sitä, että osapuolen on annettava oikeat tiedot seikoista, jotka ovat toiselle osapuolelle tärkeitä, ja joilla voidaan olettaa olevan vaikutusta päätöksentekoon sopimusta tehtäessä tai sopimussuhteen aikana sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Tiedot on annettava, vaikka ne olisivat niiden antajalle epäedullisia. Urakoitsijan selonottovelvollisuus kohdistuu kaikkiin urakkasopimuksen, muiden sopimusasiakirjojen ja niitä täydentäviin tilaajan antamiin urakoitsijan suoritusvelvollisuutta liittyviin määräyksiin. Urakoitsijan selonottovelvollisuuden ulottuvuuteen vaikuttaa erityisesti urakoitsijan ammattitaito, jota käsitellään tutkielmassa verrattain laajasti. Lisäksi tilaajan myötävaikutusvelvollisuudella on keskeinen merkitys urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuuteen. Tilaajan tulee myötävaikutusvelvollisuutensa mukaisesti verrata ja tarkistaa suunnitelmat sekä toimittaa ne urakoitsijalle sovitussa ajassa. Jos tilaaja laiminlyö myötävaikutusvelvollisuuttaan, urakoitsija ei voi täyttää työsuoritustaan. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan osapuolten passiivisuuden vaikutuksia huomautuksentekovelvollisuuteen. Osapuolen passiivisuudella on erilaisia vaikutuksia rakennushankkeen eri työvaiheissa. Tutkielman lopussa käsitellään huomautuksentekovelvollisuutta suunnitelmien, urakan viivästymisen sekä lisä- ja muutostöiden kannalta. Erityisesti viivästymisestä sekä lisä- ja muutostöistä aiheutuvat kerrannaisvaikutukset vaikeuttavat huomautuksentekovelvollisuuden täyttämistä. Lisäksi lopussa tarkastellaan lyhyesti vastuun jakautumista rakennusurakassa, mikä osoittaa viime sijassa sen, kenellä on huomautuksentekovelvollisuus tietystä seikasta. Kaiken kaikkiaan urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuutta arvioitaessa on otettava huomioon useita seikkoja. Urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuus, sen täyttäminen ja laajuus on aina arvioitava tapauskohtaisesti.
Urakoitsijan vastuu räjäytys- ja louhintatöissä syntyvistä vahingoista erityisesti tuottamuksesta riippumattoman vastuun näkökulmasta

Mäkinen, Vaula (2019)

Tutkielmassa tarkastellaan urakoitsijan vastuun muodostumista räjäytys- ja louhintatöissä syntyvistä vahingoista sekä sopimus- että deliktivastuun osalta keskittyen erityisesti ankaran vastuun mukaan arvioitaviin tilanteisiin. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tarkoituksena on siten voimassa olevaan oikeuteen tukeutuvan argumentaation keinoin esittää tulkintakannanottoja liittyen urakoitsijan vastuuaseman muodostumiseen räjäytys- ja louhintatöissä sekä pyrkiä löytämään toimivat keinot vastuusta vapautumiseksi tai sen rajoittamiseksi. Aiheen rajauksesta johtuen oikeuskäytäntö ja Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 muodostavat olennaisen osan tutkielman oikeuslähdepohjasta. Urakoitsijan korvausvastuu muodostuu lähtökohtaisesti urakkasopimuksen perusteella, jolloin kysymys on pääsääntöisesti tuottamukseen perustuvasta sopimusvastuusta. Sitä vastoin korvausvastuun aktualisoituessa räjäytysvahingoista sopimuksenulkoisen vastuun tilanteissa synnyttää toiminnan luonne itsessään korvausvastuun pääsääntöisesti tuottamuksen olemassaolosta riippumatta. Koska urakoitsijan vastuun tarkempi sisältö riippuu olennaisesti vastuuperusteesta, muodostaa näiden vertailu lähtökohdan tutkimuskysymysten tarkastelulle. Vastuuperusteena ankara vastuu on kehittynyt vahvasti oikeuskäytännössä, eikä kirjoitetun lain tasolla ole tyhjentävästi säännelty sen soveltamisalaa. Edelleen ankara vastuu voi aktualisoitua sopimukseen perustuen. Räjäytys- ja louhintatyöt niissä syntyvine vahinkoineen ilmentävät yhtä vakiintuneimmista oikeuskäytäntöön perustuvista ankaran vastuun soveltamisaloista. Johtuen sopimusvastuun ominaispiirteistä vastuunrajoitusehtoineen ja räjäytys- ja louhintavahinkojen ankaran vastuun pääsääntöisestä luonteesta, aktualisoituu urakoitsijan ankaran vastuun mukainen korvausvastuu räjäytys- ja louhintavahingoista lähtökohtaisesti nimenomaan juuri suhteessa kolmanteen. Kolmannelle aiheutunut ja urakoitsijan ankaran vastuun perusteena oleva räjäytysvahinko kuitenkin usein synnyttää korvausvastuun myös sopimussuhteessa. Korvausvastuun lopullista muodostumista usein monimutkaistaa lisäksi erilaiset rakennusalalle tyypilliset sopimusketjutilanteet. Näin ollen olennaisen osan tutkielmaa muodostaa myös tarkastelu vastuun muodostumisesta sopimusketjussa. Räjäytysvahinkojen olennaisimpina vaikutuksina urakoitsijalle näyttää olevan niiden aiheuttamat välittömät ja välilliset taloudelliset menetykset sekä mahdolliset imagotappiot. Seuraten räjäytysvahinkojen pääsääntöistä ankaran vastuun luonnetta ja verrattain harvoin ilmenevää mahdollisuutta vedota erinäisiin vapautumisperusteisiin, nousee urakoitsijan riskienhallinta olennaiseen rooliin. Tehokkaaseen riskienhallintaan voidaan katsoa kuuluvan niin ennakkovarautumiseen ja suunnitteluun liittyvät kuin jo syntyneiden vahinkojen selvittämiseen kytkeytyvät prosessit mukaan lukien puolustusstrategiat vastuusta vapautumiseksi tai korvausvastuun pienentämiseksi. Ennakkovarautumisen tärkeimpinä yksittäisinä keinoina esille nousevat jo tarjousvaiheessa tapahtuva urakkakohtaisten riskien kartoitus, etu- ja jälkikäteiskatselmukset, työntekijöiden riittävä perehdytys, urakkasuorituksen valvonta sekä korvausvastuun rajoittaminen ja hajauttaminen erilaisin sopimus- ja vakuutusjärjestelyin. Urakoitsijan jälkikäteinen riskienhallinta nousee kuitenkin ennakkovarautumisen ohella merkitykselliseen rooliin, mikä on looginen seuraus räjäytys- ja louhintatöiden luonteeseen kytkeytyvästä vahinkoriskin realisoitumisen verrattain suuresta todennäköisyydestä. Oikeuskirjallisuus ja -käytäntö antavat viitteitä ankaran vastuun käyttöalan laajentumisesta tulevaisuudessa. Koska räjäytys- ja louhintatöiden ja niissä sattuvien vahinkojen osalta oikeustila on nykyisellään varsin vakiintunut ja selkeä, mielenkiintoiseksi nousee kysymys niihin liittyvän ankaran vastuun kehityssuunnasta ja sen vaikutuksista urakoitsijan vastuuasemaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että käytännössä tärkeimmiksi urakoitsijan korvausvastuun muodostumisen hallintakeinoiksi nousevat korvausmaksuvelvollisuuden hallinta sopimus- ja vakuutusjärjestelyin sekä vahingonkärsijän syy-yhteys -näytön taklaaminen, jonka onnistumisessa katselmuksien ja erinäisten tutkimusten asema on merkittävä. Oikeusvarmuuden sekä räjäytys- ja louhintatöiden toteuttamisen luonteen vuoksi nykyisen oikeustilan säilyttäminen osoittautuu merkitykselliseksi, eikä vastuuta tulisi ainakaan ankaroittaa nykyisestä esimerkiksi poikkeuksettoman vastuun suuntaan.
Urakoitsijan vastuu rakennusmateriaalien aiheuttamista vahingoista

Mattsson, Maria (2012)

