Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7829"

Tämä maisterintutkielma tarkastelee al-Holin suomalaislapsista käytyä julkista keskustelua. Al-Hol on Itä-Syyriassa sijaitseva leiri, jossa on yli 70 000 Isisin ”kalifaatista” paennutta ihmistä. Leirillä on myös noin 30 suomalaista lasta ja 11 suomalaista naista. Vuoden 2019 aikana keskusteltiin runsaasti siitä, miten heitä tulisi auttaa. Tutkimuksen aineistona toimii vuonna 2019 Helsingin Sanomissa julkaistut al-Holia käsittelevät tekstit. Tutkielman viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi eli näkemys todellisuuden sosiaalisesti ja vuorovaikutuksellisesti rakentuneesta luonteesta. Analyysimetodina on käytetty diskurssianalyysia. Diskurssianalyysin keinoin on tarkasteltu kielenkäytön mekanismeja ja seurauksia sekä niiden tuottamaa valtaa. Peruslähtökohtana on ajatus, että kielellä ei vain kuvata jotain, vaan myös tehdään jotain, ja tällä tekemisellä on seurauksia. Aineistosta paikantui neljä pääasiallista diskurssia: oikeutta korostavat ja lainsäädäntöön vetoavat puhetavat, lasten asemaa uhreina korostavat ja myötätuntoa herättävät puhetavat, uhkia ja turvallisuutta korostavat puhetavat sekä ongelmapuhe eli vaikeutta ja ristiriitaisuutta painottavat puhetavat. Diskurssien tuotoksena al-Holin suomalaislapsille syntyi kategoria epätoivottuina. Tätä vahvisti myös lasten kehystäminen heidän äitiensä kautta, avustamisen perustelu erilaisten pakkojen ja velvollisuuksien kautta sekä erilaiset negatiiviset representaatiot, kuten lasten kuvaaminen Isis-lapsina. Tämä monin tavoin rakennettu haluttomuus auttaa lapsia oli tutkielman yksi keskeisimmistä havainnoista. Lisäksi al-Holin kysymyksen tarkasteleminen hyvin moninäkökulmaisesti loi mielikuvaa asiasta, jossa voi esittää samanveroisia argumentteja (esim. turvallisuus vs. lasten oikeudet), ja näin kysymys avustamisesta tuli kehystetyksi mielipidekysymyksenä. Aineiston diskurssianalyyttinen tarkastelu vahvisti käsitystä, jossa diskursseilla voi olla tahattomiakin seurauksia ja diskurssien avulla voidaan muokata ihmisten käsityksiä eri asioista. Diskurssien seurauksellisuus onkin yksi tärkeimmistä diskurssien valtaa luovista ja ylläpitävistä tekijöistä.

In recent years, a resurgent leftist faction has arisen in the Democratic Party of the United States, emerging first in Senator Bernie Sanders’ campaign to become the party’s nominee in the 2016 presidential election. Sanders’ campaign declared a ‘political revolution’, a left-wing project advocating socioeconomic and political transformation and problematizing inequality in American society. The primary election process drew deep factional lines in the party between Sanders’ and Hillary Clinton’s supporters, and ultimately resulted in Clinton’s candidacy and defeat in the general election. In the wake of Sanders’ campaign, multiple left-wing organisations emerged both within the Democratic Party and beyond it, adopting his policy goals and campaigning style. Among these was Justice Democrats, a factionally-oriented organization challenging Democratic incumbents and endeavouring to enact a political realignment towards the left on the intra-party level. The ongoing factional struggle is seen against the backdrop of a broader hegemonic crisis. The leftist faction of the party has produced a new populist discourse building a counter-hegemonic left-wing social imaginary. This thesis examines the discourse of the political revolution, and the discursive devices constituting its articulation of key dichotomies. The thesis applies a theoretical framework of Giovanni Sartori’s factionalism, Margaret Canovan’s populism, and Gramscian hegemony to conduct a discourse analysis of the resurgent leftist discourse on the meso and macro levels. This thesis asks: how does the discourse of the political revolution construct an adversarial dichotomy of an in-group and an out-group as part of its populist counter-hegemonic project? To answer its research question, the thesis develops its methodological approach by combining critical discourse analysis (CDA), discourse theory, and aspects of the complementary method of discourse tracing. This framework views discourses and social reality as mutually constitutive. The value of such analysis lies in practicing reflexivity and considering what kind of social reality the discourse strives to generate, reproducing and disrupting dominant ideas and structures. Examining a discourse yields