Browsing by study line "Miljörätt"

Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.

Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.

Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa pidetään yhtenä merkittävimpänä luontokadon aiheuttajana ja luonnon monimuotoisuuden uhkaajana. Kauppaa rajoittamaan solmittiin vuonna 1973 uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva CITES-sopimus (The Convention on International Trade in Endangered Species of Fauna and Flora). Sopimukseen kuuluu kolme liitettä, joiden sisältämien kasvi- ja eläinlajien kauppa on luvanvaraista tai kielletty kokonaan niiden uhanalaisuuden asteen mukaisesti. Suomi liittyi CITES-sopimukseen vuonna 1976. Sopimuksen vastaiset teot on kriminalisoitu Suomessa luonnonsuojelurikkomuksena ja luonnonsuojelurikoksena. Tutkielman tarkoituksena on selvittää suomalaista tuomioistuinkäytäntöä laadullisesti tutkimalla, millä tavalla CITES-sopimusta on sovellettu luonnonsuojelurikostuomioissa. Tutkimuksessa vastataan myös kysymykseen siitä, millaisia johtopäätöksiä uhanalaisten lajien kaupasta Suomessa voidaan tuomioistuinkäytännön perusteella tehdä. Vaikka CITES-sopimusta pidetään kansainvälisen luonnonsuojeluoikeuden uranuurtajana, sitä kohtaan on esitetty runsaasti kritiikkiä. Osa kritiikistä on yhdistettävissä suomalaiseen oikeuskäytäntöön, esimerkiksi rikosten matalat sakkorangaistukset ja tuomioistuinten yhtenäisen linjan puuttuminen. Matalien rangaistusten lisäksi tutkimuksen kohteena olevat tuomiot poikkeavat toisistaan luonnonsuojelullisen merkityksen arvioinnissa ja menettämisseuraamusten soveltamisessa. Suomessa ei vaikuta olevan yhtenäistä linjaa CITES-sopimuksen rikkomisesta annettujen rangaistusten suhteen. CITES-sopimuksen ympäristöoikeudelliset taustat ja tavoitteet huomioiden kansallinen rikosprosessimme ei täysin vastaa sopimuksen asettamiin tavoitteisiin. Valtaosa luonnonsuojelurikoksista on piilorikollisuutta, johon puuttuminen vaatii laajaa osaamista niin viranomaisilta kuin tuomioistuimiltakin. CITES-sopimuksen luonnonsuojelullista merkitystä ei ole tunnistettu kaikissa tuomioistuimissa, eivätkä matalat sakkorangaistukset toimi sopimuksen tarkoittamalla ennalta estävällä tavalla.

Luonnon monimuotoisuus vähenee kiihtyvällä tahdilla. Ekologinen kompensaatio on taloudellinen ohjauskeino, joka sisällyttää aiheuttaja vastaa -periaatteen mukaisesti luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvien haittojen kustannukset hankkeen toteutuskustannuksiin. LSL:n uusilla ekologisen kompensaation säännöksillä pyritään vastaamaan yritysten ympäristövastuun osoittamistarpeeseen. Yritysten toiminta on avainasemassa, jotta siirtyminen ilmastoneutraaliin ja vihreään talouteen voidaan toteuttaa onnistuneesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman mukaisesti sekä saavuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteet. Tämä edellyttää haitallisten ympäristövaikutusten hillitsemistä yritysten arvoketjuissa, kestävyysnäkökohtien sisällyttämistä niiden hallinto- ja ohjausjärjestelmiin sekä liiketoimintapäätösten tekemistä ilmasto- ja ympäristövaikutusten sekä yritysten pitkän aikavälin selviytymiskyvyn perusteella. Yritysvastuu on oikeudellistunut huomattavasti, mistä ovat esimerkkeinä kestävyysraportointidirektiivi ja yritysvastuudirektiivi. Tutkielmassa pyritään löytämään lainopillisella ja sääntelyteoreettisella metodilla vastaukset kysymyksiin, toimiiko vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio vai pitäisikö sääntelyä kehittää velvoittavamman kompensaation suuntaan, mitä potentiaalia ekologisella kompensaatiolla on yritysvastuun toteuttamisen näkökulmasta sekä mitä vaikutuksia ekologisella kompensaatiolla on – antaako se yrityksille ”luvan pilata”. LSL:n ja kompensaatioasetuksen tärkeimpiä vahvuuksia on, että ne määrittelevät tarkat ja yhteneväiset säännöt heikennyksen ja hyvityksen laskemiselle, jonka lisäksi lisäisyys- ja pysyvyysedellytykset täyttyvät. Vapaaehtoisuus voi kuitenkin vaikeuttaa järjestelmän käyttöönottoa sekä vähentää ohjausvaikutusta, kompensaatioihin ryhtymistä sekä saatavilla olevien hyvitysalueiden määrää. Pelkästään vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä voi jäädä pahimmillaan vähäiselle käytölle ja näin ollen myös luonnonarvojen säilymisen kannalta merkitykseltään vähäiseksi, sillä kompensointi aiheuttaa aina kustannuksia. Jos markkinoilla kuitenkin ilmenee huomattavaa kysyntää, vaikutukset voivat olla paljon positiivisempia. Lieventämishierarkia on jäänyt vain LSL 3 §:n määritelmäsäännökseksi, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että lieventämishierarkiasta tingitään. Ympäristövaikutusten osalta ekologisen kompensaation säännöksillä voi olla positiivinen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, mutta vaikuttavuutta rajaa velvoittavuuden puute. Yritykset suhtautuvat pääosin positiivisesti ekologiseen kompensaatioon – onnistunut ympäristövastuun itsesääntely voi parantaa yrityksen toiminnan hyväksyttävyyttä yhteiskunnassa sekä sosiaalisten ja ympäristöllisten riskien hallintaa. Voitontuottamistarkoituksessakin ympäristövastuu on mahdollista ottaa huomioon valistuneen arvonmaksimoinnin mukaisesti. Yritysvastuudirektiivi tuo kaivattua yhdenmukaisuutta ja ristiriidattomuutta koko EU:n tasolla, mutta toisaalta direktiivin hyvin kapea soveltamisala voi vaikuttaa merkittävästi sääntelyn tarkoituksen toteutumiseen. Ekologisia kompensaatioita ei erityisesti tunnisteta yritysvastuu- ja kestävyysraportointisääntelyssä, eikä ekologinen kompensaatio näin ollen saa ainakaan vahvaa tukea EU-sääntelystä.

Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.

Tutkielma käsittelee Euroopan unionin kestävän sijoittamisen luokitusjärjestelmän eli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2020/852 (ns. taksonomia-asetus) liittyvän sääntelyn mahdollisuuksia saavuttaa sääntelyn taustalla poliittisena tavoitteena vaikuttava viherpesun ehkäisy. Tutkielma käsittelee järjestelmää osin yleisesti, mutta erityisesti kiinteistö- ja rakennusalalla. Tutkimuksen kohde on tutkimuskysymyksestä ja tutkimusasetelmasta johtuen poikkioikeudenalainen käsittäen sekä ympäristöoikeudellisia että investointioikeudellisia piirteitä. Tutkimuksessa on käytetty tutkimuskysymykseen vastaamiseksi sääntelytutkimuksellista menetelmää, jossa oikeusdogmaattinen ja sääntelyteoreettinen metodi yhdistyvät, tavoitteena sääntelyn arvioiminen ja kehittäminen. Tutkielma on jakautunut kahteen osaan siten, että ensimmäisessä pääteemassa (luvut 1-3) jaottelen, systematisoin ja tulkitsen sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevan tavoitteen kannalta keskeisiä osatekijöitä, jonka jälkeen arvioin viimeisissä luvuissa (luvut 4-5) kyseisen tavoitteen toteutumista. Keskeisiä osatekijöitä tavoitteen saavuttamiseksi ovat muun muassa sääntelyyn liittyvä kokonaisvaltainen sääntelystrategia, johon kuuluu se, ettei sääntelyn ympäristötavoitetta merkittävästi edistävä taloudellinen toiminta saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille sekä sääntelyn elinkaariajattelu. Myös sääntelyyn liittyvien tiedonantovelvollisuuksien laiminlyönnit voidaan laskea keskeisiksi tekijöiksi samoin kuin muut avoimuus- ja valvonta-aspektit. Lisäksi olen arvioinut sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevaan tavoitteeseen pääsemisen edellytykseksi sen, että sääntely saavuttaa riittävän aseman, jotta luokittelujärjestelmällä olisi laajempaa merkitystä. Tähän liittyen olen arvioinut eri sääntelykeinojen vaikutuksia aseman saavuttamiseksi. Tulen tutkimuksessani seuraaviin johtopäätöksiin. Sääntelyn ollessa vielä melko keskeneräistä, yhteismitallista vastausta tutkimuskysymykseen ei voida antaa, koska tämä vaatisi soveltamiskäytäntöä ja empiiristä tukimusta taakseen. Sääntelyssä on kuitenkin useita osatekijöitä, joiden seurauksena tavoite olisi mahdollista saavuttaa. Näitä ovat muun muassa kestävyystietojen antamisen standardisointi, erilaiset tietojen varmennusmenetelmät ja hallinnolliset seuraamukset sääntelyn rikkomisesta sekä kannustinpohjaisuuteen liittyvät mahdollisuudet. Tavoitteen toteutumista vastaan puhuvia seikkoja ovat taas mm. teknisten arviointikriteereiden valintaprosessin politisoituminen ja liian laajasta sääntelyn vapaaehtoisesta noudattamisesta aiheutuva tiedonannon riittämättömyys.

