Browsing by Title
Now showing items 777-796 of 3676
-
(2016)Hankintalainsäädännön tavoitteena on tehostaa julkisten varojen käyttöä, edistää laadukkaiden hankintojen tekemistä sekä turvata yritysten ja muiden yhteisöjen tasapuolisia mahdollisuuksia tarjota tavaroita, palveluita ja rakennusurakointia julkisten hankintojen tarjouskilpailuissa (hankintalain 1 §). Hankintalainsäädännöllä on näin ollen kaksi päätavoitetta: julkisten varojen tarkoituksenmukaisen käytön turvaaminen ja yhteisön sisämarkkinoiden toimivuuden edistäminen. Tavoitteeseen pyritään asettamalla kriteerit täyttäville hankintayksiköille velvollisuus kilpailuttaa hankinnat hankintalainsäädännön vaatimusten mukaisesti. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan rajanvetoa julkisena hankintana kilpailutettavien rakennus- ja käyttöoikeusurakoiden ja muiden järjestelyjen, kuten vuokrauksen, välillä. Julkisyhteisön omistaman omaisuuden vuokraaminen ja myyminen eivät lähtökohtaisesti kuulu hankintalainsäädännön soveltamisalaan. Vuokrauksen sisältävän rakennusurakan ja kiinteän omaisuuden vuokrauksen välinen rajanveto osoittautuu kuitenkin usein ongelmalliseksi. Useimmiten kysymys nousee esiin silloin, kun hankintayksikkö on hankkimassa uusia toimitiloja. Toimitilojen hankkiminen ja niiden vuokrauksen kilpailuttamisvelvollisuus riippuu usein siitä, millä tavoin ja milloin tilat otetaan käyttöön. Mikäli kyseessä on toimistokäytössä oleva rakennus, jossa suoritetaan vain tavanomainen saneeraus, eikä vuokrasopimus ole normaalia alan käytäntöä pidempi, on kyseessä tavanomainen vuokrasopimus eikä hankinta. Mikäli taas vuokra-aika on tavanomaista pidempi ja kokonaan uusi tai saneerattu kiinteistö muokataan vuokralaisen yksilöllisiin tarpeisiin, kyseessä on hankintalain tarkoittamalla tavalla hankinta. Oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden perusteella voidaan katsoa, että järjestelyn kuuluminen hankintalainsäädännön piiriin ratkeaa ensisijaisesti hankinnan tosiasiallisen objektiivisen luonteen mukaan. Merkitystä ei ole sillä seikalla, mihin juridiseen muotoon tarjouspyyntö on puettu. Lisäksi rakennusurakan ja vuokrauksen välisessä rajanvedossa arvioidaan sitä, pyydetäänkö tarjous pysyvistä vuokratiloista, rakennetaanko tilat hankintayksikön hallitsemalle maalle vai muualle ja siirtyykö vuokratilojen omistusoikeus hankintayksikölle vai ei. Tavaranhankintasopimusten ja rakennusurakan välisestä rajanvedosta voidaan tiivistetysti todeta lähtökohdan olevan seuraava: Jos tavaranhankinnan ja asennus-, käyttöönotto-opastuksen tai muun rakentamiseksi luonnehdittavien toimintojen arvot on mahdollista eritellä, katsotaan hankinta joko tavaranhankinnaksi tai rakennusurakaksi riippuen siitä, kumman taloudellinen arvo on suurempi. Näin ollen kysymys siitä, sovelletaanko tavaranhankintaa vai rakennusurakkaa koskevia säännöksiä, ratkeaa lähtökohtaisesti taloudellisen arvon suuruuden perusteella Hankintojen kilpailuttamisvelvoitteella turvataan osaltaan hankintalain taustalla olevien tavoitteiden ja periaatteiden toteutumista ja se on poikkeus kilpailuttamisvelvollisuuden pääsäännöstä. Tutkielmassa käsitellään laajemmin lähinnä rakennus- ja käyttöoikeusurakoihin soveltuvia poikkeuksia kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksiköt pyrkivät yleensä hyödyntämään mahdollisuuden käyttää suorahankinamenettelyä eli mahdollisuuden ostaa tavara tai palvelu ilman hankintalain mukaista tarjouskilpailua. Suorahankintaperusteista on säädetty hankintalain 27 ja 28 §:ssä.
-
(2022)Tutkimuksessa perehdytään yhtäältä tulospalkkiojärjestelmiin ja toisaalta allianssisopimusten Hankkeen parhaaksi -ehtoon hyödyntäen funktionaalisen sopimisen teoriaa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on sekä se, mistä näiden järjestelmien ja ehdon vaikuttavuus syntyy, että järjestelmien ja ehdon rajapinta ylemmän toimihenkilön tai johtajan kannalta. Ylempi toimihenkilö tai johtaja ei ole funktionaalisen sopimisen teorian näkökulmasta ulkopuolinen taho suhteessa työnantajansa ja tämän liikekumppaneiden välisiin liikesopimuksiin, vaan hänellä on keskeinen rooli työnantajan sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Oikeusvertailevia menetelmiä hyödyntävä tutkimus sijoittuu työ-, sopimus- ja velvoiteoikeuden toisiaan risteävään välimaastoon ja tarkastelee Suomen ja Australian oikeusjärjestelmien eroja ja yhtäläisyyksiä tulospalkkiojärjestelmien ja allianssisopimusten osalta. Yhteys mainittujen oikeudenalojen välillä on relevantti siksi, että työsopimusta tarkastellaan viime kädessä velvoiteoikeudellisena sopimuksena varsinkin common law -maihin lukeutuvassa Australiassa, mutta myös Suomessa. Tulospalkkiojärjestelmiä ja Hankkeen parhaaksi -ehtoa yhdistää se, että niiden velvoittavuus ei ole perinteisessä sopimus- tai velvoiteoikeudellisessa mielessä yksiselitteistä. Tulospalkkiojärjestelmien tai Hankkeen parhaaksi -ehdon velvoiteoikeudellisesti heikko sitovuus ei kuitenkaan tarkoita, että nämä oikeudelliset konstruktiot olisivat merkitykseltään tyhjiä. Tutkimus osoittaa, että tulospalkkiojärjestelmien vaikuttavuus rakentuu ylemmän toimihenkilön tai johtajan ja työnantajan välisessä suhteessa yhteistyön jatkumisen ja tulevien uramahdollisuuksien turvaamiselle. Hankkeen parhaaksi -ehdon vaikuttavuus allianssihankkeen osapuolten suhteessa rakentuu ennen kaikkea pyrkimykselle varmistaa hankkeen taloudellinen onnistuminen ja tulevat liiketoimintamahdollisuudet. Lisäksi vaikuttavuutta vahvistavat tietynlaiset sopimukselliset interventiot. Osapuolten käyttäytyminen tukee tulospalkkiojärjestelmien ja Hankkeen parhaaksi -ehdon ymmärtämistä nimenomaan sopimuksellisina ja yleisten sopimusvelvoitteiden kuten lojaliteetin ja good faith -velvoitteen heijastusvaikutuksia niihin.