insight into the possible real-world consequences of the adoption of the worldview it constitutes, and facilitates the tracing of shifts in political culture. The thesis finds that, on the meso level, the discourse constructs a logic of difference to dismantle the conception of the Democratic Party as monolithic, producing an ideologically-based factional challenge through the dichotomisation of two factional groups. The discourse articulates an ideologically committed left-wing factional in-group, and a clientelist party establishment out-group corrupted by established campaign finance practices. The adversarial in-group and out-group constitute factions of principle and interest (as per Sartori), drawing from the redemptive and pragmatic faces of democracy, respectively. On the macro level, the discourse constructs a logic of equivalence through articulating a populist people-elite binary. ‘The people’ are conceived of as a broad, diverse collective connected by class-based grievances and interests, sovereign but unrepresented. This is juxtaposed with the articulation of an out-of-touch, oligarchic elite configuration consisting of dominant economic forces, a political elite, and a discursive elite. The elite are likewise connected by class interests, exercising undue influence over the political system and reproducing a hegemony facilitating economic inequality. The elite is articulated as the common Other for ‘the people’ as the groups’ class interests conflict and systemic structures privilege the elite at the expense of the needs of the people. This people-vs-elite dichotomisation produces the articulation of ‘the people’ as a historical bloc, a class alliance with transformative capacity, whose political action is seen as necessary to usher in a democratic renewal at both the meso and macro levels. The discourse scandalizes the existing level of inequalities in American society and articulates campaign finance practices yielding wealthy elites influence over the political process as impermissible. These scandalisations challenge existing social structures and dominant ideas. The discourse seeks to thereby shift these ideas and practices beyond the hegemonic limits of intelligibility through the production of a left-wing social imaginary. Understanding the effects of discourses and discursive shifts on social reality, and vice versa, is useful for academics examining social reproduction and transformation. A discursive shift the like of which the political revolution seeks to achieve holds practical policy implications and has potentially wide-reaching consequences on U.S. political culture and social practices. Ramifications may be felt beyond borders in the political discourses of other nations due to the prominent position the U.S. holds in the international community. Should this counter-hegemonic discourse become more broadly adopted within the Democratic Party and beyond, it may provide a blueprint for similar movements in comparable contexts.

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään millaisia kokemuksia perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneilla äideillä on sosiaali- ja terveyspalveluissa. Aiempien tutkimusten mukaan äitien lapsiinsa kohdistamaa perheväkivaltaa ei aina tunnisteta sosiaali- ja terveyspalveluissa ja siksi perheväkivaltaa käyttäneiden äitien kokemukset ovat tärkeä tutkimusaihe. Tutkimuskysymykset ovat 1) miten perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneet äidit kuvaavat kokemuksiaan sosiaali- ja terveyspalveluissa ja 2) millaisia subjektipositioita heille näissä kuvauksissa muodostuu. Tutkimusaineisto kerättiin kirjoituspyynnöllä Maria Akatemian avustuksella kesän 2021 aikana. Tutkimusaineisto koostuu viiden perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneen äidin kirjoituksista. Tutkimus edustaa laadullista tutkimusta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty diskurssianalyysiä ja tutkimuksen viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Tämän tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii Erving Goffmanin jäsentämä teoria vuorovaikutuksesta ja siihen liittyvästä kasvotyöstä. Kasvotyön kautta vuorovaikutuksessa pyritään säilyttämään niin omat kuin toisten kasvot. Lisäksi olennaisia käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat dialogisuus, työntekijä-asiakassuhde ja lapsiin kohdistuva perheväkivalta. Ammatillisissa asiakassuhteissa pyritään usein