Browsing by Title

Tutkittavan tietoon perustuva suostumus on lääketieteellisen tutkimuksen suorittamisen keskeisimpiä edellytyksiä. Biopankkitoiminta perustuu näytteenantajan suostumukseen, mutta alaikäisen biopankkisuostumuksesta ei ole tällä hetkellä nimenomaisia säännöksiä. Ongelma on ajankohtainen, sillä biopankkeihin ollaan alkamassa kerätä myös lasten näytteitä ja tietoja. Henkilötietojen suojan kannalta biopankkitoiminnan erityispiirteenä on, että biopankkiin annettua näytettä ja sitä koskevia tietoja voidaan myöhemmin käyttää sellaisiin tutkimustarkoituksiin, jotka eivät vielä ole tiedossa suostumusta annettaessa. Suostumus voisi tätä kautta muodostua sen antajan kannalta ennakoimattoman laajaksi. Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus ei vaikuta antavan selvää vastausta siihen, onko tällainen jatkossa mahdollista ja jos on, niin missä määrin. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella ja arvioida normeja, periaatteita ja näkökohtia, jotka voivat vaikuttaa alaikäisen biopankkisuostuksen muotoon, edellytyksiin ja antamistapaan tietosuoja-asetuksen jälkeisessä maailmassa. Erityisesti alaikäisiin liittyviä seikkoja ovat alaikäisen ja huoltajan suhde sekä alaikäisen itsemääräämisaseman dynaamisuus. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymykseen: mitä erityisiä näkökohtia olisi otettava huomioon muotoiltaessa alaikäisen biopankkisuostumusta? Tietosuoja-asetuksen tarkemmat vaikutukset biopankkitoimintaan ja biopankkisuostumukseen eivät tätä kirjoitettaessa ole vielä selvillä, joten pyrin tarkastelemaan, miten asetus olisi otettava huomioon lasten biopankkisuostumusta muotoiltaessa. Tutkielman teema on rajapinta-aihe, jolla on liittymiä ainakin lapsioikeuteen, lääkintä- ja bio-oikeuteen sekä tietosuoja-oikeuteen. Kullakin oikeudenalalla eurooppaoikeudelliset ja muut Euroopassa vaikuttavat kansainväliset normistot ovat keskeisessä asemassa, mutta merkittävimpänä yhteisenä rajapintana tässä tutkielmassa on Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus. Lisäksi aiheen oikeudenalarajoja ylittävän luonteen vuoksi on otettava huomioon laajasti muuta tutkimus- ja potilaslainsäädäntöä, tietosuojalainsäädäntöä sekä alaikäisen asemaa koskevia normistoja ja alaikäisten tutkimuksen etiikasta käytyä keskustelua. Alaikäisen itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi olisi harkittava ikärajan säätämistä itsenäiselle biopankkisuostumukselle. Tätä puoltavat lukuisat alaikäisen asemaa sääntelevät säännökset ja periaatteet, joissa korostetaan alaikäisen iän ja kehitystason myötä kasvavaa päätösvaltaa itseään koskevissa asioissa. Ikärajan soveltaminen ei saisi kuitenkaan olla mekaanista, vaan lapsen tilanne olisi aina otettava huomioon tapauskohtaisesti. Mahdollista ikärajaa säädettäessä, tai päätettäessä olla säätämättä, on ratkaistava kysymys siitä, kuinka merkittävän ratkaisun biopankkisuostumus alaikäisen kannalta muodostaa.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella Suomen holhoustoimijärjestelmää alaikäisen päämiehen edustamisen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään minkälaisia velvoitteita holhoustoimesta annettu laki asettaa edunvalvojalle sekä holhousviranomaisena toimivalle maistraatille. Tämän lisäksi tarkastellaan lapsioikeuden alaa radikaalisti muuttaneen Yhdistyneiden kansakuntien sopimusta lapsen oikeuksista ja sitä minkälaisia velvoitteita sopimus asettaa sopijavaltioille. Lopuksi tarkastellaan holhousviranomaisen jäämistöoikeudellisten lupa-asioiden avulla sitä, kuinka Suomen lainsäädäntö sisältää tiettyjä ongelmakohtia lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinta-aineistona käytetään laajasti Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien komitean suosituksia ja yleiskommentteja. Vaikka sopijavaltiot eivät ole erikseen sopineet noudattavansa näitä suosituksia ja kommentteja, on lapsen oikeuksien komitea ylin kansainvälinen sopimusta tulkitseva elin, joten sen lausunnoille voidaan antaa merkittävää painoarvoa kun on kyse sopimuksen tulkinnasta. Lopuksi maistraatin jäämistöoikeudellisia lupa-asioita käytetään esimerkin ominaisuudessa kun selvitetään sitä, minkälaisia ongelmakohtia Suomen holhouslainsäädäntö sisältää lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Tutkielmassa esitetyn perusteella ei kuitenkaan ole estettä etteikö näitä samoja argumentteja voisi soveltaa myös muihin lupa-asioihin ja laajemminkin holhousviranomaisen ja edunvalvojien toimintaan.