-
(2018)The role of international taxation in the global economy is becoming increasingly important with globalization and the ease of controlling and moving assets. OECD’s Transfer Pricing Guidelines for Multinational Enterprises and Tax Administrations and its ongoing implementation to member states’ national legislation attempts to provide a solution. As taxation has historically belonged to the sovereign state, international organizations struggle to unify national tax legislation on an international level via traditional methods. The thesis examines the influence of OECDs Transfer Pricing Guidelines to national legislation, more specifically the hardening of soft law through national case law, travaux preparatoires and finally legislation. The main question of the thesis, is whether OECDs Transfer Pricing Guidelines are considered as binding law, or non-binding soft law. The paper concludes, that even though OECDs Transfer Pricing Guidelines is not directly considered binding law, it is a predominant tool of interpretation in matters of transfer pricing. This being, soft law, especially in a complicated area such as taxation, seems to be the most effective way to implement international by hardening non-binding guidelines such as the OECD Transfer Pricing Guidelines into national legislation. Soft law seems to have proven itself to be a less bureaucratic and more flexible option than the traditional methods. The underlying issues are that soft law methods of influencing legislation does not undergo the usual legislative procedure and thus does not necessarily comply with democratic procedures of promulgation of law. Moreover, for international soft law to succeed nationally in the area of taxation, it is important not only to have political momentum from the OECD member states and non-member states, but also to have cooperation and compliance of multinational enterprises. The OECD is seen as an important international actor in matters concerning economical and especially taxation. Moreover, the considerable base tax erosion nations are facing and seeking solutions to, adds considerable weight and political momentum to the actions of the OECD.
-
(2022)In recent years, there have been increasing calls for greater European Union Weltpolitikfähigkeit - the ability to act cohesively in foreign policy. While the EU has made great strides towards cooperation in foreign policy, integration in this field remains relatively limited. To examine the potential for further integration, this thesis examines the current legal and institutional framework of the EU’s foreign policy governance, along with assessing its current capabilities for implementing it. The aim is to determine whether the current framework supports or impedes the development of Weltpolitikfähigkeit. Through examining the EU’s founding treaties, decision-making processes and institutions, this thesis finds that the EU has a robust, functional legal system to support decision-making and foreign policy contribution between Member States. The Union’s institutions are capable of supporting the EU’s Weltpolitikfähigkeit, but are subject to a number of issues which impede this development. The main conclusion is that while the legal and institutional infrastructure is in place, Member States need to do more in response to the challenges created by the emerging multipolar world. In particular, the Union needs to move from unanimity to Qualified Majority Voting in CFSP matters, improve the legitimacy of a Union level foreign policy by increasing democratic oversight by citizens, and double down security and defense cooperation. Through adopting these measures, the EU can be on the path towards building greater Weltpolitikfähigkeit.
-
(2014)I juris magisteravhandlingen undersöks huruvida situationer av hardship regleras i CISG. Med hardship avses en situation då kostnaden för ena partens fullgörelse har ökat eller värdet på andra partens fullgörelse har minskat. Hardship medför dock ingen omöjlighet att prestera. Syftet med avhandlingen är att klargöra ifall CISG reglerar situationer hardship, och vad som är rekvisiten för CISG art. 79(1). Det kan argumenteras för att det föreligger en lucka i CISG och frågan således inte har lösts i CISG, och därför undersöks huruvida problemet enligt CISG art. 7(2) skall lösas i enlighet med de allmänna principer som konventionen är grundad på eller, om sådana principer saknas, enligt den lag som är tillämplig enligt internationellt privaträttsliga regler. Jag undersöker även ifall konventionen möjligtvis kan utfyllas med internationella principsamlingar, såsom Unidroit Principles eller Principles of European Contract Law. Undersökningen visade att hardship idag är en situation som regleras i CISG art. 79. På grund av det här finns inget behov av att lösa frågan i enlighet med de allmänna principerna som CISG är grundad på eller den lag som blir tillämplig enligt internationellt privaträttsliga regler. Oklart är dock ännu hur mycket dyrare det måste bli för att en part skall befrias från skadeståndsskyldigheten
-
(2019)I kommersiella finansieringsavtal används ofta olika avtalsvillkor för att kontrollera att låntagaren fortsättningsvis har en sådan ekonomisk ställning och agerar på ett sådant sätt att den kan återbetala lånet, MAC-klausulen är ett sådant villkor. För att kunna tillämpa MAC-klausulen krävs att väsentliga negativa ändringar skett i låntagarens omständigheter eller förhållanden och en lyckad tillämpning av villkoret ger långivaren rätt att kräva återbetalning av ett utbetalat lån i förtid. Villkoret härstammar det från den anglo-amerikanska rättsmiljön och därmed kan det hända att insolvensrättsliga rättsinstitut gör tillämpning av klausulen onödigt, omöjligt eller olönsamt i ett finskt låneavtal. Dessutom kan det uppstå överlappningar och mot-stridigheter med finländska avtalsrättsliga rättsinstituten på grund av att villkoret ursprungligen formulerats i enighet med en annan rättsmiljö. Studiens ändamål är att utreda om tillämpning av en MAC-klausul har någon självständig juridisk betydelse för indrivningen av ett utbetalat lån i ett finskt kommersiellt låneavtalsförhållande eller om den inte har det. Studien granskar långivarens faktiska möjligheter att få lånet indrivet med hänsyn på låntagarens betalningsförmåga, insolvens-rättsliga indrivningsförbud och återvinning till konkursbo. Studien jämför också läran om befarat avtalsbrott med möjligheten att driva in lånet med stöd av MAC-klausulen för att konstatera om den finska rätten ger en allmän möjlighet till indrivning som är lika vidsträckt som den möjlighet till indrivning MAC-klausulen ger. Utöver detta undersöks också ifall MAC-klausulen oundvikligen kommer jämkas med stöd av 36 § i rättshandlingslagen.
-
(2023)Kuluttajien kiinnostuessa yhä enemmän tuotteiden vastuullisuudesta yritykset pyrkivät markkinoimaan tuotteitaan erilaisilla vastuullisuusväitteillä. Väitteiden todenperäisyyttä ei kuitenkaan aina ole riittävästi osoitettu tai markkinointi antaa kokonaisuudessaan harhaanjohtavan kuvan kuluttajalle. Harhaanjohtavan markkinoinnin osalta Suomessa on käsitelty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa laajasti esimerkiksi ympäristöväitteitä, mutta eläinten hyvinvointiväitteet ovat jääneet vähemmälle huomille. Tutkielma käsittelee harhaanjohtavaa markkinointia koskien eläinten hyvinvointia kuluttajansuojan ja sopimattoman menettelyn näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälainen eläinten hyvinvointia koskeva markkinointi muodostuu harhaanjohtavaksi sekä millä tavalla oikeustilaa voitaisiin kehittää, jotta parannettaisiin kuluttajien riittävää tiedonsaantia eläinten hyvinvoinnista ja yritysten reilua kilpailua. Tutkielman kannalta keskeistä markkinointisääntelyä ovat kuluttajansuojalaki, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi, luomulainsäädäntö sekä elintarvikelainsäädäntö. Markkinointia koskeva sääntely perustuu pitkälti yleislausekkeisiin, minkä takia oikeuskäytännön, itsesääntelyn ja viranomaisohjeiden merkitys tulkinnoissa korostuu. Markkinointisääntelyn lisäksi eläinsuojelulainsäädäntö toimii tutkielmassa keskeisenä lähtökohtana sille, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa voidaan odottaa. Keskeisiksi muodostuvat esimerkiksi yleisluontoisten väitteiden sallittavuus ja erilaiset eläinten elintilaa koskevat väitteet. Lisäksi erilaiset vastuullisuusmerkit ovat lisääntyneet markkinoinnissa ja niitä koskevaa sääntelyä myös pyritään tehostamaan. Tarkasti säännellyt merkit, kuten EU:n luomutunnus, ovatkin toimineet hyvänä tapana valvoa ja säännellä eläinten hyvinvoinnin markkinointia. Tutkielmassa käsitellään hyvinvointiväitteitä myös analogisesti ympäristöväitteitä koskevan käytännön kautta. Suomessa on käsitelty ympäristömarkkinointia oikeuskäytännössä paljon, minkä pohjalta voidaan muodostaa yleisiä tulkintalinjoja myös eläinten hyvinvointia koskevien väitteiden harhaanjohtavuudelle. Tutkielman johtopäätöksissä tuodaan esille oikeuskäytännön ja viranomaisohjeiden pohjalta tehtyjä tulkintoja siitä, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa on otettava huomioon. Lopuksi myös käsitellään tulevaisuuden kehityssuuntia hyvinvointiväitteitä koskevassa markkinoinnissa sekä eläinsuojelulainsäädännön muuttumisen vaikutuksia markkinoinnin sallittavuuteen. Lisäksi tuodaan esille kehitysehdotuksia oikeustilan parantamiseksi.