Tutkielman aiheena on urakoitsijan vastuu rakennusmateriaalien aiheuttamista vahingoista. Työssä tarkastellaan sitä, millä perusteella urakoitsija vastaa rakennustyössä käyttämänsä rakennusmateriaalin aiheuttamasta vahingosta työn tilanneelle yritykselle ja minkälaiseksi vastuu muodostuu. Tutkimus keskittyy tilanteisiin, joissa urakoitsija ei itse ole toiminut millään tapaa huolimattomasti esimerkiksi valitessaan viallista materiaalia. Tarkasteltavia vastuuperusteita ovat tuotevastuulaki, kauppalaki, kuluttajansuojalaki, vahingonkorvauslaki, sopimusvastuu ja tuotevastuun yleiset periaatteet. Lisäksi selvitetään myös Rakennusurakan Yleisten sopimusehtojen eli YSE 1998 -ehtojen mukaista vastuuta. Näistä kaikki saattavat soveltua urakoitsijan aiheuttaman tuotevahingon vastuuperusteeksi, mutta ne poikkeavat monelta osin toisistaan. Tuotevastuu-laki ja kuluttajansuojalaki koskevat pääasiassa kuluttajille aiheutuneita vahinkoja, mutta ne voivat tulla kyseeseen myös yritysten välillä, mikäli vahinko aiheutuu asunto-osakeyhtiön rakenteille. Tuotevastuulain perusteella vastuu realisoituu kuitenkin harvoin, koska urakoitsijaa ei pääsääntöisesti pidetä kokoamiensa tuotteiden valmistajana. Vastuu saattaa kuitenkin tulla kyseeseen rakennusmateriaalien liikkeelle laskijana. Myöskään kauppalaki ei tule usein kyseeseen, koska palvelussopimukset ja rakennuksen rakentamista koskevat sopimukset on lähtökohtaisesti rajattu sen soveltamisalan ulkopuolelle. Vahingonkorvauslain soveltumista tutkimuskysymyksen tilanteeseen rajaa se, ettei laki koske sopimukseen perustuvaa vastuusta. Tämä tarkoittaa, että sopimusvastuun tulisi olla ensisijainen vastuuperuste. Sopimusvastuu soveltuukin laajasti eikä estettä sen soveltumiseen urakoitsijan korvausvastuun perustaksi ole. Tästä huolimatta oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että tuotevastuu-kysymykset tulisi ratkaista vahingonkorvauslain nojalla. Suurin ero vastuumuodoissa on se, että sopimus-vastuun perusteella urakoitsija vastaa myös materiaalin valmistusvirheestä kun taas vahingonkorvauslain nojalla vastuu kattaa vain urakoitsijan omalla huolimattomuudellaan aiheuttaman vahingon. Toinen eroavuus on todistustaakassa, joka on sopimusvastuussa käännetty. Tämä tarkoittaa, että urakoitsijan on vastuusta vapautuakseen osoitettava, ettei vahinko ole johtunut tämän vastuupiiriin kuuluvan tahon huolimattomuudesta. Käytännössä korvausvastuuta on sopimusvastuun perusteella vaikea välttää. Vahingon-korvauslain perusteella pääsääntönä taas on se, ettei korvausvastuuta synny. Sopimusvastuun perusteella korvattavia vahinkoja ovat kaikki vahinkoon syy-yhteydessä olevat ennakoitavat vahingot. Vahingonkorvauslain perusteella korvausvastuu kattaa pääasiassa henkilö- ja esinevahingot, mutta puhtaiden varalli-suusvahinkojen korvausvastuu on rajoitettua. Vaikka sopimusvastuu tältä osin onkin vahingonkorvauslakia laajempaa, sillä ei ole urakoitsijan kannalta merkitystä, koska tuotevahingot ovat tyypillisesti juuri henkilö-ja esinevahinkoja eivätkä varallisuusvahinkoja.
Urakoitsijan vastuu takuuajan jälkeen rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukaan

Mustonen, Katri (2017)

Tutkielmassa tutkitaan rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 30 §:n mukaista urakoitsijan takuuajan jälkeistä vastuuta. YSE 1998 30 § voidaan luokitella vastuunrajoitusehdoksi, sillä siinä vastuun syntyedellytyksiä on muutettu dispositiivisen oikeuden mukaisista, minkä lisäksi todistustaakka on normaalista sopimusperusteisesta korvausvastuusta poiketen vahinkoa kärsineellä eli tilaajalla. YSE 1998 30 §:n mukaan urakoitsija vastaa takuuajan jälkeen sellaisista virheistä, joiden tilaaja näyttää aiheutuneen urakoitsijan törkeästä laiminlyönnistä, täyttämättä jääneestä suorituksesta tai olevan seurausta sovitun laadunvarmistuksen olennaisesta laiminlyönnistä. Lisäksi vastuun syntyminen edellyttää, että tilaaja ei ole kohtuuden mukaan voinut havaita virhettä vastaanottotarkastuksessa eikä takuuaikana. Tutkielmassa tutkimuksen kohteena on se, milloin urakoitsijan työntuloksessa voidaan katsoa olevan virhe ja milloin virhe on sellainen, että tilaaja ei ole kohtuuden mukaan voinut havaita virhettä vastaanottotarkastuksessa eikä takuuaikana. Lisäksi tutkimuksen kohteena on se, milloin urakoitsijan laiminlyönti voidaan luokitella törkeäksi, sekä se, mitä tarkoitetaan täyttämättä jääneellä suorituksella ja sovitun laadunvarmistuksen olennaisella laiminlyönnillä. Sovitun laadunvarmistuksen olennaisen laiminlyönnin osalta keskeistä on se, milloin laadunvarmistuksesta voidaan katsoa sovitun ja milloin sovitun laadunvarmistuksen laiminlyönti voidaan luokitella olennaiseksi. Suomessa ei ole olemassa rakentamista koskevaa säädöstä, jossa määriteltäisiin urakkasopimuksissa noudatettavat keskeiset periaatteet ja säänneltäisiin urakkasopimusten sisältöä sekä toimintaa esimerkiksi ristiriitatilanteissa. Myöskään velvoiteoikeudelliseen lainsäädäntöön ei sisälly rakennusurakoiden ydinkysymyksiä koskevia säännöksiä. Urakkasopimuksia sääntelevän säädöksen puuttumisesta johtuen tilaajia ja urakoitsijoita edustavat rakennusalan etujärjestöt ovat laatineet yhteistyönä urakkasopimuksia sääntelevät YSE 1998 -ehdot. YSE 1998 -ehtojen soveltamista vaikeuttaa kuitenkin se, että sopimusehtojen valmisteluaineisto ei ole julkista. Edellä todetun johdosta tutkimustehtävää tarkastellaan myös yleisten sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta. Tutkimuksen kohteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että vuonna 2016 ilmestyi ensimmäisen urakoitsijan takuuajan jälkeistä vastuuta koskeva korkeimman oikeuden ratkaisu (KKO 2016:79). Korkeimman oikeuden ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko urakoitsija vastuussa virheestä sillä perusteella, että oli olennaisella tavalla laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen. Urakoitsijan vastuuta arvioidessaan korkein oikeus antoi merkitystä muun muassa sille suoritusvelvollisuudelle, johon laadunvarmistus liittyi. Sovitun laadunvarmistuksen olennaisen laiminlyönnin määrittämisen lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisu vahvisti oikeustilaa sen osalta, että urakoitsija ei voi välttää YSE 1998 30 §:n mukaista vastuuta delegoimalla tehtäviään aliurakoitsijalle. Tiivistetysti voidaan todeta, että urakoitsijan työntuloksessa on virhe, mikäli työntulos poikkeaa tilaajan kannalta epäedullisella tavalla siitä, mitä sopijapuolet ovat sopineet urakkasopimuksessa. Lisäksi työntuloksen on oltava rakentamista koskevien säädösten ja hyvän rakentamistavan mukainen. Piileviksi virheiksi voidaan luokitella yleensä sellaiset virheet, jotka kohdistuvat sellaiseen rakenteeseen, jonka päälle on asennettu esimerkiksi pintamateriaaleja. Törkeän laiminlyönnin osalta on vaikeaa määritellä kaikissa virhetilanteissa päteviä arviointikriteerejä, joten törkeän laiminlyönnin arviointi täytyy tehdä tapauskohtaisesti. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon esimerkiksi potentiaalisten vahinkoseuraamusten vakavuus, urakoitsijan tietoisuus riskin aiheuttavasta seikasta ja suhtautuminen riskiin, sekä ammattilaiselle asetettavasta huolellisuustasosta poikkeaminen. Tyypillisesti tilaajan on hyvin vaikeaa osoittaa, että virhe on aiheutunut urakoitsijan törkeästä laiminlyönnistä ja näin ollen kyseiseen vastuuperusteeseen vetoaminen on tilaajan kannalta epävarmin YSE 1998 30 §:n mukaisista kolmesta vastuuperusteista. Täyttämättä jäänyt suoritus on kyseessä silloin, kun urakoitsija on jättänyt osan urakkasopimuksessa sovitusta suorituksesta tekemättä ilman, että asiasta on sovittu tilaajan kanssa, tai että urakoitsija on hyvittänyt tilaajaa rahallisesti. Täyttämättä jäänyt suoritus johtuu usein menettelystä, joka on ollut törkeän huolimatonta. Sovitun laadunvarmistuksen laiminlyönnin olennaisuutta arvioitaessa on annettu merkitystä muun muassa sille, mikä on virheen merkitys koko rakennuksen käytettävyyden ja turvallisuuden kannalta. Lisäksi vaativan rakennuskohteen urakoitsijalta on edellytetty korkeaa huolellisuuden tasoa. Sovitun laadunvarmistuksen olennainen laiminlyönti on keskeinen tekijä arvioitaessa urakoitsijan laiminlyönnin törkeyttä. YSE 1998 30 §:n vastuuperusteet ovatkin monilta osin päällekkäisiä ja tilaajan voi olla virhetilanteessa vaikeaa arvioida sitä, mikä vastuuperusteista on kulloinkin kyseessä.
Urakoitsijan viivästysvastuu YSE 18 ja 25 §:ien valossa

Hagmark, Lars (2018)