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.

Åland är en av Europas äldsta, rikaste och minsta autonomier. Det finns inte någon allmänt vedertagen defninition av begreppet autonomi och i Europa finns tiotals autonomiarrangemang av olika art. Att Ålands autonomi är garanterad av ett internationellt organ gör landskapet unikt. Ålands särställning medför särreglering på många av skatterättens områden. Särställningen påverkar skatteregleringen både i förhållande till det övriga Finland, EU och internationellt. I Finland har Åland beskattningsrätt inom ramen för sina befogenheter som definieras i Självstyrelselagen för Åland. Landskapet är som en del av Finland medlem i EU, men står utanför EU:s skatteområde. Härav följer det som kallas “det åländska skatteundantaget”. Landskapets skattesystem och goda ekonomi intresserar många utländska aktörer. Avhandlingen beskriver Ålands särställning ur en beskattningssynvinkel på ett rättsdogmatiskt sätt med rättsjämförande inslag. I avhandlingen redogörs för särdragen i skattesystemet på Åland med utgångspunkt i autonomin. Särställningen beskrivs i början av texten som grund för den fortsatta behandlingen. Texten är härefter indelad i kapitel där särdragen i inkomst-, närings- och konsumtionsbeskattningen behandlas skilt. Eftersom inomstatliga autonomier ofta förknippas med privilegier och lågskattearrangemang diskuteras även Ålands befogenheter att bli en lågskatteautonomi i samband med en eventuellt kommande överföring av skattebehörighet till landskapet. Sekundärt identifiers konsekvenserna med vissa åländska skattebestämmelser dels för landskapet och dels för Fastlandsfinland. Läsaren får en helhetsbild av särdragen i det åländska skattesystemet i förhållande till systemet i Fastlandsfinland och i samband med skatteundantaget, och även av fördelningen av lagstiftningsbehörighet i skattefrågor mellan landskapet och riket. Ämnet är aktuellt eftersom ett reformarbete av den åländska autonomin har påbörjats. Ämnet aktualiseras dessutom med jämna mellanrum pga. vissa intressanta tolkningsfrågor i samband med lagstiftningsbehörigheten mellan riket och Åland. Som stöd för avhandlingen har ett mångsidigt urval källor använts. Officialkällor i form av bl.a. lagar, förarbeten, olika betänkanden och utlåtanden samt även anvisningar, meddelanden och rapporter från olika myndigheter är av väsentlig betydelse för att uppnå målen i avhandlingen.

Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.

Algoritmisen päätöksenteon hyödyntämisen mahdollisuuksiin julkisella sektorilla kohdistuu kasvavaa mielenkiintoa, mutta oikeudellisissa käytännöissä hyödynnettävän algoritmisen päätöksentekoa sääntelevä lainsäädäntö on Suomessa tällä hetkellä melko jäsentymätöntä. Useissa julkishallinnon algoritmista päätöksentekoa koskevissa kansainvälisissä suosituksissa on esitetty, erilaisten algoritmin vaikutusarvioinstrumenttien (AVA) käyttöön ottamista julkisella sektorilla. Vuonna 2019 valtioneuvoston kanslian julkaisemassa Algoritmi päätöksentekijänä? Tekoälyn hyödyntämisen mahdollisuudet ja haasteet kansallisessa sääntely-ympäristössä -tutkimusraportissa niin ikään esitettiin AVA-prosessin käyttöön ottoa Suomessa. Tutkielmassa tarkastellaan suositusten mukaista AVA-prosessia julkisen sektorin algoritmisen päätöksenteon oikeudellisena reunaehtona keskittyen erityisesti prosessissa keskeiseen hallinnon avoimuuteen. Eri suosituksissa AVA:n katsotaan lisäävän julkishallinnon algoritmisten järjestelmien avoimuutta. Tutkielmassa tarkastellaan AVA-prosessin asettumista suomalaiseen oikeusjärjestelmään tarkastelemalla julkisuusperiaatteen toteuttamistapojen muutoksia keskittyen erityisesti sen toteutustapoihin lukeutuvaan vaatimukseen hallinnon avoimuudesta, joka edellyttää viranomaiselta aktiivisia toimenpiteitä julkisuusperiaatteen toteuttamiseksi. Tutkielmassa systematisoidaan hallinnon avoimuuden käsitettä suomalaisessa oikeusjärjestelmässä hyödyntäen James C. Scottin ajattelua. Systematisointi toteutetaan käsittelemällä viranomaisen roolin muutosta julkisuusperiaatteen toteuttajana sekä algoritmisen päätöksen tekoon liittyviä julkisuusperiaatteen toteutumista rajoittavia tekijöitä. AVA-prosessin avoimuutta käsitellään sekä laajan yleisön että asiantuntijoille tuotetun avoimuuden näkökulmasta. Tutkielman keskeisin johtopäätös lienee se, että vaikka AVA-prosessilla voi olla toivottavia vaikutuksia algoritmisten järjestelmien lainalaisuuskontrollin näkökulmasta, voidaan sillä tavoitellun laajan yleisön osallistuminen algoritmisten järjestelmien suunnitteluun kyseenalaistaa algoritmisten järjestelmien ja oikeudellisten prosessien ymmärtämisen edellyttävän erityisasiantuntemuksen vuoksi.

Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.

Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.

Selvitän tutkimuksessa, miten työntekijän työtehtäviä voidaan muuttaa erityisesti työntekijän alisuoriutumisesta johtuen. Keskityn tutkimaan asiaa pääasiallisesti sellaisten muutosten osalta, jotka tehdään direktio-oikeuden (pienet muutokset) tai henkilöön liittyvän irtisanomisperusteen (olennaiset muutokset) nojalla. Tarkastelen lisäksi jonkin verran työntekijän ja työantajan välisiä sopimuksia näihin liittyen. Tutkimusmenetelmänä käytän lainoppia. Tutkielman alussa selvitän, miten alisuoriutuminen ilmenee ja miten sitä arvioidaan. Tutkimuksessa alisuoriutumisella tarkoitetaan pelkästään työtehtävää suoritettaessa ilmenevää alisuoriutumista, joka johtuu työntekijän ominaisuuksista tai osaamisen puutteesta. En käsittele työntekoedellytysten olennaisen muuttumisen (muun muassa alentunut terveydentila) johdosta tehtäviä muutoksia. Käsittelen tutkimuksessa erilaisia alisuoriutumismuotoja ja sitä, miten tapauskohtaiset piirteet vaikuttavat alisuoriutumisen arviointiin. Arviointiin vaikuttavat lukuisat seikat muun muassa työntekijään ja työntekijän asemaan liittyen. Lisäksi selvitän, minkälaisia velvollisuuksia työnantajalla on työntekijän työssä suoriutumiseen liittyen. Työntekijällä on ensinnäkin oikeus saada työnantajalta asianmukainen perehdytys ja tarvittaessa vielä lisäkoulutusta. Alisuoriutumisen tulee johtua työntekijästä itsestään, jotta sitä voitaisiin pitää työntekijän vastuulle kuuluvana asiana. Työnantajan tulee hoitaa velvollisuutensa ennen kuin työtehtäviin kohdistetaan työntekijän kannalta epäedullisia muutoksia. Tutkin myös, minkä säännöstyskeinojen mukaan työntekijän toimenkuva määräytyy ja miten se muovautuu niiden vaikutuksesta. Käyn tässä katsauksessa läpi työsopimuksen, työehtosopimuksen ja vakiintuneen käytännön. Oikeuskirjallisuudessa työsuhteen ehdon muuttamisen kannalta on nähty olennaisena se, mihin säännöstyskeinoon muutettava työsuhteen ehto perustuu. Siksi ennen ehtojen muuttamisen käsittelemistä on tärkeää käydä läpi ehtojen muodostuminen. Selvitän tutkimuksessa, millaisia muutoksia työtehtäviin on yleisesti mahdollista tehdä direktio-oikeudella ja voiko alisuoriutuminen vaikuttaa direktio-oikeuden laajuuteen. Tutkin myös, miten tapauskohtaiset seikat vaikuttavat muutosten laajuuteen ja olennaisuuteen. Työtehtäviin on mahdollista tehdä pienehköjä (epäolennaisia) muutoksia työnjohto-oikeudella. Mitä laajempi työntekijän toimenkuva on, sitä enemmän työnantajalla on mahdollisuuksia muuttaa sitä. Oikeuskäytännön mukaan työsopimuksella on työsuhteen säännöstyskeinoista suurin vaikutus direktio-oikeuden laajuuteen. Alisuoriutumisella ei ole muuta vaikutusta direktio-oikeuden laajuuteen, kuin että sitä voi yksittäisissä tapauksissa käyttää perusteena työntekijän työtehtäviin kohdistuville pienille muutoksille. Alisuoriutuminen muodostaa asiallisen perusteen direktio-oikeuden käyttämiselle. Muutoksen sallittavuuteen vaikuttavat myös työtehtävien muuttamista puoltavat työnjohdolliset ja liiketaloudelliset perusteet. Direktio-oikeudella ei voi tehdä olennaisia muutoksia toimenkuvaan, eikä alisuoriutumisella havaittu olevan suoraa vaikutusta muutoksen olennaisuusarvioinnissa. Viimeiseksi tutkin vielä, miten työtehtäviä muutetaan olennaisesti alisuoriutumistapauksissa, sekä mitä muuttaminen edellyttää työnantajalta ja työntekijältä. Selvitän myös, minkälaisia menettelyvaatimuksia tähän liittyy. Toimenkuvan olennainen muuttaminen voidaan tehdä voimassaolevan irtisanomisperusteen nojalla tai osapuolten välisellä sopimuksella. Työtehtävien muuttamista irtisanomisperusteella ei varsinaisesti voi kuitenkaan kutsua työnantajan suorittamaksi yksipuoliseksi muuttamiseksi, koska työntekijän ei ole pakko tehdä työtä, johon hän ei itse ole työsopimuksellaan sitoutunut. Irtisanomisperusteen nojalla työtehtäviä voidaan muuttaa sekä irtisanomis- että ilmoitusmenettelyllä. Työnantajan tulee molemmissa menettelyssä pääsääntöisesti antaa aina vähintään yksi varoitus ja kuulla työntekijää irtisanomisperusteesta. Ennen irtisanomisperusteista muuttamista työntekijälle tulee myös antaa kohtuullinen mahdollisuus ja riittävästi aikaa parantaa työsuoritustaan. Usein työnantajalla on kuitenkin oikeus muuttaa työnkuvaa direktio-oikeuden nojalla jonkin verran jo ennen irtisanomiskynnyksen ylittymistä.

