Browsing by discipline "Internationell privaträtt och rättsjämförelse"

Oikeus on perinteisesti ollut tiivis osa kansallisvaltiota. Asianajajat ovat työskennelleet suppeilla maantieteellisillä alueilla kotimaisten asioiden parissa. Asianajotoiminta on kokenut suuren muutoksen globalisaation ja Euroopan yhdentymisen myötä. Euroopan unionin sisämarkkinoilla pyritään poistamaan esteet tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääoman jäsenvaltioiden välisen vapaan liikkuvuuden tieltä. Vapaa liikkuvuus koskee myös asianajajia, joiden toimintaa ja mahdollisuuksia asettua työskentelemään toiseen jäsenvatioon on pyritty parantamaan nimenomaisin direktiivein. Ensimmäinen asianajotoimintaa säätelevä direktiivi annettiin 1970-luvulla, minkä jälkeen direktiivejä on annettu sekä asianajotoiminnan pysyvästä että tilapäisestä harjoittamisesta toisessa jäsenvaltiossa. Asianajajilla on mahdollisuus saada tutkintonsa tutkintotodistusdirektiivin nojalla tunnustettua toisessa jäsenvaltiossa ja päästä siten paikallisen ammattikunnan täysimääräiseksi jäseneksi. Direktiivi on pantu täytäntöön eri tavalla eri maiden välillä. Tutkielmassa tarkastellaan tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpanoa Suomen ja Saksan välillä. Vertailukohteena toimii kelpoisuuskoe, joka on keskeinen osa tutkintojen tunnustamista. Tutkielmassa käsitellään asianajajien vapaata liikkuvuutta tutkintotodistusdirektiiviä painottaen, mutta keskitytään asianajajien liikkumisvapauteen myös yleisesti. Tutkielman alussa käydään läpi suomalaisen ja saksalaisen asianajokunnan pääpiirteitä ja kehitystä. Tämän jälkeen tarkastellaan palveluiden vapaata liikkuvuutta Euroopan unionissa sekä asianajotoimintaa koskevaa, pääasiallisesti eurooppaoikeudellista, sääntelyä. Sen jälkeen vertaillaan tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpanoa Suomessa ja Sakasassa sekä pohditaan mahdollisia syitä suhtautumiseen, joka jonkin verran eroaa vertailumaissa. Lopuksi yhteenvedossa kootaan tehdyt havainnot yhteen. Tutkielman aikana tehtyjen havaintojen perusteella voidaan päätyä siihen lopputulokseen, että tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpano Suomessa ja Saksassa on toteutettu samankaltaisesti, eikä merkittäviä eroja maiden välillä juuri ole. Merkittävimpänä erona voidaan pitää Saksassa rajoitettua mahdollisuutta kelpoisuuskokeen uusimiseen. Saksassa suhtautuminen asianajopalveluiden liikkumavapauteen voidaan katsoa olleen osittain kielteistä, mihin syytä voidaan etsiä maassa vallitsevasta tiukasta asianajajamonopolista ja palveluita koskevasta sääntelystä. Tutkielmassa päädytään siihen lopputulokseen, että asianajajien liikkumisvapaus on merkittävä ja luonnollinen osa nykyaikaista yhteiskuntaa sekä eduksi niin asianajajille itselleen kuin heidän asiakkailleen. Liikkumisvapauteen saattaa kuitenkin liittyä myös ongelmia, jotka voivat johtua muun muassa puutteellisesta kielitaidosta tai paikallisista tapaohjeista.