Rakennusurakassa tilaaja ja urakoitsija pääsääntöisesti sopivat keskenään urakkasopimuksen, jossa urakoitsija velvoittautuu toteuttamaan sovitussa ajassa ja sovittua vastiketta vastaan tilaajalle urakkasopimuksessa määritellyn työntuloksen. Tilaaja ja urakoitsija tavanomaisesti sopivat urakkasopimuksessaan nimenomaisesti siitä päivästä, jolloin urakoitsijan on aloitettava työsuorituksensa sekä siitä päivästä, jolloin urakoitsijan työsuorituksen on oltava valmiina. Urakoitsijan viivästyminen urakkasopimuksessa sovitusta suoritusajasta on kuitenkin urakkakäytännössä varsin yleistä, sillä rakennusurakat ovat luonteeltansa pitkäkestoisia, monivaiheisia ja häiriöille alttiita hankkeita. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on urakoitsijan YSE 1998 -ehtojen mukainen viivästysvastuu tilanteissa, joissa urakoitsijan työsuoritus viivästyy urakkasopimuksessa sovitusta suoritusajasta. Urakoitsijan YSE 1998 -ehtojen mukaisessa viivästysvastuussa ongelmallista on kuitenkin se, että urakoitsijan viivästyssakkoa koskevaa YSE 18 §:ää ja sopijapuolten yleistä vastuuta koskevaa YSE 25 §:ää on mahdollista tulkita kahdella eri tavalla. Urakoitsijan viivästysvastuun voidaan toisaalta YSE 18 ja 25 §:ien perusteella katsoa rajoittuvan YSE 18 §:n mukaiseen viivästyssakkoon. Toisaalta urakoitsijan viivästysvastuun voidaan myös YSE 18 §:n mukaisen viivästyssakon enimmäismäärän jälkeen katsoa jatkuvan YSE 24-25 §:ien mukaisen sopijapuolten yleisen vastuun perusteella. Tämän tutkielman tutkimuskysymyksenä onkin selvittää sitä, millainen viivästysvastuu urakoitsijalla YSE 1998 -ehtojen perusteella on. Tutkielmassa pyritään yleisessä sopimusoikeudessa vakiintuneiden tulkintaoppien- ja -menetelmien avulla arvioimaan YSE 18 ja 25 §:ien merkityssisältöä ja keskinäistä suhdetta. Urakoitsijan YSE 18 ja 25 §:ien mukaisen viivästysvastuun osalta ratkaisevaksi nousee erityisesti se, mitä tulkinta-aineistoa YSE 1998 -ehtojen tulkinnassa voidaan käyttää ja minkälainen merkitys kullekin tulkinta-aineistolle voidaan YSE 1998 -ehtojen tulkinnassa antaa. Tältä osin tutkielmassa kiinnitetäänkin erityistä huomiota siihen, millainen asema ja merkitys YSE 1998 -ehtojen sanamuodolle, YSE 1998 -ehtojen valmisteluaineistolle, aikaisemmille rakennusurakan yleisille sopimusehdoille (YSE 1957, YSE 1972 ja YSE 1983), rakennusalan muille yleisille sopimusehdoille (KSE 2013 ja RYHT 2000), suppean tulkinnan periaatteelle ja kohtuusnäkökohdille voidaan YSE 18 ja 25 §:ien tulkinnassa antaa. Lisäksi kiinnitetään erityistä huomiota myös YSE 18 ja 25 §:ien tulkintaa koskevalle HelHO 2018:1 -ratkaisulle. Tutkielmassa pyritään tämän perusteella esittämään perusteltu tulkintakannanotto siitä, kummalle YSE 18 ja 25 §:ien tulkintavaihtoehdolle on esitettävissä painavimmat perustelut ja kummalle YSE 18 ja 25 §:ien tulkintavaihtoehdolle voidaan siten antaa etusija.
Urheilijan persoonallisuuselementtien suoja markkinointiyhteydessä

Autio, Salla (2016)

Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilijan persoonallisuuselementtien luvatonta käyttöä markkinoinnissa kansallisessa oikeusjärjestelmässä. Persoonallisuuselementeillä tarkoitetaan tutkielmassa yhdistetysti kuvaa, nimeä sekä goodwill-arvoa. Urheilijaan yhdistettävän positiivisen mielikuvan takia yritykset haluavat jatkuvasta hyödyntää urheilijan persoonallisuuselementtejä markkinoinnissaan, mikä korostaa urheilijan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojelun tarvetta. Tarkastelu ulotetaan täten erityisesti tilainteisiin, joissa urheilija ei ole luovuttanut persoonallisuuselementtiensä käyttöoikeuksia, ja yritys pyrkii markkinoinnissaan hyödyntämään luvatta urheilijaan yhdistettävää positiivista mielikuvaa. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan persoonallisuuselementtien oikeudellista suojaa ja niitä oikeusnormeja, joiden nojalla voidaan kieltää persoonallisuuselementtien luvaton markkinointikäyttö. Urheilijan persoonallisuuselementtejä voidaan yleisesti suojata markkinointiyhteydessä pääsääntöisesti tavaramerkkilain, lain sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa perusteella sekä kansallisessa oikeuskäytännössä muodostuneen vakiintuneen oikeussäännön nojalla, joka kieltää henkilön kuvan tai nimen luvattoman markkinointikäytön. Lisäksi ICC:n markkinointisäännöt kieltävät nimenomaisesti toisen kuvan tai maineen hyväksikäytön markkinoinnissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti lakia sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa sekä kuvan ja nimen markkinointikäyttöä koskevaa vakiintunutta oikeussääntöä ja toisessa luvussa tutkitaankin lähemmin näiden normien perusteella asetettuja suojan edellytyksiä. Persoonallisuuselementtien suojan ulottuvuuden kannalta on relevanttia lisäksi tarkastella luvattomasta käytöstä aiheutuvia seuraamuksia omana lukunaan. Lopuksi tarkastellaan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojan riittävyyttä urheilijan kannalta. Läpi tutkielman käytetään vertailtavana oikeuslähteenä Ruotsin lakia nimen ja kuvan käytöstä mainonnasta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei urheilija saa kansallisen lain nojalla erityistä suojaa persoonallisuuselementtiensä luvatonta markkinointikäyttöä vastaan, mutta suoja on johdettavissa eri oikeusnormeista. Oikeustila jättää kuitenkin aukkoja ja oikeussuojan tehokkuus on paljolti riippuvainen siitä, mihin oikeusnormiin vedotaan suojan aikaansaamiseksi. Oikeustilan epäselvyys antaa aihetta pohtia, olisiko Suomeen mahdollista säätää Ruotsin oikeustilaa vastaavasti erityinen laki henkilön imagon suojaamisesta markkinointiyhteydessä.
Urheilijoiden valinta arvokilpailuihin ja urheilijoiden oikeusturva

Untamo, Henni (2022)

Arvokilpailuvalinnat puhuttavat tasaisin väliajoin sekä mediassa että urheiluväen keskuudessa. Valintojen teko on yhdistyksessä tapahtuvaa päätöksentekoa, joka lähtökohtaisesti kuuluu yhdistysautonomian piiriin. Urheilun ammatillistumisen ja taloudellisten intressien kasvun seurauksena on kuitenkin myös yhdistyksen päätöksenteossa otettava enenevissä määrin huomioon urheilijan oikeudet myös arvokilpailuvalintojen yhteydessä. Tutkielmassa perehdytään arvokilpailuvalintamenettelyn yhdistysoikeudellisiin lähtökohtiin päätösvaltaisessa yhdistyksessä eli kansallisessa lajiliitossa tai Olympiakomiteassa. Päätöksentekomenettelyn osalta erityisesti perehdytään päätöksentekijöiden mahdolliseen esteellisyyteen ja miten yhdistyslain 37 §:ä tulisi tässä yhteydessä tulkita. Esteellisyyden arviointiin haetaan johtoa tuomarin ja virkamiehen esteellisyyssäännöksistä. Yhtenä tutkimuksen osa-alueena käydään läpi urheilijan perusoikeuksien ja yhdistysautonomian suhdetta. Tässä arviossa suuntaviivoja haetaan sekä urheiluoikeuden kantavista periaatteista että hyvän hallinnon periaatteista. Tarkastelun tarkoituksena on hahmotella lähtökohtia sille oikeuksien tasapainolle, jota sekä yhdistyksen yhdistysautonomian että urheilijan perusoikeuksien mahdollisimman täysimääräinen toteutuminen edellyttää. Käytännön näkökulmana arvokilpailuvalintoja tutkitaan urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisukäytännön valossa. Ratkaisukäytännöstä on löydettävissä johdonmukaisuuksia, joiden tunnistaminen voisi ohjata muun muassa lajiliittojen päätöksentekomenettelyä arvokilpailuvalinnoissa niin, että urheilijoiden oikeudet tulisivat valintamenettelyssä paremmin huomioiduiksi. Selvä lähtökohta on asetettujen valintaperusteiden soveltamisessa se, että selvimmin muotoillut kriteerit ovat ensisijaisia ja yhdistysautonomiaan perustuvalla tarkoituksenmukaisuusharkinnalla ei voida kumota ennalta asetettuja, selviä valintaperusteita. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan lisäksi, että urheilijoiden oikeusturvan toteutuminen edellyttää entistä vahvemmin urheilijoiden perusoikeuksien huomioimista yhdistysautonomiaa rajoittavana tekijänä myös osana arvokilpailuvalintoja. Päätöksentekomenettelysää on yhdistyksessä myös noudatettava soveltuvin osin hyvän hallinnon periaatteita. Yhdistyslain tulkinnassa on keskeisesti otettava huomioon urheilun erityispiirteet ja urheiluoikeuden kantavat periaatteet.
Urheiluagenttien itsesääntely