Alkoholin etämyynnin oikeustila on ollut epäselvä Suomessa jo vuosia. Erilaiset viranomaisohjeet, oikeuskäytäntö ja laintasolta puuttuva alkoholin etämyynnin kielto ovat hämärtäneet asian tulkintaa. Sosiaali- ja terveysminiseriö (STM) aloitti alkoholilain muuttamisen ja alkoholin etämyynnin nimenomaisen kieltämisen alkoholilaissa ja asiasta notifioitiin Euroopan unionin komissiota kesällä 2018. Komissio antoi lausuntonsa asiasta syksyllä 2018, jonka jälkeen STM luopui lakihankkeesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voiko Suomi kieltää alkoholin etämyynnin EU:n sisämarkkinoilla. Pohdin tutkimuksessani, mitä eri vaihtoehtoja Suomella on epäselvän etämyyntikysymyksen ratkaisemiseksi. Käyn myös läpi 2018 voimaan tulleen uuden alkoholilain (1102/2017) keskeisimmät uudistukset alkoholin etämyyntiä koskien. Tämän perusteella arvioin, miten uusi alkoholilaki on vaikuttanut etämyynnin oikeudelliseen tilanteeseen ja EU:n suhtautumiseen Suomen alkoholipolitiikan tavoitteita, alkoholimonopolia ja alkoholin etämyynnin kieltoa koskien. Tutkimusmetodinani olen käyttänyt lainopillista metodia ja eurooppaoikeuden osalta olen tehnyt teleologista laintulkintaa. Tutkimusmateriaalina olen käyttänyt Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, oikeuskirjallisuutta, yksittäisiä kotimaisia oikeustapauksia, lainvalmisteluaineistoa, EU:n perussopimuksia, asetuksia ja direktiivejä sekä kotimaisia lakeja ja viranomaisohjeistuksia. Näiden perusteella olen koonnut oleellisen asiaa koskevan eurooppaoikeuden ja tuonut esille perustellun käsitykseni alkoholin etämyynnin kieltämisen mahdollisuuksista. Tutkimukseni perusteella alkoholin etämyynnin täyskielto ei olisi EU-oikeuden mukainen. Varsinkaan mietojen alkoholijuomien osalta kieltäminen ei minusta olisi mahdollista. Väkevien alkoholijuomien etämyynnin kielto saattaisi olla perusteltavissa ihmisten elämän ja terveyden suojelulla, mutta tämänkin toimenpiteen oikeasuhtaisuuden osoittaminen tavoiteltuun päämäärään nähden voisi hyvinkin osoittautua Suomelle mahdottomaksi, johtuen alkoholin etämyynnin pienestä osasta alkoholin kokonaiskulutukseen nähden. Etämyynnin valvominen esimerkiksi luovutuspisteillä olisi EU:n sisämarkkinoiden tavaroiden vapaata liikkuvuutta vähemmän rajoittava toimenpide, ja täten täyskieltoa käyttökelpoisempi vaihtoehto. Alkoholin saatavuuden lisääminen alkoholilain uudistuksella ei ainakaan parantanut Suomen mahdollisuuksia kieltää alkoholin etämyyntiä EU:n näkökulmasta.