Browsing by Title

Tutkimus lähtee oletuksesta, että puolueet olettavat kansojen ja kansallisvaltioiden olemassaolon, asettaen oman kansansa edun muiden edelle. Tästä seuraa, että nationalismitutkimuksen kysymyksenasettelut ovat hedelmällinen tapa tutkia puolueiden ideologioita. Anthony D. Smithin ajatusten pohjalta tutkitaan millä tavalla kansan itsenäisyyden ja yhtenäisyyden ihanteet tulevat puolueiden ideologioissa esiin. Näiden lisäksi nationalismien erottelemiseksi esitellään kansallisen itsekkyyden käsite. Nationalismitutkimuksessa suosittua valtiollisten ja etnisten nationalismien erottelua käytetään sekä käsitteiden että tutkimuskysymysten systematisoinnin apuna. Tutkimuksen empiirinen osio jakaantuu neljän politiikanalan tarkasteluun. Maahanmuutto-, puolustus-, ulko-, ja ympäristöpolitiikkan ympäriltä on analyysiin sisällytetty tutkimusaineistoa puolueohjelmista blogikirjoituksiin. Teorian lähtökohdat yhdistetään pääasiassa kahdella diskurssianalyysin metodilla. Argumentaatioanalyysissa puolueiden käytännön argumentit puretaan osiin. Kertomusanalyysissa hahmotellaan merkittävimmät kertomukset puolueiden periaatteiden takaa. Aineiston perusteella perussuomalaiset edustaa maahanmuuttopolitiikassa lähinnä valtiollista nationalismia. Vihreiden linjan voi tarkimmin määritellä multikulturalistiseksi. Vihreiden kansankäsitys on hieman voluntaarisempi. Puolustusvoimien havaitaan toteuttavan perussuomalaisille kansallisen yhtenäisyyden funktiota ollen nationalistisesti tärkeä aihe. Vihreiden argumentointi aiheen ympäriltä perustuu enemmän ei-nationalistisiin arvoihin. Ulkopolitiikassa vihreät kannattaa enemmän vastikkeettomia tulonsiirtoja muille kansallisvaltioille. Kummankin puolueen osoitetaan argumentoivan ulkopolitiikassa enimmäkseen itsekkäillä arvoilla.. Euroopan Unionin ympärillä käytävä keskustelu osoittaa vihreiden arvostavan kansallista itsenäisyyttä perussuomalaisia vähemmän. Ympäristönsuojeluun perustuvia argumentteja ei perussuomalaisilla juuri esiinny, mutta luontosuhteella on puolueelle merkitystä kansallisen yhtenäisyyden luojana. Vihreiden osalta ympäristökysymys on moniulotteisempi, mutta päivänpoliittisissa argumenteissaan puolue edistää ensisijaisesti Suomen asemaa itsenäisten kansallisvaltioiden maailmassa. Kokonaisuutena kansan yhtenäisyys ja itsenäisyys osoittautuvat perussuomalaisille tärkeämmiksi arvoiksi kuin vihreille. Puolueiden näkökulmasta Suomen kansan yhtenäisyys rakentuu lähinnä valtiollisen nationalismin symboleille/arvoille, joskin perussuomalaisilla esiintyy myös etnisen nationalismin määrittelyjä. Vihreät osoittautuu kautta linjan perussuomalaisia epäitsekkäämmäksi puolueeksi. Erityisesti vihreiden kansalliset tehtävät ovat enemmän ulospäin ja tulevaisuuteen suuntautuvia kuin perussuomalaisten. Käytännön politiikassa erot ovat pienempiä. Tutkimuksen keskeisin hypoteesi ja johtopäätös on, että molemmat puolueet ovat selvästi nationalistisia.

