Browsing by discipline "Internal Medicine"

Työn tarkoituksena oli selvittää Protostrongylus pulmonalis -keuhkomadon ja Pneumocystis sp. -loisen esiintymistä Suomalaisissa metsäjäniksissä sekä loistaakkaan vaikuttavia tekijöitä. Työ koostuu kirjallisuusosasta ja tutkimusosasta. P. pulmonalis -keuhkomato loisii isäntäeläimen keuhkoissa pienissä keuhkoputkissa ja parenkyymissä ja vaatii elinkiertoonsa väli-isännäksi kotilon. Keuhkomadon ei ole raportoitu vaikuttavan jäniskantoihin, mutta se voi johtaa sekundääriseen bakteeri-infektioon. Pneumocystis sp. -loisen aiheuttama pneumonia (PcP) on yleinen komplikaatio AIDS -potilailla ja muilla, joilla on immuunipuolustuksessa puutteita. Sitä pidettiin aiemmin alkueläimenä, mutta se luokitellaan nykyisin sieniin kuuluvaksi. Loisen elinkierto on edelleen selvittämättä. Pneumocystis sp. -loiset ovat isäntäspesifisiä ja eri nisäkäslajeilta eristetyt loiset erotellaan nykyisin omiksi lajeikseen. Pneumocystis sp. -loinen on eristetty kanilta ja rusakolta, mutta ei metsäjänikseltä. Tutkimuksen aineisto koostui metsästäjien lähettämistä 203 jäniksen ja 31 rusakon keuhkoista. Aineisto oli kerätty pääasiassa eri puolilla Suomea sijaitsevilta koealueilta, joilla jäniksiä ruokittiin tehostetusti talvella sekä kontrollialuilta, joilla ruokintaa ei järjestetty. Lisäksi osalla alueista ruokittiin petoja. Kustakin keuhkosta arvioitiin keuhkomatojen aiheuttamien muutosten laajuus prosentuaalisina osuutena keuhkojen pinta-alasta. Keuhkoista otettiin eri puolilta kuusi näytettä, jotka tutkittiin histologisesti keuhkomatojen ja Pneumocystis -loisten sekä niihin liittyvien muutosten varalta. P. pulmonalis -keuhkomadon prevalenssi metsäjäniksillä oli 96,52 % (194/201) ja rusakoilla 59 % (17/29). Keuhkomatoihin liittyviä makroskooppisia muutoksia esiintyi pääasiassa lohkojen kärjissä ja ne käsittivät laajimmillaan jopa puolet keuhkojen pinta-alasta. Muutokset olivat vanhemmilla jäniksillä keskimäärin laajempia kuin nuorilla. Rusakoilla muutokset olivat lievempiä tai niitä ei havaittu lainkaan. Histologisesti muutosalueilla nähtiin keuhkomatojen, munien ja toukkien lisäksi kuoliota ja tulehdussoluja. Metsäjänisten ikä, sukupuoli, paino ja kunto eivät vaikuttaneet keuhkomatoinfektion intensiteettiin. Ei talviruokinnalla eikä petojen ruokinnalla ollut vaikutusta intensiteettiin. Pneumocystis sp. -loisen prevalenssi metsäjäniksillä oli 16,93 % (32/189) ja rusakoilla 17 % (5/30). Kaikki infektoituneet metsäjänikset olivat nuoria eläimiä. Rusakoilta vastaavaa ikäjakaumaa ei löydetty. Kunto ja paino korreloivat negatiivisesti infektion intensiteetin kanssa. Infektion havaittiin lisäävän tulehdussolujen määrää keuhkoissa. Tämän tutkimuksen perusteella keuhkomatoja esiintyy metsäjäniksissä yleisesti ainakin Kuusamon korkeudelle saakka. Niitä nähdään myös rusakoilla, mutta infektiot ovat lievempiä kuin metsäjäniksillä. P. pulmonalis on mahdollisesti levinnyt rusakoiden mukana suomalaisiin metsäjäniksiin, eikä metsäjänisten vastustuskyky loista vastaan ole yhtä kehittynyt kuin rusakoilla. Keuhkomatojen merkitystä metsäjäniksille on tämän tutkimuksen perusteella vaikea arvioida. Loistaakkaan ei pystytty vaikuttamaan ruokinnalla, eikä muitakaan vaikuttavia tekijöitä löydetty. Pneumocystis sp. -loisen esiintymisestä metsäjäniksillä ei ole aiempia raportteja. Sen kystien esiintyminen lisäsi tulehdussolujen määrää keuhkoissa, mutta muita keuhkomuutoksia ei havaittu. Jatkossa olisi mielenkiintoista selvittää eroaako metsäjäniksen Pneumocystis muiden eläinlajien, esimerkiksi kanin Pneumocystis -loisesta ja onko kyseessä oma lajinsa.