Avhandlingen är en rätts- och tvärvetenskaplig granskning av begreppet fast fornlämning enligt lagen om fornminnen (295/1963) 2 §. Skyddet av fasta fornlämningar som företeelse har förutom en förankring miljörätten även i kulturella rättigheter. Samtidigt har de fasta fornlämningar en fast anknytning hur dessa unika företeelser och deras värden samt information kan på ett hållbart sätt komma att bevaras för framtiden och hur och under vilka förutsättningar arkeologisk forskning kan bedrivas. För att förankra avhandlingen i styrningen av det bredare kulturmiljöfältet i vår samtid presenteras den del av det system som utgörs av statens internationella åtagande, unionsrätten, grundrättsfrågeställningarna och markanvändningens styrning. Då den rättsliga doktrinen som berör ämnet är begränsat, får offentligtryck, förvaltningsmaterial och arkeologisk forskning inom frågor relaterade till fornminnesförvaltningen betydelse för avhandlingens utformning. Arbetet avgränsas tidsmässigt i först hand till den rätts- och förvaltningshistoriska utveckling till tiden efter 1600-talet då skyddsintresset etableras från statsmaktens sida. Lagen om fornminnes lagförberedningsarbete under åren 1947-1962, rättskipningen och förvaltningspraxisen från 1960- till 2020-talet bildar den helhet som binder den rättshistoriska utvecklingen till begreppets nuvarande innehåll. Lagen om fornminne behandlas i arbetet till den del den berör fasta fornlämningar, medan andra närliggande begrepp behandlas endast som stöd i situationer där gränsgången mellan de olika fenomenen är relevant. Då fasta fornlämningar enligt lagrummets definition omfattar öppna definitioner på ett ålderdomligt lagtekniskt språk som inbegriper så gott som alla spår av olika mänsklig verksamhet för ett omfattande tidsrum, ställer den en avsevärd press för en enhetlig tolkning för att ge en rättssäker utgång. Systematiseringen av lagrummet ger oss dock möjligheten att se fast fornlämningar som bygger på tre kriterier, ålders-, bruks- och övergivenhetsrekvisitet. I avhandlingen föreslås att ett förtydligande av lagrummet var möjligt om en avskiljning sker när det gäller skyddet av fasta naturföremål, till vilka det kan anknytas historiska minnen. Då skulle det bli klarare att grundförutsättningen för att någon företeelse ska kunna ses som fast fornlämning är att det finns bevarade spår av mänsklig verksamhet på platsen. Samtidigt föreslås att en fast åldersgräns intas tillsamman med ett förfarande som möjliggör även skyddet av betydelsefulla yngre lämningar för att ta fast på eventuella förändrare värderingar inom samhället och samtidigt öka betydelsen av och inflytandet hos allmänheten inom rättsområdet.