This thesis explores the interrelations and roots of conflict between the Indians and Africans in Kampala, Uganda. More precisely it focuses on how the historical middle-position of the Bayindi (Indians) is produced in contemporary Uganda by people living in the capital region and what the descriptions of ‘the other’ uncover about the Baganda’s own societal position. The study was carried out with an ethnographic approach, including a two month field research in Uganda. The research data consists of semi-structured interviews (21), participatory observations and tens of informal talks. Content analysis was employed to analyze the research data. The collected data demonstrates that the historical middle positioning of the Ugandan Indians is still produced in contemporary Uganda. Now, instead of the colonial setting of British at the top, Indians in the middle and the Africans on the bottom of the society, the Indians are perceived as the middle actors in-between the detested NRM government and the Ugandans. The construction of the Indians’ contemporary middle-position reveals some of the social, political and economic frustrations the Baganda have gone through as a group over the past half a decade. Though Museveni has re-established the traditional kingdom’s culturally they still don’t have the political or the economic power which the Baganda and the Mengo have yearned ever since the colonial times. The study concludes that the ethnic division lines are still alive in contemporary Uganda. Current conflicts, such as the Buganda riots in 2009, show clearly how the anxieties in contemporary Uganda are deeply rooted in the colonial era and how all the post-independent governments have failed to erase ethnic biases in the society.

Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.

Suomessa vuonna 2019 voimaan tulleen tiedustelulainsäädännön myötä Suojelupoliisin tehtävät laajenivat ja muuttuivat entistä tiedustelullisempaan suuntaan. Vaikka tiedustelutoiminta on osa valtionhallintoa ympäri maailmaa, se on usein salaperäiseksi tai jopa epäilyttäväksi miellettyä, ja tiedusteluorganisaatioihin liittyy vahva salassapidon vaatimus. Samaan aikaan tiedustelun toimijoilla on kuitenkin myös velvollisuus viestiä toiminnastaan ulospäin, ja suomalaisessa yhteiskunnassa läpinäkyvyys on noussut 2000-luvulla voimakkaaksi ihanteeksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten läpinäkyvyyden ihanteen ja salassapidon vaatimuksen ristiriita näkyy kansalaisten näkemyksissä Suojelupoliisia koskien. Tutkimuskysymyksinä on, millaisia näkökulmia Supoon liittyvissä keskusteluissa on löydettävissä ja miten näkökulmat ilmentävät organisaatioihin kohdistuvia odotuksia läpinäkyvyydestä tai tiedusteluun liittyvästä salassapidon vaatimuksesta. Tutkielman aineistona on otos Helsingin Sanomien verkkosivujen keskustelukommenteista Suojelupoliisia ja tiedustelua käsittelevistä artikkeleista vuosilta 2020–2022. Laadullista, teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen aineistosta on tunnistettu neljä pääteemaa, joita keskusteluissa Supoon liittyen esiintyy. Näitä teemoja ovat laillisuus, historia ja suomettuminen, uhkakuvat sekä tiedustelun politisoituminen. Kansalaiskeskustelussa suhtautuminen Supoon liittyvään julkisuuteen on ristiriitaista: toisaalta kansalaiset ymmärtävät salassapidon vaatimuksen, toisaalta uhkista ja toimintatavoista tiedottamista pidetään tärkeänä.

