Browsing by discipline "Prosessi- ja insolvenssioikeus"

Suomalainen oikeudenkäyntimenettely perustuu separaatioperiaatteeseen, jonka mukaan rikos- ja riita-asiat käsitellään erillään omassa menettelyssään. Poikkeuksen muodostaa adheesioprosessi, jossa rikoksesta johtuva yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan käsitellä syyteasian kanssa samassa menettelyssä. Adheesioprosessilla saavutetaan monia etuja, ja etenkin asianomistaja hyötyy siitä. Tuomioistuimella on kuitenkin mahdollisuus erottaa yksityisoikeudellinen vaatimus käsiteltäväksi erillään riita-asiasta. Tutkimuksessa selvitetään, minkälainen oikeussuojakeino adheesioprosessi on ympäristörikoksen vahingonkärsijöille. Tutkimuksen laajempana teemana ovat oikeudenmukainen oikeudenkäynti, todellinen pääsy oikeuksiin ja tuomioistuimeen sekä kollektiiviset, suurelle joukolle kuuluvat oikeudet ja niihin perustuvat vaatimukset. Tutkimuskysymykset voidaan jakaa kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa tulkitaan lainopin metodein adheesiota koskevia säädöksiä ja tarkastellaan sitä, millä edellytyksillä ympäristörikoksen asianomistajan vaatimukset voidaan käsitellä adheesiossa ja millä edellytyksillä syyttäjä voi ajaa niitä. Erityinen painopiste tulkinnassa on lain rikosasioiden oikeudenkäynnistä 3 luvun 3 §:ssä, jonka mukaan tuomioistuin voi erottaa asiat. Tutkielman toinen osio koostuu lyhyestä empiirisestä tutkimuksesta, jonka aineistona on vuosien 2015 ja 2016 käräjäoikeuksien tuomiot rikoslain 48 luvun ympäristörikoksista. Aineistosta tutkitaan yksityishenkilöiden esittämiä yksityisoikeudellisia vaatimuksia ja esitetään tilastollisia ja sisällöllisiä tuloksia. Tutkimuksen kohteena on monioikeudenalainen ongelma. Tutkimuksen viitekehyksen rakentamiseksi alkuluvuissa käsitellään oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja oikeuksiin pääsyä. Riita-asioiden oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet alioikeusuudistuksen jälkeen huomattavasti 2000-luvulla ja kuluriski muodostaa tällä hetkellä todellisen esteen tavallisen kuluttaja-palkansaajan oikeuksiin pääsyyn. Tutkimuskohteena olevia ympäristörikoksia käsitellään tunnusmerkistöjen ja niillä aiheutettujen vahinkojen osalta. Ympäristörikosten suojeluobjekti on kollektiivinen oikeushyvä, mikä osaltaan vaikeuttaa esimerkiksi asianomistajan määrittelyä. Rikoksella aiheutetun vahingon korvaamiseksi on myös useita keinoja. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että adheesioperiaatteen soveltamisalaa ei voi tulkinnan avulla laajentaa lainsäätäjän tarkoituksen vastaiseksi. Säädöksen perusteella juttujen erottamisen tarkoituksenmukaisuusharkinnassa arvioidaan lähinnä vastaajan ja tuomioistuimen näkökulmista yhteiskäsittelylle aiheutuvia haittoja ja etuja. Adheesioprosessi toimii ympäristörikoksen vahingonkärsijän kohtuullisena oikeussuojakeinona vain, jos vaatimukset ja niiden tueksi tarvittavat seikat eivät vaikeuta syyteasian ajamista. Empiirisen aineiston perusteella Suomessa esitetään melko vähän yksityisoikeudellisia vaatimuksia ympäristörikoksissa. Asianomistajien lukumäärä jää myös kovin pieneksi: kollektiivisia massajuttuja oli aineistossa vain yksi, Talvivaara. Tutkimuksessa esitetään keinoja, joilla asianomistaja voi parantaa asemiaan voimassa olevassa adheesioprosessissa, ja keinoja, joilla oikeustilaa voisi kehittää niin, että ympäristörikoksen asianomistajien pääsy oikeuksiin helpottuisi.