-
(2019)Tiedekunta – Fakultet – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildingsprogram – Degree Programme Oikeustieteen maisteri Tekijä – Författare – Author Teemu Jokinen Työn nimi – Arbetets titel – Title Harkintavallan väärinkäyttö – erityisesti virkarikosvastuun perustavan säännöksen tai määräyksen rikkomisen kannalta Oppiaine/Opintosuunta – Läroämne/Studieinriktning – Subject/Study track Hallinto-oikeus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year Elokuu 2019 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages XXI + 93 Tiivistelmä – Referat – Abstract Harkintavallan väärinkäytön kielto kuuluu oikeusvaltioperiaatteen keskeisiin yleisiin oppeihin ja arvoihin. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen mukaisesti julkisessa toiminnassa on tarkoin noudatettava lakia. Hallinnon valtiosäännön mukaan viranomaisen tulee taata ja turvata tiettyjen menettelyllisten oikeuksien toteutuminen. Harkintavaltainstituutio perustuu ilmeisen tarpeelliselle joustavan sääntelyn tavoitteille, sillä kaikesta ei voida säännellä kasuistisesti. Joustavia normeja soveltaessaan viranomainen ei voi toimia vapaasti saati mielivaltaisesti, vaan sen on otettava huomioon harkintavaltaa rajoittavat periaatteet. Nämä periaatteet tulee huomioida yksittäisten toimivaltanormien tulkinnoissa. Vaikka kansalaisella on valtiosääntöisiä takeita viranomaisen valtaa ja sen väärinkäyttöä vastaan, myös viranomaisella on oikeuksia tekemiensä virheiden suojaksi virkarikosvastuulta vapautuakseen. Hallinnon lainalaisuudesta ja hallinnon valtiosäännöstä huolimatta rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja erityisesti sanarajasääntö sekä muut rikoslainkäytössä noudatettavat periaatteet, kuten ultima ratio -periaate ja yleinen ennustettavuuden vaatimus asettavat avoimien toimivaltanormien tulkinnoille ahtaat rajat. KKO on suhtautunut rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen tiukasti virkarikoksia koskevassa oikeuskäytännössä. Avoimet ja tulkinnalliset säännökset eivät ole kelvanneet virkarikosvastuun perustaksi, ja erityisesti virkarikosoikeudellinen tahallisuuskonstruktio vaikuttaa osittain perusteella hajanaiselta. Tuoreessa alioikeuskäytännössä on lisäksi hieman yllättävästi torjuttu se, että kunnan toimielinten päätöksenteossa ja toimivaltanormien tulkinnassa edes säännöksi konstituoitu HL 6 §:n oikeusperiaate voisi johtaa virkarikosvastuuseen. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen välinen punnintakollisio luo tutkimusteeman keskeisen ongelman. Tutkielman johtopäätöksenä kuitenkin esitetään, että harkintavallan väärinkäyttö ei eroaisi niin keskeisellä tavalla muista virkarikoksista, että se voisi selittää oikeuskäytännön vähäisyyttä. Laillisuusperiaatteen sanarajasääntöä ei ole katsottu loppuun, ja sen asettamissa rajoissa olisi tilaa myös erilaiselle kriminaalipoliittiselle painotukselle. Oikeuskäytäntöä kaivattaisiin lisää. Tutkimusmetodina on käytetty sekä teoreettista että käytännöllistä lainoppia, painotus jälkimmäisellä. Tutkimuksen päälähteinä on käytetty kotimaista ja ulkomaista oikeuskirjallisuutta sekä kotimaista oikeus- ja laillisuusvalvontakäytäntöä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Harkintavalta, lainalaisuusperiaate, laillisuusperiaate, virkavastuu Ohjaaja tai ohjaajat – Handledare – Supervisor or supervisors Apulaisprofessori Ida Koivisto Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston pääkirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
-
Harmaan talouden luottotappiolta suojaava TyEL sanktiojärjestelmä tulorekisteriuudistuksen jälkeen (2021)Suomalainen työeläkejärjestelmä on haasteiden edessä väestön ikääntymisen aiheuttaman huoltosuhteen kasvaessa. Paine eläkevakuutusmaksujen kasvattamiseksi on suurta. Perittävät eläkevakuutusmaksut eivät tälläkään hetkellä kata ulosmaksettavien eläkkeiden määrää, joten sijoitustoiminnalla on järjestelmän toimimisen kannalta keskeinen asema. Osa potentiaalisesta eläkevarallisuudesta sulaa eläkevakuutustoiminnassa syntyviin luottotappioihin. Luottotappioita syntyy vakuuttamistoiminnassa mitä moninaisimmista syistä, joskin asiakasyritysten tavanomaisten konkurssien sekä harmaan talouden vaikutus on merkittävää. Tulorekisteri otettiin käyttöön 1.1.2019 alkaen. Sen johdosta TyELvakuutusmaksujen muodostumisen peruste muuttui arvioista toteutuneeseen palkanmaksuun. Tämä muutos mahdollistaa eläkeyhtiövelkojalle paremman kontrollin saataviensa valvomiseen ja perintätoimien ajoittamiseen. Työeläkejärjestelmän sekä tulorekisterin toimiminen lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla edellyttää, että työnantaja järjestää työntekijöidensä eläketurvan sekä tekee eläketurvan hoitamiseksi tarvittavat ilmoitukset säädettyjä aikamääreitä noudattaen. Näiden velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi oikeusjärjestys määrittää sanktiouhan. Tutkielmassa selvitetään TyEL:n mukaisen vakuuttamis- ja ilmoitusvelvollisuuden sisältö ja näiden laiminlyöntiin liittyvät sanktiot. Soveltuva sanktiomenettely riippuu rikotun velvoitteen sisällöstä ja laadusta. TyEL:n mukaisen työntekijöiden eläketurvan järjestämisvelvoitteen rikkominen voi johtaa TyEL laiminlyöntimaksun määräämiseen tai rikosprosessin käynnistymiseen. Ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnin sanktioi uudistuksen myötä Verohallinto. Sanktiointi ulottuu myös välittömän eläkevakuutussopimussuhteen ulkopuolelle mm. tilaajavastuulain keinoin.