Tutkielma tarkastelee Martin Heideggerin ajattelun pohjalta ihmisen ja eläimen kokemusmaailmojen suhdetta ontologisena, fenomenologisena ja eettisenä kysymyksenä. Nämä kysymykset osoittautuvat toisiinsa nivoutuneiksi siten, että ontologia pohjustaa perimmäistä, eettistä kysymystä. Tärkeimpänä lähteenä ovat Heideggerin laaja tuotanto ja sitä tulkitseva tutkimuskirjallisuus. Ontologinen osuus nojaa kuitenkin myös empiiriseen tutkimukseen eläinten ajallisuudesta; eettisen osuuden olennaisena lähtökohtana puolestaan on Jacques Derridan pohdinta eläimen katseen kohtaamisesta. Siten tutkielma tarjoaa oman panoksensa Heidegger-tutkimukseen, mutta samalla se osoittaa mahdollisuuksia dialogille Heideggerin ajattelun ja empiirisen eläintutkimuksen, eläinfenomenologian ja mannermaisen eläinetiikan välillä. Hallitsevin metodologinen periaate on, että tämä dialogi tulee aidosti mahdolliseksi vain silloin, kun pysytään mahdollisimman uskollisena Heideggerin kielelle, käsitteistölle ja lähtökohdille. Heideggerin ajattelun suhteet itsensä ulkopuolelle löytyvät vain sen ytimestä. Eläinontologinen osuus tarkastelee yksityiskohtaisesti Heideggerin vuosien 1929–1930 luentosarjaa, jonka mukaan eläimellä ei ole maailmaa. Tämä tarkoittaa osattomuutta erosta: eläimellä ei ole pääsyä siihen taustakontekstin ja läsnäolon väliseen eroon, joka mahdollistaa ympäristön kohteen merkityksellisen kokemisen. Tämä ero osoittautuu edelleen ajalliseksi: eläin on kyvytön ennakoimaan mahdollisuuksia. Heideggerin eläinontologian tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että jo eläimen elämällä on ajallinen, eriävä rakenne. Täten eläimen osattomuus erosta ei perustu vain ihmisen ja eläimen vertailuun vaan luonnehtii eläimen ja sen elämän suhdetta. Tämä tulkinta muodostaa taustan tutkielman kriittisimmälle osuudelle, jossa eläintutkimuksiin vedoten argumentoidaan, että myös jotkut eläimet ennakoivat mahdollisuuksia ja ovat siten osallisia läsnäolon ja kontekstin erosta. Samalla Heideggerin ajattelusta löydetään käsitteellinen työkalu eläinten itsetietoisuudesta keskustelemiseen. Tämän ontologisen osuuden jälkeen tulkitaan Heideggerin ajattelusta kumpuavaa etiikkaa, joka osoittautuu kokemuksen moniulotteisen kontekstuaalisuuden varjelemiseksi. Tätä kuvaavasta käsitteistöstä kaikkein lähimmin tulkitaan maan käsitettä, joka edustaa sitä, mikä jää kulloisenkin kulttuuris-historiallisen merkityskentän tavoittamattomiin. Koska tämä käsite kuuluu myös Heideggerin taidefilosofiaan, sen merkitysten selvittäminen osallistuu esteettiseen keskusteluun ja esittää Heideggerin taidekäsitykset ensisijaisesti historiallisuuden tulkintoina. Samalla maan käsite osoittautuu hedelmälliseksi yhtymäkohdaksi Derridan eläinkäsitysten kanssa. Tästä yhtymäkohdasta kumpuaa malli eläimen toiseuden tunnustamiselle: eläinten vaihtoehtoiset kokemustavat kätkeytyvät inhimilliseltä ymmärrykseltä ja haltuunotolta. Tämä malli on protoeettinen: se tarjoaa viitekehyksen eettiselle keskustelulle eläimistä omimatta kuitenkaan keskustelun tilaa toimintasuosituksia antamalla. Näin ontologinen osuus korostaa ihmisen ja muiden lajien limittymistä. Täten Heideggerin olettama yksi ja jakamaton rajaviiva osoittautuu ongelmallisen essentialistiseksi. Eettinen osuus puolestaan osoittaa, että juuri limittyminen mahdollistaa eläinten toiseuden aidoimman tunnustamisen. Näin käy ilmi, että ontologista ja eettistä kysymyksenasettelua ei voida erottaa toisistaan. Samalla näytetään Heideggerin ajattelun positiivinen anti eläinten erilaisuuden huomioimiselle. Sekä ontologisesti että eettisesti eläimen käsite osoittautuu ennen kaikkea jännitteiseksi rajankäynniksi läheisyyden ja erilaisuuden välillä.