Tutkielmassa selvitetään Suomen avioliiton purkamista koskevan kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvan sääntelykokonaisuuden sisältöä. Työssä käsiteltäviä säädöksiä ovat relevanein osin Euroopan unionin säädösten normit, Haagin konferenssin yleissopimuksen normit, Pohjoismaisen avioliittokonvention normit sekä Suomen autonominen lainsäädäntö. Normiston systematisoinnin tarkoituksena on paikallistaa lainsäädännöstä oikeudenalan tyypillisiä oikeusongelmia, ja vastata siihen voidaanko voimassaolevalla sääntelyllä vastata tehokkaasti kansainvälisiä avioeroja koskeviin oikeudenalalle tyypillisiin ongelmiin. Lisäksi tutkielmassa pyritään paikallistamaan niitä heikkouksia, joita sääntelykokonaisuuteen liittyy. Työssä tarkastellaan, syntyykö oikeudenalalle tyypillisen eurooppalaistumisen seurauksena rajapintoja Euroopan unionin ja muun maailman välille. Lisäksi avioliiton purkamista tarkastellaan samaa sukupuolta olevien kansainvälisten parien kautta, ja tutkitaan miltä osin lainsäädäntöä sovelletaan samaa sukupuolta olevien parien avioliiton purkamiseen. Työn lopussa tarkastellaan lyhyesti kansainvälisen perheoikeuden lähentämistä ratkaisukeinona sääntelyn tämänhetkisille ongelmille. Lainsäädäntöä koskevassa systematisoinnissa huomataan, että Haagin konferenssin yleissopimuksen normit eivät tule sovellettavaksi koskien kansainvälisiä avioeroja. Tämä johtuu sopimuksen luonteesta ja Suomen autonomisen lainsäädännön korkeammasta suojan tasosta. Lisäksi huomattavaksi tulee, että Euroopan unionin sääntely ja unionin piirissä tehty lainsäädäntötyö on vaikuttanut suuresti myös Suomen autonomiseen sääntelyyn aihealalla kuin myös Pohjoismaisen avioliittokonvention normeihin. Lainsäädännön erityisiksi tunnistettaviksi heikkouksiksi tunnistetaan työssä forum shopping-ongelma ja rush to court-ongelma niihin liittyvine henkilön oikeusturvaa ja oikeuden ennakoitavuutta heikentävine vaikutuksineen. Samaa sukupuolta olevien parien tilanne esimerkiksi Euroopan unionin normistossa on vielä varsin sääntelemätön, eikä lainsäädännön soveltuvuudesta näihin avioeroihin ole varmuutta. Lisäksi tämänhetkisen lainsäädännön voidaan nähdä luovan rajapinnan Euroopan ja muun maailman välillä, koska sääntelyn yhtenäistäminen Euroopan unionin sisällä on selvästi etenemässä kovalla vauhdilla toisin kuin maailmanlaajuinen sääntelytyö. Avioeroja koskevan kansainvälisen yksityisoikeuden alalla oleviin lainsäädännön heikkouksiin vastaaminen tulevaisuudessa harmonisoinnin keinoin on hankalasti ennakoitavissa. Laajemman lähentämistyön positiiviset vaikutukset ovat perusteltavissa, mutta keinot ja toimijat jäävät vielä tämänhetkisen keskustelun pohjalta avoimiksi.

This thesis is going to do a comparative study of the Nordic Maritime Codes, Chinese Maritime Code and Rotterdam Rules (United Nations Convention on Contract for the International Carriage of Goods Wholly or Partly by Sea) with respect to carrier’s obligations and liabilities imposed hereupon. The backgrounds for this study are the ambitious goals and controversial future of the Rotterdam Rules, the significant roles that the Nordic countries and China have played in international carriage of goods by sea, and the important position of the carrier’s mandatory obligations and liabilities in this field. Through the comparative study, this thesis tries to disclose the similarities and differences between these legal regimes, to see what changes will be brought to the Nordic/Chinese maritime laws and what impact may be led to their shipping industries if they finally accept the Rotterdam Rules. Based on these backgrounds, the detail contents discussed in this thesis include: (1) the legislative history and scope of application; (2) period of carrier’s responsibility; (3) carrier’s obligations; (4) carrier’s liability for physical loss of or damage to the goods; (5) carrier’s liability for delay in delivery; (6) carrier’s liabilities for deviation, deck cargo and live animals. Each of the NMCs, CMC and the Rotterdam Rules is respectively discussed in detail under each part. By comparing the regional solutions and the new international Convention, at the end of this thesis the possible future of the Rotterdam Rules is discussed from Nordic and Chinese perspectives of views.