Avhandlingen består av en teoretisk och empirisk del. I avhandlingens teoretiska del analyseras åklagarnas möjligheter att i Finland avstå från att väcka åtal och avsluta en straffprocess under förundersökningen genom beslut om åtalseftergift eller begränsning av förundersökningen. Beslutstyperna analyseras i ljuset av åklagarnas strävan att kunna främja processekonomin. För det ändamålet kan åklagarna tillämpa konkurrensgrunden eller kostnadsgrunden som beslutsgrund i beslutsfattandet. Den empiriska delen bygger på en sammanställning av iakttagelser från Österbotten, som avgränsats enligt det teoretiska forskningsområdet. Empirin omfattar ett egenhändigt insamlat textmaterial, som består av sex separata intervjuer. Intervjupersonerna är två åklagare, två poliser och två advokater. De är alla verksamma i Österbotten. Forskningsmetoderna i avhandlingen är rättsdogmatik och en kvalitativ textanalys, som bygger på samtalsintervjuer. Det empiriska materialet presenteras genom tematisering av innehållet. Syftet med avhandlingen är att presentera en heltäckande bild av åklagarnas alternativa beslutsfattande i Österbotten. För att uppnå detta har innehållet i forskningsområdet kartlagts utifrån normativa rättskällor. Syftet är också att, utifrån empiri från forskningsområdet, utreda hur åklagarnas beslutsfattande utförts i praktiken i Österbotten. Den teoretiska delen av avhandlingen består av avsnitten ett, två, tre och fyra. I dessa avsnitt behandlas bl.a. åklagarens åtalsrätt och åtalsplikt samt rättsreglerna gällande åtalseftergift och begränsning av förundersökningen i Finland. Åtalsplikten i Finland utgår ifrån en absolut åtalsplikt som bygger på en legalitetsprincip. Åtalsplikten består även av en relativ åtalsplikt, som stöds av en stärkt opportunitetsprincip. Den relativa åtalsplikten berättigar åklagarna att avstå från att väcka åtal. Åklagarna kan istället fatta ett beslut om åtalseftergift eller ett beslut om begränsning av förundersökningen på konkurrensgrunden eller kostnadsgrunden. Detta är möjligt då samtliga förutsättningar är uppfyllda. En stärkt opportunitetsprincip och den relativa åtalsplikten i Finland, har medfört att åklagarna kan avsluta straffprocesser med flera olika beslutstyper och beslutsgrunder. Beslut om begränsning av förundersökningen, som fattas av åklagarna på en framställning av polisen, har i praktiken möjliggjort att åklagarna kan avsluta straffprocesser i ett ännu tidigare skede. Beslut om förundersökningsbegränsning framställs av polisen redan under förundersökningen. Åklagarnas möjligheter att kunna avsluta straffprocessen har främjat processekonomin. Dessutom har i lagen en separat kostnadsgrund införts, för att främja en ändamålsenlig användning av processekonomiska resurser. Avsnitt fem består av den empiriska delen i avhandlingen. Utifrån empiri har åklagarnas alternativa beslutsfattande i Österbotten kartlagts. I avsnittet presenteras fyra olika teman som tar upp åklagarnas tillämpning av åtalseftergift och begränsning av förundersökningen på konkurrensgrunden och kostnadsgrunden. I åtalseftergiftsbeslut tillämpade åklagarna i en större utsträckning konkurrensgrunden än kostnadsgrunden. I beslut om förundersökningsbegränsning tillämpades i en större utsträckning däremot kostnadsgrunden. En förklaring till att polisen mera sällan under förundersökningen framställt konkurrensgrunden som en motivering för begränsning, är att polisen sällan själv tagit ut ett straffregisterutdrag gällande den misstänkte gärningsmannen. Kostnadsgrunden har använts mera sällan i åtalseftergiftsbeslut, eftersom brottsutredningen i detta skede i praktiken redan är avklarad och det finns lite resurser att spara. I det sjätte och sista avsnittet genomförs en konfrontation av teorin på forskningsområdet utifrån empirin. En heltäckande bild av forskningsområdet utifrån ett österbottniskt perspektiv har klarlagts. Utifrån en rättsskyddsaspekt har det snabba begränsningsförfarandet medfört vissa problem i Österbotten. Problemen omfattade bl.a. risken för uppkomsten av ett automatiserat beslutsförfarande i samband med behandlingen av mindre krävande och mindre omfattande brott under förundersökningen. En utvärdering av denna problematik utifrån en nationell aspekt vore intressant. Genom en vidareforskning på forskningsområdet kunde resultatet i denna avhandling analyseras o förhållande till resultat från övriga verksamhetsområden i Finland.

