Browsing by Title

Suomessa vuonna 2019 voimaan tulleen tiedustelulainsäädännön myötä Suojelupoliisin tehtävät laajenivat ja muuttuivat entistä tiedustelullisempaan suuntaan. Vaikka tiedustelutoiminta on osa valtionhallintoa ympäri maailmaa, se on usein salaperäiseksi tai jopa epäilyttäväksi miellettyä, ja tiedusteluorganisaatioihin liittyy vahva salassapidon vaatimus. Samaan aikaan tiedustelun toimijoilla on kuitenkin myös velvollisuus viestiä toiminnastaan ulospäin, ja suomalaisessa yhteiskunnassa läpinäkyvyys on noussut 2000-luvulla voimakkaaksi ihanteeksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten läpinäkyvyyden ihanteen ja salassapidon vaatimuksen ristiriita näkyy kansalaisten näkemyksissä Suojelupoliisia koskien. Tutkimuskysymyksinä on, millaisia näkökulmia Supoon liittyvissä keskusteluissa on löydettävissä ja miten näkökulmat ilmentävät organisaatioihin kohdistuvia odotuksia läpinäkyvyydestä tai tiedusteluun liittyvästä salassapidon vaatimuksesta. Tutkielman aineistona on otos Helsingin Sanomien verkkosivujen keskustelukommenteista Suojelupoliisia ja tiedustelua käsittelevistä artikkeleista vuosilta 2020–2022. Laadullista, teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen aineistosta on tunnistettu neljä pääteemaa, joita keskusteluissa Supoon liittyen esiintyy. Näitä teemoja ovat laillisuus, historia ja suomettuminen, uhkakuvat sekä tiedustelun politisoituminen. Kansalaiskeskustelussa suhtautuminen Supoon liittyvään julkisuuteen on ristiriitaista: toisaalta kansalaiset ymmärtävät salassapidon vaatimuksen, toisaalta uhkista ja toimintatavoista tiedottamista pidetään tärkeänä.

Tutkielma tarkastelee Martin Heideggerin ajattelun pohjalta ihmisen ja eläimen kokemusmaailmojen suhdetta ontologisena, fenomenologisena ja eettisenä kysymyksenä. Nämä kysymykset osoittautuvat toisiinsa nivoutuneiksi siten, että ontologia pohjustaa perimmäistä, eettistä kysymystä. Tärkeimpänä lähteenä ovat Heideggerin laaja tuotanto ja sitä tulkitseva tutkimuskirjallisuus. Ontologinen osuus nojaa kuitenkin myös empiiriseen tutkimukseen eläinten ajallisuudesta; eettisen osuuden olennaisena lähtökohtana puolestaan on Jacques Derridan pohdinta eläimen katseen kohtaamisesta. Siten tutkielma tarjoaa oman panoksensa Heidegger-tutkimukseen, mutta samalla se osoittaa mahdollisuuksia dialogille Heideggerin ajattelun ja empiirisen eläintutkimuksen, eläinfenomenologian ja mannermaisen eläinetiikan välillä. Hallitsevin metodologinen periaate on, että tämä dialogi tulee aidosti mahdolliseksi vain silloin, kun pysytään mahdollisimman uskollisena Heideggerin kielelle, käsitteistölle ja lähtökohdille. Heideggerin ajattelun suhteet itsensä ulkopuolelle löytyvät vain sen ytimestä. Eläinontologinen osuus tarkastelee yksityiskohtaisesti Heideggerin vuosien 1929–1930 luentosarjaa, jonka mukaan eläimellä ei ole maailmaa. Tämä tarkoittaa osattomuutta erosta: eläimellä ei ole pääsyä siihen taustakontekstin ja läsnäolon väliseen eroon, joka mahdollistaa ympäristön kohteen merkityksellisen kokemisen. Tämä ero osoittautuu edelleen ajalliseksi: eläin on kyvytön ennakoimaan mahdollisuuksia. Heideggerin eläinontologian tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että jo eläimen elämällä on ajallinen, eriävä rakenne. Täten eläimen osattomuus erosta ei perustu vain ihmisen ja eläimen vertailuun vaan luonnehtii eläimen ja sen elämän suhdetta. Tämä