-
(2020)Det sätt människan lever på idag präglas av en ökad konsumtion och tryck på jordens naturresurser. Globalt lever och konsumerar människan som om vi hade 1,7 jordklot, istället för det enda vi har. För att en hållbar utveckling ska vara möjlig måste dagens beteenden förändras, både på individ- och företagsnivå. I och med att konsekvenserna av klimatförändringarna blivit alltmer oförutsägbara krävs brådskande åtgärder för att anpassa politiken till den nya verkligheten. För att EU senast år 2030 ska uppnå de mål som man enats om i Parisavtalet, inklusive en minskning av växthusgasutsläppen med 40 %, måste ett årligt investeringsgap på närmare 180 miljarder euro fyllas enbart för att uppnå EU:s mål på klimat- och energiområdet. För att uppnå EU:s klimatmål krävs således åtaganden från alla delar av samhället. Idag förväntar vi oss att företag till en allt större utsträckning ska ta ett ansvar när det handlar om ekonomiska, miljömässiga och sociala frågor. Som ett sätt för investerare att påverka företags ansvar gentemot samhälle och miljö, har även efterfrågan ökat på investeringsprodukter med en hållbar inriktning. Det ökade intresset för hållbarhet reflekteras även på regleringsnivå med bland annat EU:s aktiva arbete med att bygga upp ett finansiellt system som stöder hållbar tillväxt. Den finansiella sektorn har en avgörande roll i detta sammanhang eftersom finansieringsbehovet inte enbart kan täckas med offentliga medel, utan det behövs privat kapital för att nå de gemensamma klimatmålen. Hur privata investeringar riktas kan således ha en avgörande betydelse för en hållbar utveckling. För att möjliggöra en hållbar utveckling bör investeringar således riktas till sådana områden som gynnar hållbarhet och styras bort från aktiviteter som undergräver det. Idag finns det dock ett informationsgap mellan slutkunder och finansiella marknadsaktörer. För att underlätta och förbättra kundens förmåga att utvärdera finansiella produkters hållbarhetskriterier, krävs ett harmoniserat och standardiserat ramverk för hållbara investeringar. Avsaknaden av en entydig definition ligger som grund till den problematik som föreligger gällande slutkunders förmåga att utvärdera en investerings hållbarhet. Utan standardiserade rapporteringsmetoder, redovisar finansiella aktörer för ESG-faktorer på olika sätt och försvårar således möjligheten till att jämföra hållbara investeringar sinsemellan. Trots viss självregleringen på området, skapar regleringens frivilliga natur utmaningar för slutkunder ifråga om produkters jämförbarhet och detta skapar även utrymme för grönmålning på marknaden. I slutet av 2016 tillsatte EU-kommissionen en högnivågrupp för hållbara finanser och gruppen lade fram sin slutrapport i januari 2018. Denna slutrapport innehåller en övergripande vision om hur man bygger upp en hållbar finansieringsstrategi för EU. I rapporten ingår tio åtgärdsförslag som ska leda till bättre transparens i fråga om hållbarhet så att investerare kan fatta mer välinformerade beslut. Avhandling granskar de rättsliga styrmedel som idag reglerar informationsskyldigheten för aktörer på den finansiella marknaden samt den inverkan EU-kommissionens slutrapport kan komma att ha på slutkunden. Beaktat de mål som länder enats om i Parisavtalet och den finansiella sektorns avgörande roll i detta arbete samt även investerares ökade intresse och medvetenhet för ansvarsfulla investeringar, ger frågeställningarna i avhandlingen således en insikt om/hur de rättsliga styrmedlen kan anses främja hållbar utveckling. Syftet med avhandlingen är således att utgående från det rådande rättsläget skapa en förståelse över vad de enhetliga unionsreglerna kommer att innebära för slutkund. Avhandlingen har kommit till den slutsatsen att EU:s åtgärdsförslag förbättrar tillgänglig information för slutkund genom harmoniserade och standardiserade upplysningskrav. Information kommer att vara mera jämförbar och tillförlitlig, vilket kommer att minska informationsasymmetrin mellan slutkund och marknadsaktör. Genom att etablera en gemensam taxonomi och spelregler på den europeiska marknaden, kommer slutkunder att få mer relevant information för att utvärdera en investerings hållbarhet och därmed minimeras risken för grönmålning. Fastän åtagandena sannolikt kommer att förbättra slutkundens förmåga att fatta ett välgrundat investeringsbeslut finns dock en risk att en för stor mängd information, som kunden ska ta till sig, inte minskar informationsbördan. Således kan det argumenteras att det troligtvis ändå kommer att existera ett informationsgap på marknaden som kan behöva andra lösningar i framtiden
-
(2018)Tutkielmassa selvitetään olosuhteita, jotka muodostavat hätävarjelutilanteen, sekä niiden vaikutusta rangaistuksen määräämiseen. Rikoslain mukaisesti hätävarjelutilanne voi vaikuttaa eri tavoin tapauksen oikeudelliseen arviointiin. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut asteikollinen soveltamistapa: tilanteen olosuhteista riippuu, miten tekoa oikeudellisesti arvioidaan. Lain esitöissä tai oikeuskirjallisuudessa ei ole täsmennetty asteikollisen soveltamistavan rajanvetoa, joten tutkielman tavoitteena on erityisesti alioikeuskäytäntöön perehtymällä selvittää, mitkä konkreettiset olosuhteet antavat aiheen minkäkin lainkohdan soveltamiseen. Tutkielman aineistona onkin käytetty käräjä- ja hovioikeuksista tilattuja tuomioita, joissa on sovellettu tai ainakin sivuttu hätävarjelutilanteen johdosta rangaistusasteikon tai rangaistuksen lieventämisperustetta. Tutkimusaineistosta kävi ilmi, että oikeuskäytännössä ei tehdä rajanvetoa edellä mainittujen asteikollisesti sovellettaviksi tarkoitettujen lainkohtien välillä. Päinvastoin oikeuskäytännössä monesti samastettiin erityisesti rangaistusasteikon lieventämistä sekä rangaistuksen lieventämistä koskevat lainkohdat. Lainsäätäjän tarkoituksena on kuitenkin ollut, että niitä sovelletaan toisistaan erillisinä, minkä lisäksi ne vaikuttavat rangaistuksen määräämisen eri vaiheissa. Tutkielmassa esitetään ehdotus asteikollisen lainsäädännön soveltamisen selkeyttämiseksi sekä hätävarjelutilanteiden eri vaikutustasojen huomioon ottamiseksi. Käytännössä tuomioistuimissa tutkitaan hätävarjeluväitteen jälkeen usein systemaattisesti, soveltuuko tilanteeseen hätävarjelu oikeuttamisperusteena tai hätävarjelun liioittelu anteeksiantoperusteena. Oikeuskäytännössä ei ole tehty eroa rangaistuksen tuomitsematta jättämisen, rangaistusasteikon lieventämisen ja rangaistuksen lieventämisen välillä. Myös näitä perusteita tulisi kuitenkin