Tämän metodiltaan lainopillisen tutkielman tarkoituksena on selventää soveltuvatko algoritmiset päätöksentekojärjestelmät tuomareiden rikoksentekijän vaarallisuutta koskevaan päätöksentekoon sen tuomitessa rikoksentekijä RL 2c:11 §:n mukaisesti yhdistelmärangaistukseen. Vaarallisuusarviointia pidetään haastavana, sillä kyseisessä prosessissa tulee pyrkiä sekä turvaamaan kansalaisten turvallisuus selvittämällä onko olemassa riskiä väkivaltaisen rikoksen uusimisesta että varmistamaan rikoksentekijän perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen tuomitessa rikoksentekijälle rangaistusta perustuen rikoksentekijän tulevaan käytökseen. Tuomioistuimet johtavat kansallisesta sekä kansainvälisestä lainsäädännöstä toimivallan ja velvollisuuden tehdä päätöksen rikoksentekijän vaarallisuudesta ja yhdistelmärangaistuksen määräämisestä nojautuen oikeudelliseen osaamiseensa. On kuitenkin perusteltu huoli, että ratkaisut tukeutuvat suurimmalta osin lääketieteen ammattilaisten asiantuntijalausunnon perusteluihin eikä rikoksentekijän oikeus saada perusteltu päätös toteudu. Potentiaalisena ratkaisuehdotuksena tähän ongelmaan tutkielmassa selvitetään algoritmisten päätöksentekojärjestelmien käyttöä. Tarkoituksena on selvittää lisäisikö järjestelmien käyttö päätöksen tukitoimintona tuomareiden omaa oikeudellista harkintaa ja sallisiko suomalainen prosessioikeus järjestelmien käytön. Tutkielmassa esitellään vaarallisuusarviointia ja syitä sen suorittamiselle sekä selostetaan minkälainen oikeudellinen kehikko rajaa sitä nykylainsäädännössä ja millaiselle sääntelylle tuomarin rooli pohjautuu. Lisäksi käsitellään psykologisen ja psykiatrisen vaarallisuusarvioinnin vaikutusta ja prosessia sekä tuomioistuinten harkintaan liittyviä haasteita. Tutkielmassa keskitytään myös vahvasti prosessilainsäädännön turvaamiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin reunaehtoihin ja niiden suhteeseen algoritmisiin päätöksentekojärjestelmiin. Tekoälypohjaisen päätöksenteon käyttämistä tuomioistuinlaitoksessa ei ole käsitelty lähes lainkaan kansallisessa oikeuskirjallisuudessa ja tällaisen perustutkimuksen puutteesta johtuen tutkielmassa tukeudutaan sallittuihin oikeuslähteisiin reaalisten argumenttien ja kansainvälisen tutkimuksen tarjoamien esimerkkien kautta. Kansainväliset käytännön esimerkit ja kansainvälinen keskustelu koskien algoritmisen päätöksenteon oikeudenmukaisuutta sekä hallinnollista algoritmista päätöksentekoa koskeva tutkimus luo pohjaa järjestelmien arvioinnille sekä tuo esille mitä oikeusturvaongelmia algoritmisiin järjestelmiin voi liittyä. Tutkielman tutkimustuloksena hahmotetaan kuvaa siitä, miten tuomarin suorittaman vaarallisuusarvioinnin tukitoimintona käytettävä järjestelmä istuisi prosessuaaliseen lainsäädäntöön esimerkiksi todistusharkinnan tai perusteluvelvoitteen näkökulmasta ja olisiko järjestelmissä potentiaalia korjaamaan nykyisen prosessin ongelmia vai toisintaisiko se niitä vain toisella tapaa. Lisäksi tutkielmassa esitetään kannanottoja tulevan tutkimuksen tarpeellisuudesta.

Alusta on toimija, jossa käyttäjät kohtaavat alustapalveluntarjoajan toimiessa digitaalisen infrastruktuurin tarjoajana (jäljempänä alusta). Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeusvastuun kohdentamista alustaan, kuten YouTubeen tai Vimeoon silloin, kun käyttäjä jakaa alustalla sisältöä. Tarkastelun tausta-asetelmana on oikeustilan epäselvyys kohdennettaessa vastuu alustaan ja tilanteen aiheuttama oikeusturvaongelma, sillä alustoja on perinteisesti pidetty toimijoina, jotka välittävät käyttäjien jakamaa sisältöä neutraalissa roolissa ja nauttivat siten vastuuvapaudesta välittämänsä sisällön osalta. Sisällön jakamisen helppous ja nopeus on kuitenkin haastanut tämän tulkinnan erityisesti tekijänoikeuslainsäädännön osalta. Alustat kohdentavat sisältöä analysoimalla dataa ja levittävät näin tekijänoikeutta loukkaavankin sisällön laajalle saamalla sisällöstä mainostuloja ja muuta välillistä hyötyä. Oikeudenhaltijoiden mahdollisuudet panna oikeuksiaan täytäntöön heikentyvät jaettaessa sisältöä alustoilla, sillä vastaan voivat tulla kysymykset esimerkiksi oikeuspaikasta, sovellettavasta laista tai tuomion mahdollisesta täytäntöönpanokelpoisuudesta. Toisaalta vastuun kohdentaminen alustaan voisi johtaa sisällön seurantaan aiheuttaen perusoikeuksien epätasapainon alustan