tulkinta muodostaa taustan tutkielman kriittisimmälle osuudelle, jossa eläintutkimuksiin vedoten argumentoidaan, että myös jotkut eläimet ennakoivat mahdollisuuksia ja ovat siten osallisia läsnäolon ja kontekstin erosta. Samalla Heideggerin ajattelusta löydetään käsitteellinen työkalu eläinten itsetietoisuudesta keskustelemiseen. Tämän ontologisen osuuden jälkeen tulkitaan Heideggerin ajattelusta kumpuavaa etiikkaa, joka osoittautuu kokemuksen moniulotteisen kontekstuaalisuuden varjelemiseksi. Tätä kuvaavasta käsitteistöstä kaikkein lähimmin tulkitaan maan käsitettä, joka edustaa sitä, mikä jää kulloisenkin kulttuuris-historiallisen merkityskentän tavoittamattomiin. Koska tämä käsite kuuluu myös Heideggerin taidefilosofiaan, sen merkitysten selvittäminen osallistuu esteettiseen keskusteluun ja esittää Heideggerin taidekäsitykset ensisijaisesti historiallisuuden tulkintoina. Samalla maan käsite osoittautuu hedelmälliseksi yhtymäkohdaksi Derridan eläinkäsitysten kanssa. Tästä yhtymäkohdasta kumpuaa malli eläimen toiseuden tunnustamiselle: eläinten vaihtoehtoiset kokemustavat kätkeytyvät inhimilliseltä ymmärrykseltä ja haltuunotolta. Tämä malli on protoeettinen: se tarjoaa viitekehyksen eettiselle keskustelulle eläimistä omimatta kuitenkaan keskustelun tilaa toimintasuosituksia antamalla. Näin ontologinen osuus korostaa ihmisen ja muiden lajien limittymistä. Täten Heideggerin olettama yksi ja jakamaton rajaviiva osoittautuu ongelmallisen essentialistiseksi. Eettinen osuus puolestaan osoittaa, että juuri limittyminen mahdollistaa eläinten toiseuden aidoimman tunnustamisen. Näin käy ilmi, että ontologista ja eettistä kysymyksenasettelua ei voida erottaa toisistaan. Samalla näytetään Heideggerin ajattelun positiivinen anti eläinten erilaisuuden huomioimiselle. Sekä ontologisesti että eettisesti eläimen käsite osoittautuu ennen kaikkea jännitteiseksi rajankäynniksi läheisyyden ja erilaisuuden välillä.

Tutkimuksessa tarkastelen avoliiton paikkaa 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen kohteena ovat sellaiset vakituisessa (heteroseksuaalisessa) avoliitossa elävät, joilla ei ole aikomusta avioitua. Etsin vastausta kysymykseen, onko avoliitosta yleistyttyään tullut vain yksi avioliiton muoto vai onko avioliitossa yhä jotakin erityistä, joka erottaa sen muista parisuhteista. Tutkimus perustuu vuonna 2006 tehtyyn kymmeneen avoliitossa elävän ihmisen tai avoparin teemahaastatteluun. Haastateltuja on yhteensä kolmetoista ja he ovat eri ikäisiä, eri pituisissa liitoissa eläviä, sekä lapsellisia että lapsettomia, miehiä (3) ja naisia (10). Haastattelujen analyysi paikantuu diskurssianalyyttiseen perinteeseen; tarkastelen haastattelupuhetta diskursseina, jotka kytkevät pohdinnat avo- ja avioliitosta yleisempiin nykyajan parisuhteita kuvaaviin puhetapoihin ja sosiokulttuurisiin merkityksiin. Diskurssien tulkinnassa hyödyntämäni sosiologiset käsitteet löytyvät kahdelta suunnalta. Keskeisellä sijalla ovat yhteiskunnan individualisoitumista ja perinteiden murtumista kuvaavat jälkimodernismin teoriat. Avoliittolaisten näkemykset kytkeytyvät sellaisiin valintoja ja reflektiota korostaviin käsitteisiin kuin Anthony Giddensin puhdas suhde ja elämäntyylit tai Elisabeth Beck-Gernsheimin ’tee-se-itse-elämäkerrat’. Toisaalta nykyajan parisuhdepuhe ottaa osaa varovaisempiin näkemyksiin, jotka korostavat jälkimodernien ja traditionaalisten