tulkita toisistaan eri tavalla, eli niitä tulisi soveltaa toisistaan poikkeavissa tilanteissa. Rangaistus voidaan jättää tuomitsematta, kun teko on erityisestä syystä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava. Tällaisia lienevät sellaiset erityiset syyt, jotka eivät suoranaisesti liity hätävarjelun arviointiin eli oikeudettomaan hyökkäykseen, aikarajoihin, tarpeellisuusvaatimukseen tai oikeasuhtaisuuden vaatimukseen. Rangaistusasteikkoa lievennetään, kun teko muistuttaa läheisesti hätävarjelua, mutta hätävarjelun edellytykset on ylitetty niin selkeästi, ettei tekoon voida soveltaa anteeksiantoperustetta. Rangaistusasteikon lieventäminen tulisi siis kyseeseen tapauksissa, joissa on erikseen arvioitava, voisiko myös hätävarjelu tai hätävarjelun liioittelu taikka rangaistuksen tuomitsematta jättäminen tulla kyseeseen. Sen sijaan, jos teossa on vain piirteitä hätävarjelusta, eli siinä on ylitetty hätävarjelun rajat niin ilmeisesti, ettei mitään tarkempaa arviota muista perusteista tarvita, mittaamisvaiheessa rangaistusta voidaan lieventää RL 6:6:n nojalla Tutkielmassa esitetään lisäksi, että mikäli teko ylittää niin selvästi hätävarjelun rajat, ettei hätävarjelutilanne anna aihetta edes rangaistuksen alentamiseen, on syytä tuomita teosta normaali rangaistus. Nykylainsäädäntö mahdollistaa tällaisessa tilanteessa normaalin rangaistuskäytännön mukaisen rangaistuksen tuomitsemisen kuitenkin siten, että rikosnimikkeen eteen liitetään fraasi ”hätävarjelun liioitteluna tehty”. Tällaista ei ole pidettävä perusteltuna tilanteessa, jossa hätävarjelutilanne ei vaikuta rangaistuksen määräämiseen millään tavalla. Tutkielman lopuksi esitetään vielä tyyppitapaus, jossa sovelletaan ehdotettua asteikollisen lainsäädännön soveltamismallia. Lisäksi tutkielmassa käsitellään erityiskysymyksinä pakenemisen mahdollista edellyttämistä hätävarjelutilanteissa, ylivoimahyökkäyksiä sekä kotirauhan rikkomista. Mitään näitä koskien Suomessa ei ole olemassa yleisiä sääntöjä. Pakenemista edellytetään usein, jos vaihtoehtona on puolustautua käyttäen voimakkaita voimakeinoja. Ylivoimahyökkäysten arvioinnissa olisi tarpeen nykyistä paremmin ottaa huomioon tilanne kokonaisuudessaan, eikä arvioida kutakin tekoa toisista erillisinä, yksittäisinä hätävarjelutilanteina. Kotirauhan rikkomista henkeen ja terveyteen kohdistuvan hyökkäyksen yhteydessä koskeva oikeuskäytäntö on ristiriitaista. Olisi syytä huomioida hätävarjelutilanteen kokonaisarvioinnissa nykyistä systemaattisemmin, mikäli muun hyökkäyksen yhteydessä rikotaan myös puolustautujan kotirauhaa. Sekä ylivoimahyökkäysten että kotirauhan puolustamisen tulisi vaikuttaa puolustautujan vastuuta lieventävästi.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2020 aloitettua rikos- ja riita-asioiden videoyhteydellä toteutettavaa online-sovittelua. Erityisesti tutkimuksen kohteena on se, miten rikos- ja riita-asioiden sovittelijat kokevat tiettyjen restoratiivisten arvojen ja sovittelun tavoitteiden toteutuvan sekä se, miten tietyt sovitteluun liittyvät käytännöt toimivat, kun sovitteluneuvottelua ei järjestetäkään kaikkien osapuolten läsnä ollessa sovittelutoimiston tiloissa, vaan videoyhteyden välityksellä. Suomalainen rikos- ja riita-asioiden sovittelu perustuu restoratiivisen oikeuden teorioihin. Restoratiivisessa oikeudessa katsotaan, että rikos on ennen kaikkea rikoksentekijän ja uhrin välinen asia. Osapuolet itse pystyvät parhaiten päättämään siitä, miten rikos tulisi hyvittää ja miten teolla aiheutuneet vahingot tulisi korjata. Kun rikoksentekijä ja uhri sopivat asian, myös ympäröivän yhteisön tasapaino palautuu, ja tekijä pääsee eroon häpeästään ja voi palata täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Restoratiivisessa oikeudessa keskeistä on paitsi rikoksella aiheutettujen tekojen korjaaminen ja kokonaisvaltainen hyvittäminen, myös uhrin tarpeiden tyydyttäminen, menettelyn vapaaehtoisuus, menettelyn luottamuksellisuus, tekijän vastuunotto, kunnioittava vuoropuhelu, vallan antaminen osapuolille heidän omassa asiassaan ja yhteisöllisyys. Tätä tutkielmaa varten on erityisellä tarkkuudella paneuduttu rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettua lakiin ja sen esitöihin sekä kolmeen aikaisempaan tutkimukseen kotimaisesta rikosasioiden sovittelusta. Niistä on poimittu esiin seikkoja, joiden kohdalla online-elementin voidaan perustellusti ajatella vaikuttavan jollakin tavalla sovittelumenettelyyn. Näiden seikkojen pohjalta on laadittu 17 monivalintakysymystä tämän tutkielman osana toteutettua kyselytutkimusta varten. Kysely on osoitettu sellaisille sovittelijoille, joilla on kokemusta sovittelijana toimimisesta sekä kasvokkain järjestettävässä sovittelussa että online-sovittelussa. Kyselyyn vastaajilla on ollut mahdollisuus antaa jokaisen kysymyksen kohdalla lisätietoja avovastauksilla. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella suomalainen rikos- ja riita-asioiden online-sovittelu toimii hyvin, mutta myös kehityskohteita nousee esiin. Tärkeä havainto on se, että sovittelijoiden kokemusten mukaan online-sovittelussa päädytään sovintoon yhtä usein kuin kasvokkain soviteltaessa. Online-sovittelu toimii myös monella muulla kysymyslomakkeen kysymysten avulla mitatulla alueella yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva sovittelu. Rikoksentekijän ja uhrin valtatasapainon arviointi on kuitenkin online-sovittelussa vaikeampaa. Tutkielman tuloksista selviää myös, että sovittelun luottamuksellisuus on vaarantunut online-sovitteluissa. Kyselytutkimuksen tuloksia on analysoitu jokaisen kysymyksen osalta erikseen aiemman kotimaisen ja ulkomaisen tutkimuksen, kirjallisuuden ja artikkelien valossa. Havaittuihin ongelmakohtiin on myös pyritty löytämään ratkaisuja aiemmasta tutkimuksesta online-sovittelun jatkokehittelyä varten. Tutkielmassa rikosasioiden online-sovittelu on pyritty liittämään myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. On tiedossa, että tuomioistuinlaitos kärsii tällä hetkellä resurssipulasta ja on ruuhkautunut. Sovittelun etuina tuomioistuinprosessiin verrattuna on yleensä pidetty muun muassa sovittelun nopeutta, edullisuutta ja joustavuutta. Aiempien tutkimusten perusteella sovittelun osapuolet ovat myös tyytyväisiä sovittelussa saavutettaviin ratkaisuihin. Koska online-sovittelu on monelta osin tavanomaista sovittelua nopeampaa ja joustavampaa, on online-sovittelumenettelyillä mahdollisesti vielä paljonkin hyödyntämätöntä potentiaalia oikeudenhoidon kantokyvyn parantamisessa ja oikeusjärjestelmämme kehittämisessä yleensä.