elinkeinonvapauden, käyttäjän sananvapauden sekä henkilötietojen suojan ja oikeudenhaltijan omaisuudensuojan välille. Vastuun kohdentamiseen liittyvä kysymys voidaankin liittää laajempaan arvokuiluksi kutsuttuun ilmiöön, jolloin luovien sisältöjen arvo siirtyy oikeudenhaltijoilta digitaalisten palveluiden tuottajille eivätkä tekijät saa oikeudenmukaista osuutta teostensa käytöstä syntyvästä arvosta. Arvokuiluongelma on pyritty ratkaisemaan säätämällä digitaalisten sisämarkkinoiden direktiivin (DSM-direktiivi, 2019/790) 17 artiklaan alustoille velvoitteita välittämänsä sisällön osalta ja näin tasapainottamaan kaikkien osapuolten intressit. Tutkielmassa tarkastel-laan vastuun kohdentamista alustaan sekä kirjoitushetkellä sovellettavan lainsäädännön mukaisesti että DSM-direktiivin 17 artiklan mu-kaisesti. Tutkimuskysymyksien merkitystä peilataan reaalimaailmaan ja lainsäädännön tarkoituksenmukaisuuden toteutumiseen käyttäen esimerkkinä YouTubea, koska DSM-direktiivin esikuvana on YouTuben käyttämä toimintamalli. Oikeustilan selvittämiseksi tarkastellaan direktiivin sähköisestä kaupankäynnistä (sähkökauppadirektiivi, 2000/31/EY) 14 artiklan asetta-mia edellytyksiä vastuuvapauden saamiseksi, tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskun-nassa annetun direktiivin (tietoyhteiskuntadirektiivi, 2001/29/EY) mukaista yleisölle välittämistä sekä DSM-direktiivin 17 artiklaa. Tutkiel-massa havainnollistetaan muutosta sekä vastuujärjestelmässä että muutoksen vaikutuksia laajemmin, sillä lainsäädännön muutokset ovat yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin, oikeudenalojen rajat ylittäviin ilmiöihin. DSM -direktiivin mukaiset velvoitteet voivat esimerkiksi kannustaa luomaan entistä tehokkaampia sisällöntunnistusteknologioita, jolloin alusta poistaa oikeudenhaltijoiden toimittamien metatietojen perusteella tekijänoikeutta tai sen lähioikeuksia loukkaavan sisällön. Sisällön näkyvyyden mahdollisella rajoittumisella on puolestaan yhteys erityisesti käyttäjien oikeusturvaan, sillä sisällöntunnistusteknologioiden tekemien päätöksien läpinäkyvyyttä ja oikeusturvatakeita voidaan pitää puutteellisina. Käyttäjien luoman sisällön rajoitetummalla näkyvyydellä taas on merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vaiku-tuksia yhteiskuntaan. DSM-direktiivissä myönteistä on kannustaminen tekijänoikeuden laajempaan hallinnointiin, jolloin tulot ovat helpommin kohdennettavissa tekijöille. DSM-direktiivin toimivuus digitaalista sisällön jakoa sääntelevänä direktiivinä tuleekin viime kädessä riippumaan pitkälti kansal-lisesta voimaansaattamisesta ja siitä, kuinka eri intressiryhmät onnistuvat DSM-direktiivin 17(10) artiklan mukaisissa vuoropuheluissaan. Tulkinnanvaraisia käsitteiden tulkintakäytäntö tulee muotoutumaan toimialakohtaisesti kehitettäessä parhaita käytäntöjä. Tämä luo mark-kinoille varmuutta ja käytäntöjä niin käyttäjien, alustojen kuin oikeudenhaltijoidenkin intressien tasapainottamiseksi.

Rikosasioissa todistavia henkilöitä saatetaan uhkailla, jotta nämä eivät todistajankertomuksessaan kertoisi oikeudenkäynnin osapuolelle haitallisia seikkoja. Tällaisia seikkoja kertoneisiin saatetaan myös kohdistaa kostotoimenpiteitä. Hallituksen esityksessä 46/2014 ratkaisuksi ehdotetaan todistelun sallimista niin, ettei syytetty saisi tietää todistajan henkilöllisyyttä, eli nk. anonyymiä todistelua. Ehdotusta perustellaan keinona suojella todistajia kostotoimenpiteiltä sekä yleisemmin edistää rikosvastuun toteutumista. Tutkielmassa tätä ehdotusta tarkastellaan rikosoikeuden tehtävien ja niihin liittyvien, joskus vastakkaisten intressien näkökulmasta. Rikosprosessissa samoin kuin prosessilakeja säädettäessä on otettava huomioon eri suuntiin vaikuttavia intressejä. Rikosprosessin tehtävä on selvittää tapahtunut rikos ja mahdollistaa siihen syyllistyneiden rankaiseminen. Näin rikosprosessi osaltaan edistää rikosoikeusjärjestelmän erityis- ja yleisestävien tehtävien toteutumista. Samanaikaisesti on huolehdittava asianosaisten, erityisesti syytetyn oikeusturvasta ja perusoikeuksista. Anonyymin todistelun hyväksyttävyyttä pohdittaessa on otettava huomioon nämä molemmat, joskus vastakkaiset intressit: jos syytetty tai tämän puolesta toimivat tahot uhkailevat todistajaa, tämä ei välttämättä uskalla kertoa havainnoistaan oikeudenkäynnissä, ja näytön puutteen vuoksi vaaralliset rikolliset saattavat päästä vapaiksi. Toisaalta todistajalla saattaa olla piilotettuja motiiveja, joiden vuoksi hän valehtelee todistajankertomuksessaan. Jos syytetty ei tiedä, kuka todistaja on, puolustuksen on hyvin vaikea kyseenalaistaa tällaisen todistajan uskottavuus. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa syyttömän henkilön tuomitsemiseen. Anonyymiin todisteluun liittyy näin ollen konflikti rikosvastuun toteuttamisen ja syytetyn oikeusturvan välillä. Lisäksi on otettava huomioon todistajan perusoikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen, mikä voi luoda kollision syytetyn ja todistajan perusoikeuksien välille. Nämä jännitteet kuvastuvat myös hallituksen esityksessä. Tutkielman tavoitteena tarkastella hallituksen esitystä erityisesti perusoikeuksien näkökulmasta ja muodostaa käsitys siitä, onko anonyymi todistelu hyvä keino pyrkiä ratkaisemaan rikostorjunnan intressien, syytetyn oikeuksien ja todistajan oikeuksien välinen mahdollinen konflikti, ja jos on, millainen toteutusmuoto olisi paras tähän tarkoitukseen. Lähestymistapana on vertailla Suomen lakiesitystä Norjassa ja Tanskassa voimassa oleviin anonyymiä todistelua koskeviin sääntelyratkaisuihin, jotta nähdään, millä eri tavoin anonyymi todistelu voidaan toteuttaa ja miten nämä toteutustavat ottavat huomioon perusoikeusnäkökulman. Vertailun tarkoituksena on muiden maiden sääntelyratkaisujen tarkastelun kautta tuoda näkökulmia siihen, miten anonyymiin todisteluun liittyviä, keskenään konfliktissa olevia näkökohtia voidaan pyrkiä sovittamaan yhteen, ja lopuksi pohtia, voisiko Suomen lakiesitystä parantaa Norjan ja Tanskan mallien mukaan. Tutkielman lopuksi arvioidaan anonyymiin todisteluun liittyviä periaatteellisia kysymyksiä rikosprosessin funktioiden kannalta irrallaan mistään yksittäisestä toteutusmallista.

Inom processrätten finns strikta regler för rättegångar i brottmål. Enligt 50 § 2 mom. i lagen om tillsynen över arbetarskyddet och om arbetarskyddssamarbete på arbetsplatsen, tillsynslagen (44/2006), får arbetarskyddsmyndigheten närvara och yttra sig då ärenden inom dess kompetensområde behandlas. I dessa fall saknas klara spelregler. Avhandlingen behandlar arbetarskyddsmyndighetens roll i straffprocessen med tyngdpunkt på rättegången. Det naturliga exemplet är hur arbetarskyddsbrott behandlas i rätten. Arbetarskyddsmyndigheten är en statlig myndighet vars uppgift är att övervaka förhållanden på arbetsplatser. Myndigheten kan vid sidan av sin egen övervakning anmäla misstänkta brott till polisen och därefter delta i straffprocessen. I avhandlingen presenteras myndighetens egen verksamhet i korthet. Deltagande i straffprocessen är en liten andel av denna. Rättegången har en tydlig funktion och ska enligt internationella bestämmelser vara rättvis. I avhandlingen problematiseras rättssalens joker, det vill säga arbetarskyddsmyndighetens oreglerade roll. Äventyras rättvisan då en myndighet med specialkunskap släpps in utan klara processregler? Ett avsnitt i avhandlingen handlar om de olika aktörerna i processen, främst åklagaren men även målsäganden, sakkunniga och vittnen. Arbetarskyddsmyndighetens roll söks genom en jämförelse med dessa andra aktörer med klart reglerade roller. Eftersom arbetarskyddsmyndighetens roll påminner mest om åklagarens ligger största tyngdpunkten på åklagaren. Arbetarskyddsmyndigheten har ett liknande objektivitetskrav som åklagaren har under åtalsprövningen. Någon partsstatus har arbetarskyddsmyndigheten dock inte under något skede av processen. I ett kapitel behandlas förvaltningsprocesser. Syftet är att hitta likheter med arbetarskyddsmyndighetens agerande i straffprocessen eftersom utgångspunkten är att en myndighet agerar lika oberoende av arbetsuppgift. Det finns andra exempel på hur expertkunskap används i rättegångar. Skattemyndigheten och miljömyndigheten har en tydligare roll än arbetarskyddsmyndigheten. I Sverige har Arbetsmiljöverket möjlighet att använda sig av sanktionsavgifter, vilket även behandlas i korthet i avhandlingen. Slutligen konstateras att arbetarskyddsmyndighetens roll inte direkt går att jämföra med någon annan aktörs. Slutsatsen är att bristen på reglering kan gagna processen eftersom expertkunskapen kan användas på ett mångsidigt sätt. Att ta upp detta ämne till diskussion i framtiden skulle göra processreglerna tydligare.