elementtien limittyneisyyttä ja etsivät nyky-yhteiskunnista merkkejä perinteiden sitkeydestä. Tätä näkökulmaa edustavat Neil Grossin käsitteellinen jako säänteleviin ja merkityksiä rakentaviin perinteisiin sekä Mary Douglasin pyhää käsittelevä teoria. Tutkimuksen tulokset kiteytyvät erilaisiin mutta yhteen kietoutuviin diskursseihin, joiden myötä hahmotan pyhän paikkaa parisuhteiden maailmassa. Yhtäältä avoliitossa elävien puheesta hahmottuu avo- ja avioliiton välisen eron liudentumista korostava diskurssi. Avoliitto mielletään arkielämän tasolla avioliiton kaltaiseksi parisuhteen muodoksi, ja avoliittoon jäämistä kuvastaa ajautuminen. Toisaalta avoliitossa näkyy jälkiä 1970-lukulaisesta kapinoinnista tiettyjä avioliiton perustana olevia instituutioita vastaan. Merkityksellisempää myöhäismodernissa yhteiskunnassa tuntuu olevan kuitenkin reflektiivisiä valintoja korostava diskurssi, jossa avoliitto näyttäytyy elämäntyylivalintana. Individualistiset ja familistiset diskurssit yhdistyvät avoliitossa elävien näkemyksissä sitoutumisesta. Heidän ihanteenaan on pitkä, vakituinen parisuhde, joka kuitenkin perustuu jatkuvaan valintaan sekä itsenäisen identiteetin säilyttämiseen. Puheessa parisuhteista limittyvät siis perinteisiä ja myöhäismoderneja elementtejä yhdistelevät diskurssit, joiden myötä hahmottuu kuva pyhästä muutoksessa olevana kategoriana. Vaikka avioliitto ensi silmäyksellä saattaa vaikuttaa kadottaneen erityisen merkityksensä, siihen liittyy yhä pyhän piirteitä. Pyhä saattaa kuitenkin avioliiton ohella olla laajenemassa kohti muunkinlaisia vakituisia, sitoutuneita parisuhteita.

Tutkimus käsittelee udmurttien kansanuskoon liittyviä pyhiä paikkoja. Kyseessä on etnografinen tapaustutkimus, jonka kohteena on Baškortostanin tasavallassa sijaitseva Badǯ́ym Kač́akin kylä. Baškortostanin tasavallan udmurtit ovat osa Kaman-takaisten udmurttien diasporaa. Kylän pyhiä paikkoja tarkastellaan 1800-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tutkimuksessa pyhillä paikoilla tarkoitetaan udmurttien kansanuskoon liittyviä rituaalipaikkoja, joilla on vakiintuneet paikat maisemassa ja, jotka ovat pääosin rakentamattomia luonnonpaikkoja. Kyläläisten toiminnan kautta käsitellään sitä, kuinka paikkojen merkitys pyhänä määrittyy suhteessa profaaniin kylämaisemaan 1800-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen, millaisia sosiaalisia ryhmiä pyhät paikat kokoavat yhteen, ja millaisia eroja eri sosiaalisten ryhmien toiminnan välille muodostuu pyhissä paikoissa. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalinen muistin paikallistumista pyhiin paikkoihin 2000-luvun alussa kertomusten ja kehollisen toiminnan kautta. Tutkimus pyrkii valaisemaan pyhien paikkojen merkitystä myös Neuvostoliiton aikana Badǯ́ym Kač́akin kylässä. Kaiken kaikkiaan pyhien paikkojen saamia merkityksiä pyritään ymmärtämään suhteessa kunkin aikakauden yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tutkimus perustuu 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistoon Badǯ́ym Kač́akin kylästä. 1800-luvun lopulta peräisin oleva aineisto pohjautuu suomalaisten kansa- ja kielitieteilijöiden kenttätutkimukseen kylässä kesällä 1884 ja 1894. Tämä aineisto koostuu pyhien paikkojen kirjallisista kuvauksista ja valokuvista. 