-
(2019)The thesis is focused on two battling concepts: head of state immunity from criminal proceedings in foreign national courts and accountability of heads of state for international crimes and human rights violations they have committed. These concepts are studied in the light of the developments after a remarkable judgment by the United Kingdom’s House of Lords regarding Chile’s former president Augusto Pinochet, who according to the judgment did not enjoy immunity of a former head of state for crimes of torture. This year, 20 years have passed since this revolutionary judgment was given on March 24, 1999. Head of state immunity can be derived from state immunity, although currently it must be considered as a distinguished concept from the rules of state immunity. It has also similarities to diplomatic immunity. However, currently there is no separate convention regarding only head of state immunity. The International Law Commission (ILC) has been drafting articles on immunity of state officials from foreign criminal jurisdiction since 2006, but the work is not yet finished. This can be counted as an important expression of opinion in the area of head of state immunity. Thus, currently customary international law plays the most central role when trying to reconcile head of state immunity and current requirements of international criminal and human rights law. A possible human rights exception could include international crimes and other serious human rights violations. International crimes include core international crimes and additionally few other crimes. Serious human rights violations include breaches of human rights that cannot be derogated. These criminal actions are often subject to universal jurisdiction, which means that they should be punished wherever committed, and more importantly, by whoever. Thus, also the most high-ranking officials, such as heads of state should be held individually responsible. Since head of state immunity is divided to immunity ratione personae (reserved for incumbent heads of state) and immunity ratione materiae (covering official acts of former heads of state), which are distinctively different from each other, a possible human rights exception must be established separately to these doctrines. The elements of established rules of customary international law, state practise and opinio juris, show that a certain kind of human rights exception exists to immunity ratione materiae, whereas immunity ratione personae remains inviolable. The national and international cases and national legislations alongside other state practise and opinio juris, such as the ILC’s work and multilateral treaties however demonstrate, that the scope of the exception is not general, but including mainly just international crimes and excluding other serious human rights violations. Rationale for immunity, proper functioning of states, does not require that former heads of state should not be held responsible in foreign courts.
-
(2013)This Master's thesis examines the current status of head of state immunity in international law. The emphasis is on head of state immunity as a customary law rule. The aim of this thesis is to examine whether the removal of personal immunities of incumbent heads of state is possible in international criminal courts, with the authorization of the Security Council.
-
(2018)The research discusses whether health rights can be used as a discretionary limitation in the grant of permanent injunctions for pharmaceutical patents in the EU. The method is predominantly legal dogmatic with some comparative law as well as law and politics. The research contributes to the discussions of what the role of the right to exclude is, whether courts should have discretion in granting injunctions after infringement has been established and what the relationship of intellectual property and human rights is. The traditional starting point of patent law is a strong right to exclude. This means that injunctions are issued as a matter of course when infringement has been established. In the case of pharmaceuticals the exercise of the right to exclude can sometimes result in a socially valuable product becoming unavailable to patients. It is therefore reasonable to ask whether the right to exclude should sometimes be overridden by public health concerns. Health rights refer to these public health concerns, including access to medicine and right to highest attainable level of health, as provided in various human rights instruments. The EU Enforcement Directive provides that courts must have authority to grant injunctions. It also says that remedies must be effective, proportionate and dissuasive. To fulfil all these requirements any particular remedy should be selected based on the facts at hand. In the USA, the Supreme Court's eBay judgment made granting injunctions entirely discretionary. Courts have kept issuing injunctions for pharmaceutical patents in most cases, but consideration of public interest factors has become more routine. Injunctive relief might be denied if the injunction would make a medically important product unavailable to a substantial patient population, for example if the infringing product were not entirely substitutable with other products. Taking into account the human rights framework of the EU, it seems that EU courts would have the authority to take into account these kinds of facts and exercise similar discretion. Health rights could in individual cases weigh more than the patentee's right to exclude. Despite this, the current practices are unlikely to change without the emergence of a landmark case that might be referred to the Court of Justice of the EU. As a conclusion, no legislative changes would be needed in the EU in order to adopt discretion in granting permanent injunctions. The lenient wording of the enforcement provisions, the principle of proportionality and the various human rights commitments of EU Member States provide sufficient legal grounds for exercising this kind of judicial discretion. In the light of the EU health rights framework the possibility to balance competing interest according to individual circumstances seems justified. Yet, the threshold for intervening with normal exercise of patent rights should be set quite high. In standard cases there would be no reason not to prioritize interests of the patentee. In the long run these interests also support public interests indirectly. Therefore the existence of discretion would not necessarily undermine exclusivity-based business models or incentives for pharmaceutical research and development.
-
(2018)Perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen tarkoituksena on edistää yritysten sukupolvenvaihdoksia. Perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen saaminen edellyttää, että luovutuksensaaja jatkaa yritystoimintaa lahjana tai perintönä saadussa yhtiössä vähintään viiden vuoden ajan luovutuksen jälkeen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä yritystoiminnan jatkamisena erityisesti sen henkilökohtaisen osallistumisen elementin näkökulmasta, eli riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Korkein hallinto-oikeus on vero-oikeutta koskevassa ratkaisukäytännössään alkanut yhä enenevissä määrin soveltaa siviilioikeuden määritelmiä niiden siviilioikeudellisessa merkityksessä. Tämä on havaittavissa myös perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa ratkaisuissa, joissa korkein hallinto-oikeus on verolainsäädännön lisäksi viitannut suoraan osakeyhtiölakiin. Yhtiöoikeus on siten tärkeässä asemassa myös tässä tutkielmassa. Osakeyhtiölaista ja muusta yhtiöoikeudesta saatavien määritelmien sekä lain esitöiden avulla selvitetään, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Tutkielmassa havainnoidaan, mitä pidetään osakeyhtiölain ja muun yhtiöoikeudellisen sääntelyn valossa yritystoiminnan johtamisena, ja miten nämä määritelmät soveltuvat perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimukseen. Tutkielmassa selvitetään oikeuskäytännön avulla yhtiöoikeuden vaikutusta perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimuksen edellytysten täyttymisen arviointiin. Tutkielmaan otetut oikeustapaukset koskevat pääosin yritystoiminnan jatkamista tilanteissa, joissa luovutuksensaaja ei tulisi toimimaan luovutettavan yhtiön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana. Tutkielmassa käytetyistä oikeustapauksista voidaan tehdä se johtopäätös, että osakeyhtiölain pakottavista säännöksistä ei voida poiketa perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä sovellettaessa. Oikeustapauksista huomataan myös se, että perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten täyttymistä arvioitaessa kiinnitetään huomiota vero- ja yhtiölainsäädännön lisäksi myös yhtiökäytäntöön ja itsesääntelyyn. Yhtiökäytännön ja itsesääntelyn huomioiminen käy ilmi esimerkiksi siitä, että yhtiön johtoryhmässä toimimista pidetään sellaisena henkilökohtaisena osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen, että sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten voidaan katsoa täyttyvän. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista löytyy kuitenkin myös huomautettavaa, sillä hallintoneuvoston jäsenyyttä ei sen osakeyhtiölaissa määritellystä johtoasemasta huolimatta pidetä yritystoiminnan jatkamisena, vaikka esimerkiksi toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyyttä pidetään yritystoiminnan jatkamisena. Toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyys rinnastuu läheisemmin hallintoneuvoston jäsenyyteen kuin lahjana tai perintönä saatavan yhtiön hallituksen jäsenyyteen, sillä kummassakaan asemassa toimivalla ei ole tämän asemaan perustuvaa oikeutta edustaa lahjana tai perintönä saatavaa yhtiötä.