Simultaneous cross-border proceedings are a familiar, yet a troublesome, phenomenon in international commercial litigation and arbitration. The anti-suit injunction, is one of many mechanisms to tackle the dilemma of parallel proceedings. The objective of an anti-suit injunction is to refrain a party from pursuing a court or arbitration proceeding. The anti-suit injunction has, however, been described as a very aggressive approach towards resolving jurisdictional conflicts, and some even find that the mechanism should play no part at all in international commercial arbitration. Nonetheless, anti-suit injunctions are a commonly used in international arbitration. This thesis focuses on anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals (also called “arbitral anti-suit injunctions) with the aim to disrupt court proceedings in the context of international commercial arbitration. The main objective is to examine whether anti-suit injunctions are legitimate, and whether they can be used to address the problem of parallel proceedings. The topic is relevant due to the rising amount of parallel proceedings and due to the ambiguous legal basis of arbitral anti-suit injunctions. Overall, most studies have concerned court-ordered anti-suit injunctions and to a lesser degree anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals. The first research question examines whether arbitral tribunals possess the jurisdiction and powers to enjoin parallel court proceedings. There is usually no direct reference to the arbitrator’s power to issue anti-suit injunctions in legal sources and thus the legal basis for issuing anti-suit injunctions is not clear. Some commentators consider that the arbitration agreement or basic principles of international arbitration provide a sufficient basis for the issuance of anti-suit injunctions. However, most commentators approach the question of legal basis through the provisions on interim measures, since anti-suit injunctions can be regarded as a type of interim measure. Consequently, existing provisions on interim measures in the arbitration agreement, possible institutional rules and the lex arbitri must be examined. The second research question considers whether anti-suit injunctions are a useful and appropriate tool in international commercial arbitration. Anti-suit injunctions are very controversial, albeit commonly used by arbitrators. Many conceive that anti-suit injunctions unrightfully interfere with the jurisdiction of state courts and deprive the party’s right to court. Others consider anti-suit injunctions as a justified tool when a party breaches the arbitration agreement, or in situations when the party initiates a court proceeding in bad faith. The question of appropriateness is also directly linked to the issue of enforcement. In conclusion, there is no definite test for assessing the legal basis of anti-suit injunctions. The legal basis and the requirements for issuing anti-suit injunctions will vary depending on the applicable rules. Also, the appropriateness of anti-suit injunctions will have to be addressed on a case-by-case basis. Nonetheless, anti-suit injunctions must be used with caution. Even though the likelihood of having an arbitral anti-suit injunction enforced within European civil law countries is rather slim, the injunction may nevertheless have a dissuasive effect especially in combination with another remedy such as damages.

This study deals with the question of whether follow-on cartel damages claims fall within the scope of a broadly phrased arbitration clause. Common rules and principles governing the assessment of arbitration clauses have been assumed and reflected against principles of EU law. The jurisdiction of an arbitral tribunal is often based on an arbitration clause. In order for an arbitration clause to be binding, it must be valid. The regime of international arbitration has developed common rules and principles for assessing the validity of an arbitration clause. The development is a result of international regulations and model laws promulgated by international bodies and institutions. As all EU Member States are also Contracting States of the New York Convention, the provisions of the convention are reflected in legislation throughout the EU. This study divides these rules into two categories, formal and material. The focus of the study is on the material requirements, which include (i) arbitrability and (ii) scope of reference of the arbitration clause. National courts and arbitral tribunals consider these requirements when deciding on the jurisdiction of the case. Follow-on cartel damages are civil liability claims. The legal basis for follow-on cartel damages claims are found in Article 101 TFEU. The right to claim damages based on a cartel infringement forms a part of the private enforcement of EU competition law, seen to complement the public enforcement conducted by public authorities. EU law principles require an effective implementation of the rights conferred under EU law. The ECJ has stated that the principle of effective implementation may impact both procedural and substantive law. When assessing whether the material requirements of a valid arbitration clause are fulfilled under common rules and principles and national procedural law, national courts may have thus have to consider EU law, and EU competition law in particular. Despite the fact that it has only been implicitly stated by the ECJ, the arbitrability of competition law is generally acknowledged in the EU. Further, the Damages Directive explicitly states that follow-on cartel damages claims are arbitrable. From this follows that the scope of reference is the question primarily under scrutiny. There are different views on how to interpret the scope of reference. This study has divided the prevailing views into two categories: (i) the Inclusive and (ii) the Exclusive view. The Inclusive view pushes for a strong party autonomy, whereas the Exclusive view puts its emphasis on the foreseeability of follow-on damages claims and a narrow interpretation of the arbitration clause. EU law has not interfered with the common rules and principles for the assessment of the scope of reference. In fact, EU regulations regarding rules of jurisdiction exempt arbitration. Although the EU legislator does not in principle have general competence to regulate the civil proceedings of the Member States, the ECJ was asked to address the issue of whether a broadly phrased arbitration clause cover follow-on cartel damages claims. In its ruling the ECJ referred to a "lack of information" and only considered the scope of reference with respect to jurisdiction clauses governed under the Brussels I Regulation. The ECJ stated that the follow-on damages claims arising from competition law infringements were not within the scope of the jurisdiction clause, as they were not foreseeable. The ruling thus implicitly raised several questions regarding arbitration clauses. This study argues that an interpretation by analogy of the foreseeability requirement cannot be excluded. Further, a by-analogy interpretation may have consequences related to how arbitration clauses are drafted in the future. Additionally, this study argues that the principle of effectiveness of EU law may have an impact on the assessment of arbitration clauses. Finally, this study consists of a de lege ferenda discussion regarding whether the EU should set standards for the assessment of broadly phrased arbitration clauses. The suggestion is based on a recent legislative proposal from the US.