2000-luvun alun aineisto rakentuu etnografisesta kenttätutkimuksesta, joka toteutettiin kylässä kesällä 2008. Aineisto on kerätty osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla. Osallistuvaa havainnointia toteutettiin vierailemalla pyhissä paikoissa arkena ja rituaalien aikana. Aineistoon sisältyy myös pyhiä paikkoja koskevia valokuvia ja karttoja. 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistot tuovat esille, että pyhät paikat poikkesivat tilallisesti ja ajallisesti ympäröivästä profaanista kylämaisemasta. Osa paikoista sijoittui kylän ulkopuolelle ja osa sisäpuolelle, mutta ne erottuivat profaanista maisemasta fyysisten piirteidensä ja niihin liitetyn toiminnan kautta. Ajallisesti paikat poikkesivat profaanista siten, että niitä koskeva toiminta aktivoitui suhteellisen harvoin pääasiassa kalendaaririittien, mutta myös siirtymä- ja kriisiriittien aikana. Tämä pätee sekä 1800-luvun loppuun että 2000-luvun alkuun. 2000-luvun alussa suurimmasta osasta 1800-luvun lopun pyhistä paikoista oli kylässä muistikuvia, mikä kertoo paikkojen merkityksellisyyden säilymisestä. Tämä näkyi siten, että osa paikoista oli elvytetty rituaalikäyttöön 1990-luvun lopulla. Toiminta paikoissa aktivoitui edelleen suhteellisen harvoin kalendaari-, kriisi- ja siirtymäriittien aikana. Pyhien paikkojen, rituaalien ja rukoiltavien jumalien määrä oli kuitenkin vähentynyt verrattuna 1800-luvun loppuun. Useita 1800-luvun lopulla toimineita pyhiä paikkoja ei ollut otettu rituaalikäyttöön, mutta paikkoihin liitettiin runsaasti muistoja ja uskomustarinoita, jotka osaltaan loivat niiden merkitystä pyhinä ja säilyttivät ne koskemattomina kylämaisemassa. Neuvostoliiton aikana tapahtuneet kylämaiseman muutokset vaikuttivat joihinkin pyhiin paikkoihin radikaalisti, mutta tämä ei tarkoittanut niiden pyhän merkityksen täyttä katoamista. 1800-luvun lopulla pyhät paikat koostuivat perheen, sukulaisryhmien, kylän ja lähialueen yhteisistä pyhistä paikoista. Tuolloin sukulaisuusjärjestelmä ja sukupuoli määrittivät kyläläisten toimintaa suhteessa pyhiin paikkoihin. Pyhien paikkojen rituaalit liittyivät olennaisesti maaviljelykseen, vuodenkiertoon sekä perheen ja suvun hyvinvointiin. 2000-luvun alussa sukulaisryhmien ja sukupuolten rooli ei enää korostu, vaan valtaosa rituaalikäytössä olevista pyhistä paikoista on alueellisia tai kyläkohtaisia. Pyhien paikkojen ja niissä tapahtuvien rituaalien kautta ilmennetään nykyään oman udmurttikylän identiteettiä suhteessa muihin kyliin, mutta myös oman alueen identiteettiä suhteessa muihin Kaman-takaisiin udmurtteihin. Pyhien paikkojen kautta luodaan myös oman diasporaryhmän identiteettiä suhteessa muihin udmurtteihin, jolloin neuvotellaan etenkin perinteen oikeanlaisesta elvyttämisestä. Tutkimus osoittaa, että pyhä järjestää toimijoita, esineitä ja asioita eri tasoihin, joista toisten on sallittua olla lähempänä sitä kuin toisten. Näin ollen pyhien paikkojen rajat määrittyvät suhteessa paikkoja koskevaan toimintaan. Pyhää ei määrittele pelkästään eron tekeminen profaanista, vaan pyhä voi sisältää myös eri pyhän lajeja, joiden pitää olla erillään toisistaan yhtä lailla kuin profaanin. 1800-luvun lopun ja 2000-luvun alun aineistojen vertailu osoittaa, että pyhät paikat ovat varsin pysyvä ja hitaasti muuttuva osa kylämaisemaa. Pysyvyydellä ei tarkoiteta sitä, että paikkojen merkitykset olisivat muuttumattomia. Pikemminkin paikat ovat toimineet keskeisinä symboleina kylämaisemassa keräten eri aikakausina erilaisia pyhiä merkityksiä.