Syventävien opintojen tutkielmana on Suomen Eläinlääkärilehdessä julkaistava artikkeli, joka käsittelee kokkideja vasikkaripuleiden aiheuttajina. Naudoille kokkidioosia aiheuttavat Eimeria-suvun intrasellulaariset parasiitit, jotka elinkiertonsa aikana tuhoavat suoliston epiteelisoluja. Kliininen kokkidi-infektio puhkeaa tyypillisesti nuorilla, puutteellisen vastustuskyvyn omaavilla tai stressaantuneilla eläimillä. Oireena on noin viikon kestävä, vetinen tai verinen ripuli, syömättömyys ja jopa kuolemantapaukset. Infektio voi olla myös oireeton. Diagnoosi kokkidioosista tehdään tyypillisen anamneesin ja ulostenäytteen perusteella. Hoitona kokkidioosin aiheuttamaan ripuliin käytetään meillä lähinnä sulfayhdisteitä. Kesinä 1994 ja 1997 tehdyissä vasikoiden ulostenäytetutkimuksissa pyrittiin kartoittamaan kokkiditartunnan yleisyyttä maassamme. Yhteensä 439 vasikalle tehdyn ulostenäytetutkimusten perusteella kokkidi-infektio on hyvin yleinen vasikkapopulaatiossamme. Välitysvasikoiden kokkidiprevalenssi oli 58% ja vain 34 % tiloistamme on kokkideista vapaita. Laiduntavilla vasikoilla kokkiditartunta oli lähes sataprosenttinen

Vuonna 2002 Suomessa oli 25 716 nautakarjaa ja yhteensä noin 414 200 yli 24 kuukautta vanhaa nautaa. Lypsylehmien osuus oli noin 85 % kaikista naudoista. Yhdenkin eläimen menetys on kilpailun kiristymisen myötä karjanomistajalle huomattava taloudellinen tappio. Yleisimpien kuolinsyiden selvittäminen on tärkeää, jotta taloudellisten menetysten karsimisen lisäksi voidaan edistää nautojen hyvinvointia ja suunnata resursseja sekä tutkimuksen että karjanomistajien valistuksen osalta merkittävimpien sairauksien ennaltaehkäisemiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yleisimpiä nautojen kuolinsyitä Suomessa. Aineistona käytettiin EELAan vuoden 2002 aikana BSE:n varalta tutkittaviksi lähetettyjen itsestään kuolleiden nautojen raatokeräilylähetteitä sekä kunnaneläinlääkärien ja teurastamoiden tarkastuseläinlääkäreiden BSE-tutkimuslähetteitä. Aineisto koostui yhteensä 4400 itsestään kuolleen naudan tiedoista, joista 310 tapauksessa eläinlääkäri oli täyttänyt lähetteen. Aineisto luokiteltiin kahdeksaan eri sairauskategoriaan. Koko aineistosta kuoli eniten nautoja reproduktiosairauksiin (23 %), aineenvaihduntasairauksien (15 %) ja ruuansulatuskanavasairauksien (15 %) muodostaessa seuraavaksi merkittävimmät sairauskategoriat. Tapaturmaisia kuolemia oli rapotoitu 470 kappaletta eli 11 %. Yksittäisistä diagnooseista poikimiseen liittyvät komplikaatiot aiheuttivat eniten nautojen kuolemia (16 % koko aineistosta) ja aineenvaihdunnalliset halvaukset toiseksi eniten (14 %). Eläinlääkäreiden diagnosoimista kuolinsyistä mastiitti oli yleisin (14 % eläinlääkäreiden diagnooseista) ja vastaavasti omistajien ilmoittamista kuolinsyistä poikimiseen liittyvät komplikaatiot yleisin syy eläimen menehtymiselle (17 %). Kuolemaan johtanut syy ei ollut tiedossa 23 %:ssa tapauksista. Itsestään kuolleiden nautojen lukumäärä oli korkeimmillaan heinäkuussa ja alimmillaan marraskuussa. Luokiteltuna kahdeksaan eri sairauskategoriaan omistajien ja eläinlääkäreiden ilmoittamien kuolinsyiden välillä ei ollut kahden näytteen t-testillä testattaessa tilastollisesti merkitsevää eroa (p>0,5). Synnytykseen liittyvien komplikaatioiden suuri määrä erityisesti omistajien ilmoittamana saa miettimään, että kutsutaanko eläinlääkäri riittävän usein paikalle vai yritetäänkö eläintä mahdollisesti poi’ittaa liian kauan kotikonstein tai kenties eettisesti arveluttavin menetelmin. Jalostussonnivalinnoissa tulisi enemmän kiinnittää huomiota syntyvän vasikan kokoon ja poikimavaikeusindeksiin. Lisäksi hiehojen riittävän siemennysiän ja –koon painottamisella sekä karjanomistajien perusobstetriikan taitojen parantamisella voitaisiin saada synntyskomplikaatioihin kuolleiden nautojen lukumäärää laskemaan. Tapaturmaisten kuolemien suurempi osuus verrattuna muualla maailmassa tehtyihin kuolinsyytutkimuksiin puhuu niin ikään olosuhteiden parantamisen tarpeen puolesta.