Tutkimuksessa tarkastelen avoliiton paikkaa 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen kohteena ovat sellaiset vakituisessa (heteroseksuaalisessa) avoliitossa elävät, joilla ei ole aikomusta avioitua. Etsin vastausta kysymykseen, onko avoliitosta yleistyttyään tullut vain yksi avioliiton muoto vai onko avioliitossa yhä jotakin erityistä, joka erottaa sen muista parisuhteista. Tutkimus perustuu vuonna 2006 tehtyyn kymmeneen avoliitossa elävän ihmisen tai avoparin teemahaastatteluun. Haastateltuja on yhteensä kolmetoista ja he ovat eri ikäisiä, eri pituisissa liitoissa eläviä, sekä lapsellisia että lapsettomia, miehiä (3) ja naisia (10). Haastattelujen analyysi paikantuu diskurssianalyyttiseen perinteeseen; tarkastelen haastattelupuhetta diskursseina, jotka kytkevät pohdinnat avo- ja avioliitosta yleisempiin nykyajan parisuhteita kuvaaviin puhetapoihin ja sosiokulttuurisiin merkityksiin. Diskurssien tulkinnassa hyödyntämäni sosiologiset käsitteet löytyvät kahdelta suunnalta. Keskeisellä sijalla ovat yhteiskunnan individualisoitumista ja perinteiden murtumista kuvaavat jälkimodernismin teoriat. Avoliittolaisten näkemykset kytkeytyvät sellaisiin valintoja ja reflektiota korostaviin käsitteisiin kuin Anthony Giddensin puhdas suhde ja elämäntyylit tai Elisabeth Beck-Gernsheimin ’tee-se-itse-elämäkerrat’. Toisaalta nykyajan parisuhdepuhe ottaa osaa varovaisempiin näkemyksiin, jotka korostavat jälkimodernien ja traditionaalisten elementtien limittyneisyyttä ja etsivät nyky-yhteiskunnista merkkejä perinteiden sitkeydestä. Tätä näkökulmaa edustavat Neil Grossin käsitteellinen jako säänteleviin ja merkityksiä rakentaviin perinteisiin sekä Mary Douglasin pyhää käsittelevä teoria. Tutkimuksen tulokset kiteytyvät erilaisiin mutta yhteen kietoutuviin diskursseihin, joiden myötä hahmotan pyhän paikkaa parisuhteiden maailmassa. Yhtäältä avoliitossa elävien puheesta hahmottuu avo- ja avioliiton välisen eron liudentumista korostava diskurssi. Avoliitto mielletään arkielämän tasolla avioliiton kaltaiseksi parisuhteen muodoksi, ja avoliittoon jäämistä kuvastaa ajautuminen. Toisaalta avoliitossa näkyy jälkiä 1970-lukulaisesta kapinoinnista tiettyjä avioliiton perustana olevia instituutioita vastaan. Merkityksellisempää myöhäismodernissa yhteiskunnassa tuntuu olevan kuitenkin reflektiivisiä valintoja korostava diskurssi, jossa avoliitto näyttäytyy elämäntyylivalintana. Individualistiset ja familistiset diskurssit yhdistyvät avoliitossa elävien näkemyksissä sitoutumisesta. Heidän ihanteenaan on pitkä, vakituinen parisuhde, joka kuitenkin perustuu jatkuvaan valintaan sekä itsenäisen identiteetin säilyttämiseen. Puheessa parisuhteista limittyvät siis perinteisiä ja myöhäismoderneja elementtejä yhdistelevät diskurssit, joiden myötä hahmottuu kuva pyhästä muutoksessa olevana kategoriana. Vaikka avioliitto ensi silmäyksellä saattaa vaikuttaa kadottaneen erityisen merkityksensä, siihen liittyy yhä pyhän piirteitä. Pyhä saattaa kuitenkin avioliiton ohella olla laajenemassa kohti muunkinlaisia vakituisia, sitoutuneita parisuhteita.