George Ritzerin McDonaldisaatioteesi voidaan tiivistää kahteen pääajatukseen: pikaruokala on nykyajan ilmentymä Weberin kuvaamasta rationalisoituneesta organisaatiosta ja pikaruokalan toimintaperiaatteet leviävät yhä uusille yhteiskunnan alueille. Ritzerin mukaan pikaruokaloiden neljä tiedostettua toimintaperiaatetta ovat tehokkuus, laskettavuus, ennustettavuus ja kontrolli. Paradoksaalisesti niiden tavoittelusta seuraa usein päinvastaisia lopputuloksia. Tätä Ritzer nimittää irrationaalisuudeksi ja se on viides toimintaperiaate. McDonaldisaatio on pakonomaisesti etenevä prosessi, mutta suhtautuminen siihen vaihtelee hyväksymisestä vastustamiseen. Weberin metaforaa laajentaen eri suhtautumistapoja voidaan nimittää sametti-, kumi- ja rautahäkeiksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan yhteyskeskusten työntekijöiden ja esimiesten kokemuksia omasta työstään McDonaldisaatioteesin valossa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, havaitsevatko he työympäristössään McDonaldisaatiota, eli pikaruokaravintolan viiden toimintaperiaatteen mukaisia vaatimuksia työnantajan taholta, ja miten he näihin vaatimuksiin suhtautuvat. Pyrkimyksenä on siis Ritzerin McDonaldisaatioteesin todistaminen. Tutkielmassa hyödynnettiin Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kautta hankittua aineistoa. Aineisto sisälsi 59 teemahaastattelua kolmesta eri yhteyskeskuksesta. Aineiston analysointiin käytettiin deduktiivista teemoittelua, jossa teemat nousivat teoriasta. Teemoittelu tehtiin kahteen kertaan: ensimmäisellä kierroksella teemoina toimivat Ritzerin kuvaamat pikaruokaravintolan toimintaperiaatteet ja toisella kierroksella suhtautuminen näihin periaatteisiin. Aineistosta voidaan tunnistaa kaikki Ritzerin kuvaamat pikaruokaravintolan toimintaperiaatteet. Tehokkuuteen pyritään esimerkiksi tietojärjestelmien, työn organisoimisen ja yhteyskeskuksen sijainnin kautta. Laskettavuutta edustaa monessa haastattelussa tulospalkkiojärjestelmä. Ennustettavuudesta puhutaan kahdessa merkityksessä: sekä työpäivän että yksittäisen asiakaskontaktin ennustettavuutena. Kontrollin välineinä käytetään tietojärjestelmiä sekä erilaisia menettelytapoihin liittyviä ratkaisuja. Irrationaalisuuteen viitataan haastatteluissa myös, useimmiten kyseessä on kontrollin vaatimuksesta seuraava tehokkuuden lasku. Myös suhtautumisessa kohdattuun McDonaldisaatioon voidaan tunnistaa kaikki Ritzerin ennustamat häkit; rautahäkki ja kumihäkki jakautuvat edelleen kahteen alatyyppiin. Rautahäkki voi vastustaa McDonaldisaation vaatimuksia joko jättämällä ne noudattamatta tai noudattamalla niitä kirjaimellisesti, irrationaalisista seurauksista huolimatta tai niitä liioitellen. Samaten kumihäkin ristiriitainen suhtautuminen McDonaldisaatioon voi ilmentyä joko McDonaldisaation negatiivisten puolien väheksymisenä tai niiden selittämisenä jonkin ulkopuolisen tekijän kautta. Tulosten perusteella yhteyskeskus vaikuttaa Ritzerin kuvaamalta McDonaldisoituneelta organisaatiolta ja myös sen jäsenten suhtautuminen McDonaldisaatioon näyttäisi olevan sopusoinnussa McDonaldisaatioteesin kanssa. Siten McDonaldisaatiota voidaan pitää toimivana käsitteenä työelämän ja organisaatioiden kuvaukseen.