tasavertaisuuteen, vaikka sen lähtökohdat ovat epäsymmetriset. Kun vuorovaikutus on vastavuoroista, se mahdollistaa keskinäisen dialogin syntymisen. Diskurssit jäsentävät sitä, miten äidit kuvaavat ja millaisia merkityksiä he antavat kokemuksilleen sosiaali- ja terveyspalveluissa. Analyysin tuloksena aineistosta jäsentyi kolme päädiskurssia, jotka nimettiin ymmärryksen diskurssiksi, kohtaamattomuuden diskurssiksi ja häpeän diskurssiksi. Jokaisen päädiskurssin alle nimettiin 2-3 aladiskurssia. Päädiskurssien sisällä äideille rakentui erilaisia subjektipositioita eli rooleja suhteessa kokemuksiin perheväkivaltaa käyttäneinä äiteinä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Äitien puhetavoissa monet diskursseista ja niiden alateemoista esiintyivät limittäin teksteissä. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että äitien kokemukset ovat monimutkainen kokonaisuus erilaisia sosiaalisia todellisuuksia. Äidit toivat teksteissään esille tarpeen muodostaa luottamuksellinen asiakassuhde sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaisiin sekä sen, että perheväkivallasta kysyttäisiin tai, että se otettaisiin puheeksi suoraan äitien asioidessa palveluissa. Äitien kokemuksissa perheväkivaltaa ymmärrettiin erilaisten kuormittaviksi miellettyjen tekijöiden kautta. Esille tuli myös perheväkivaltaan liittyvää kohtaamattomuutta, äitien teksteissä kerrottiin ettei välttämättä kukaan ammattilainen kysynyt heiltä perheväkivallasta. Tuloksissa tuli esille myös äitien tekemään perheväkivaltaan liittyvä häpeä, häpeään yhdistettiin erityisesti sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten työhön liittyvät virkatehtävät ja pelko esimerkiksi lastensuojelullisista toimenpiteistä.

Keväällä 2020 Suomeen rantautunut uusi koronavirus (COVID-19) on muuttanut merkittävästi yhteiskunnan tapoja ja edellytyksiä toimia normaalisti. Poikkeuksellinen aika on haaste myös medialle, joka aktiivisesti pyrkii sanoittamaan uutta sairautta, sen syitä sekä vaikutuksia. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan suomalaismedioiden tapoja esittää syitä koronaviruspandemialle ja yksittäisille sairastumisille. Nykyaikaisessa suomalaisessa terveysjournalismin tutkimuksessa on tarkasteltu median tapoja esittää kiireettöminä hoidettavia kansansairauksia, kuten esimerkiksi diabetesta. Suomalaismedioiden toimintaa ei ole aikaisemmin tutkittu koronaviruspandemian kaltaisen poikkeustilan aikana, ja siksi tämä tutkielma tarjoaa uusia näkökulmia kotimaisten medioiden toimintatapoihin ja sisältöihin. Tutkielman teoreettisen perustan luovat terveysviestinnän ja -journalismin käsitteet sekä teoriat liittyen median toimintaan kansainvälisen terveyskriisin aikana. Työ kuitenkin osoittaa, että terveysviestinnän ja -journalismin käsitteet eivät ole riittävän laajoja kuvaamaan pandemian aikaista median toimintaa, sillä poikkeusaikana kysymykset terveydestä ja sairaudesta kytkeytyvät journalismin ja myös yhteiskunnan kaikkiin osa-alueisiin. Tutkielman analyysi toteutetaan diskurssianalyysin metodein. Kerätty tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien ja Ylen verkkouutisoinnista rajattuina tarkastelujaksoina maalis- ja syyskuussa 2021. Aineistoon valikoitui 119 verkkoartikkelia, joissa tulkinnan mukaisesti media esittää syytä koronaviruspandemialle tai yksittäisille sairastumisille. Aineiston analyysista käy ilmi, että suomalaismedioiden tavat esittää sairautta ja sen syitä heijastavat kansainvälisessä tutkimuksessa aikaisemmin havaittuja diskursiivisia tapoja. Erityisen vahvasti aineistossa esiintyi toiseuttamisen diskurssi, jolla tarkoitetaan syyn etsimistä ryhmästä tai yksilöistä, jotka leimataan ”muiksi” esimerkiksi maantieteellisen tai sosiaalisen etäisyyden vuoksi. Media-aineisto osoittaa, että toiseuttaminen on toistuvaluonteinen prosessi, kun media esittää syytä sairaudesta. Toiseuttamisen vastinparina aineistosta erottuu häivyttämisen diskurssi, jolla tarkoitetaan sisäisen ryhmän syyn neutralisointia ja tyynnyttelyä. Poikkeusaikana media lähestyy sairautta useista eri näkökulmista ja tuo esiin sen vaikutukset yhteiskunnan eri instituutioihin ja yksilöihin. Moninaiset näkökulmat selittävät myös moninaisia esitettyjä syydiskursseja. Aineiston ja aikaisemman tutkimuksen perusteella tutkielma esittää, että media käy pandemian aikana läpi erilaisia vaiheita, jotka selittävät osittain median valintoja ja tapoja esittää syitä koko terveyskriisille ja yksittäisille sairastumisille.