This thesis aims to study in depth the the German Antitrust Office’s (Bundeskartellamt) decision that was published in February 2019 in order to answer the main research questions, which are; could the case be a template for the rest of the Europe too? What implications the case has for the future of privacy/data and competition law? Bundeskartellamt released an initial press release in 2016 regarding the investigation on whether Facebook has abused its dominant position in the market of social networking platforms by infringing data protection rules with its terms and conditions. In February 2019 the Bundeskartellamt prohibited Facebook Inc., Menlo Park, USA, Facebook Ireland Ltd., Dublin, and Facebook Germany GmbH, Hamburg, Germany from making the use of Facebook social network conditional on the collection of user and device-related data and combining that information with the Facebook.com user account without users’ consent. Furthermore, the consent given was not effective according to the General Data Protection Regulation (GDPR). The decision applied German law and the GDPR but in order to answer the research questions, also the Treaty on the Functioning of the European Union (TFEU) rules will be applied. The conclusion of the research is that the rest of the EU could apply TFEU in order to establish that Facebook has indeed a dominant position in the EU too regarding the social network market and it has abused its market position with the terms and conditions it has imposed to its consumers. These terms and conditions can be found abusive based on the argument that they are exploitative regarding the excessive price (data) they impose for the use of the social network platform and because the users were not fully informed by this price. As a dominant company, Facebook has a special obligation not to violate competition regulations and therefore it should have paid special attention to make sure that the terms and conditions are fair and not exploitative but also readable and understandable for the user. Moreover, as the user has difficulties to understand what he or she is consenting to, the consent cannot be regarded as given voluntarily pursuant to the GDPR. As this research involves several fields of law, this thesis will also examine the interplay between data protection provision, consumer protection and competition law generally. Finally, the future of Facebook and the relationship between big data, privacy, data protection and competition law will be assessed. The German case has implications on the future because it was the first time competition authority decided of an abuse of dominant position applying the GDPR. The link between competition law application on data/privacy matters is established and therefore the future will require clear guidelines on how cases like these are divided between the data protection and competition authorities. Companies will have to pay more attention to their terms and conditions and more awareness must be raised amongst consumers.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten rakennusalalla hyödynnettyjen FIDIC-mallisopimusehtojen mukaista Dispute Board -asiantuntijapaneelin (jäljempänä “riidanratkaisupaneeli”) sisältävää riidanratkaisulauseketta on täsmennetty vuoden 2017 versiossa vuoden 1999 versioon verrattuna. Sopimusehtojen täsmentymistä tutkitaan siitä näkökulmasta, miten riidanratkaisupaneelin ratkaisut voidaan saattaa välimiesmenettelyyn FIDIC-mallisopimusehtojen mukaisesti. Lisäksi asiaa analysoidaan myös Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä (“ICC välimiesmenettely”) annettujen välitystuomioiden perusteella. Tarkastelun kohteena ovat FIDIC-mallisopimusehtojen käytetyimmän niin sanotun ”sateenkaarisarjan” sopimustyypit (“punainen”, ”keltainen” ja ”hopea kirja”, jäljempänä “FIDIC-sopimusehdot”). Riidanratkaisupaneelit ovat vähitellen yleistymässä. Sopimusperusteinen riidanratkaisupaneeli perustetaan usein pitempiaikaisiin riitaherkkiin rakennushankkeisiin niiden koko keston ajaksi. Riidanratkaisupaneeli voi avustaa osapuolia urakan aikana ilmenevien riitaisuuksien epämuodollisessa välttämisessä sekä antaa osapuolia väliaikaisesti sitovia ratkaisuja hankkeen aikana syntyviin riitoihin. Näitä ratkaisuja voidaan jälkikäteen uudelleen arvioida ja ratkaista lopullisesti välimiesmenettelyssä. Riidanratkaisupaneelin ratkaisusta tulee osapuolia lopullisesti sitova, mikäli kumpikaan osapuolista ei ilmoita tyytymättömyyttä ratkaisuun määräaikaan mennessä. Mikäli osapuoli kieltäytyy noudattamasta