Tutkimus käsittelee udmurttien kansanuskoon liittyviä pyhiä paikkoja. Kyseessä on etnografinen tapaustutkimus, jonka kohteena on Baškortostanin tasavallassa sijaitseva Badǯ́ym Kač́akin kylä. Baškortostanin tasavallan udmurtit ovat osa Kaman-takaisten udmurttien diasporaa. Kylän pyhiä paikkoja tarkastellaan 1800-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tutkimuksessa pyhillä paikoilla tarkoitetaan udmurttien kansanuskoon liittyviä rituaalipaikkoja, joilla on vakiintuneet paikat maisemassa ja, jotka ovat pääosin rakentamattomia luonnonpaikkoja. Kyläläisten toiminnan kautta käsitellään sitä, kuinka paikkojen merkitys pyhänä määrittyy suhteessa profaaniin kylämaisemaan 1800-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen, millaisia sosiaalisia ryhmiä pyhät paikat kokoavat yhteen, ja millaisia eroja eri sosiaalisten ryhmien toiminnan välille muodostuu pyhissä paikoissa. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalinen muistin paikallistumista pyhiin paikkoihin 2000-luvun alussa kertomusten ja kehollisen toiminnan kautta. Tutkimus pyrkii valaisemaan pyhien paikkojen merkitystä myös Neuvostoliiton aikana Badǯ́ym Kač́akin kylässä. Kaiken kaikkiaan pyhien paikkojen saamia merkityksiä pyritään ymmärtämään suhteessa kunkin aikakauden yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tutkimus perustuu 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistoon Badǯ́ym Kač́akin kylästä. 1800-luvun lopulta peräisin oleva aineisto pohjautuu suomalaisten kansa- ja kielitieteilijöiden kenttätutkimukseen kylässä kesällä 1884 ja 1894. Tämä aineisto koostuu pyhien paikkojen kirjallisista kuvauksista ja valokuvista. 2000-luvun alun aineisto rakentuu etnografisesta kenttätutkimuksesta, joka toteutettiin kylässä kesällä 2008. Aineisto on kerätty osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla. Osallistuvaa havainnointia toteutettiin vierailemalla pyhissä paikoissa arkena ja rituaalien aikana. Aineistoon sisältyy myös pyhiä paikkoja koskevia valokuvia ja karttoja. 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistot tuovat esille, että pyhät paikat poikkesivat tilallisesti ja ajallisesti ympäröivästä profaanista kylämaisemasta. Osa paikoista sijoittui kylän ulkopuolelle ja osa sisäpuolelle, mutta ne erottuivat profaanista maisemasta fyysisten piirteidensä ja niihin liitetyn toiminnan kautta. Ajallisesti paikat poikkesivat profaanista siten, että niitä koskeva toiminta aktivoitui suhteellisen harvoin pääasiassa kalendaaririittien, mutta myös siirtymä- ja kriisiriittien aikana. Tämä pätee sekä 1800-luvun loppuun että 2000-luvun alkuun. 2000-luvun alussa suurimmasta osasta 1800-luvun lopun pyhistä paikoista oli kylässä muistikuvia, mikä kertoo paikkojen merkityksellisyyden säilymisestä. Tämä näkyi siten, että osa paikoista oli elvytetty rituaalikäyttöön 1990-luvun lopulla. Toiminta paikoissa aktivoitui edelleen suhteellisen harvoin kalendaari-, kriisi- ja siirtymäriittien aikana. Pyhien paikkojen, rituaalien ja rukoiltavien jumalien määrä oli kuitenkin vähentynyt verrattuna 1800-luvun loppuun. Useita 1800-luvun lopulla toimineita pyhiä paikkoja ei ollut otettu rituaalikäyttöön, mutta paikkoihin liitettiin runsaasti muistoja ja uskomustarinoita, jotka osaltaan loivat niiden merkitystä pyhinä ja säilyttivät ne koskemattomina kylämaisemassa. Neuvostoliiton aikana tapahtuneet kylämaiseman muutokset vaikuttivat joihinkin pyhiin paikkoihin radikaalisti, mutta tämä ei tarkoittanut niiden pyhän merkityksen täyttä katoamista. 1800-luvun lopulla pyhät paikat koostuivat perheen, sukulaisryhmien, kylän ja lähialueen yhteisistä pyhistä paikoista. Tuolloin sukulaisuusjärjestelmä ja sukupuoli määrittivät kyläläisten toimintaa suhteessa pyhiin paikkoihin. Pyhien paikkojen rituaalit liittyivät olennaisesti maaviljelykseen, vuodenkiertoon sekä perheen ja suvun hyvinvointiin. 2000-luvun alussa sukulaisryhmien ja sukupuolten rooli ei enää korostu, vaan valtaosa rituaalikäytössä olevista pyhistä paikoista on alueellisia tai kyläkohtaisia. Pyhien paikkojen ja niissä tapahtuvien rituaalien kautta ilmennetään nykyään oman udmurttikylän identiteettiä suhteessa muihin kyliin, mutta myös oman alueen identiteettiä suhteessa muihin Kaman-takaisiin udmurtteihin. Pyhien paikkojen kautta luodaan myös oman diasporaryhmän identiteettiä suhteessa muihin udmurtteihin, jolloin neuvotellaan etenkin perinteen oikeanlaisesta elvyttämisestä. Tutkimus osoittaa, että pyhä järjestää toimijoita, esineitä ja asioita eri tasoihin, joista toisten on sallittua olla lähempänä sitä kuin toisten. Näin ollen pyhien paikkojen rajat määrittyvät suhteessa paikkoja koskevaan toimintaan. Pyhää ei määrittele pelkästään eron tekeminen profaanista, vaan pyhä voi sisältää myös eri pyhän lajeja, joiden pitää olla erillään toisistaan yhtä lailla kuin profaanin. 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistojen vertailu osoittaa, että pyhät paikat ovat varsin pysyvä ja hitaasti muuttuva osa kylämaisemaa. Pysyvyydellä ei tarkoiteta sitä, että paikkojen merkitykset olisivat muuttumattomia. Pikemminkin paikat ovat toimineet keskeisinä symboleina kylämaisemassa keräten eri aikakausina erilaisia pyhiä merkityksiä.