Rikoksiin, rikollisiin ja tuomioihin liittyvä keskustelu kuumentaa tunteita ja tuo toisinaan esiin argumentin niin sanotusta kansan oikeustajusta. Tällainen ”maalaisjärkeä” edustava oikeuskäsitys esiintyy rikoskeskustelun lisäksi myös poliitikkojen puheissa ja sen olemusta on pyritty selvittämään kriminologisin menetelmin. Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansan oikeustajuun tieteellisenä käsitteenä viestinnän tutkimuksen näkökulmasta. Tutkielman teoreettinen kehys muodostuu kansan oikeustajuun sekä verkkokeskusteluiden tunneilmaisuun ja moraalitunteisiin liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta. Tutkimuskysymyksinä kysytään ensinnäkin, miten kansan oikeustaju rakentuu kielenkäytössä sekä toiseksi miten rikosaiheisessa nettikeskustelussa ilmennetään tunteita. Tutkimus on toteutettu analysoimalla kolmea eri oikeustapausta koskevien Helsingin Sanomien artikkeleiden kommentteja. 13 artikkelista muodostuvan aineiston laajuus oli 369 kommenttia. Tutkimuskirjallisuutta hyödyntävän aineistolähtöisen diskurssianalyysin pohjalta määrittyi viisi kansan oikeustajun diskurssia. Nämä ovat suomalaisen oikeuden, kannattavan rikollisuuden, pahuuden, retribuution ja ymmärryksen diskurssit. Jokaiseen diskurssiin liittyy kielellisiä erityispiirteitä ja kyseiselle diskurssille ominaisia tunneilmaisuja. Tutkielman perusteella kansan oikeustaju näyttäytyy moniulotteisena ilmiönä, joka on sidoksissa tunteisiin. Se rakentuu tapauskohtaisesti ja tulee näkyväksi erityisesti silloin, kun oikeustapaus herättää tunteita. Kansan oikeustajun diskursseissa korostuivat rangaistushaluiset kommentit ja annettujen tuomioiden kritiikki. Tyypillisimmin ilmaistut tunteet olivat turhautuminen, viha ja paheksunta rikollisia ja tuomioita kohtaan sekä myötätunto rikosten uhreille ja näiden omaisille. Kommenteissa kuitenkin esitettiin myös analyyttista pohdintaa ja pyrkimystä ymmärtää rikosten syitä ja seurauksia. Kansan oikeustajukeskustelu näyttäytyy kokonaisuutena, jossa määritellään yhteiskunnan arvoja, rakennetaan moraalisia hierarkioita ja pyritään toisinaan myös lisäämään ymmärrystä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lastensuojelun palvelutarpeen arvioihin liittyvää päätöksentekoa. Tutkin lastensuojelun palvelutarpeen arvioiden asiakirjoja ja niissä esiintyviä perusteluja lastensuojelun tarpeettomuudesta. Tutkimusaineisto koostuu eteläsuomalaisen kunnan lastensuojelussa vuonna 2017 tehtyjen lastensuojelun palvelutarpeen arviointien asiakirjoista. Asiakirjamateriaalissa on mukana sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien asiakas- ja verkostotapaamisista sekä puheluista tehdyt kirjaukset, ja arvioiden yhteenvedot. Aineisto muodostuu tapauksista, joissa palvelutarpeen arvion asiakkaat eivät valikoidu lastensuojelun tai sosiaalihuollon asiakkaiksi. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisesta konstruktionismista, diskurssianalyysistä ja kategoria-analyysistä. Käsitän todellisuuden vuorovaikutuksessa rakentuvana ja neuvoteltavissa olevana. Todellisuus rakentuu paikallisissa tulkintakäytännöissä, joissa tuotetaan ja ylläpidetään arkielämän moraalista järjestystä. Analysoin aineistoa diskurssianalyyttisesti. Käytän analyysin metodina kategoria-analyysiä. Kategoriat ovat kiinteä osaa sosiaalista toimintaa. Niitä luodaan ihmisten nimetessä ja luokitellessa asioita ja toisia ihmisiä. Tutkimuksen perusteella palvelutarpeen arvioiden johtopäätöksissä