riidanratkaisupaneelin antamaa molempia osapuolia sitovaa ratkaisua, voi toinen osapuoli myös tässä tapauksessa hyödyntää välimiesmenettelyä ja pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun molempia osapuolia sitovaksi joko väliaikaisin vaikutuksin tai lopullisesti sitovana. Riidanratkaisupaneelien käytön taustalla on niin kutsuttu ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaate (engl. “pay now, argue later”). Periaatteen tausta-ajatuksena on turvata hankkeen ja sen kassavirran jatkuminen urakkasuunnitelmien mukaisesti riitaisuuksista huolimatta. Tutkielmassa keskitytään FIDIC-sopimusehtojen moniportaisen ja varsin monimutkaiseksi rakennetun riidanratkaisulausekkeen kahteen portaaseen: riidanratkaisupaneelin ratkaisuun sekä välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona. Yrityksen riidanratkaisukeinojen valintaan vaikuttavat muun muassa ratkaisun lopullisuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. Lisäksi uusien vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien valitseminen kansainvälisesti tunnustetun ja täytäntöönpanokelpoisen välimiesmenettelyn rinnalle edellyttää, että niihin ei liity suuria riskejä. Muuten laajasti omaksutusta välimiesmenettelystä poikkeamiselle ei välttämättä ole riittäviä perusteita yrityksen riskien hallinnan kannalta. Riidanratkaisupaneelien ratkaisujen heikkoutena voidaan kuitenkin pitää niiden täytäntöönpanokelvottomuutta. Ratkaisujen välitön noudattaminen on osapuolten sopimusoikeudellinen velvollisuus, eikä ratkaisujen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon ole vastaavaa kansainvälisesti tunnustettua instrumenttia kuin välimiesmenettelyyn soveltuva New Yorkin yleissopimus (1985). Tämän vuoksi riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona onkin tärkeää prosessin ennakoitavuuden säilyttämiseksi, ja ilman näiden prosessien välistä selkeää yhteyttä vaarantuu myös hankkeen jouheva eteneminen. FIDIC-sopimusehtojen vuosien 1999 ja 2017 versioiden vertailussa havaitaan, että FIDIC-sopimusehtojen mukaisesti riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn on mahdollista kahta eri reittiä pitkin: i) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun välittömästi osapuolia sitovaksi, ja ii) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta uudelleen arvioimaan ja ratkaisemaan asian lopullisesti. Vuoden 1999 versiossa sopimusehdoista havaitaan puutteita molempiin reitteihin liittyen, joita on selkeytetty vuoden 2017 FIDIC-sopimusehdoissa. Merkittävimpänä 1999 vuoden version puutteena mainittakoon epäselvyys siitä, voidaanko osapuolia väliaikaisesti sitova ratkaisu vahvistaa välimiesmenettelyssä. Vuoden 2017 versio sopimusehdoista sisältää myös muilta osin yksityiskohtaisempaa sääntelyä, minkä vuoksi niiden tulkinnanvaraisuus on vähentynyt vuoden 1999 sopimusehtoihin verrattuna. Lisäksi riidanratkaisupaneelin ratkaisujen saattamista välimiesmenettelyyn tarkastellaan ICC välimiesmenettelyn välitystuomioiden valossa. ICC välitystuomioita tarkastellaan, koska ICC välimiesmenettely on FIDIC-sopimusehtojen mukainen suositus. Valitut välitystuomiot koskevat vuoden 1999 FIDIC-sopimusehtoja, joita on julkaistu ja näin ollen saatavilla. Valikoitujen ratkaisujen perusteella havaitaan, että osittain annetut ratkaisut ja niiden perustelujen sisältö vaihtelevat saman tyyppisissä kysymyksissä. Välitystuomioista johdettuja havaintoja peilataan lisäksi 2017 FIDIC-sopimusehtojen muutoksiin ja havaitaan, että tapausten ratkaisuista voidaan hakea ainakin osittain johtoa niin 1999 kuin 2017 vuoden FIDIC-sopimusehtojen soveltamisessa. FIDIC-sopimusehtojen vertailun ja ICC välimiesmenettelyn ratkaisukäytännön perusteella johtopäätöksenä todetaan, että FIDIC-sopimusehtoihin voitaisiin tehdä edelleen täsmennyksiä. Esimerkiksi sitovien riidanratkaisupaneelin maksuvaatimuksia koskevien ratkaisujen väliaikaisessa vahvistamisessa voitaisiin välimiesoikeudelle lisätä nimenomainen valta edellyttää mahdollisen vakuuden asettamista vahvistamista pyytävältä osapuolelta. Lisäksi täsmennyksiä voitaisiin tehdä kuittausvaatimuksen esittämisestä välimiesmenettelyssä sekä välimiesmenettelyn kustannustenjaossa huomioon otettavista seikoista. Nämä kaikki täsmennykset edistäisivät osaltaan ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaatteen toteutumista. Tutkielman yhteenvetona väitetäänkin, ettei riidanratkaisupaneelien käyttäminen välttämättä yleisty, mikäli riidanratkaisupaneelin ratkaisujen vahvistaminen ja niiden lopullinen arvioiminen välimiesmenettelyssä ei toteudu sopimusehtojen hengen mukaisesti.