Context: Sirtuins (SIRTs) regulate cellular metabolism and mitochondrial function according to the energy state of the cell reflected by NAD+‚ levels. Objective: Our aim was to determine whether expressions of SIRTs and NAD+‚ biosynthesis genes are affected by acquired obesity and how possible alterations are connected with metabolic dys-function while controlling for genetic and familial factors. Design and Participants: We studied a cross-sectional sample of 40 healthy pairs of monozygotic twins, including 26 pairs who were discordant for body mass index (within-pair difference +ƒ 3 kg/m2), from the FinnTwin12 and FinnTwin16 cohorts. Main Outcome Measures: Subcutaneous adipose tissue (SAT) transcriptomics was analyzed by using Affymetrix U133 Plus 2.0 chips, total SAT (poly-ADP) ribose polymerase (PARP) activity by an ELISA kit, body composition by dual-energy x-ray absorptiometry and magnetic resonance imaging/spectroscopy, and insulin sensitivity by an oral glucose tolerance test. Results: SIRT1, SIRT3, SIRT5, NAMPT, NMNAT2, NMNAT3, and NRK1 expressions were significantly down-regulated and the activity of main cellular NAD+‚ consumers, PARPs, trended to be higher in the SAT of heavier cotwins of body mass index–discordant pairs. Controlling for twin-shared factors, SIRT1, SIRT3, NAMPT, NMNAT3, and NRK1 were significantly negatively correlated with adiposity, SIRT1, SIRT5, NMNAT2, NMNAT3, and NRK1 were negatively correlated with inflammation, and SIRT1 and SIRT5 were positively correlated with insulin sensitivity. Expressions of genes involved in mitochondrial unfolded protein response were also significantly down-regulated in the heavier cotwins. Conclusions: Our data highlight a strong relationship of reduced NAD+‚/SIRT pathway expression with acquired obesity, inflammation, insulin resistance, and impaired mitochondrial protein homeostasis in SAT.

Porsaiden kalsiumin ja fosforin tarvenormeissa esiintyy suurta vaihtelua eri maiden välillä. Pääsääntöisesti ulkomailla käytetyt tasot ovat alempia kuin kotimainen normi (Ca: 10 g/kg, P: 8 g/kg). Näiden syventävien opintojen tarkoituksena oli selvittää, mikä on porsaiden normaalin kasvun ja kehityksen kannalta rehun riittävä kalsium- ja fosforipitoisuus. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Rehussa olevan fosforin käyttökelpoisuus on sialla kalsiumia alhaisempaa, koska suurempi osa rehun fosforista kuin kalsiumista on kasviperäistä. Suuri osa kasviperäisten raaka-aineiden fosforista on fytaattifosforia, joka on suureksi osaksi käyttökelvotonta yksimahaisella eläimellä kuten sialla. Viljoissa oleva luonnollinen fytaasientsyymi pystyy hydrolysoimaan fytaattia. Kalsiumin ja fosforin oikea keskinäinen suhde rehussa on tärkeä kummankin aineen optimaaliselle käytölle. Useimmiten ihanteellisena Ca-P -suhteena sian rehussa pidetään 1,2:1-1,4:1. Kalsiumin Ja fosforin puutteen varhaisimpia merkkejä ovat alentunut rehunkulutus ja heikentynyt kasvu. Myöhemmässä vaiheessa havaitaan muutoksia luustossa. Rehun fosforipitoisuuden alentaminen laskisi rehuseosten hinnan ohella myös ympäristön saastekuormitusta. Fosforin hukkaantumista lannan ja virtsan mukana voidaan vähentää eläimen tarpeenmukaisella ruokinnalla sekä kaupallisten entsyymivalmisteiden ja synteettisten aminohappojen avulla. MTTK:n sikatalouden tutkimusasemalla Hyvinkäällä suoritetun ruokintakokeen tulosten perusteella rehun nykyistä normia korkeammasta (Ca: 12,53 g/kg, P: 9,94 g/kg) tai matalammasta (Ca: 8,61 / 6,33 g/kg, P: 7,06 / 5,35 g/kg) Ca ja P-pitoisuudesta ei näytä olevan haittaa porsaille.