George Ritzerin McDonaldisaatioteesi voidaan tiivistää kahteen pääajatukseen: pikaruokala on nykyajan ilmentymä Weberin kuvaamasta rationalisoituneesta organisaatiosta ja pikaruokalan toimintaperiaatteet leviävät yhä uusille yhteiskunnan alueille. Ritzerin mukaan pikaruokaloiden neljä tiedostettua toimintaperiaatetta ovat tehokkuus, laskettavuus, ennustettavuus ja kontrolli. Paradoksaalisesti niiden tavoittelusta seuraa usein päinvastaisia lopputuloksia. Tätä Ritzer nimittää irrationaalisuudeksi ja se on viides toimintaperiaate. McDonaldisaatio on pakonomaisesti etenevä prosessi, mutta suhtautuminen siihen vaihtelee hyväksymisestä vastustamiseen. Weberin metaforaa laajentaen eri suhtautumistapoja voidaan nimittää sametti-, kumi- ja rautahäkeiksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan yhteyskeskusten työntekijöiden ja esimiesten kokemuksia omasta työstään McDonaldisaatioteesin valossa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, havaitsevatko he työympäristössään McDonaldisaatiota, eli pikaruokaravintolan viiden toimintaperiaatteen mukaisia vaatimuksia työnantajan taholta, ja miten he näihin vaatimuksiin suhtautuvat. Pyrkimyksenä on siis Ritzerin McDonaldisaatioteesin todistaminen. Tutkielmassa hyödynnettiin Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kautta hankittua aineistoa. Aineisto sisälsi 59 teemahaastattelua kolmesta eri yhteyskeskuksesta. Aineiston analysointiin käytettiin deduktiivista teemoittelua, jossa teemat nousivat teoriasta. Teemoittelu tehtiin kahteen kertaan: ensimmäisellä kierroksella teemoina toimivat Ritzerin kuvaamat pikaruokaravintolan toimintaperiaatteet ja toisella kierroksella suhtautuminen näihin periaatteisiin. Aineistosta voidaan tunnistaa kaikki Ritzerin kuvaamat pikaruokaravintolan toimintaperiaatteet. Tehokkuuteen pyritään esimerkiksi tietojärjestelmien, työn organisoimisen ja yhteyskeskuksen sijainnin kautta. Laskettavuutta edustaa monessa haastattelussa tulospalkkiojärjestelmä. Ennustettavuudesta puhutaan kahdessa merkityksessä: sekä työpäivän että yksittäisen asiakaskontaktin ennustettavuutena. Kontrollin välineinä käytetään tietojärjestelmiä sekä erilaisia menettelytapoihin liittyviä ratkaisuja. Irrationaalisuuteen viitataan haastatteluissa myös, useimmiten kyseessä on kontrollin vaatimuksesta seuraava tehokkuuden lasku. Myös suhtautumisessa kohdattuun McDonaldisaatioon voidaan tunnistaa kaikki Ritzerin ennustamat häkit; rautahäkki ja kumihäkki jakautuvat edelleen kahteen alatyyppiin. Rautahäkki voi vastustaa McDonaldisaation vaatimuksia joko jättämällä ne noudattamatta tai noudattamalla niitä kirjaimellisesti, irrationaalisista seurauksista huolimatta tai niitä liioitellen. Samaten kumihäkin ristiriitainen suhtautuminen McDonaldisaatioon voi ilmentyä joko McDonaldisaation negatiivisten puolien väheksymisenä tai niiden selittämisenä jonkin ulkopuolisen tekijän kautta. Tulosten perusteella yhteyskeskus vaikuttaa Ritzerin kuvaamalta McDonaldisoituneelta organisaatiolta ja myös sen jäsenten suhtautuminen McDonaldisaatioon näyttäisi olevan sopusoinnussa McDonaldisaatioteesin kanssa. Siten McDonaldisaatiota voidaan pitää toimivana käsitteenä työelämän ja organisaatioiden kuvaukseen.