Elatusta koskeva kansainvälinen sääntely koki merkittäviä muutoksia vuonna 2009, kun Neuvoston asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa tuli voimaan. Asetuksen soveltaminen jäsenmaissa alkoi 18.6.2011. Elatusapuasetuksen merkittävä muutos aikaisempaan oikeustilaan verrattuna oli se, että asetuksen myötä EU-jäsenvaltioiden välillä sovelletaan rajat ylittävään elatukseen liittyvissä kysymyksissä harmonisoituja lainvalintasääntöjä. Harmonisoidut lainvalintasäännöt helpottavat merkittävästi liikkumisvapauttaan käyttävien EU-kansalaisten elämää ja niiden ansiosta on helpompi ennakoida, minkä lain mukaan elatusta koskevat asiat ratkaistaan. Yhtenäiset lainvalintasäännöt eivät kuitenkaan poista jäsenvaltioiden kansallisten elatusjärjestelmien välisiä eroavaisuuksia ja aineelliset säännökset haetaan aina jonkin valtion kansallisesta lainsäädännöstä. Ratkaisun aineellinen lopputulos riippuu siten aina siitä, minkä valtion laki tulee yksittäistapauksessa sovellettavaksi. Tutkimuksen selvitetään ensinnäkin sitä, miten sovellettava laki elatuskysymyksissä määräytyy elatusapuasetuksen mukaan. Elatusapuasetuksessa viitataan lainvalinnan osalta elatusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 23 päivänä marraskuuta 2007 tehtyyn Haagin pöytäkirjaan. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan pöytäkirjan lainvalinnan kannalta keskeisimpiä säännöksiä, hahmottamaan niiden kokonaisuutta sekä tuomaan esiin lainvalintasääntöjen tulkintaongelmia. Lainvalinnan vahvan pääsäännön muodostaa elatukseen oikeutetun henkilön asuinpaikkavaltion lain soveltaminen, mutta pöytäkirja sisältää lisäksi runsaasti erityissääntelyä, jonka nojalla asuinpaikkaan perustuvasta lainvalinnan pääsäännöstä on mahdollista poiketa. Haagin pöytäkirjassa annetaan myös elatussuhteen osapuolille varsin laajat mahdollisuudet itse valita, mitä lakia he tahtovat itseään koskevassa asiassa sovellettavan. Jäsenvaltiolla on mahdollisuus kieltäytyä pöytäkirjan lainvalintasääntöjen nojalla sovellettavaksi valikoituvan lain soveltamisesta ainoastaan siltä osin, kuin sen vaikutukset olisivat selvästi vastoin tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita. Kun pöytäkirja koskee erotuksetta erilaisia perhe-, sukulaisuus-, avio- tai sivusukulaisuussuhteista johtuvia elatusvelvoitteita, on lainvalintasäännöt ollut välttämätöntä pyrkiä muotoilemaan siten, että ne soveltuisivat mahdollisimman hyvin erityyppisiin elatustapauksiin ja kukin elatussuhde tulisi arvioitavaksi sen maan lakien mukaan, mihin se läheisimmin liittyy. Lainvalintasääntöjen muotoilussa on lisäksi yritetty löytää tasapaino sekä elatukseen oikeutetun henkilön että elatusvelvollisen oikeuksien turvaamisen välillä. Joustavien ratkaisujen hakeminen on kuitenkin johtanut siihen, että lainvalintasääntöjen kokonaisuus on jokseenkin hankalasti hahmottuva ja pöytäkirjan lainvalintasäännöt ilmentävät kaiken kaikkiaan lukuisia kompromisseja eripuraa aiheuttaneeseen lainvalintasääntöjen harmonisointiin. Tutkimuksessa pyritään toiseksi esimerkkien kautta havainnollistamaan sitä, millaiset vaikutukset sovellettavaksi valikoituvalla lailla voi olla elatusratkaisun lopputulokseen kansallisten elatusjärjestelmien välisistä eroavaisuuksista johtuen. Lainvalinnan vaikutuksia pyritään havainnollistamaan tarkastelemalla neljän Euroopan maan elatusjärjestelmiä ja niiden välisiä eroavaisuuksia. Esimerkkimaina käytetään tutkielmassa Suomea, Italiaa, Ranskaa ja Itävaltaa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten erityyppisiä elatussuhteita (lapsen elatus, entisen puolison elatus sekä sukulaisuuteen ja läheisyyteen perustuvat elatussuhteet) esimerkkimaissa säännellään ja tehtyjä havaintoja peilataan Haagin pöytäkirjan lainvalintasääntöihin. Tutkimus osoittaa, että elatusratkaisun lopputulokseen voi aivan ratkaisevasti vaikuttaa se, minkä lain mukaan elatusapua koskeva asia käsitellään. Lainvalinnan vaikutukset näyttäytyvät kuitenkin eri tavoin erityyppisten elatussuhteiden kohdalla. Elatusjärjestelmien väliset erot ilmenevät kaikista voimakkaimmin silloin, kun yhden valtion elatusjärjestelmään ei edes sisälly sellaista elatussuhdetta, joka jossakin toisessa elatusjärjestelmässä on täysin tavanomainen. Silloinkin, kun kyseessä on sellainen elatussuhde, josta lähtökohtaisesti vallitsee eurooppalainen konsensus, voi lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että suhtautumistavat vaihtelevat merkittävästi eri Euroopan maissa. Jo aivan tavanomaisessa lapsen elatusta koskevassa rajat ylittävässä tapauksessa sovellettavaksi tuleva laki vaikuttaa siihen, miten elatusavun suuruus konkreettisesti määritetään.