Företags påverkan på miljön är något som uppmärksammats i allt högre omfattning under de senaste åren, till och med i den grad att termen företagsansvar vuxit fram. Men eftersom ingen enhetlig definition har skapats för företagsansvar på den globala marknaden, skapar detta en möjlighet för företag att tänja på begreppet för att anpassa det till den egna affärsverksamheten. Detta kan ha konsekvenser som exempelvis grönmålning. Inte nog med detta, företagsansvars nuvarande regelverk lutar globalt sett endast på soft law, dvs mjuk rätt som inte har rättsligt bindande verkan. Den otydliga och osammanhängande regleringen, i koppling till bristen på ansvarsfullhet från företags sida, är problem som EU vill lösa med hjälp av det godkända företagsansvarsdirektivet. Grunden för företagsansvarsdirektivet härleds från EU:s gröna giv. Målet med den gröna given är att införliva hållbar bolagsstyrning för att skifta fokus från kortsiktiga finansiella resultat till långsiktig utveckling och hållbarhet. Till följd av företagsansvarsdirektivet kommer det kunna ställas krav på företag att beakta den negativa påverkan deras verksamhet har på miljön. Detta förverkligas med hjälp av den tillbörliga aktsamheten. Hållbarhet, eller hållbar utveckling, betraktas som trendiga begrepp, men de innehar även betydande juridisk relevans. Hållbar utveckling har ursprungligen växt fram från den internationella miljörätten, men på senare tid har innebörden utvidgats till att omfatta mer än endast miljörättsliga aspekter. För denna avhandling föreligger det väsentligt vilken roll och plats hållbarheten har i bolagsstyrning, särskilt i avseende till företagsansvarsdirektivet. Hänseende bör fästas vid den påverkan bolagsrätten har på hållbarheten. Denna avhandling undersöker framväxten och utvecklingen av företagsansvars regelverk, särskilt betraktande miljömässiga aspekter som hållbar utveckling och miljöansvar. Analysen av det rättsliga regelverket utförs på internationell, EU- och nationell nivå, eftersom det till följd av företags globala natur ska ses mer ändamålsenligt än en granskning av endast det nationella regelverket. Avhandlingens andra del granskar livscykeln av den förslagna artikel 25 i företagsansvarsdirektivet, inkluderat dess framväxt och slopande. Den förslagna artikel 25 stadgar en mer utförlig aktsamhetsplikt för företagsledningen, vilket skulle betyda att företagsledningen skulle ha en skyldighet att vid sitt agerande i företagets bästa intresse, ta till beaktande hållbarhetsaspekter och de mänskliga rättigheterna. I avhandlingen analyseras varför artikel 25 slopades och vilka konsekvenser detta kan ha för förverkligandet av hållbar bolagsstyrning. Genom en omfattande analys av det rättsliga regelverket, med betoning på artikel 25, presenteras en kritisk syn på det godkända företagsansvarsdirektivet. Resultatet av avhandlingen belyser komplexiteter och utmaningar som existerar vid harmoniseringen av traditionell grundläggande bolagsrätt med hållbarhetsomställningen, vilket forskning visar är nödvändigt att genomföra inom en nära framtid. Detta anses vara en klar avspegling av det kapitalistiska synsättet i anknytning till den vaga och formbara hållbarheten. Avhandlingen påvisar den existerade klyftan mellan det rättsliga regelverket, specifikt företagsansvarsdirektivet, och EU:s hållbarhetsmål, vilket tyder på att mer omfattande och bindande reglering krävs. Vidare understryker avhandlingen företags centrala roll som aktörer för genomförandet av hållbarhetsomställningen. Slutligen konstaterar avhandlingen att framsteg för att utveckla mer ansvarsfulla företag har gjorts, men det ifrågasätts om regleringstakten kommer hålla jämna steg med överskridningen av de planetära gränserna.

Tässä työssä käsitellään järjestöjen valitusoikeuden laajuutta ympäristöoikeudessa erityisesti metsästyslain ja kalastuslain mukaan. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, miten hyvin perustuslain 20 §:n mukainen osallistumisoikeuksien takaaminen käytännössä toteutuu kalastuslain soveltamisalalla ja millainen järjestöjen valitusoikeus on kalastuslain mukaisessa muutoksenhakuprosessissa verrattuna metsästyslain vastaavan sääntelyyn. Metsästyslakiin, kuten moniin muihinkin ympäristöoikeuden sektorilakeihin on lainsäädäntöä uudistettaessa lisätty säännökset järjestön oikeudesta hakea muutosta hallintopäätökseen, vaikka päätös ei välittömästi vaikuttaisikaan kohdistuisikaan järjestön etuun, oikeuteen tai velvollisuuteen. Kalastuslaista vastaava järjestöjen valitusoikeutta koskeva erityissäännös puuttuu. Työssä vertaillaan, millaisiin lopputuloksiin sääntelyerot ovat oikeuskäytännössä johtaneet. Vertailussa on kalastuslain ja metsästyslain lisäksi oikeuskäytäntöä luonnonsuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisalalta siltä osin, kun asiassa on ollut kyse järjestön valitusoikeuden laajuudesta. Oikeuskäytännön perusteella järjestöjen valitusoikeus on yleisesti arvioituna laajentunut luonnonvara- ja ympäristöoikeudessa. Huomiota herättää kuitenkin, että verrattuna kalastuslakiin metsästyslain mukainen valitussääntely on oikeuskäytännössä johtanut selkeästi useammin siihen, että KHO on myöntänyt valitusoikeuden järjestölle. KHO on myös kumonnut useita riistahallinnon päätöksiä nimenomaan järjestöjen esittämien näkökohtien perusteella ja tehnyt useita merkittäviä linjaratkaisuita.

Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.