Tunturi, Tomi (2020)

Urheiluagentti on keskeinen osa toimivia urheilun pelaajamarkkinoita. Urheiluagentti on joukkueurheilussa toimiva pelaajan taloudellinen neuvonantaja. Urheiluagentin keskeisenä tehtävänä on edustaa ja avustaa pelaajaa häntä koskevissa sopimusneuvot-teluissa. Tässä toiminnassa on oikeudelliselta luonteeltaan kysymys yksityisestä työnvälityksestä, josta on ylikansallista ja kansal-lista sääntelyä. Ylikansallisella tasolla toimintaa säännellään kansainvälisen työjärjestön antamassa yleissopimuksessa yksityisistä työnvälitystoimistoista. Kyseinen yleissopimus on saatettu kansallisesti voimaan lailla julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Kummankin soveltumisala on tarkoituksenmukaisesti jätetty laajaksi, jotta kaikenlainen yksityinen työnvälitys tulisi niiden sovel-tumisalaan. Kansallisessa lainsäädännössä yksityinen työnvälitystoiminta on vapautettu erillisistä toimilupa- ja ilmoitusvelvol-lisuuksista. Yksityistä työnvälitystä voi vapaasti harjoittaa niin yksityishenkilö, yksityinen yhdistys kuin yhtiö. Urheilun itsesääntelyssä on perinteisesti kuitenkin säännelty urheiluagenttien toimintaa. Yleisesti urheilujärjestöjen antamissa ur-heiluagenttitoimintaa koskevissa määräyksissä asetetaan toimilupa ammatin harjoittamisen edellytykseksi kyseisessä urheilulajis-sa. Tältä osin urheilun itsesääntely siten suuntautuu elinkeinovapauden ydinalueelle ja asettaa rajoituksia yksityisen oikeudelle vapaasti harjoittaa valitsemaansa elinkeinoa – urheiluagentin ammattia. Urheilun itsesääntely pohjautuu yhdistymisautonomiaan perustavaan yhdistysautonomiaan. Tältä osin kysymys on perusoikeuksien kollisiotilanteesta. Urheiluagentti ei ole urheilun pyra-midimaisessa organisaatiorakenteessa, vaan on sen ulkopuolella taloudellista toimintaa harjoittava henkilö. Kysymys on siten yhdistymisautonomian raja-alueelle menevästä toiminnan sääntelystä, ja toisaalta elinkeinovapauden ydinaluetta koskettavasta toimilupavelvoitteen asettamisesta. Urheilun itsesääntelyssä urheiluagenttien toiminnasta annetut määräykset ovat täten kyseenalaistettavissa oikeusperustaltaan. Keskeinen yksityistä työnvälitystä koskeva laintasoinen rajoitus on työnvälityksen maksukielto. Työnvälityksen tulee olla hen-kilöasiakkaalle ilmaista. Jos urheiluagentin katsoo suorittavan lain tarkoittamaa yksityistä työnvälitystä, ei urheiluagentti voisi ottaa palkkio tehtävästään päämieheltään eli urheilijalta. Tällöin urheiluagentin tulisi kyetä neuvottelemaan palkkionsa urheiluseuran kanssa samalla kun hän neuvottelee työsopimuksesta päämiehelleen. Käytännön vaikutukset urheilutoiminnalle olisivat mer-kitykselliset, mutta urheilun sisältä ei voida poiketa pakottavasta lainsäädännöstä. Kansainvälisen työjärjestön yleissopimus tarjoaa ratkaisun tälle ongelmalle, mahdollistamalla urheiluelämän tarpeita palvelevan poikkeuksen tekemisen. Tämän tulisi tapah-tua lainsäätäjän toimesta. Urheiluagenttitoiminnan sääntely urheilun sisältä tarvitsee kuitenkin tällaista institutionaalista tukea osakseen. Haasteita urheilun sisäiselle urheiluagenttien toiminnan sääntelylle aiheutuu myös sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden suun-nalta. Näihin ei ole saatu tyydyttävää vastausta vielä, huolimatta Piau-tuomion suotuisasta lopputuloksesta urheiluelämälle. Mer-kittäviä ongelmia liittyy vielä sääntelyyn palveluiden vapaan liikkuvuuden ja kilpailuoikeuden kannalta. Euroopassa käyty keskustelu urheiluagenttien toiminnasta ja sen sääntelystä tukee sitä, että laintasoisia ratkaisuja tarvitaan. Urheilun sisäinen säänte-ly ei ole riittävää. Ratkaisun olisi tultava toisaalta, joko Euroopan unionilta tai kansalliselta lainsäätäjältä.
Urheiluareenan rakennushankkeen oikeudelliset haasteet

Hallberg, Juha (2013)

Tutkielmassa käsitellään niitä oikeudellisia ongelmia, joihin urheiluareenaa rakennettaessa tulee varautua. Tutkimuksessa on pyritty korostamaan urheiluareenan rakentamiseen liittyviä ominaispiirteitä, minkä vuoksi rakennusaikaiset ongelmat on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Urheiluareenan rakentamiseen liittyvät ongelmat keskittyvät pitkälti maankäytön suunnitteluun. Ongelmia voi kuitenkin ilmetä myös rakennushankkeen sopimushallinnossa tai rahoituksessa. Tutkielmassa on pyritty käymään läpi laajasti niitä seikkoja, joihin mahdolliset ongelmat voivat kytkeytyä. Selkeäksi pääkappaleeksi esityksessä on muodostunut maankäytön suunnittelun vaikutuksiin keskittyvä kappale, joka pitää sisällään niin kaavoitukseen liittyvät kuin rakennusluvan myöntämisen kytkeytyvät ongelmat. Koska maankäyttöön liittyvät ongelmat ovat luonteeltaan sen kaltaisia, että niitä on vaikea, käytännössä mahdotonta torjua, on perusteltua, että tutkielmassa keskitytään näihin ongelmiin erityisellä tarkkuudella. Tutkielman aluksi on pyritty selvittämään urheilun itsesääntelyn vaikutusta rakennushankkeeseen. Tutkielmasta ilmeneekin, että urheilun itsesääntelyn vaikutus on varsin huomattava. Urheilun itsesääntelyn vaikutus perustuu pitkälti lajiliittojen alaisten kilpailuiden kilpailusääntöihin. Urheilun itsesääntelyn vaikutusten arvioimisen jälkeen esityksessä perehdytään maankäyttöä koskevan lainsäädännön vaikutuksiin urheiluareenan rakennushankkeessa. Maankäyttöä koskevan sääntelyn vaikutukset ovat varsin laajat. Lisäksi maankäytön suunnitteluun liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat luonteeltaan sen laatuisia, ettei rakennushankkeeseen ryhtyvällä ole olemassa tehokasta suojautumiskeinoa niitä vastaan. Tutkielmasta havaitaan, että maankäyttöön liittyvän sääntelyn aiheuttamat ongelmat ovat lähinnä rakennusprojektia pitkittäviä. Kunnallisvalitusten käsittelyn aikataulu on seikka, joka on rakennusprojektia vetävän tahon ulottumattomissa. Maankäyttöä koskevan sääntelyn jälkeen käydään vielä lyhyesti läpi projektin sopimuksiin ja rahoitukseen liittyviä mahdollisia oikeusongelmia.
Urheilukilpailujen manipulaatio : tutkimus vedonlyöntiperustaisesta kilpailumanipulaatiosta Suomessa

Partinen, Anni (2021)

Suomi on allekirjoittanut Euroopan neuvoston urheilukilpailujen manipulointia koskevan yleissopimuksen, mutta ei ole ratifioinut sitä. Yleissopimus edellyttää, että sopimusosapuolten tulee huolehtia siitä, että niiden kansallisessa lainsäädännössä voidaan määrätä rikosoikeudellinen seuraamus kilpailumanipulaatiosta, jos manipulaatiossa on kyse petoksesta, lahjonnasta tai pakotuksesta. Lähtökohtaisesti Suomen kansallinen rikoslaki on tältä osin sopusoinnussa yleissopimuksen kanssa, mutta sopimuksen mahdollinen ratifiointi edellyttää aiheen tarkempaa tarkastelua. Tämän tutkielman kannalta mielenkiinto kohdistuu sellaiseen kilpailumanipulaatioon, johon liittyy suoraa tai epäsuoraa taloudellisen tuoton saamista vedonlyönnillä. Vedonlyönti on nykypäivänä mahdollista internetin välityksellä lähes kaikkialta maailmasta ajankohdasta riippumatta. Kilpailumanipulaatiota voidaan toteuttaa siten, että manipulaation järjestelijät tarjoavat esimerkiksi jalkapallojoukkueiden valmentajille lahjusrahaa, jotta nämä tekevät joukkueessaan sellaisia valintoja, jotka johtavat järjestelijöiden toivomaan lopputulokseen. Järjestelijät lyövät kohteesta vetoa vääristettyään ensin kilpailua lahjomalla. Vedonlyönnin kohteena voi olla ottelun lopputuloksen ohella esimerkiksi ensimmäisen erän voittaja tai seuraavan maalin tekijä. Monissa tapauksissa järjestelijöiden takana on nähty olevan kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta. Väärinkäytöksiä urheilussa voidaan pyrkiä torjumaan ensisijaisesti urheilun omilla sisäisillä kurinpidollisilla toimilla. Näitä toimia ovat esimerkiksi maajoukkueesta erottaminen tai kilpailukielto. Joissakin tapauksissa kyseessä on kuitenkin rikollinen toiminta, johon tulee vastata rikosoikeuden keinoin. Suomessa on käsitelty kilpailumanipulaatiota alioikeustasolla. Korkeimman oikeuden prejudikaattiarvoa saavaa päätöstä asiasta ei ole. Käräjä- ja hovioikeuksissa on sovellettu rikoslain 30 luvun 7 §:n mukaista lahjomista elinkeinotoiminnassa, 30 luvun 8 §:n mukaista lahjuksen ottamista elinkeinotoiminnassa ja 36 luvun 1 §:n mukaista petosta. Kansallisen rikoslain soveltuminen kilpailumanipulaatioon ei ole osoittautunut käytännössä täysin ongelmattomaksi. Muun muassa tästä johtuen kansallisessa keskustelussa on ajoittain esitetty kilpailumanipulaation erilliskriminalisointia. Kriminalisoinnin hyväksyttävyys on tapauskohtaista eri arvojen välistä punnintaa. Kriminalisointiperiaatteiden avulla pyritään arvioimaan, onko tietyn toiminnan kriminalisoiminen tarpeellinen ja hyväksyttävä toimi yhteiskunnassa.
Urheilukilpailun järjestäjän vastuu urheilijalle aiheutuneesta henkilö- ja esinevahingosta