Länsimaissa kaloripitoisten ruokien helppo saatavuus ja erilaisten vaihtoehtojen runsaus vaikuttavat väestön ruokatottumusten terveellisyyteen. Koska ruokavalio on yksi terveyteen vaikuttavista tekijöistä, on tärkeää pyrkiä ymmärtämään ruokavalintojen terveellisyyttä selittäviä tekijöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi sosioekonominen asema ja erilaiset psykososiaaliset tekijät. Tämän tutkielman tavoitteena oli tutkia, miten terveellisten syömistottumusten noudattamiseen liittyvä pystyvyys ja sosiaalinen tuki ovat yhteydessä kasvisten ja hedelmien sekä makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen. Lisäksi tutkittiin, ovatko pystyvyyden ja sosiaalisen tuen yhteydet ruokatottumuksiin erilaiset eri sosioekonomisissa ryhmissä. Sosioekonomisen aseman kuvastajana tarkasteltiin koulutusta. Sosiaalisen tuen osalta tutkittiin sekä myönteistä että kielteistä sosiaalista tukea. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat olivat pystyvyysteoria, sosioekonomiseen asemaan sekä sosiaaliseen tukeen liittyvä tutkimuskirjallisuus ja vertaisarvioidut tutkimusartikkelit. Tutkielman aineistona oli osittaisella satunnaisotannalla kerätyn FINRISKI 2007 -terveystutkimuksen DILGOM -alatutkimus (N = 5024), jossa selvitettiin poikkileikkausasetelmalla ravitsemuksen, elämäntapojen ja perintötekijöiden yhteyttä lihavuuteen ja metaboliseen oireyhtymään. Tutkittavat olivat 25–74-vuotiaita suomalaisia naisia (N = 2699) ja miehiä (N = 2325). Pystyvyyden ja sosiaalisen tuen mittareiden faktorirakenteita tarkasteltiin eksploratiivisella faktorianalyysillä. Muuttujien välisiä yhteyksiä tutkittiin Pearsonin osittaiskorrelaatioanalyysillä ja lineaarisella regressioanalyysillä. Myös tutkielman psykososiaalisten tekijöiden ja koulutuksen välisiä interaktioita suhteessa ruokatottumuksiin tutkittiin lineaarisella regressioanalyysillä. Tutkielmassa havaittiin, että pystyvyys oli yhteydessä suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen ja vähäisempään makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen. Myönteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä vain suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen. Pystyvyyden ja myönteisen sosiaalisen tuen yhteydet ruokatottumuksiin olivat samanlaisia eri koulutustasoilla. Lisäksi havaittiin, että kielteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä suurempaan kasvisten ja hedelmien kulutukseen kaikilla koulutustasoilla. Kuitenkin kielteisen sosiaalisen tuen yhteys makeiden ja suolaisten energiapitoisten ruokien kulutukseen erosi koulutustasoittain. Kielteinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä suurempaan makeiden ruokien kulutukseen vain keskimmäisellä koulutustasolla ja suurempaan suolaisten ruokien kulutukseen alimmalla sekä keskimmäisellä koulutustasolla. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että pystyvyys ja myönteinen sosiaalinen tuki ovat yhteydessä ruokatottumusten terveellisyyteen kaikilla koulutustasoilla. Lisäksi näyttää siltä, että kielteinen sosiaalinen tuki saattaa lisätä energiapitoisten ruokien kulutusta vain alemmilla koulutustasoilla. Tämä olisi hyvä huomioida erityisesti sellaisten interventioiden suunnittelussa, joissa tarkoituksena on vaikuttaa ruokatottumusten terveellisyyteen sosiaalisen tuen kautta. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimustietoa siitä, miten sosioekonominen asema vaikuttaa psykososiaalisten tekijöiden ja terveyskäyttäytymisen väliseen yhteyteen.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka politiikka on edistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana ja vuonna 2017 sen puitteissa toimeenpantiin Pysyvä rakenteellinen yhteistyö, jonka tavoitteena on yhteensovittaa ja tehostaa siihen osallistuvien jäsenvaltioiden puolustuskykyä niin yhtenäisesti kuin kansallisellakin tasolla. PRY on ollut kunnianhimoinen ja inklusiivinen policy, jolla on huomattavia vaikutuksia myös kansalliseen puolustuspoliittiseen päätöksentekoon myös Suomessa. Työn tavoitteena on pyrkiä arvioimaan näitä vaikutuksia jälkistrukturalistisella kriittisellä lähestymistavalla, keskittymällä policyn representoimiin ongelmiin. “What’s the Problem Represented to be”, eli WPR-metodi pyrkii arvioimaan policyja niiden representoimien ongelmien kautta, analysoimalla tekstiä ja tunnistamalla olennaiset ongelman representaatiot, niiden taustat ja vaihtoehtoiset ilmentymät. Arvioinnissa keskitytään siihen, mitä ongelmia policy itsessään on luonut, kun sen olemassaoloa on pyritty legitimoimaan. WPR sisältää kuusi kysymystä, joiden avulla ongelman representaatioita pyritään tunnistamaan aineistosta, joka koostuu EU:n ja Suomen valtion julkisista dokumenteista. Dokumentit ovat Lissabonin sopimus, osallistuvien jäsenvaltioiden PRY-ilmoitus, Euroopan unionin neuvoston päätös PRY:n toimeenpanosta, Suomen EU-puheenjohtajakauden ohjelma vuodelta 2019, PRY:n Strateginen arviointi vuodelta 2020 ja Suomen puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2021. Näiden lisäksi on huomioitava PRY:n historiallinen kehittymisen prosessi. Analyysista voidaan huomioida, että sekä EU:n että Suomen dokumentit ovat painottaneet vahvasti Euroopan turvallisuusympäristön muutosta ja sen laaja-alaisia vaikutuksia. Turvallisuusympäristön muutos ja uudet, monimuotoiset ja laaja-alaiset uhkat ovat luoneet tarpeen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tehostamiselle, etenkin puolustuskykyjen ja puolustusrahoituksen yhteensovittamiselle ja kehitykselle ja autonomisen toiminnan takaamiselle. Yhteistyö hyödyntää niin EU:ta kuin sen jäsenvaltioita keskittämällä resursseja puolustustutkimukseen ja -teknologiaan, jolla yhteistä puolustuskykyä voidaan edistää. Osallistuvan jäsenvaltio Suomen näkökulmasta on kuitenkin ollut tärkeää säilyttää kansallisen päätöksenteon ensisijaisuus. Yhteistyötä on kuitenkin Suomen tasolla lisätty ja se nähdään positiivisena vaikutuksena kansallisen puolustuskyvyn kehitykselle. Kriittinen tutkimus voi tarjota normaalisti instrumentaaliselle turvallisuuden tutkimuksen kentälle uusia näkökulmia, joiden pohjalta voidaan tehdä syvällisempää tutkimusta puolustusyhteistyön merkityksistä, tavoitteita ja tehokkuudesta. Myös PRY:n ongelmien representaatioiden ja niiden vaikutusten Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan analysoiminen on osoittanut, että ongelmia taustoittaa pitkä retorisen legitimaation prosessi, joka on johtanut yhteisen policyn institutionalisoitumiseen. Analyysi osoittaa myös, että PRY:n ja Suomen puolustuspolitiikan tutkimuksessa on tilaa kriittiselle jatkotutkimukselle.