rakentui neljä lastensuojelun tarpeettomuuden kategoriaa. Lastensuojelun tarpeettomuuteen päätyvissä arvioissa tapauksia määriteltiin ainutlaatuisiksi tilanteiksi, ei tällä hetkellä toimenpiteitä vaativiksi, vääriksi hälytyksiksi ja ohimeneviksi haastaviksi elämäntilanteiksi. Aineistossa esiintyi kuitenkin vain harvoin pelkkä lastensuojeluilmoituksessa esiintyvän ongelman kategorisointi johtopäätösten perusteluna. Paikansin aineistossa lisäksi kaksi arvioiden johtopäätöksiä vahvistavaa kategoriaa. Yhtäältä sosiaalityöntekijät käyttivät toisten viranomaisten tai yhteistyökumppaneiden lausuntoja vahvistamaan omia johtopäätöksiään. Toisaalta arvioihin kirjattiin havaintoja perheiden, ja etenkin vanhempien moraalisesta kunnollisuudesta todisteena lastensuojelun tarpeettomuudesta. Asiakasvanhempien moraalisen kunnollisuuden arviot rakentuivat teksteissä sosiaalityöntekijöiden omista havainnoista vanhempien vastuullisuudesta ja lasten normaalista käytöksestä ja lapsuudesta.

Tutkimuksessa havainnoidaan hyvän työelämän diskurssia Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön ja Elinkeinoelämän keskusliiton toimintakertomuksissa vuosina 2011-2015. 2010 -luvun työelämää kuvaa työmarkkinoiden murros, maahanmuutto ja globalisaatio. Suomen työllisyystilanne on ollut tarkasteluajanjaksolla laskusuunnassa. Tämä on tuonut uudenlaisia paineita työmarkkinajärjestöille. Erityisesti ammatillisen järjestäytymisen määrä Suomessa on laskenut ja SAK on menettänyt huomattavan määrän jäseniä tutkimuksen tarkasteluajanjaksolla. Työmarkkinajärjestöt asettautuvat suomalaisessa yhteiskunnassa kolmannen sektorin toimijoiksi, joiden tavoitteena edistää jäsenistönsä asiaa yhteiskunnassa. Tutkimuksen taustalla on teoria poliittisesta diskurssista, jonka tavoitteena on vaikuttaa vallitsevaan asiantilaan ja yhteiskunnan toimintaan. Tätä tukee myös teoria kolmannen sektorin toimijoista, yhteiskunnan ja yksilön välisinä puskureina. Aineistona tutkimuksessa käytetään SAK:n ja EK:n toimintakertomuksia vuosilta 2011-2015. Työn tavoitteena on tunnistaa aineistosta toistuvia teemoja, joiden ympärille rakentuu ymmärrys hyvästä työelämästä. Tutkimuksessa käytetään metodina sisällönanalyysia ja poliittisen diskurssianalyysin käytännön argumentoinnin tarkastelua. Sisällönanalyysilla tunnistetaan hyvän työelämän diskurssia kuvaavat teemat, jotka jaetaan Norman ja Isabel Faircloughn käytännön argumentoinnin tarkastelun avulla arvoihin (values), tavoitteisiin (goals), olosuhteisiin (circumstances) ja keinoihin (means-goals). Tutkimuksen keskeisimpänä tuloksena ovat aineistosta esiin nousseet teemat, jotka kuvailevat hyvän työelämän diskurssia. Teemat ovat työtaisteluiden ja -rauhan käsitteet, vanhempainvapaat, palkkatasa-arvo, sukupuolten välinen tasa-arvo, työterveys, kestävä kehitys, työttömyys, sekä nuorten työllistyminen. Suuri osa teemoista voidaan nähdä arvoina, mutta niissä on mukana myös tavoite- ja olosuhdeulottuvuuksia. Erityisesti SAK:n keskustelu toimintakertomuksissa tukee myös teoriaa kolmannen sektorin toimijoista yksilön ja yhteiskunnan välisenä puskurina. Keskeisimmistä tuloksista voidaan päätellä, että hyvän työelämän diskurssi sisältää monia erilaisia teemoja, jotka ovat toisiaan tukevia ja moniulotteisia. Teemojen sosiaaliset todellisuuden ovat pääasiassa rakentuneet vuorovaikutteisen selontekoprosessin kautta ja teemojen sisällä on havaittavissa niin SAK:n ja EK:n sisäisiä, kuin keskinäisiä konflikteja.