Korpela, Eija (2016)

Urheilussa loukkaantumiset ovat arkipäivää. Urheilijat voivat loukkaantua monella eri tavalla. Usein loukkaantumiset tapahtuvat lajia harjoittaessa eikä kenenkään voida katsoa olevan niistä vastuussa. Urheilijan loukkaantuminen saattaa tapahtua myös urheilijasta riippumattomasta syystä. Urheilukilpailun järjestäjän tehtävänä on taata urheilijalle turvallinen suorituspaikka ja muut olosuhteet, jotta urheilija pystyy tekemään suorituksensa täysillä. Mediassa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa urheilija on loukkaantunut vakavasti tai jopa kuollut, jolloin on herännyt kysymys järjestäjän vastuusta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, milloin urheilukilpailun järjestäjä on vastuussa urheilijalle aiheutuneesta henkilö- ja esinevahingosta ja mihin tämä vastuu pohjautuu. Urheilukilpailun järjestäjällä on urheilijaa kohtaan tiettyjä velvollisuuksia ryhtyessään järjestämään kilpailua. Aluksi pohditaan yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia seikkoja, jotka esiintyvät urheilijan ja järjestäjän välisessä suhteessa. Järjestäjän vastuu on korostuneen huolellisuusvelvollisuuden alaista, millä on merkitystä koko tutkimuksen aiheen kannalta. Tutkimukseni koostuu kahdesta eri osakysymyksestä. Ensimmäisenä pohditaan järjestäjän tuottamusta. Tutkimuksessa käydään läpi eri seikkoja, jotka vaikuttavat siihen arviointiin, onko järjestäjä vastuussa vahingosta. Vahingonkorvauslaki ja kokoontumislaki ovat olennaisimmat lait, joilla on vaikutusta järjestäjän vastuun syntymiseen. Tuottamusta voidaan puolestaan arvioida normi- tai riskiperusteisesti, joihin keskitytään järjestäjän vastuun kannalta. Urheilussa tulee noudattaa lakia, kuten muillakin elämänalueilla. Urheilussa lajiliittojen antamilla säännöillä on kuitenkin suuri merkitys arvioitaessa järjestäjän vastuuta. Näiden määräyksien kautta järjestäjän vastuu koventuu siitä, mitä se lain mukaan olisi. Tutkimuksessa pohditaan lisäksi järjestäjän isännänvastuuta ja milloin järjestäjä on vastuussa työntekijän, itsenäisen yrittäjän tai talkoolaisen aiheuttamasta vahingosta. Toisena osakysymyksenä pohditaan järjestäjän teon tai laiminlyönnin ja vahingon välistä syy-yhteyttä. Ilman syy-yhteyttä järjestäjän ei voida katsoa olevan vastuussa vahingosta. Syy-yhteyttä käsitellään normin suojatarkoituksen, ennakoitavuuden ja urheilijan oman myötävaikutuksen kautta. Ennakoitavuuden yhteydessä käsitellään erityisolosuhteiden vaikutusta järjestäjän vastuuseen. Tutkimuksen lopuksi pohditaan urheilijan tuottamusta ja muita järjestäjän korvausvastuuta kaventavia seikkoja. Urheilijan oman toiminnan seurauksena järjestäjän vastuu saattaa kaventua.
Urheilun kurinpitojärjestelmä, vakavat eettiset rikkomukset ja urheilun eri intressitahojen asema - erityisesti urheiluseuraan työsuhteessa olevan valmentajan kannalta

Vuori, Iida (2022)

Viime vuosien yhteiskunnalliset muutokset ja kansanliikkeet, kuten “MeToo” -ilmiö jotka ovat koskeneet yksilöiden oikeussuojan turvaamista eri tilanteissa ovat nostaneet esiin eettisen, vastuullisen ja oikeudellisesti kestävän toiminnan edistämisen myös urheilussa. Urheilun osalta pinnalle on noussut erityisesti valmentajien epäeettinen toiminta ja sen vaikutukset urheilijoihin ja urheilun maineeseen. Tutkielman lähtökohtana on käsitellä urheiluseuraan työsuhteessa olevan valmentajan epäeettistä toimintaa ja sen vaikutuksia urheilun eri intressitahoihin eli valmentajaan, urheiluseuroihin, lajiliittoihin ja Olympiakomiteaan. Valmentajan epäeettistä toimintaa tarkastellaan erityisesti nykyisen vakavia eettisiä rikkomuksia koskevan säännöstön, urheilun itsesääntelyn, voimassaolevan lainsäädännön, aiheeseen liittyvän oikeuskirjallisuuden sekä lajiliittojen omien kurinpitoelinten ja urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisukäytännön valossa. Tutkielmassa käsitellään yleisesti suomalaisen urheilun kurinpitojärjestelmän rakennetta sekä erityisesti vakavia epäeettisiä rikkomuksia koskevaa kurinpitojärjestelmää. Tutkimusaineisto pohjautuu pääosin oikeuskirjallisuuteen ja urheilun oikeuskäytäntöön sekä lajiliittojen, Olympiakomitean ja SUEK:en julkaisemaan materiaaliin ja sääntöihin. Tutkielman metodi on lainoppi, sillä tavoitteena on tulkita ja systematisoida niitä urheilun itsesääntelynormeja sekä lainsäädäntöä, jotka käsittelevät valmentajan epäeettistä toimintaa ja urheilun eri intressitahojen asemaa tähän liittyen. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että vakavia eettisiä rikkomuksia urheilussa koskeva kurinpitojärjestelmä on urheilun eettisen ja vastuullisen kehityksen kannalta olennainen lisä urheilun kurinpitojärjestelmään. Tutkielmassa kuitenkin pohditaan myös sitä, miten varmistetaan se, että urheilun eri intressitahojen oikeusturva erityisesti valmentajien osalta toteutuu nykyisen kurinpitojärjestelmän soveltamisessa. Lisäksi huomioidaan se, että nykyisestä säännöstöstä huolimatta epäeettiseen toiminnan alaan kuuluvien tekojen tarkkarajainen määrittely on edelleen jatkuva prosessi, johon vaikuttaa urheilun sisäisten muutosten lisäksi myös ympäröivän yhteiskunnan kehittyminen.
Urheilun kurinpito lapsen erityisen suojelun ja oikeusturvan näkökulmasta

Nurmi, Julia (2022)

Lasten asema urheilussa on puhututtanut julkisessa keskustelussa ja aiheeseen on kiinnitetty lisääntyvissä määrin huomiota urheiluorganisaatioiden sekä muiden tahojen toimesta. Erilaiset urheilun eettisten periaatteiden rikkomiseen liittyvät tapaukset ovat nousseet huomion keskipisteeksi. Tapauksissa on pääsääntöisesti ollut kyse valmentajien ja näihin rinnastettavissa olevien henkilöiden kyseenalaisista toimintatavoista. Julkitulleiden nimenomaisesti lasten oikeudellista asemaa koskevien kurinpitotapausten myötä on aiheellista katsoa, miten lapsen oikeusturva toteutuu urheilun kurinpitojärjestelmässä ja miten urheilun kurinpito suhtautuu mainitun kaltaisiin tapauksiin. Urheilun kurinpidon järjestäminen tapahtuu lähtökohtaisesti urheiluorganisaatioiden itsesääntelyn puitteissa yhdistymisvapautta ja yhdistysautonomiaa käyttäen. Perus- ja ihmisoikeuksien perustavanlaatuisten vaikutusten vuoksi urheilu on muun yhteiskunnan kanssa vuorovaikutteisessa suhteessa kuitenkin omaksunut joitakin oikeusturvan toteutumiseksi oleellisia elementtejä muualta oikeusjärjestyksestä. Tutkielmassa pyritään havainnollistamaan, miten sekä perustuslailla että lapsen oikeuksien sopimuksen kautta turvattu lapsen erityinen asema näyttäytyy urheilun sisällä. Tarkemmin selvennetään, miten lasten asema määrittyy suomalaisten urheiluorganisaatioiden säännöissä sekä miten nykyiset kurinpito-menettelyt toteuttavat lapsen oikeusturvaa. Samalla pohditaan tarkoituksenmukaisinta keinoa turvata lapsen oikeudet urheilun kurinpidossa systeemitasolla.
Urheilun sponsorisopimuksen purkaminen