Oikeudenkäynnin tavoitteena on oikeudenmukainen ratkaisu, joka perustuu totuudelle. Sen tapahtumainkulun selvittämistä tuomion perustaksi, jonka johdosta osapuolet ovat käsittelyyn päätyneet, kutsutaan todisteluksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan siviiliprosessin ja todistelun viimeaikaisia uudistuksia sekä uudistetun sääntelyn mukaista asiakirjojen disclosure-menettelyä ja editiovelvollisuutta. Editiovelvollisuudella tarkoitetaan asiakirjan esittämisvelvollisuutta. Editionvelvollisuuden tehtävistä vastaa englantilaisessa lainsäädännössä disclosure-menettely. Editiovelvollisuudesta ja disclosure-menettelystä säädetään laissa, jotta asianosainen voi saada haltuunsa toisella olevan todisteen oikeudenkäyntiä varten. Mahdollisuutta hankkia toisen hallussa olevia todisteita on pidetty osana riita-asioiden oikeudenmukaista menettelyä. Sen on katsottu edesauttavan oikeudenkäynnin tarkkuutta ja siten osapuolten kokemusta oikeudenkäynnin reiluudesta. Järjestelmän, joka tähtää toisen hallussa olevien todisteiden hankkimiseen, on esitetty tukevan myös ulkopuolisten käsitystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, ehkäisevän yllätyksellisiä oikeudenkäyntejä ja edistävän sovintojen syntyä. Lisäksi on katsottu, että todisteiden hankintaan tarkoitettu järjestelmä voi olla edellytys Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiselle. Tutkielmassa ei ole kyse klassisesta oikeusvertailevasta tutkimuksesta, vaikka tutkimuskohde mikro-tason funktionalistiseen oikeusvertailuun viittaakin. Kansallisen ja ulkomaisen lain tarkastelulla rinnakkain on tavoiteltu lainsäädäntöjen ominaispiirteiden hahmottamista sekä sääntelyn itsestään selvinä pidettyjen rakenteiden paljastamista ja niiden altistamista kritiikille. Päämääränä ei siten ole oikeusjärjestysten keskinäisten erojen syväluotaava analyysi, vaan oikeusdogmaattinen tutkimus uudistetun sääntelyn mukaisista disclosure- ja editiomenettelyistä. Tutkielmassa on myös haluttu hahmottaa lakiuudistusten tavoitteet ylittäviä vaikutuksia ja sitä, miten lain uudistaminen saattaa johtaa arvaamattomiinkin oikeustilan muutoksiin. Tavoitteen saavuttamista palvelee editio- ja disclosure-menettelyjen tarkastelu konkreettisina esimerkkeinä abstraktien lainsäädäntöuudistusten vaikutuksista. Editiovelvollisuus tai disclosure-menettely eivät olleet tarkasteltujen lainsäädäntöuudistusten keskiössä, mutta uudistusten vaikutukset ulottuivat niihin kiistatta. Suomen lainsäädännön osalta perehdytään 1.1.2016 voimaanastuneisiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeviin uudistuksiin. Englannin siviiliprosessin osalta tarkastellaan niin kutsuttuja Woolf ja Jackson -uudistuksia vuosilta 1999 ja 2013. Englannissa siviiliprosessin uudistuksella tavoiteltiin kokonaisvaltaista murrosta oikeudenkäyntikulttuurissa. Riitaprosessin on katsottava ottaneen uudistusten tavoitteiden mukaisesti askeleen adversiaalisesta menettelystä kohti tuomioistuinvetoisempaa siviiliprosessia. Keskeisimpinä uudistuksen tavoitteina oli oikeudenkäyntikulujen kohtuullistaminen, menettelyn selkiyttäminen ja käsittelyaikojen supistaminen. Kulujen leikkaamisen nimissä disclosure-menettelyn sääntelyä muokattiin huomattavasti aiemmasta. Uudistusten voidaan katsoa johtaneen suppeampaan disclosure-menettelyyn erityisesti intressiltään vähäisemmissä asioissa ja kasvattaneen tuomioistuimen harkintavaltaa kautta linjan. Intressin perusteella portaittain laajenevan disclosure-menettelyn voidaan esittää osaltaan elitisöivän englantilaista riitaprosessia. Menettelyn supistaminen intressiltään vähäisemmissä asioissa vaikuttaa lisäksi uudistuksen tavoitteisiin nähden epäjohdonmukaiselta. Disclosure-menettelystä aiheutuvien kustannusten