Tutkielman aiheena on itsemurhasta omaisten näkökulmasta rakentuva kuva suomalaisessa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa. Itsemurhia tehtiin Suomessa vuonna 1990 miltei 1500, minkä jälkeen lasku on ollut melko tasaista vuosina 1987–1996 toimineen kansallisen itsemurhien ehkäisyprojektin ansiosta, ja vuonna 2019 itsemurhia tehtiinkin enää 746. Laskusta huolimatta itsemurhien määrä on väestön kokoon nähden melko korkea ja sen vuoksi on selvää, että itsemurhat vaikuttavat monien suomalaisten elämään. Itsemurhaa on jonkin verran tutkittu omaisten näkökulmasta ja aiempien tutkimustulosten mukaan itsemurha jättää omaisiin pysyvät jäljet, jotka näkyvät vielä useiden vuosien jälkeen tapahtuneesta. Itsemurhia käsittelevän aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi otan aineistoni luonteen vuoksi tutkielmassani osaa myös kaunokirjallisuutta osana sosiaalityön tiedontuotantoa käsittelevään tutkimukselliseen keskusteluun. Tutkielmani teoreettinen viitekehys on kaksijakoinen. Ensinnäkin tarkastelen aineistoa sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, jolloin ymmärrän aineistossa käytetyn kielen toimintana ja todellisuutta luovana ja muokkaavana. Teoreettisen viitekehyksen toinen osa muodostuu elämäkertatutkimuksesta. Aineistonani toimii viisi suomalaista omaelämäkerrallista kirjaa, joissa omainen kuvailee läheisen itsemurhaa ja kokemuksiaan siihen liittyen. Aineistoa tarkastelen diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensinnäkin etsin vastausta siihen, millaista ymmärrystä itsemurhasta kokonaisvaltaisena ilmiönä rakennetaan näissä teoksissa. Toiseksi kysyn, miten itsemurhan tehneen läheiset kuvaavat ja merkityksellistävät tapahtuman vaikutuksia heidän omaan elämäänsä. Jäsensin aineistosta neljä puhetapaa, joilla läheisen itsemurhaa kuvattiin. Itsemurha näyttäytyi rohkeana tekona, tekijän omana päätöksenä, epäitsekkäänä tekona sekä tabuna. Omaisten tapoja kuvata ja merkityksellistää läheisen itsemurhan aiheuttamaa kokemusta jäsensin viideksi diskurssiksi. Kokemus näyttäytyi absurdina, kokonaisvaltaisena, kehollisena ja särkevänä, merkityksettömyytenä sekä vihana ja ulkopuolisten odotuksiin vastaamattomana. Tutkielman tulokset osoittavat, että läheisen itsemurhaa kuvattiin paikoin jopa glorifioiden sitä. Tämä näkyi muun muassa kunnioituksena koskien itsemurhan tehneen henkilön päätöstä sekä tapana kuvata itsemurhaa poikkeuksellista rohkeutta ja epäitsekkyyttä vaativana tekona. Lisäksi omaisten kuvauksissa korostuivat läheisen itsemurhan moninaiset, paikoin jopa ristiriitaiset sekä kokonaisvaltaiset vaikutukset omaisen elämään. Kokonaisuudessaan tutkielma tuottaa tärkeää tietoa itsemurhasta omaisen näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalityöntekijät joutuvat töissään kohtaamaan sekä itsetuhoisia että läheisen itsemurhan kohdanneita asiakkaita, jolloin ilmiön syvällisempi ymmärtäminen