-
(2024)Tekoälyjärjestelmien tekninen kehitys on kiihtynyt viime vuosina mahdollistaen myös entistä autonomisempien asejärjestelmien kehittämisen. Tärkeimmät autonomisten asejärjestelmien käyttöön liittyvät kysymykset koskevat nykyisen kansainvälisen lainsäädännön soveltumista niiden sääntelyyn. Tutkielman tärkeimpänä päämääränä oli selvittää, voidaanko yksilön rikosvastuu toteuttaa myös autonomisen aseen avulla tehdyssä sotarikoksessa. Voimassa olevan lainsäädännön tulkinta toteutettiin lainopin menetelmin. Henkilön rikosvastuu sotarikoksesta vaatii kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kolmen edellytyksen täyttymistä. Ensinnäkin kansainvälisissä sopimuksissa säädetyn sotarikoksen tunnusmerkistön pitää täyttyä, toiseksi henkilön on täytynyt toimia tahallaan ja kolmanneksi henkilön tulee olla tuomioistuimen toimivallan alainen. Sotarikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä autonomisten asejärjestelmien osalta vain erityistä suojelua nauttiviin henkilöihin tai kohteisiin kohdistettujen iskujen kohdalla. Geneven sopimuksiin sisältyvät humanitäärisen oikeuden periaatteet asettavat asejärjestelmän käyttäjälle vaatimuksen erottaa lailliset ja laittomat kohteet toisistaan sekä käyttää vain oikeasuhtaista voimaa laillisia kohteita vastaan. Henkilön tahallisuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon hänen tosiasiallinen toimintansa sekä toiminnasta syntyneet seuraukset. Henkilön toimintaa voidaan pitää tahallisena ainoastaan silloin, kun hän on tarkoittanut aiheuttaa syntyneet seuraukset, tai niiden aiheutumista on tullut pitää toiminnan lähes varmana seurauksena. Autonomisen asejärjestelmän käyttäjän toimintaa arvioitaessa tulee ottaa huomioon asejärjestelmän ominaispiirteet sekä käyttäjän mahdollisuus vaikuttaa sen toimintaan. Mitä suurempi autonomisuuden aste järjestelmässä on, sitä epätodennäköisempään on rikosvastuun muodostuminen. Kansainvälisen rikosvastuun toteutumisen osalta suurimmat haasteet liittyvät universaalin tuomiovallan puutteeseen, sekä täysin autonomisiin asejärjestelmiin kohdistuvaan vastuukatveeseen. Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta kattaa myös autonomisilla aseilla tehdyt sotarikokset, mutta sen maantieteellinen toimivalta on melko rajattua. Täysin autonomiset asejärjestelmät tekevät kriittiset päätökset itsenäisesti, esimerkiksi tappavan voiman käytöstä. Kun käyttäjä ei voi vaikuttaa asejärjestelmän valitsemaan kohteeseen, ei hänellä ole mahdollisuuksia arvioida toiminnan vaikutuksia, eikä tahallisuusvaatimus voi täyttyä. Kansainvälisen lainsäädännön pitää tulevaisuudessa pystyä vastaamaan myös näihin rikosvastuun toteutumista estäviin haasteisiin.
-
(2015)Tutkielman aiheena on henkilörekisteririkos, josta on säädetty rikoslain 38 luvun 9 §:ssä. Henkilörekisteririkoksena on säädetty rangaistavaksi eräiden tunnusmerkistössä tarkemmin määriteltyjen henkilötietolain pykälien ja henkilötietojen käsittelyä koskevien erityissäännösten vastainen toiminta. Koska kyseessä on rikoksen tunnusmerkistö, joka saa tarkemman sisältönsä henkilötietojen suojaa koskevasta lainsäädännöstä, tutkielmassa tarkastellaan henkilörekisteririkoksen tunnusmerkistöä sekä rikosoikeudelliselta että informaatio-oikeudelliselta kannalta. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, rikoksen tunnusmerkistöä tulkitseva. Tutkielmassa esitetään kritiik-kiä rikoksen nykyistä muotoilua ja oikeuskäytäntöä kohtaan sekä esitetään muutosehdotuksia. Tutkielmassa oikeuspoliittinen näkökulma on esillä arvioitaessa, onko rikoksen tunnusmerkistö ja oikeuskäytännön kehittyminen ollut onnistunutta. Tutkielmassa pyritään tarkentamaan henkilörekisteririkoksen sisältöä ja sen soveltamista oikeuskäytännössä. Henkilörekisteririkos on otettu henkilörekisterilakiin jo 1988, mutta sitä on sovellettu harvakseltaan. Henkilörekisteririkosta on käsitelty vain kahdesti korkeimmassa oikeudessa. Lisäksi henkilörekisteririkos on profiloitunut vahvasti henkilötietolain 7 §:n vastaiseksi urkintaa koskevaksi rikokseksi. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että henkilörekisteririkoksen tunnusmerkistö kattaa monenlaista toimintaa. Oikeuskäytännön vähyyden vuoksi henkilörekisteririkos onkin vielä jäsentymätön muilta osin. Koska urkintateoista on henkilörekisteririkoksena eniten oikeuskäytäntöä, keskittyy tutkielma tunnusmerkistön tulkinnassa vahvasti henkilötietolain käyttötarkoitussidonnaisuuden vastaisen käyttäytymisen tutkimiseen. Tutkielmassa on esitetty, miten urkintarikos on kehittynyt osaksi henkilörekisteririkosta ja mitä ongelmia tähän kehitykseen liittyy. Tutkielmassa ehdotetaan, että oikeustilan selvyyden vuoksi olisi mielekästä ottaa urkintaa koskeva oma rikostunnusmerkistönsä rikoslakiin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että henkilörekisteririkos nykyisessä muodossaan ei ole onnistunut. Henkilörekisteririkokseen liittyy monia ongelmia, jotka tulisi ratkaista uuden tietosuoja-asetuksen myötä. Tietosuoja-asetuksessa ei ole otettu kantaa rikosoikeudellisiin sanktioihin, mutta se silti vaikuttaa henkilörekisteririkokseen, koske rikoksen tunnusmerkistö on yhteydessä henkilötietojen suojaa koskevan aineellisen lainsäädännön kanssa.. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että henkilörekisteririkoksen käyttöalaa tulisi rohkeammin oikeuskäytännössä monipuolistaa nykyisestä koskemaan myös muun tyyppistä käyttäytymistä kuin urkintarikoksia. Tutkielmassa on esitetty, että monipuolisuuden vähyys johtuisi rikosten matalasta ilmituloprosentista sekä päällekkäisyydestä muiden rikosten kanssa.