Kuluttajat käyttävät nykyisin monia erilaisia pilvipalveluja ja teknologian kehittymisen myötä palveluissa pystytään käsittelemään entistä enemmän myös käyttäjien henkilötietoja. Pilvipalveluja tarjoavien yritysten tyypillisesti hyvin kansainvälinen toimintaympäristö saattaa aiheuttaa monia lainsäädännöllisiä haasteita erityisesti tietosuojan kannalta ja henkilötietojen käsittelyyn sovellettavan lainsäädännön määrittäminen voi olla ongelmallista. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten sovellettava laki (lex causae) määritetään, kun kyse on henkilötietojen käsittelystä pilvipalveluissa. Tutkielmassa tarkastellaan kansainvälisiä, kuluttajille tarjottavia Software as a Service (SaaS) -tyyppisiä pilvipalveluja, joissa on liittymiä eri maihin. Tutkimuskysymystä tarkastellaan Suomen lain soveltamisen kannalta. Siksi tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksillä Suomen voimassa olevaa tietosuojalainsäädäntöä voidaan soveltaa, kun tapaus koskee kuluttajille tarjottavia pilvipalveluja ja niissä käsiteltäviä henkilötietoja. Lainvalintasäännöt erityisesti tietosuojan alalla ovat hyvin fragmentaarisia. Henkilötietolain (523/1999) 4 § sisältää Suomen lain soveltamista koskevat säännökset, jotka perustuvat EU:n tietosuojadirektiivin (95/46/EY) 4 artiklaan. Henkilötietolain 4 §:n edellytykset koskevat 1) Suomessa sijaitsevaa toimipaikkaa, 2) kansainvälistä julkisoikeutta ja 3) Suomessa sijaitsevien laitteiden käyttämistä. Käytännössä nämä edellytykset ovat kuitenkin hyvin monitulkintaisia. EU:n muita yhtenäistettyjä lainvalintasääntöjä, kuten Rooma I- ja Rooma II -asetuksia, ei kuitenkaan henkilötietojen käsittelyä koskevaan lainvalintaan voida soveltaa, koska tietosuojadirektiivin 4 artikla toimii itsessään kollisionormina, joka syrjäyttää yhtenäistetyt lainvalintasäännöt. Lisäksi tutkielmassa käsitellään sitä, millä tavalla ehdotetun yleisen tietosuoja-asetuksen (COM(2012) 11 final) soveltamisalaa koskevat muutokset tulisivat vaikuttamaan pilvipalveluissa tapahtuvaan henkilötietojen käsittelyyn ja sitä koskevaan lainvalintaan. Tietosuoja-asetusehdotus voisi helpottaa lainvalintaa, mutta se voisi myös lisätä entisestään aihetta koskevan säädännäisen oikeuden fragmentaarisuutta.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin yhteistoimintadirektiivejä, joiden avulla tarkastellaan yritysneuvostodirektiivin mukaisissa yhteisönlaajuisissa yrityksissä ja yritysryhmissä toteutettavia yhteistoimintamenettelyitä. Tarkastelun painopisteenä ovat kansallista yhteistoimintaa sääntelevät joukkovähentämis- ja yhteistoimintamenettelydirektiivi sekä ylikansallista yhteistoimintaa sääntelevä yritysneuvostodirektiivi. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti työnantajalle asetetut yhteistoimintavelvoitteet, jotka tulevat toteutettaviksi silloin, kun yritys joutuu vähentämään työvoimaa yritystoiminnan muutosten seurauksena. Tutkielmassa pyritään selvittämään, mikä on kansallisen ja ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn välinen suhde, millä tavoin eri tasoilla tapahtuvat yhteistoimintamenettelyt eroavat toisistaan ja millä tavoin kansallinen ja ylikansallinen yhteistoimintamenettely tulisi niveltää toisiinsa yritysneuvostodirektiivin edellyttämällä tavalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yritysneuvostojen roolia ja niiden mahdollisuuksia edesauttaa työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien toteutumista laajemmin koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Sellaisen yrityksen tai yritysryhmän, johon on perustettu yritysneuvosto, tulee huomioida sekä kansallisen että ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn toteuttaminen silloin, kun yrityksen tai ryhmän johdon harkittavana on päätös, joka koskettaa koko yritystä tai vähintään sen kahdessa eri jäsenvaltiossa toimivaa yrityksen tai ryhmän liikettä tai yritystä. Jos yritys tai yritysryhmä suunnittelee esimerkiksi