Länsimaissa kaloripitoisten ruokien helppo saatavuus ja erilaisten vaihtoehtojen runsaus vaikuttavat väestön ruokatottumusten terveellisyyteen. Koska ruokavalio on yksi terveyteen vaikuttavista tekijöistä, on tärkeää pyrkiä ymmärtämään ruokavalintojen terveellisyyttä selittäviä tekijöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi sosioekonominen asema ja erilaiset psykososiaaliset tekijät. Tämän tutkielman tavoitteena oli tutkia, miten terveellisten syömistottumusten noudattamiseen liittyvä pystyvyys ja sosiaalinen tuki ovat yhteydessä kasvisten ja hedelmien sekä makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen. Lisäksi tutkittiin, ovatko pystyvyyden ja sosiaalisen tuen yhteydet ruokatottumuksiin erilaiset eri sosioekonomisissa ryhmissä. Sosioekonomisen aseman kuvastajana tarkasteltiin koulutusta. Sosiaalisen tuen osalta tutkittiin sekä myönteistä että kielteistä sosiaalista tukea. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat olivat pystyvyysteoria, sosioekonomiseen asemaan sekä sosiaaliseen tukeen liittyvä tutkimuskirjallisuus ja vertaisarvioidut tutkimusartikkelit. Tutkielman aineistona oli osittaisella satunnaisotannalla kerätyn FINRISKI 2007 -terveystutkimuksen DILGOM -alatutkimus (N = 5024), jossa selvitettiin poikkileikkausasetelmalla ravitsemuksen, elämäntapojen ja perintötekijöiden yhteyttä lihavuuteen ja metaboliseen oireyhtymään. Tutkittavat olivat 25–74-vuotiaita suomalaisia naisia (N = 2699) ja miehiä (N = 2325). Pystyvyyden ja sosiaalisen tuen mittareiden faktorirakenteita tarkasteltiin eksploratiivisella faktorianalyysillä. Muuttujien välisiä yhteyksiä tutkittiin Pearsonin osittaiskorrelaatioanalyysillä ja lineaarisella regressioanalyysillä. Myös tutkielman psykososiaalisten tekijöiden ja koulutuksen välisiä interaktioita suhteessa ruokatottumuksiin tutkittiin lineaarisella regressioanalyysillä. Tutkielmassa havaittiin, että pystyvyys oli yhteydessä suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen ja vähäisempään makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen. Myönteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä vain suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen. Pystyvyyden ja myönteisen sosiaalisen tuen yhteydet ruokatottumuksiin olivat samanlaisia eri koulutustasoilla. Lisäksi havaittiin, että kielteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen kaikilla koulutustasoilla. Kuitenkin kielteisen sosiaalisen tuen yhteys makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen erosi koulutustasoittain. Kielteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä suurempaan makeiden ruokien kulutukseen vain keskimmäisellä koulutustasolla ja suurempaan suolaisten ruokien kulutukseen alimmalla sekä keskimmäisellä koulutustasolla. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että pystyvyys ja myönteinen sosiaalinen tuki ovat yhteydessä ruokatottumusten terveellisyyteen kaikilla koulutustasoilla. Lisäksi näyttää siltä, että kielteinen sosiaalinen tuki saattaa lisätä energiapitoisten ruokien kulutusta vain alemmilla koulutustasoilla. Tämä olisi hyvä huomioida erityisesti sellaisten interventioiden suunnittelussa, joissa tarkoituksena on vaikuttaa ruokatottumusten terveellisyyteen sosiaalisen tuen kautta. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimustietoa siitä, miten sosioekonominen asema vaikuttaa psykososiaalisten tekijöiden ja terveyskäyttäytymisen väliseen yhteyteen.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka politiikka on edistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana ja vuonna 2017 sen puitteissa toimeenpantiin Pysyvä rakenteellinen yhteistyö, jonka tavoitteena on yhteensovittaa ja tehostaa siihen osallistuvien jäsenvaltioiden puolustuskykyä niin yhtenäisesti kuin kansallisellakin tasolla. PRY on ollut kunnianhimoinen ja inklusiivinen policy, jolla on huomattavia vaikutuksia myös kansalliseen puolustuspoliittiseen päätöksentekoon myös Suomessa. Työn tavoitteena on pyrkiä arvioimaan näitä vaikutuksia jälkistrukturalistisella kriittisellä lähestymistavalla, keskittymällä policyn representoimiin ongelmiin. “What’s the Problem Represented to be”, eli WPR-metodi pyrkii arvioimaan policyja niiden representoimien ongelmien kautta, analysoimalla tekstiä ja tunnistamalla olennaiset ongelman representaatiot, niiden taustat ja vaihtoehtoiset ilmentymät. Arvioinnissa keskitytään siihen, mitä ongelmia policy itsessään on luonut, kun sen olemassaoloa on pyritty legitimoimaan. WPR sisältää kuusi kysymystä, joiden avulla ongelman representaatioita pyritään tunnistamaan aineistosta, joka koostuu EU:n ja Suomen valtion julkisista dokumenteista. Dokumentit ovat Lissabonin sopimus, osallistuvien jäsenvaltioiden PRY-ilmoitus, Euroopan unionin neuvoston päätös PRY:n toimeenpanosta, Suomen EU-puheenjohtajakauden ohjelma vuodelta 2019, PRY:n Strateginen arviointi vuodelta 2020 ja Suomen puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2021. Näiden lisäksi on huomioitava PRY:n historiallinen kehittymisen prosessi. Analyysista voidaan huomioida, että sekä EU:n että Suomen dokumentit ovat painottaneet vahvasti Euroopan turvallisuusympäristön muutosta ja sen laaja-alaisia vaikutuksia. Turvallisuusympäristön muutos ja uudet, monimuotoiset ja laaja-alaiset uhkat ovat luoneet tarpeen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tehostamiselle, etenkin puolustuskykyjen ja puolustusrahoituksen yhteensovittamiselle ja kehitykselle ja autonomisen toiminnan takaamiselle. Yhteistyö hyödyntää niin EU:ta kuin sen jäsenvaltioita keskittämällä resursseja puolustustutkimukseen ja -teknologiaan, jolla yhteistä puolustuskykyä voidaan edistää. Osallistuvan jäsenvaltio Suomen näkökulmasta on kuitenkin ollut tärkeää säilyttää kansallisen päätöksenteon ensisijaisuus. Yhteistyötä on kuitenkin Suomen tasolla lisätty ja se nähdään positiivisena vaikutuksena kansallisen puolustuskyvyn kehitykselle. Kriittinen tutkimus voi tarjota normaalisti instrumentaaliselle turvallisuuden tutkimuksen kentälle uusia näkökulmia, joiden pohjalta voidaan tehdä syvällisempää tutkimusta puolustusyhteistyön merkityksistä, tavoitteita ja tehokkuudesta. Myös PRY:n ongelmien representaatioiden ja niiden vaikutusten Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan analysoiminen on osoittanut, että ongelmia taustoittaa pitkä retorisen legitimaation prosessi, joka on johtanut yhteisen policyn institutionalisoitumiseen. Analyysi osoittaa myös, että PRY:n ja Suomen puolustuspolitiikan tutkimuksessa on tilaa kriittiselle jatkotutkimukselle.