-
(2018)Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos - Institution – Department Työoikeuden laitos Tekijä - Författare – Author Sanna Sorvali Työn nimi - Arbetets titel – Title Henkilöstön edustajan määräytyminen ja sopimuskompetenssi yhteistoimintamenettelyssä työvoiman käytön vähentämisestä neuvoteltaessa Oppiaine - Läroämne – Subject Työoikeus Työn laji - Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika - Datum – Month and year toukokuu 2018 Sivumäärä - Sidoantal – Number of pages 80 Tiivistelmä - Referat – Abstract Laki yhteistoiminnasta yrityksissä on yhteistoimintaa säätelevä menettelylaki, eikä sellaisenaan säätele sopimista yhteistoiminnan puitteissa, lukuun ottamatta tiettyjä poikkeuksellisesti sovittavaksi säädettyjä asioita. Yhteistoimintamenettelyn puitteissa syntyy kuitenkin runsaasti paikallisia sopimuksia työnantajan ja henkilöstön edustajan välillä, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia yksittäisiin työsuhteisiin. Edustuksellisella tasolla solmittaviin yhteistoimintasopimuksiin liittyy monia tulkinnallisia ongelmia, erityisesti sopimuksen ulottaessa oikeusvaikutuksensa yksittäisen työntekijän työsuhteeseen ilman tämän antamaa erillistä valtuutusta tai nimenomaista lain säännöstä. Tutkielmassa selvitetään lainopillista metodia käyttäen miten henkilöstön edustaja määräytyy YTL 8 luvun mukaisissa neuvotteluissa neuvoteltaessa työvoiman käytön vähentämisestä ja mihin henkilöstön edustajan sopimuskompetenssi perustuu. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin rajoja tarkastellaan nostamalla esiin muutamia tyypillisesti neuvotteluiden kohteeksi muodostuvia asiakokonaisuuksia ja selvittämällä miten henkilöstön edustajan sopimuskompetenssi näissä kokonaisuuksissa rajautuu. Tutkielmassa osoitetaan, että henkilöstön edustajan määräytymiseen liittyy tulkinnallisia ongelmia. Kes-keiseksi henkilöstön edustajan määräytymiselle muodostuu henkilöstöryhmän -käsite, joka on laissa ja sen esitöissä jätetty melko avoimeksi. Erityisesti tulkintaongelmia liittyy luottamusmiehen ja luottamusvaltuutetun edustamisoikeuksien välisiin rajoihin. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin on katsottu perustuvan suoraan yhteistoimintalain säännöksiin. Sopimuskompetenssi kattaa laajan kirjon asioita, jotka vaihtelevat vain välillisesti yksittäisiin työsuhteisiin vaikuttavista seikoista, kuten liiketoiminnallisista ratkaisuista sopimisesta, aina sopimuksiin, joilla voi olla merkittävä välitön vaikutus yksittäisten työsuhteiden ehtoihin. Henkilöstön edustajan sopimuskompetenssin rajoja onkin tarkasteltava tapauskohtaisesti huomioiden sovittavan asian laatu ja kiinnittäen huomiota erityisesti pakottavan työlainsäädännön ja työehtosopimusten asettamiin rajoituksiin. Nykyisellään yhteistoimintalaki mahdollistaa yksittäisen yrityksen tarpeisiin joustavasti räätälöitävän sopimustoiminnan. Kuitenkin sopimustoiminnan selkeyttämiseksi ja helpottamiseksi, sekä yksittäisen työntekijän oikeusturvan parantamiseksi, voisi olla aiheellista säätää lain tasolla henkilöstön edustajan sopimuskompetenssista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Laki yhteistoiminnasta yrityksissä, yhteistoimintamenettely, paikallinen sopiminen, luottamusmiehet Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
-
(2013)Henkilöstön kannustinjärjestelmät on aihe, joka on ajankohtainen niin mediassa kuin ihmisten käytännön arkipäivässäkin ? harvassa on nykyisin ne työpaikat, joissa ei ole käytössä minkäänlaista kannustinratkaisua. Kannustinjärjestelmän käsitteellä voidaan viitata laajasti erilaisiin peruspalkan lisäksi suoritettaviin henkilöstön kannustin- ja palkitsemistapoihin, kuten tulospalkkioihin ja optioihin. Yhteistä monenkirjoisille kannustinmalleille on, että kannustimien jakaminen perustuu tavallisesti yritys- tai työpaikkakohtaisiin palkkiojärjestelmiin ja vain harvoin niistä säännellään työehto- tai työsopimuksissa. Pro gradu -tutkielmassani käsittelen henkilöstön kannustinjärjestelmiä työoikeuden näkökulmasta. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jota tukee empiirinen kyselytutkimus. Pyrin tutkielmassani vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: mikä on kannustinjärjestelmien työoikeudellinen asema ja miten erilaisia työoikeudellisia haasteita, jotka liittyvät kannustinratkaisuihin, voidaan tulkita. Kannustinjärjestelmiä on tutkittu etenkin taloustieteessä sekä vero- ja yhtiöoikeudessa, mutta työoikeudellinen tutkimus on jäänyt vähiin. Kannustinjärjestelmien tarkastelu työoikeudellisessa kontekstissa on haastavaa, sillä kyseessä ei ole työoikeuden käsite ja erot esimerkiksi työntekijän peruspalkkaan ovat huomattavat niin oikeudellisessa luonteessa kuin taustassakin. Kannustinjärjestelmien työoikeudellisesta asemasta voitaneen sanoa, että kannustinjärjestelmän osien katsominen osaksi työsopimuksen ehtoja riippuu siitä, onko asiasta nimenomaisesti työsopimuksessa sovittu, järjestelmään viitattu yksittäisessä työsopimuksessa tai voidaanko työnantajan yksipuolisen päätöksen katsoa vakiintuneen sopimuksen veroisen käytännön myötä työsopimuksen ehdoksi. Kannustinjärjestelmän ehtojen hahmottaminen joka tapauksessa ainakin työsuhteen ehdoiksi saa tukea talousvaliokunnan selkeästä kannanotosta, tosin oikeuskirjallisuudessa tästä on esitetty myös vastaväitteitä. Tähän problematiikkaan liittyy keskeisesti myös mahdollisuudet muuttaa tai purkaa valittua kannustinjärjestelmää. Kannustinpalkkion rinnastaminen palkkaan on mielestäni mahdollista, mutta haasteita aiheuttaa erityisesti sen tulkinta, missä kaikissa palkkaan sidottujen etuuksien laskennassa kannustinpalkkiot otetaan huomioon palkan perustassa. Muuttuneet olosuhteet saattavat vaikuttaa kannustinratkaisuihin ja muodostaa työoikeudellisesti kiinnostavia kysymyksiä. Tutkielmassani käsittelen työsuhteen päättymistilanteita, ehtojen kohtuullisuutta ja työnantajan asemassa tapahtuneita muutoksia. Yhdenvertaisuus on keskeinen oikeusperiaate kannustinjärjestelmistä puhuttaessa ja se tulee esiin erityisesti järjestelmän soveltamisalan ja järjestelmässä mukana olevien työntekijöiden kohtelun osalta. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti kannustinjärjestelmän kattavuutta, määrä- ja osa-aikaisten työntekijöiden asemaa sekä yhdenvertaisuuden ja tasapuolisen kohtelun kannalta kyseenalaisia järjestelmän ehtoja, jotka liittyvät perhevapaisiin, ammattiyhdistystoimintaan ja sairauspoissaoloihin. Useissa kannustinjärjestelmiin liittyvissä kysymyksissä työoikeudellinen tulkinta on vielä osin jäsentymätön ja etenkin yhdenvertaisuuden ja kohtuuden kannalta kyseenalaisten ehtojen tulkinnassa tuleva oikeuskäytäntö olisi enemmän kuin toivottavaa.
Now showing items 777-796 of 3676