Poronvasojen syysteurastukset ovat porotalouden tuottavuuden perusta. Kesän aikana hyvin kasvaneet vasat ovat syysteurastuksissa painavia ja hyväkuntoisista eläimistä voidaan valita parhaimpia jalostukseen. Kasvun ja kehityksen sekä immuunipuolustuksen muokkautumisen kannalta vasojen alkuelämän terveydelliset haasteet ovat merkittävässä asemassa. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa lähestytään vasojen selviytymistä ensimmäisistä elinviikoistaan sekä vaadinten että vasojen näkökulmasta. Vaatimien kunnon ja ympäristöolosuhteiden välistä yhteyttä selvitetään esimerkein sekä paneudutaan vasan mahdollisuuksiin suojautua infektioilta ja taudinaiheuttajilta ensimmäisten elinviikkojensa aikana. Ternimaidon ja erityisesti sen sisältämien immunoglobuliinien merkitystä infektioissa arvioidaan. Tunnettuina infektionaiheuttajina tutkielman molemmissa osioissa on käytetty kahta poron suolistoloisista, giardiaa ja kryptosporidia. Tutkimusosassa selostetaan Paliskuntain yhdistyksen koetokalla vuonna 2004 tehty tutkimus. Siinä pyrittiin selvittämään aikaisessa vaiheessa vasoilla ilmenevien tulehdusten ja loistartuntojen vaikutusta vasojen vastustuskyvyn ja painon kehittymiseen sekä selviytymiseen myöhemmin. Tutkittiin myös maternaalisen immuniteetin vaikutusta loistartuntoihin sekä akuutin vaiheen proteiinien käyttöä poronvasojen subkliinisten infektioiden mittareina sekä ympäristöstä tulevan infektiopaineen arvioinnissa. Aikaisempien kokeiden perusteella odotettiin, että voimakas varhainen loistartunta heti ensimmäisinä elinviikkoina voisi aiheuttaa vasoilla tulehdusvasteen, jolla saattaisi olla merkitystä myöhemmän vastustuskyvyn kehittymisen kannalta. Tutkimuksissa vasoilta (n = 54) otettiin veri- ja ulostenäytteitä sekä ne punnittiin kahdesti päiväkasvujen laskemiseksi. Vaatimilta (n = 54) otettiin kerran veri- ja ulostenäyte. Verinäytteistä määritettiin akuutin vaiheen proteiineista seerumin amyloidi-A (SAA), haptoglobiini (Hp) sekä fibrinogeeni. Lisäksi määritettiin valkosolujen kokonaismäärä. Ulostenäytteistä tutkittiin giardiat ja kryptosporidit. Kaikilta vasoilta löytyi ulostenäytteestä giardioita. Voidaankin sanoa, että se on laajalti levinnyt poronvasojen keskuudessa. Kryptosporideja löydettiin vain 12 vasalta 54:stä ja aiheutunut infektio todettiin lieväksi lähes kaikilla. Loisten aiheuttama tulehdusreaktio vasoilla oli lyhytaikainen eikä sillä näyttänyt olevan vaikutusta vasojen terveyteen ja kasvuun hyvissä olosuhteissa. Tutkituista veriarvoista sekä SAA että Hp nousivat kahteen elinviikkoon saakka ja jäivät tälle tasolle pitkäksi aikaa. Tulos oli yllättävä ja saattaa osaltaan johtua ternimaidon sisältämistä aineista sekä edeltävistä kokeista poikkeavalla infektiopaineella. Vasat kasvoivat tässä kokeessa hyvin. Infektioiden yleisinä mittareina akuutin vaiheen proteiinit lienevät parhaita. Subkliinisissä infektioissa niiden käyttökelpoisuus on epävarmaa. Lievän ympäristöperäisen infektiopaineen mittaamiseen akuutin vaiheen proteiinit sopivat kohtalaisesti, voimakkaan taas todennäköisesti hyvin. Vuodet ovat luonnonoloiltaan hyvin erilaisia keskenään. Tästä syystä eri olosuhteiden vaikutusten arviointi vasojen terveyteen ja eri tutkimuksia vertailu keskenään on vaikeaa.