This thesis is an attempt to find alternative ways of approaching the study of values and political attitudes. The theoretical framework used for this purpose is Schwartz basic human values theory. Value profiles are elaborated for ten individual interviews and one focus group. Quantitatively, the Schwartz Value Questionnaire produced scores for each participant. Using Qualitative Content Analysis (QCA) a different profile based on quotations is generated. The results suggest that both measurements inform about the priorities of the interviewee, and that numeric scores can be helpful to understand the relevance of certain political attitudes expressed in the semi-structured interviews, such as the perceived dimensions of political competition. Additionally, data from five focus groups, conducted with participants from five different municipalities of the State of Mexico, was analyzed using QCA. The qualitative as well as the quantitative differences between the five groups suggest that this method, combined with the framework of Schwartz basic human values, produces meaningful results that can be related to the socioeconomic profiles of the municipalities.

Tourism is one of important livelihoods in Lapland. Christmas tourism was launched in the early 1980s and it became a success story - being labelled as the most epochal tourism product in Finland. Hence, today Christmas tourists are one of the most significant foreign groups arriving to Lapland during the winter season and contributing considerably to the economics of the northeastern periphery of the EU. Christmas tourism concentrates around Father Christmas who uses reindeer for transportation. The Sâmi are the only indigenous people in the EU. They are all stereotypically perceived to be reindeer herders. Somehow these three, that is, Santa Claus, reindeer and the Sâmi, have been incorporated into same fairytale dominion. In practice, this has happened by using the most visible cultural but also significant identity marker of the Sämi, the Sâmi costume. This, in turn, has created controversy over authenticity due to manners in which the costume is used in tourism - often in imitational, mismatched forms by non-Sâmi. In this thesis, after relevant literature review I intend to establish how the Sâmi are represented in Christmas tourism through visual data consisting of ten images from three foreign sources. Then I clarify why and to whom it matters of how the Sâmi are represented in Christmas tourism with the aid of 65 questionnaires and nineteen expert interviews collected mainly in the Finnish Sâmi Home Region in October 2009. Through the multiplicity of the voices of various interest and ethnic groups and by using critical discourse analysis I attempt to give an overview of the respondents opinions and look at some preliminary solutions to the controversy. Based on my data, the non-Sâmi appear to accept the Sâmi costume usage in Christmas tourism most readily. Consequently, respect and attitudinal changes have become the respondents propositions in addition to common set of rules of how the Sâmi image could be appropriated without violating the integrity of the Sâmi people, or a similar system of Sámi Duodji trademark guaranteeing the authenticity of the tourism products. Additionally, though half of the interviewees explicate Sami presence in Christmas tourism by adding local flavour to otherwise commercial enterprise, the other half see no rationale to connect facts with fiction, that is, the Sâmi with Santa Claus.

Affirmative action policies have been used in the past 50 years as a central tool in the promotion of racial equality in education in diverse contexts worldwide. This paper investigates the National Quotas Program that was launched in 2012 by the Brazilian government to reserve federal universities’ vacancies for specific groups of students, along with the supporting governments discourse in the decade following the change in administration in Brazil (2003 - 2012). Through the use of Carol Bacchis critical policy analysis approach and a discourse analysis focused on key concepts, binaries and categories, its goal is to investigate the problem representation upon which the Program was built, and discover whether the conceptualization of the 'racial matter' has evolved throughout the decade. The main national policy documents, bills, laws and decrees of this period regarding the promotion of racial equality and the implementation of affirmative action policies in the Brazilian educational system compose the material under analysis. As the results of other studies show, the current configuration of the National Quotas Program has perverse effects: there are inequalities in the distribution of benefits to the different categories of students targeted by the quotas, resulting in the ones who need them the most facing higher competition rates. My results suggest that this is a consequence of a change in the problem representation that has occurred throughout the decade and the governments attempt to solve two problems simultaneously: racial and class inequality. The findings show that there has been a shift in the understanding of the relationship between these two key concepts of race and class, and that this was also supported by changes in the discursive use of binaries and categories. Despite an early discursive separation between the class and race struggles and the governments pledged commitment to solve the problem of racial inequality, the late discourse and the ultimate implemented solution have shown that the class struggle still takes precedence over race in Brazilian public policy. I argue this is problematic because it has led to the Programs unintended effects, and suggest the need to rethink the complex problem of inequality once again to make the quotas a better tool in the promotion of equality: maybe race and class should not be consolidated into a single inequality problem after all.