nousee tärkeään rooliin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan EU:n kestävän rahoituksen taksonomiauutisonnissa esiintyviä toimijoita ja legitimaatiostrategioita sekä uutisoinnin mediadiskursseja. EU:n kestävän rahoituksen taksonomia on unionin laajuinen luokitusjärjestelmä, joka luo yhteiset määritelmät siitä, millaisia taloudellisia toimintoja voidaan kutsua ympäristön kannalta kestäviksi. Vuonna 2020 voimaan astuneen järjestelmän käyttöönoton ensimmäinen vaihe koski ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen liittyviä tavoitteita. Suomessa taksonomian ilmastokriteereihin liittyvää kädenvääntöä käytiin journalistisessa julkisuudessa syksyllä 2021 ja kannanmuodostus aiheutti erimielisyyttä ympäristöpolitiikan toimintakentällä. Tutkielman teoreettisena taustana hyödynnetään aikaisempia tutkimuksia ympäristöpoliittisista toimijoista ja toimijoiden välisistä ristiriidoista. Lisäksi taksonomiaa tarkastellaan medioituneen ympäristökonfliktin käsitteen kautta. Analyysimenetelmänä käytetään kriittistä diskurssianalyysia sekä Theo van Leeuwenin diskursiivisia legitimaatiostrategioita. Aineisto koostuu yhdeksän suomalaisen uutismedian taksonomiaa käsittelevistä uutisartikkeleista, jotka on julkaistu 3.11.–10.12.2021 välillä. Taksonomiauutisoinnista tunnistettiin ympäristöpoliittisia toimijoita, jotka edustivat poliittisia puolueita, metsäalan edunvalvontajärjestöjä, yritysmaailmaa, Euroopan unionia, ympäristöhallintoa ja ympäristöjärjestöjä. Toimijoiden tunnistamisen yhteydessä eriteltiin heidän myönteistä tai kielteistä suhtautumistaan taksonomia-asetuksen ilmastokriteereihin. Toimijoiden lisäksi uutisonnista havaittiin kolme hallitsevaa diskurssia: riitadiskurssi, kansallisen edun diskurssi ja uhkadiskurssi. Taksonomiauutisoinnin viitatuimpia toimijoita olivat poliittisten puolueiden edustajat ja havaituissa diskursseissa korostuivat taksonomiaan liittyvien asiakysymysten lisäksi erimielisyydet hallituksen ja opposition välillä. Hallituksen ja opposition lisäksi vastakkainasetteluja rakennettiin Suomen ja EU:n sekä ilmastonmuutoksen ja metsätalouden välille. Toimijoiden välisen vuorovaikutuksen ja näkökulmien jakautuneisuuden lisäksi diskurssien muodostumiseen vaikuttivat journalistiset toimintatavat ja käytännöt keskeisistä uutisarvoista. Taksonomiauutisoinnissa käytettiin auktorisoinnin, moraalisen arvioinnin sekä rationalisoinnin diskursiivisia legitimaatiostrategioita, joista rationalisointi oli käytetyin keino näkökulmien oikeuttamiseen. Rationalisoinnissa näkökantoja legitimoitiin vetoamalla taksonomian hyötyihin tai haittoihin, oletettuihin seurauksiin sekä kiistan osapuolille tyypillisiin toimintatapoihin. Diskurssit ja käytetyt legitimaatiostrategiat korostivat taksonomiakysymyksen konfliktiherkkää ja poliittista luonnetta, metsä- ja ilmastopolitiikan ristiriitaisuuksia sekä ympäristön ja talouden vastakkainasetteluja.