Ojanperä, Olli (2015)

Sponsoroinnilla on kauaskantoista merkitystä niin urheilun rahoituksen kokonaiskuvassa kuin yksilöurheilijan toimeentulossa ja ammatinharjoittamisessa. Yhteistyöhön osallistuvan yrityksen puolelta kyse on tärkeästä ulottuvuudesta myynnin lisäämiseen tähtäävässä markkinointiviestinnässä. Sponsorointi perustuu aina sopimukseen, jolle tunnusomaista on sitovuus osapuolten suhteita määrittävänä instrumenttina. Tutkielmassa selvitetään yleisen sopimusoikeuden instituution, sopimuksen purkamisen, mukautumista sponsoroinnin erityispiirteistä johtuvaan vaatimustasoon. Luonnollisena seurauksena on se, että sponsorisopimus on kyettävä pilkkomaan osiin siten, että voidaan tunnistaa erilaiset velvoitteet ja arvioida niiden merkitystä sopimuksen kokonaisuuden kannalta. Sopimustyyppikohtaisessa tarkastelussa huomiota kiinnitetään sopimuksen tarkoituksen ja sopimusrikkomuksen olennaisuuden kaltaisiin kriteereihin, jotka muodostavat erottamattoman osan sopimuksen purkamiseen vanhastaan liitetyistä opeista. Sopimusoikeuden periaatteiden ja argumenttien ohella erityiseksi kiintopisteeksi on valikoitunut analogisen metodin käyttökelpoisuus sponsorisopimuksissa. Tärkeänä näkökohtana on sponsorointiin kuuluvien käytännönläheisten, yhteiskunnallisten ja osapuolilähtöisten tarpeiden vertailu erityislakien taustalla vaikuttaviin arvoihin sekä sääntelyratkaisuihin, joilla niiden toteutumista pyritään edistämään. Kaiken kaikkiaan oleellinen näkökulma kiinnittyy siihen, voidaanko olemassa olevia oppeja ja sääntökokonaisuutta tyytyä (oikein tulkittuna) soveltamaan sponsorointiin siten, että molempien osapuolten perustellut oikessuojaodotukset taataan kestävällä tavalla. Tulkintaa ohjaavan argumentaation lisäksi luodaan katsaus siihen, voisivatko sponsoroinnin oikeussuojaintressit tulla omanlaisellaan sääntelyllä kattavammin noteeratuiksi. Sopimusoikeuden periaatteista etusijalla ovat ne, joilla on ilmeinen yhteys oikeuskeinojen käytettävyyteen. Toisaalta lojaliteettiperiaatteen perustamilla odotuksilla on jo lähtökohtaisesti yhteistoimintaa merkitsevissä sopimuksissa vankka asema. Sponsorointiin kytkeytyvät intressit korostavat entisestään lojaliteetin painoa osapuolten käyttätymisvaatimusten täsmentäjänä. Sopimustyypin omaleimaisuudesta kertoo ainakin havainto julkisen luottamuksen vaikutuksesta sopimustavoitteisiin. Tutkielmassa omaksuttu julkisuusarvon käsite kuvastaakin osuvasti sitä, minkälainen liityntä urheilijan julkisuuskuvalla on velkojan sopimukseen liittämän tarkoituksen kanssa. Tietyt vähimmäisstandardit täyttävän julkisuuskuvan ylläpitäminen ei kuitenkaan ole ainut perspektiivi, johon sponsoroinnilla pyritään. Sponsorin sopimuksella saavuttama hyöty jäsentyy myös sitä kautta, että ymmärrettään urheilijan jatkuvan näkyvyyden merkitys velkojan päämäärien kannalta. Oma tärkeä kysymyksenasettelunsa liittyy niin ikään siihen, minkälainen rooli tuottamuksella on erilaisten sopimusrikkomusten osatekijänä.
Urheilun sponsorisopimukset ja lojaliteetti

Valkama, Venni (2014)

Urheilun sponsoroinnissa urheilija tai urheilujärjestö luovuttaa itselleen kuuluvia oikeuksia sponsorille kaupallisesti hyödynnettäväksi ja sitoutuu mahdollisesti muuhun markkinointiyhteistyöhön sponsorin kanssa. Sponsorin tehtävänä on maksaa sponsoroitavalle sovittu vastike. Yhteistyösuhde toteutetaan sponsorisopimuksella, jonka sisältö on vapaasti osapuolten määriteltävissä. Se voi olla yhtäältä yksinkertainen oikeudenluovutussopimus tai toisaalta aloittaa osapuolten välille pitkäaikaisen ja monitahoisen yhteistyösuhteen. Sponsorisopimuksia nimenomaisesti koskevaa lainsäädäntöä ei oikeusjärjestyksessämme ole, mutta yleiset sopimuksia koskevat lait voivat tulla sovellettavaksi myös sponsorisopimusten kohdalla. Erityislainsäädäntökin voi tulla sovellettavaksi sponsorisopimuksia arvioitaessa, mikäli sopimuksen sisältö antaa siihen aihetta. Kilpailulainsäädäntö vaikuttaa tänä päivänä siellä, missä on taloudellista toimintaa, eikä urheilumaailma ole poikkeus. Niinpä myös sponsorisopimusten tulee olla linjassa niin kotimaisen kuin EU:n kilpailulainsäädännön kanssa. Varallisuusoikeudelliset periaatteet ovat yleensä oikeustieteessä muodostuneita säännöstöjä, jotka ovat saaneet institutionaalista tukea esimerkiksi korkeimpien tuomioistuinten käytännöstä. Lojaliteettiperiaatteella tarkoitetaan sopimuskumppanin etujen huomioimista sopimussuhteen aikana. Lojaliteettiperiaatteesta on johdettu lojaliteettivelvollisuus, joka näyttäytyy erilaisena erilaisissa sopimussuhteissa ja sopimussuhteen eri vaiheissa. Osapuolten keskinäisen lojaliteettivelvollisuuden on katsottu vaikuttavan erityisesti sopimusneuvotteluiden ja sopimuksen voimassaolon aikana, mutta tietyin edellytyksin se voi saada merkitystä myös sopimuksen voimassaolon jälkeen. Lojaliteettivelvollisuuksien keinotekoinen laajentaminen sopimussuhteessa ei kuitenkaan ole perusteltua, ja se tuleekin ymmärtää sopimuksen sanamuotoa ja mahdollista soveltuvaa lainsäädäntöä täydentävänä oikeuslähteenä. Urheilijan sponsorisopimussuhteissa lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä ensinnäkin kaksiasianosaissuhteessa, jossa sen sisältönä on lähinnä sellaisen käyttäytymisen välttäminen, joka vaikuttaa negatiivisesti sponsorin markkinointitavoitteisiin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi urheilun eettisten periaatteiden noudattamista myös vapaa-ajalla tai pidättäytymistä esiintymästä sponsorin kilpailijoiden tuotteiden kanssa esimerkiksi Internetiin ladatuissa valokuvissa. Toisekseen lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä suhteessa muihin sopimuskumppaneihin. Urheilijan tulee huomioida ne velvoitteet, joihin hän on sitoutunut aiemmilla sopimuksillaan esimerkiksi seuran tai lajiliiton kanssa ryhtyessään neuvottelemaan henkilökohtaisista yhteistyösopimuksista. Lojaliteettivelvollisuuden soveltamisen alaa on mahdollista kaventaa yksityiskohtaisella sopimisella, joka on tyypillistä liikesopimuksille. Sponsorisopimusten kohdalla voikin olla perusteita hyödyntää liike-elämän sopimisessa kehittyneitä käytäntöjä silloin, kun kysymys on merkittävistä rahasummista, ja osapuolet katsotaan itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.
Urheiluorganisaation rahoitus ja verotus yhteisömuodon kannalta : yhdistys vai osakeyhtiö?