rakennemuutosta, jonka seurauksena kahdessa eri jäsenvaltiossa tultaisiin vähentämään työntekijöitä, keskusjohdon tulee huolehtia ensinnäkin asianmukaisesta ja oikea-aikaisesta tiedottamisesta yritysneuvostolle sekä yritysneuvoston kuulemisesta. Tämän lisäksi työnantajana toimivan yrityksen tulee toteuttaa kansalliset yhteistoimintaneuvottelut niissä yrityksissä tai toimipisteissä, joihin joukkovähentäminen kohdistuu. Kansalliset yhteistoimintaneuvottelut ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn tavoin on käytävä ennen kuin yrityksen tai yritysryhmän johdossa päätetään henkilöstön joukkovähentämisistä. Näin ollen yrityksen tulee olla tietoinen siitä, missä vaiheessa tiedottamis- ja kuulemisvelvollisuus aktualisoituu sekä ylikansallisen että kansallisen sääntelyn mukaan suhteessa yrityksen päätöksentekoprosessiin. Yritysneuvoston avulla on pyritty parantamaan yhteisönlaajuisten yritysten ja yritysryhmien työntekijöiden oikeutta saada tietoa ja tulla kuulluksi, jolloin myös päätöksenteon tapahtuessa työntekijöihin nähden toisessa jäsenvaltiossa työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet säilyisivät. Nykyään yritysneuvostodirektiivistä löytyy sääntely, jonka mukaan eurooppalaiselle yritysneuvostolle tiedottaminen ja yritysneuvoston kuuleminen tulisi niveltää kansallisten edustuselinten tiedottamiseen ja kuulemiseen ottaen kuitenkin asianmukaisesti huomioon kunkin toimivalta ja toimiala. Yritysneuvostodirektiivin mukaisen ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn ei lisäksi tulisi vaikuttaa joukkovähentämisdirektiivin mukaiseen menettelyyn. Säännös selkeyttää menettelyiden välistä suhdetta ja painottaa samalla myös menettelyiden välisen vuorovaikutuksen toteutumisen merkitystä henkilöstön osallistumisoikeuksien toteutumisen kannalta. Lisäksi sääntelyllä painotetaan tiedonkulun ja vuoropuhelun toteutumisen merkitystä koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Joihinkin yrityksiin on vähitellen luotu sellaisia tiedonkulkukanavia, jotka edesauttavat yhteistoimintalainsäädännön tavoitteiden toteutumista ja parhaimmillaan yritysneuvostot ovat ottaneet osaa myös laajempaan neuvottelu- ja sopimustoimintaan yrityksen keskushallinnon ja työmarkkinajärjestöjen kanssa. Paljon on kuitenkin matkaa vielä siihen, että yritysneuvostodirektiivin asettamat tavoitteet sekä kansallisen ja ylikansallisen yhteistoiminnan välinen vuorovaikutus toteutuisivat tehokkaasti ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet myös rajat ylittävissä tilanteissa toteutuisivat kaikissa tilanteissa.

Kansainvälisestä välimiesmenettelystä on tullut ensisijainen riidanratkaisukeino silloin, kun kansainvälisessä kaupassa tai sijoitustoiminnassa toimivat yksityiset henkilöt riitelevät keskenään. Välimiesmenettelyllä katsotaan olevan monia etuja kansalliseen tuomioistuinprosessiin verrattuna. Riidan osapuolilla on mm. välimiesmenettelyssä suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa menettelyn kulkuun. Tämä johtuu siitä, että välimiesmenettely perustuu osapuolten väliseen sopimukseen. Osapuolilla on esimerkiksi vapaus valita, minkä lain tai oikeusohjeen he haluavat tulevan sovellettavaksi keskinäiseen riitaansa. Osapuolet voivat valita sovellettavan lex causæn ottamalla välityssopimukseensa lainvalintalausekkeen ja välimiesoikeuden on lähtökohtaisesti kunnioitettava tätä osapuolten tekemää lainvalintaa. Lainvalinnalla on osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumisen kannalta suuri merkitys. Koska eri maiden lakien välillä on eroja, riita-asiassa sovellettavaksi tuleva lex causæ saattaa viime kädessä ratkaista sen, kuka voittaa ja kuka häviää välimiesmenettelyn. Siksi lainvalintaan olisi hyvä kiinnittää riittävästi huomiota jo välityssopimuksen tekovaiheessa. Jos osapuolet eivät ole valinneet riita-asiaan sovellettavaa lakia tai heidän laatimansa lainvalintalauseke on epäselvä, valta lex causæn määrittämiseen siirtyy