Tutkimuksen päätavoite on analysoida ja kuvata lastensuojelun jälkihuollon työntekijöiden kuvaa asiakkaistaan. Tutkimuskysymys on, millaiseksi identiteettikuva jälkihuollon asiakkaista rakentuu työntekijöiden haastattelupuheessa. Identiteettikuva tarkoittaa tutkimuksessa ominaisuuksia, joita puheessa annetaan tietoisesti tai tiedostamatta puheen kohteena oleville. Tutkielma liittyy tutkimushankkeeseen “Sosiaalityön jälkihuollossa olevien nuorten asiakkuusprofiilit, osallisuus, tuki ja tuen vaikuttavuus. Kohti itsenäistä asumista tukevaa moniammatillista toimintamallia”. Tutkielman suurimpana motiivina on läpinäkyvyyden lisääminen. Aineistona on kuusi Helsingissä toteutettua jälkihuollon työntekijöiden ryhmähaastattelua, joihin osallistui yhteensä 22 jälkihuollon työntekijää. Tutkimus on aineistolähtöinen ja käytetty diskurssianalyysi on aineistoa tyypittelevä ja tulkitseva sekä omaa diskurssiaan luova. Metodologia pohjaa teoreettiseen viitekehykseen, joka on sosiaalinen konstruktionismi. Tutkimuksessa määriteltiin seitsemän työntekijöiden ryhmähaastattelujen puheessa rakentunutta jälkihuollon nuorta kuvaavaa diskurssia ja identiteettikuvaa. Identiteettikuvat on nimetty seuraavasti: “huonossa kunnossa oleva”, “lapseksi jäänyt”, “pärjäävä helmi”, “medikalisoitu nuori”, “päihteiden käyttäjä”, “passiivisena pysyvä” ja “epäonnistumaan tullut”. Useimmin esiintyneitä diskursseja ovat “huonossa kunnossa oleva”, “päihteiden käyttäjä” ja “lapseksi jäänyt”. Identiteettikuvat linkittyvät usein toisiinsa. Ne syntyvät vuorovaikutuksessa toisten työntekijöiden kanssa ja asiakassuhteessa, ja niitä muokkaavat myös käytössä oleva palvelujärjestelmä ja muu yhteiskunnallinen konteksti. Kun nuoren identiteettikuva määritellään ryhmähaastatteluissa huonokuntoiseksi, tilanne on sosiaalityön kannalta jumiutunut. Tällainen nuori on usein palvelujärjestelmän ulkopuolella ja sopimaton palveluihin. “Lapseksi jäänyt” -diskurssin nuoren identiteettikuvassa korostuu nuoren kehityksen keskeneräisyys, huolettomuus, ymmärtämättömyys aikuisten asioista sekä arjen osaamattomuus. “Pärjäävä helmi” -diskurssin nuoren identiteettikuvassa nuori määrittyy luotettavana, aktiivisena, itsenäisenä ja omillaan toimeen tulevana. “Medikalisoitu nuori” -diskurssissa keskustelu muuttuu ammattilaisten väliseksi terveydenhoitopainotteiseksi puheeksi, jossa nuorta määrittävä ominaisuus on hänen diagnoosinsa. “Päihteiden käyttäjän” identiteettikuvaa puolittaa päihteitä käyttävien nuorten jakaminen rutiinikäyttäjiin ja viihdekäyttäjiin. Jälkihuollon nuori on usein identiteettikuvasta riippumatta väärässä palvelussa ja pallottelun kohde. Asiantuntijat pystyvät jouhevasti liikkumaan diskurssista toiseen niitä hyödyntäen esimerkiksi nuoren tilanteen ja kontekstin mukaan. Moninaiset diskurssit voidaankin nähdä myös työvälineenä asiakkaan tilanteesta ja asiakastyöskentelystä keskusteltaessa ja sitä suunniteltaessa. Ei ole yhdentekevää, miten nuorista puhutaan, koska puhetavalla saattaa olla vaikutusta työntekijän työotteeseen. Yksipuoliseksi jumiutuessaan diskursseilla voi olla asiakassuhteeseen negatiivinen vaikutus. Vastavuoroista suhdetta voisi edistää nuoren riisuminen leimaavista elementeistä. Kielenkäytön reflektiota on hyvä tarkastella jälkihuollossa toimintatapoja kehitettäessä.