Purojärvi, Sampsa (2018)

Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilutoiminnan rahoitukseen ja verotukseen liittyvää problematiikkaa yhteisömuodon kannalta. Vertailun kohteena on yhdistys ja osakeyhtiö, sillä niitä voidaan pitää tavanomaisimpina yhteisömuotoina urheilutoimintaa organisoitaessa. Yhdistyslaki ja osakeyhtiölaki asettavat tietynlaiset raamit urheilutoiminnan harjoittamiselle kunkin yhteisömuodon osalta – yhdistyksen toimintaan vaikuttaa olennaisesti sen asema aatteellisena yhteisönä kun taas osakeyhtiön tarkoituksena on harjoittaa liiketoimintaa. Koska yhdistyksen toiminta on ensisijaisesti aatteellista, on sille mahdollistettu tiettyjä vapauksia etenkin verotuksen osalta. Osakeyhtiössä puolestaan on käytössä monipuolisemmat mahdollisuudet toiminnan rahoittamista silmällä pitäen. Yleishyödyllisille yhdistyksille suotuja veroetuja sen toiminnassa ei sen sijaan voida hyödyntää. Tarkastelun kohteena olevien yhteisömuotojen pääomarakenteita käsittelevässä pääluvussa on tarkasteltu ensinnäkin urheiluyhteisöjen tulo- ja menoeriä, jonka jälkeen tarkastellaan eri yhteisömuodoissa hyödynnettävissä olevia varainhankintatapoja. Verotuksella voidaan katsoa olevan olennainen yhteys urheilutoiminnan rahoitukseen yhteisömuodon kannalta, sillä yhdistyksen ja osakeyhtiön verokohteluissa on selkeitä eroja silloin kun yhdistys on TVL 22 §:ssä tarkoitettu yleishyödyllinen yhteisö. Tästä syystä toisena päälukuna onkin nimenomaisesti eri yhteisömuotojen verokohtelua käsittelevä kokonaisuus. Johtopäätöksenä voidaan todeta itsestään selvänä asiana ensinnäkin se, että osakeyhtiö soveltuu huomattavasti paremmin urheiluliiketoiminnan harjoittamiseen kuin yhdistys. Olennaisempaa onkin se, missä tilanteissa yhdistyksen yleishyödyllistä toimintaa tukevan liiketoiminnan katsotaan olevan tosiasiallisesti EVL 1 §:n mukaista elinkeinotoimintaa. Yhdistyksen voisikin olla parempi tietyissä tilanteissa eriyttää liiketoimintansa toimintaa jatkamaan tulevalle osakeyhtiölle. Tätä kautta voidaan varmistua siitä, että yhdistyksen asema yleishyödyllisenä yhteisönä ei saastu liiketoiminnan harjoittamisen seurauksena.
Urheiluseuran direktio-oikeus ja sopimusvapaus ammattivalmentajan työsuhteessa

Elomaa, Liisa (2017)

Yhteiskunnalliset muutokset, kuten ihmisten vapaa-ajan käytön moninaistuminen ja yhteisöllisyyden vähentyminen, ovat lisänneet palkatun työvoiman tarvetta urheiluseuroissa. Erityisen nopeaa muutos on ollut valmennuskentässä: viimeisten 15 vuoden aikana ammattivalmentajien määrä urheiluseuroissa on yli nelinkertaistunut. Toiminnan laadun kehittäminen valmennuksen ammattimaistamisen kautta on ollut myös yksi suomalaisen huippu-urheilun strategisista tavoitteista. Pelaajasopimuksia on tutkittu viime vuosina runsaastikin, mutta valmentajista tehty tutkimus on ollut toistaiseksi vähäistä ja hajanaista. Valmentajien työsuhteiden yleistyminen on synnyttänyt tarpeen valmentajan ja seuran välisen oikeussuhteen yksityiskohtaisemmalle tarkastelulle – valmentajan työstä on erotettavissa sellaisia ominaispiirteitä, jotka antavat aiheen erityisen työsopimustyypin kehittelylle. Valmentajan työsuhteen tunnusomaisina elementteinä voidaan pitää työn projektiluonteisuutta, työsuhteen verrattain lyhyttä kestoa, työnteon epätasaista rytmittymistä, usean työn tekemistä samanaikaisesti, valmentajan vastuullista ja itsenäistä asemaa, toiminnan vahvaa tavoitesidonnaisuutta, esimiestehtäviä ja tiimityöskentelyä, tiiviiseen yhteistyöhön ja luottamukseen perustuvaa toimintatapaa sekä työn julkisuutta. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella vallitsevien sopimuskäytäntöjen pohjalta, miten päätösvalta seuran ja valmentajan välillä jakautuu. Keskeinen kysymys on, miten joukkueurheilun erityispiirteet vaikuttavat seuran direktio-oikeuden ja sopimusvapauden laajuuteen ammattivalmentajan työsuhteessa. Osapuolten toimintavapauden rajoja tarkastellaan tutkielmassa eri sopimusehtojen kannalta. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jonka keskiössä on työoikeudellisen normiston jäsentäminen urheilun ympäristössä. Taustamateriaalina tutkielmassa käytetään haastatteluaineistoa; mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan muodostamiseksi tutkittavasta ilmiöstä tutkielmaa varten on haastateltu yhdeksää suomalaista urheiluseuraa kuudesta eri joukkuepalloilulajista. Pakottava työlainsäädäntö asettaa raamit seuran ja valmentajan väliselle työsopimukselle. Tutkielman perusteella valmentajan työn luonne, seuratoiminnan organisointitapa ja kilpaurheiluun liitetyt periaatteet kuitenkin oikeuttavat useissa tilanteissa poikkeamaan työsopimuslain lähtökohdista laajentaen osapuolten sopimusvapautta. Sopimusehtojen hyväksyttävyyttä arvioitaessa valmentajan perusoikeudet tulevat usein punnittaviksi seuran ja urheilun etuja vasten; kilpaurheiluun liitettyjen tavoitteiden saavuttaminen tai seuran intressien turvaaminen saattavat oikeuttaa valmentajan perusoikeuksien kaventamiseen. Toimenpiteillä ei saa kuitenkaan kohtuuttomasti rajoittaa valmentajan toimintavapautta tai evätä tämän mahdollisuutta harjoittaa elinkeinoaan. Seuran direktio-oikeutta voidaan puolestaan tutkimustulosten pohjalta pitää valmentajan työsuhteessa keskimääräistä suppeampana valmentajan asiantuntija-aseman vuoksi – urheiluun liittyvissä kysymyksissä valmentajan itsenäistä päätösvaltaa on pidetty varsin laajana. Määräysvallan merkitykseen voidaan vaikuttaa sopimistarkkuutta säätelemällä; mitä yksityiskohtaisemmin sopimusvelvoitteet on kirjattu valmentajasopimukseen, sitä vähemmän seuran työnjohdolle jää tilaa. Toisaalta myös velvoitteiden hyvin väljä määrittely voi kaventaa seuran direktio-oikeutta, sillä seuran yksipuoliset määräykset voidaan ulottaa vain sopimuksen mukaiseen työhön. Ammattivalmentajien ja seurojen väliset sopimuskäytännöt osoittautuivat tutkielman haastattelutulosten perusteella varsin väljiksi. Suurpiirteistä sopimuskulttuuria puoltavina seikkoina voidaan pitää valmentajan korostunutta lojaliteettivelvollisuutta seuraa kohtaan, keskinäisen luottamuksen vahvistumista ja sopimussuhteen joustavuutta. Nykyisen sopimuskäytännön ongelmia puolestaan ovat velvoitteiden ja määräysvallan rajojen täsmentymättömyys, riskinhallinnan vaikeus ja käytännön kestämättömyys ammattivalmentajien määrän lisääntyessä. Tutkielman perusteella sopimusehdot voidaan myös jaotella niiden merkityksen mukaan seuraaviin ryhmiin: muotoseikat, vähimmäisehdot, toimivaa yhteistyötä turvaavat sopimuslausekkeet ja riskien hallintaan pyrkivät sopimusehdot. Velvoitteiden jaottelu eri kategorioihin auttaa hahmottamaan, mikä merkitys sopimisella on missäkin tilanteessa ja mitä voidaan jättää valmentajan työnjohdon ja osapuolten keskinäisen luottamuksen varaan.
Urheilutapahtumat ja väijytysmarkkinointi : Brändin immateriaalioikeussuoja yleisen edun näkökulmasta

Koskivirta, Joonas (2018)