välimiesoikeudelle. Kansallisissa laeissa ja institutionaalisissa välimiesmenettelysäännöissä on kehittynyt erilaisia lainvalintametodeja, joiden avulla välimiesoikeuden pitäisi tällaisissa tilanteissa saada lex causæ määritettyä. Tässä tutkimuksessa selvitän, mitä nämä lainvalintametodit ovat ja miten niitä sovelletaan käytännössä. Tarkastelen työssäni lainvalintaa ICC:n eli Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen pohjalta. Olen tutkimuksessani hyödyntänyt laajasti ICC:n ratkaisukäytäntöä, jonka avulla olen pyrkinyt kuvailemaan teoreettisten lainvalintametodien käytännön sovelluksia. ICC:n välimiesmenettelysäännöt edustavat moderneinta sääntelyä välimiesmenettelyn alalla. Nykyisin voimassa olevissa säännöissä on omaksuttu lainvalintametodina voie directe, joka jättää välimiesoikeudelle kaikkein laajimman harkintavallan lex causæn määrittämisessä. Kyseinen lainvalintametodi ei aseta välimiesoikeudelle rajoituksia, vaan välimiesoikeus saa suhteellisen vapaasti valita tarkoituksenmukaisimmaksi katsomansa lain lex causæksi. Jotta päätöksenteko ei kävisi aivan ylivoimaiseksi, välimiesmenettelyn ratkaisukäytännössä on kehittynyt erilaisia apumetodeja, joita välimiesoikeudet soveltavat lex causæta valitessaan. Muun muassa näitä apumetodeja käyn tutkimuksessani läpi ICC:n välitystuomioiden avulla.

Tutkielmani aihe on samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhdetta säätelevä lainsäädäntö ja parisuhteen tunnustaminen EU:ssa. Tarkastelen aihetta oikeusvertailevasta näkökulmasta. Tutkimuksen avulla selvitän, minkälaisia samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita sääteleviä oikeudellisia instituutioita on syntynyt EU:ssa ja miten erilaisia oikeudellisia instituutioita tunnustetaan EU:n jäsenvaltioissa. Lähestyn aihetta oikeusvertailevasta näkökulmasta tutustumalla kolmen maan lainsäädäntöön samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Oikeusvertailun kohteena olevat maat ovat Suomi, Hollanti ja Unkari. Vertailumaiden kannalta eurooppaoikeuden merkitys on suuri. EU-oikeus on osa jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä. Jäsenvaltioiden säätäessä esimerkiksi samaa sukupuolta olevien parisuhdetta koskevia sääntöjä niiden tulee huomioida eurooppaoikeuden tasolta tulevat säännöt ja oikeuskäytäntö. EU-lainsäädäntö ei kuitenkaan suoranaisesti sääntele, kuinka jäsenvaltioiden tulee säännellä samaa sukupuolta olevien suhdetta. Jäsenvaltioilla on siten suhteellisen vapaat kädet säännellä perheoikeudellisia asioita, kunhan se tapahtuu EU:n asettamien vähimmäisvaatimusten mukaisesti. Rekisteröityjä parisuhteita kohdellaan Euroopassa hyvin epäyhtenäisesti kansallisten lakien tasolla, toisin kuin mitään muuta perheinstituutiota. Esimerkiksi Suomessa ja Unkarissa on käytössä dualistinen malli, jonka mukainen rekisteröintijärjestelmä on mahdollinen vain samaa sukupuolta oleville pareille. Hollannissa on omaksuttu moniarvoinen malli, jossa pareille tarjotaan kaksi vaihtoehtoa riippumatta heidän sukupuolestaan. He voivat joko mennä naimisiin tai rekisteröidä parisuhteensa. Samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteet ovat tulleet viime vuosikymmenten aikana hyväksytymmiksi Euroopassa. Tämän myötä on syntynyt uusia instituutioita ja sääntöjä, jotka asettavat haasteita kansainväliselle yksityisoikeudelle. Erityisesti kansainväliset parisuhteet saattavat olla ongelmallisia kansainvälisen yksityisoikeuden kannalta. EU-maiden samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhdetta sääntelevät lait ovat erilaisia, mistä johtuen parisuhde saattaa jäädä tunnustamatta osassa jäsenvaltioita tai muuttua olennaisella tavalla. Samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteen tunnustamisen ongelmaan on esitetty useita ratkaisuja. Katson, että EU:n tasolla varteenotettava ratkaisu olisi samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden tunnustaminen direktiivin tai asetuksen kautta.