Tutkielma jakaantuu kahteen osaan: kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osuuteen. Kirjallisuuskatsauksen alkuosassa käsitellään koiran interdigitaalista furunkuloosia eli pododermatiittia. Siinä esitellään furunkuloosin erilaiset ilmenemismuodot ja kliiniset piirteet. Pododermatiitin etiologisiin tekijöihin paneudutaan tarkasti. Lisäksi käsitellään diagnostiikkaa, sekä kuvataan yksityiskohtaisesti idiopaattisen, bakteriaalisen pododermatiitin hoito. Kirjallisuuskatsauksen jälkimmäisessä osassa käsitellään koiran normaalia rautametaboliaa ja sen laboratoriodiagnostiikkaa. Tärkeimmät rautametabolian häiriötilat kuvataan yksityiskohtaisesti sekä pohditaan raudan vaikutusta immuunijärjestelmään ja infektioiden vastustuskykyyn. Kokeellisessa osuudessa kartoitettiin interdigitaalista furunkuloosia sairastavien koirien rautametaboliaa kuvaavia parametreja. Lisäksi tutkittiin peroraalisen rautaterapian vaikutusta furunkuloosiin. Tutkimusaineistona oli 60 kroonista, idiopaattista interdigitaalista urunkuloosia sairastavaa koiraa, jotka jaettiin sattumanvaraisesti rautaterapia- ja plaseboryhmiin. Ennen terapiaa potilaista otettiin O-verinäytteet, joista määritettiin hematologiset perusparametrit, punasoluindeksit sekä seerumin rauta- ja TIBC (total ironbinding capacity)-pitoisuus. Lisäksi tassujen leesiot merkittiin tarkasti muistiin. Kolmenviikon terapian jälkeen potilaat tulivat kontrolliin, jolloin otettiin uusintaverinäytteet ja tarkastettiin tassujen leesioissa tapahtuneet muutokset. Rautaterapiaa jatkettiin vielä seuraavat kolme viikkoa. Myös plaseboryhmälle ryhdyttiin tässä vaiheessa antamaan rautaa. Viimeinen kontrolli oli kuuden viikon kuluttua kokeen alusta, jolloin tehtiin samat toimenpiteet kuin edellisellä kontrollikerralla. Furunkuloosi-potilailla todettiin esiintyvän lievää hypoferremiaa. Ero viitevälin keskiarvoon oli tilastollisesti merkitsevä. Samoin punasolujen MCH (punasolun keskimääräinen hemoglobiinimäärä) ja MCHC (punasolun keskimääräinen hemoglobiinipitoisuus) olivat viitearvoja alemmat. Kuudenkaan viikon rautaterapia ei nostanut seerumin rautapitoisuutta normaalitasolle. Sen sijaan punasoluindekseihin rautaterapialla oli selvä vaikutus: kolmen viikon terapian jälkeen MCV (punasolun keskimääräinen tilavuus) oli kasvanut viitearvoja korkeammaksi. Vastaavasti MCH ja MCHC laskivat edelleen. Furunkuloosileesioiden paranemisessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa rauta- ja plaseboryhmien välillä kolmen viikon terapian jälkeen. Eroa ei myöskään esiintynyt verrattaessa kuusi viikkoa rautaa saaneiden potilaiden paranemista kolme viikkoa plaseboa syöneiden paranemiseen.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.

Typ 1 diabetiker har en betydligt högre risk att insjukna i en hjärnförlamning än vad typ 2 diabetiker och icke-diabetiker har. Dock saknas studier som försöker utreda de självständiga riskfaktorerna för hjärnförlamning vid typ 1 diabetes och därmed var syftet med denna studie att klarlägga dessa riskfaktorer. Studien är en del av FinnDiane-studien, vars mål är att undersöka riskfaktorer för följdsjukdomar vid typ 1 diabetes. Studiepopulationen bestod av 2285 patienter, varav 75 fick sin första hjärnförlamning under uppföljningstiden på 5,3 år. Information på hjärnförlamningar insamlades genom att sjukjournaler av ifrågavarande patient lästes igenom. Detta sammanställdes i en databas och analyserades med hjälp av SPSS. De självständiga riskfaktorerna för hjärnförlamning visade sig vara diabetisk nefropati, diabetisk retinopati, dålig blodsockerbalans, högre ålder och lägre BMI. Studien har en betydande roll i utvärderingen av risken för att insjukna i en hjärnförlamning och av behovet av vård hos patienter med typ 1 diabetes.