kannalta uudistusten vaikutusten on katsottava jääneen lopulta maltillisiksi. Uudistusten jälkeinenkin sääntely asettaa riita-asian osapuolille laajan velvollisuuden ilmoittaa tiedossaan olevasta todistusaineistosta. Koska disclosure-menettelyn ilmoitusvelvollisuuden piirissä on myös osapuolille itselleen haitallinen aineisto, oikeudenkäynnin osapuolet ovat ikään kuin yhteisvastuussa todistelun materiaalisesta oikeellisuudesta. Perusteltua lienee kuitenkin suhtautua epäilevästi osapuolten kykyyn ja halukkuuteen arvioida objektiivisesti todistusaineiston relevanssi. Vastuu todisteiden hankkimisesta kuuluu suomalaisessa riitaprosessissa myös uudistetun lainsäädännön nojalla selkeästi sille, joka haluaa todisteisiin vedota. Lainsäätäjä ei todistelua uudistaessaan puuttunut editiovelvollisuuden ongelmakohdaksi miellettyyn tiukkaan yksilöintivelvoitteeseen editiomääräyksen edellytyksenä, eikä lainvalmistelussa annettu editiomenettelyä systematisoivia kannanottoja. Uudistuksen jälkeinen lainsäädäntö ei tunne aineellisoikeudellista editiovelvollisuutta, eli perinteinen dikotomia aineellisoikeudelliseen ja prosessuaaliseen editiovelvollisuuteen poistui. Editiovelvollisuuden supistumisen myötä välimatka prosessuaalisen ja aineellisen totuuden välillä näyttäisi jonkin verran kasvaneen. Lisäksi edition tiukkoja edellytyksiä voidaan pitää osapuolten positiiviseen totuusvelvollisuuteen nähden ristiriitaisina. Suomalainen oikeusjärjestys tulee välillisesti asettaneeksi oikeudenkäynnin lopputuloksen aineellisen oikeellisuuden riippuvaiseksi siitä satunnaisesta seikasta, tietävätkö osapuolet asian kannalta relevantista, toisen hallussa olevasta aineistosta.

Oikeuden saatavuutta tarkasteleva tutkielmani käsittelee asianajajan palkkiota, joka on riippuvainen oikeudenkäynnin lopputuloksesta. Tarkemmin määriteltynä tarkastelussa ovat asianajajan tulospalkkioiden joukkoon luettava bonuspalkkio. Tutkielman ensimmäisessä osassa selvitetään, onko palkkio Suomessa voimassa olevan oikeuden mukaan sallittu palkkioperuste. Tämän osalta tutkielmassa tullaa johtopäätökseen, jonka mukaan bonuspalkkio sallittu. Sen etuna on parempi oikeuden saatavuus. Tutkielman toisessa vaiheessa selvittään palkkion kykyä laskea taloudellista prosessikynnystä käytännössä. Koska tähän kynnykseen liittyy erottamattomana osana tieto oikeudenkäynnin kulujen lopullisesta jakautumisesta oikeudenkäynnin osapuolten kesken, tarkastellaan erityisesti palkkion suhtautumista täydenkorvauksen periaatteeseen. Tutkielmassa selviää, että asianajajan palkkio voi olla samaan aikaan kohtuullinen suhteessa asiakkaaseen, mutta kohtuuton suhteessa hävinneeseen vastapuoleen. Näin ollen tutkielman puitteissa suoritettaan kaksi toisiaan lähellä olevaa, mutta erillistä kohtuullisuusarviota. Laskelmien kautta päädytään antamaan arvioituja raja-arvoja bonuksen suuruudelle, joita voidaan pitää kohtuullisina suhteessa asiakkaaseen. Tällöin tapauksen menestymisen todennäköisyys ratkaisee sen, missä suhteessa palkkion korotusosuuden tulee olla palkkion perusosaan nähden. Asiakkaan oikeuden saatavuus paranee eniten, mikäli palkkio lukeutuu kokonaisuudessaan täyden korvauksen periaatteen mukaisiin kuluihin. Tästä perusteella bonuspalkkion tehokkaan toimivuuden edellytyksenä todetaan olevan sosiaalisen kulusäännön soveltaminen palkkioperustetta käyttäneen hyväksi. Oikeudenkäyntiä harkitsevalle asiakkaalle on ensiarvoisen tärkeää voida luottaa etukäteen siihen, että osapuolten asema tullaan huomioimaan myös täyden korvauksen periaatteen soveltamisessa. Tällä hetkellä vahvan vastapuolen velvollisuus korvata heikon osapuolen käyttämä bonuspalkkio ei ole tarpeeksi selvä, jotta bonuspalkkio parantaisi oikeuden saatavuutta tehokkaimmin.