Tutkielma keskittyy siihen, miten urheilutapahtumien järjestäjät voivat puuttua sponsorioikeuksien, ja siten tapahtuman olemassaolon, turvaamisen kannalta haitallisena pitämäänsä väijytysmarkkinointiin tavaramerkkioikeuden ja vilpillisen kilpailun normistoon perustuvan suojan puitteissa, sekä siihen, voidaanko urheilutapahtuman brändin suojaksi joissain maissa säädettyä tavanomaista kattavampaa yksinoikeussuojaa pitää tarpeellisena ja oikeutettuna. Lähtökohtana tarkastelussa on Suomen kansallinen lainsäädäntö sekä toisaalta Euroopan unionin oikeuspolitiikka. Väijytysmarkkinoinnilla, joka voi olla joko suoraa tai epäsuoraa, tarkoitetaan kaikenlaista toimintaa, jolla muu taho kuin tapahtuman virallinen sponsori, pyrkii ilman tapahtumajärjestäjän tai muun oikeudenomistajan lupaa hyötymään urheilutapahtuman brändin maineesta eli goodwillistä. Suorassa väijytysmarkkinoinnissa on kyse siitä, että yritys tarkoituksellisesti pyrkii antamaan markkinoinnissaan virheellisen kuvan itsestään sponsorina esimerkiksi tapahtuman tavaramerkkiä tai sitä lähellä olevaa merkkiä käyttämällä. Tällaista voidaan ehkäistä ja tähän voidaan yleensä puuttua varsin tehokkaasti tavaramerkinhaltijan kielto-oikeuden turvin. Tapahtumajärjestäjien kannalta ongelmallisempana voidaan nähdä epäsuora väijytysmarkkinointi, jossa yritys pyrkii hyötymään tapahtumaan liitettävistä positiivisista mielikuvista tapahtuman suojattuja yksinoikeuksia loukkaamatta. Tämä voi tapahtua esimerkiksi viittaamalla tapahtumaan markkinoinnissa käyttämällä sellaisia geneerisiä verbaalisia tai visuaalisia esitystapoja, jotka eivät loukkaa tapahtuman virallisia tavaramerkkejä, mutta joiden perusteella yleisölle kuitenkin syntyy niin sanottu ajatuksellinen linkki markkinoivan yrityksen ja urheilutapahtuman välille. Tapahtumajärjestäjät ovat pyrkineet ehkäisemään väijytysmarkkinointia muun muassa rekisteröimällä tapahtuman varsinaisten, virallisten sponsorien käyttöön varattujen tavaramerkkien lisäksi niin sanottuja, usein esim. ”MAA+VUOSI”-tyyppisiä torjuntamerkkejä (esim. RUSSIA 2018), jotka ovat lähellä varsinaisia tavaramerkkejä, mutta joita ei ole tarkoitus käyttää, vaan niiden ainoa tehtävä on ehkäistä luvatonta viittaamista urheilutapahtumaan. Tällaisten merkkien erottamiskykyyn ja siten rekisteröitävyyteen on kuitenkin paikoin suhtauduttu oikeuskäytännössä kriittisesti muun muassa niiden kuvailevuuden vuoksi. Tästä huolimatta esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on onnistunut rekisteröimään lukuisia tällaisia merkkejä muun muassa EUIPOssa ja WIPOssa. Tällainen epäsäännöllisyys rekisteröintikäytännöissä on omiaan heikentämään oikeusvarmuutta ja ennustettavuutta. Lisäksi, sikäli kun kyseinen kehityskulku voidaan mahdollisesti nähdä ns. property logic -teorialle tyypillisesti pelkästään yksinoikeuksien positiivisia puolia korostavan ajattelun ilmentymänä, se näyttäytyy muutoinkin huolestuttavana yleisen edun kannalta. Mitä tulee puolestaan tavaramerkin kykyyn ehkäistä väijytysmarkkinointia, näyttää selvältä, ettei varsinkaan epäsuoraa väijytysmarkkinointia ole mahdollista ehkäistä laajamittaisesti edes torjuntamerkeillä. Tavaramerkkisuojaa kuitenkin täydentää Suomessa laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (1061/1978), jonka yleislausekkeeseen perustuen väijytysmarkkinointia voidaan arvioida niin sanottuna norkkimisena, jolloin oikeudenhaltija voi saada suojaa myös sellaisissa jäljittelytapauksissa, joissa ei aiheudu sekaannusvaaraa. Suomessa norkkimisopin soveltamiskynnys on oikeuskäytännössä asetettu varsin korkealle. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin olettaa, että urheilutapahtumien huomattavan tunnettuuden johdosta soveltamisedellytykset voisivat niiden kohdalla täyttyä helpommin kuin Suomessa tähän asti käsitellyissä norkkimistapauksissa. Näin ollen norkkimisoppia voidaan pitää urheilutapahtumalle varteenotettavana suojamuotona, joka sekin kuitenkin jättää väijytysmarkkinoinnille mahdollisuuksia. Tapahtumajärjestäjät pitävät tavanomaista immateriaalioikeussuojaa suoja-alaltaan yleisesti riittämättömänä, minkä vuoksi ne usein edellyttävät kisoja isännöivää maata säätämään ad hoc -tyyppistä erityislainsäädäntöä, jonka nojalla tapahtumat saavat osakseen normaalia laajempaa yksinoikeussuojaa. Tällaiselle lainsäädännölle on tyypillistä, että loukkauskynnys on huomattavasti tavanomaista suojaa matalammalla, ja siten yleisluontoisemmatkin viittaukset tapahtumaan voidaan sen perusteella kieltää. Erityislainsäädäntöä kritisoivissa puheenvuoroissa on katsottu sen kohtuuttomasti rajoittavan kilpailu- ja mainosvapautta ja yritysten kaupallista sananvapautta. Tapahtumajärjestäjät puolestaan katsovat muun muassa väijytysmarkkinoinnin haitallisuuden ja epäeettisyyden justifioivan erityislainsäädännön säätämisen. Väijytysmarkkinoinnin haittavaikutuksista ei kuitenkaan ole selvää näyttöä. Toiseksi tapahtumajärjestäjien havittelemalle laajalle, suorastaan koko tapahtuman temaattisen viitekehyksen käsittävälle yksinoikeussuojalle on vaikea löytää oikeutusta, kun otetaan huomioon omistusoikeutta koskevat ja yksinoikeuksien justifikaatioteorioista kumpuavat perustavanlaatuiset periaatteet. Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä, ettei väijytysmarkkinointia voida oikeutetusti täysin estää. Toisaalta voidaan kysyä, onko syytäkään? Suurten urheilutapahtumien olemassaolo on yhteiskunnallisesti kiistatta tärkeää, mutta niiden suojaustarpeen ja -alan määrittämisen tulee perustua objektiiviseen, erityisesti kilpailu- ja mainosvapautta koskevat periaatteet huomioivaan kokonaisharkintaan. Tällä tavoin ylläpidetään yksityisen ja yleisen edun välistä tasapainoa.
Urheilutapahtumien lähetysten suoja ja uusmedia

Järvinen, Henriikka (2016)

Tutkimuksessa tarkastellaan urheilutapahtumien lähetysten oikeudellista suojaa uusmedian ympäristössä. Urheilulla ja eritoten tavalla, miten se esitetään mediassa, on todettu olevan huomattava merkitys Euroopan unionissa. Tätä merkitystä on korostanut entisestään digitaaliteknologian synty ja sen mukanaan tuomat erilaiset verkkoalustat sekä mobiilipalvelut. Digitalisaation vaikutuksesta myös kuluttajien käyttäytyminen on muuttunut huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Kuluttajat toivovat lisää tilauspalveluita ja liikkuvaa kuvaa samalla, kun luovaa sisältöä tuotetaan ja jaetaan. Internet, tabletit ja älypuhelimet eli niin kutsuttu uusmedia on muuttanut merkittävästi tapoja, joilla kuluttajat käyttävät heille tarjottavia palveluita. Samalla, kun teknologia kehittyy ja maailma muuttuu yhä digitaalisemmaksi, on myös lainsäädännön pysyttävä kehityksessä mukana. Näin ollen urheilun liikkuvaa kuvaa koskevan sääntelyn on todettu olevan muutoksen tarpeessa Euroopan unionin tasolla ja suuressa osassa jäsenvaltioita. Myös Euroopan komissio on tunnustanut nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän olevan on auttamatta vanhanaikainen, sillä se on kehitetty aikana, jolloin digitaalinen vallankumous oli vasta juuri alkamassa. Tekijänoikeussäännökset ovat siten ajalta ennen Facebookia, YouTubea tai Twitteriä, eikä niillä ole minkäänlaista kosketuspintaa digitaaliseen aikakauteen. Näin ollen komissio on tarttunut haasteisiin ja luvannut vuoden 2016 aikana muun muassa laatia ehdotuksen nykyaikaisemman ja eurooppalaisemman tekijänoikeuslainsäädännön laatimisesta, joissa huomioidaan digitaalinen vallankumous sekä tarkastaa audiovisuaalisia mediapalveluita koskevaa direktiiviä. Näin ollen tutkimuksen aiheen voidaan todeta olevan hyvin ajankohtainen. Urheilutapahtumia ei tällä hetkellä pidetä tietoyhteiskuntadirektiivissä 2001/29/EY teoksiksi luokiteltavina henkisinä luomuksina. Näin ollen urheilutapahtumat sellaisenaan eivät nauti tekijänoikeudellista suojaa. Myöskään muut immateriaalioikeudet eivät anna niille suojaa. Euroopan unionin tuomioistuin on kuitenkin todennut, että mikäli urheilutapahtumien itsessään katsotaan olevan ainutlaatuisia ja omaperäisiä, ne voivat saada suojaa valtionsisäisten oikeusjärjestysten avulla. Tällöin kyseeseen tulevat urheilutapahtuman järjestäjän asema eli isännöintioikeus, joka perustuu urheilutapahtumanpaikan omistusoikeuteen tai urheilutapahtumanpaikan yksinomaiseen käyttöoikeuteen. Urheilutapahtumien uutisointi, tallennus ja tiedottaminen massamedian kautta perustuu erilaisiin sopimusoikeudellisiin järjestelyihin. Tällaisiin oikeuksiin, jotka hankitaan sopimusoikeudellisin keinoin, voidaan viitata termillä mediaoikeudet. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan immateriaalioikeuksien ja isännöintioikeuden lisäksi audiovisuaalisia mediapalveluja koskevaa direktiiviä 2010/13/EU urheilutapahtumien lähetysten näkökulmasta. Tällöin kyseeseen tulevat lyhytraportointioikeutta koskevat oikeudelliset säännökset. Tutkimuksessa tarkastellaan myös urheilutapahtumien kilpailua rajoittavaa yhteismyyntiä ja alueellista yksinoikeutta sekä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja maarajoituksia. Lopuksi keskustellaan vielä muun muassa tekijänoikeusjärjestelmän ja audiovisuaalisia mediapalveluita koskevan järjestelmän modernisoinnin tarpeesta. Tutkimuksessa etsitään siten vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Suojataanko urheilutapahtuman lähetyksiä tekijänoikeuksin tai lähioikeuksin? Mikäli lähetysten ei katsota saavan immateriaalioikeudellista suojaa, saavatko lähetykset suojaa muiden oikeuksien, kuten omistusoikeuden tai mediaoikeuden avulla? Voivatko urheilutapahtumien lähetykset johtaa kilpailuoikeudellisiin ristiriitoihin?

Now showing items 3206-3225 of 3676

Browsing by Title

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO