Browsing by Title

Loisten vaikutus isäntäpopulaatioihin ja isäntäyksilöiden elinkiertoon vaihtelee isäntä–lois-suhteittain. Loisten leviämistä ja vaikutuksia isäntäpopulaatioissa on kuvattu erilaisilla matemaattisilla malleilla, joissa on keskitytty joihinkin loisen yleistymisen kannalta olennaisiksi arvioituihin tekijöihin, kuten loisen transmissioon ja isäntien kuolleisuuteen, syntyvyyteen ja vastustuskykyyn. Mallien taustaoletukset ja painotukset vaihtelevat. Isäntä–lois-suhteiden muodostumisen taustalla onkin monia vaihtoehtoja tai syitä, joita on hyvä selvittää. Isäntä–lois-suhteiden muodostumista ja loisen leviämistä voidaan tarkastella myös ohjelmallisesti esimerkiksi simulaatioilla, joilla voidaan selvittää eri tekijöiden tai parametrien arvojen vaikutusta loisintaan. Simulaatio voi mallintaa loisintaa isäntäpopulaation tasolla ja kuvata tartunnan leviämistä isäntäpopulaatiossa eri hetkinä. Se voi mallintaa loisintaa myös yksilötasolla, jolloin siinä voidaan huomioida eri tavoin yksilöön liittyviä ominaisuuksia, kuten yksilön liikkumista tai parinvalintaa. Tällaisten isäntäpopulaation ja loispopulaation yksilöiden suhteita, sijainteja ja tilanteita eri hetkillä mallintavien ohjelmien suunnittelun tueksi on hyödyllistä luoda käsitteellinen malli, joka kuvaa loisintaa yksilötasolta lähtien samalla selventäen isäntien ja loisten ominaisuuksia ja loisintaan liittyviä vuorovaikutussuhteita. Tutkimuksen tavoitteena olikin luoda loisintasuhteita yleisesti kuvaava käsitteellinen malli. Tutkimuksen aineisto muodostui loisinnan biologiasta ja siihen kytkeytyvistä ilmiöistä. UML-mallinnuskieltä (Unified Modeling Language) käytetään yleisesti oliopohjaisten ohjelmistojen suunnittelussa ja järjestelmien kuvauksessa. Loisintaakin voi tarkastella isäntien ja loisten välisenä järjestelmänä, jossa loisinnan osapuolet ovat olioita. Menetelmänä käytinkin UML-luokkakaavioita. Tutkimus selvittää isäntä–lois-suhteiden olennaisia piirteitä ja muodostaa niiden pohjalta loisintaa yksilötasolla yleisesti kuvaavan UML-luokkakaavion. Osoittautui, että ’tavanomaisen’ loisinnan, jossa loinen elää kiinni isännässään hyödyntäen sitä ravintolähteenään, sekä kleptoparasitismin tai sosiaalisen loisinnan yhdistäminen samaan UML-luokkakaaviomalliin saattaa johtaa tulkinnallisiin epäselvyyksiin. Osoittautui myös, että isäntä–lois-suhteisiin liittyy erilaisia vuorovaikutuksia ja ilmiöitä esimerkiksi loishyökkäysten torjunnan osalta. UML-luokkakaaviomallista jäi pois muun muassa isännän loisintaa ehkäisevä käyttäytyminen, jotta mallin rakenne säilyi selkeänä. Isäntä–lois-suhteisiin liittyvät myös eliöiden liikkuminen ja lisääntyminen, jotka vaihtelevat lajeittain ja kehitysvaiheittain. Niitä voi tarkastella omina malleinaan, jotka kytkeytyvät loisinnan osapuoliin tai niiden kehitysvaiheisiin. Loisinnan osapuolten suhteisiin liittyy koevoluutiokin. Nopeasti ja runsaasti lisääntyvillä ja muuntuvilla mikroloisilla evoluutio voi olla nopeaa. Kuitenkin evoluutiota tarkasteltaessa pitäisi tietää, mitä mallinnetaan ja mitä rajoituksia evoluution mallinnukseen sisältyy. UML-luokkakaaviossa ei mallinnettukaan evoluutiota, vaan se vaatisi tarkempaa analyysia.

Panssarisiimalevät ovat suuri, morfologisesti ja ekologisesti monimuotoinen kasviplanktonryhmä.Panssarisiimalevien tuntemus on painottunut suurikokoisiin, yhteyttäviin ja laboratoriossa kasvatettaviin lajeihin, jaerityisesti pienten hetero- ja miksotrofisten panssarisiimalevien monimuotoisuus tunnetaan puutteellisesti. Itämerion maantieteellisesti ja ekologisesti eristynyt merialue. Panssarisiimalevien suhteellinen osuus Itämerenkasviplanktonista on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tunnistamisen vaikeuden vuoksi Itämerenkasviplanktonseurannoissa pienikokoiset panssarisiimalevät kuitenkin usein sivuutetaan tai niitä käsitellään yhtenä,vain lahkotasolle määriteltynä ryhmänä. Pfiesteriaceae-heimon lajit ja Karlodinium veneficum ovat pienikokoisiahetero- ja miksotrofisia, mahdollisesti toksisia, haitallisia leväesiintymiä muodostavia panssarisiimaleviä. Näistäpanssarisiimalevistä ei ole vahvistettuja havaintoja Itämerestä. Lajeja pidetään kosmopoliittisina ja niidenasettuminen Itämeren murtoveteen on mahdollista. Tutkimukseni tavoite on selvittää pienikokoisten (alle 20 μm)panssarisiimalevien monimuotoisuutta Itämeressä ja arvioida näiden panssarisiimaleväkantojen suhdetta kantojenmuilta merialueilta eristettyihin lajitovereihin. Aineisto kerättiin Hankoniemen itäpuolelta Tvärminnen eläintieteellisen aseman läheisyydestä ja AhvenanmaanFöglöstä matalista ja suojaisista lahdelmista. Vesinäytteistä eristettiin kuoppalevylle valomikroskoopin avullapieniä (alle 20 μm) panssarisiimaleviä puhdasviljelmiä varten. Menestyksellisesti eristettyjäpanssarisiimaleväkantoja kasvatettiin Itämeren murtoveteen valmistetussa f/2-Si-kasvatusliuoksessa. Tiheiksikasvaneista soluviljelmistä eristin DNAn ja selvitin kantojen suku- ja lajitason identiteetin sekvensoimallaribosomaalisen DNAn SSU-, LSU- ja ITS-alueet. Tutkimuksessa luotujen sekvenssien ja GenBank-tietokannastaladattujen sekvenssien avulla laskin aineistosta neljä fylogeneettistä puuta. Kuvasin havaitut lajit morfologisestipyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Toksisuusanalyysejä varten suodatin panssarisiimaleväkannoista näytteetlasikuitusuodattimille, jotka lähetettiin tutkittaviksi Yhdysvaltoihin. Tutkimuksessa eristetyistä 512 panssarisiimalevästä 100 kantaa jakautui kuoppalevyillä. Lopullisiin analyyseihinvalikoitui 12 kantaa. Fylogeneettisten ja morfologisten analyysien perusteella Itämerestä eristetyt kannat kuuluvatCryptoperidiniopsis brodyi-, K. veneficum- ja Pfiesteria piscicida-lajeihin. Itämeren K. veneficum -kantojen eitässä tutkimuksessa havaittu tuottavan karlotoksiineja. Itämerestä eristetyt C.brodyi-, K.veneficum- ja P.piscicida-kannat eivät eroa geneettisesti tai morfologisestimuilta merialueilta eristetyistä lajitovereistaan. Taustalla voi olla jatkuva geenivirta lajien eri populaatioidenvälillä. On myös mahdollista, että ribosomaalinen DNA on liian konservatiivinen alue kuvastamaan lajinsisäistävaihtelua. K. veneficum ja P. piscicida voivat tuottaa toksiineja ja muodostaa haitallisia leväesiintymiä. Vaikkatässä tutkimuksessa toksiinituotantoa ei havaittu, luonnonpopulaatiot voivat sisältää toksisuusfenotyypiltäänerilaisia kantoja, ja haitallisten leväesiintymien seurannan ja ennakoinnin kannalta tulisikin selvittää mahdollisestitoksiineja tuottavien kantojen esiintymistä Itämeressä. Suurin osa tutkimuksessa eristetyistä panssarisiimalevistä eimenestynyt laboratorio-olosuhteissa. Tutkimuksessa havaitut lajit eivät siis todennäköisesti edusta Itämerenpienikokoisten panssarisiimalevien koko monimuotoisuutta. Panssarisiimaleviin kohdistettu ympäristönäytteidensekvensointi eristyneessä ja vesimassoiltaan kerrostuneessa Itämeressä voisikin tuottaa lisätietoa niinpanssarisiimalevien monimuotoisuudesta yleensä kuin niiden erityispiirteistä Itämeressä.

Lakes play a significant role in the carbon cycle, as they transport, modify, sequester and bury carbon. Climate has direct and indirect impacts on the carbon cycle of lakes. Small, shallow lakes in the northern boreal region are particularly sensitive to climate variability. By studying organic carbon accumulation and quality in lake sediments, and by comparing them to the Holocene climate reconstructions, we can deepen our understanding of the processes affecting carbon sedimentation, evaluate the current and future changes, and separate the on-going climate warming and other anthropogenic factors from natural ones. In this study, we examine carbon accumulation and quality during the Holocene in four lakes in one northern boreal catchment area. Sediment organic carbon content, accumulation rate, C/N-ratio, and d13C were measured and compared to each other as well as to the lake and drainage characteristics and temperature reconstructions. Temperature explained some of the variation in carbon accumulation and quality, in part the variability was attributed to the lake and drainage characteristics.

According to The Finnish Act on Water Resource Management, the ecological status of Finnish streams and lakes have to be monitored and assessed based on the severity of human impact on biota. The ecological assessment of freshwaters is based on comparing the impacted ecosystems with those freshwater ecosystems of a nearly intact state. The Finnish Act on Water Resource Management is based on the European Union Water Framework Directive, or WFD. Macrophytes (aquatic bryophytes, macroalgae, and vascular plants) are used as an element in freshwater assessment. In Finland, the used of macrophytes have been long established along with other organism groups in ecological assessment of lakes, but macrophytes have not yet been used extensively in ecological assessment of rivers. A rough method has been developed, but further study and improvement needs to be made before reliable ecological assessments using river macrophytes can be done. Currently, there is a great need for a uniform method for river assessment using macrophytes. In Finland, the ecological state of freshwaters is classified by using biological metrics based on the abundance and variety of different organism groups. The biological metrics are converted to a scale of 0-1 into a so-called Ecological Quality Ratio (EQR) in order to be able to compare their results. Suitable biological metrics have been studied in Finland, and so far, the Percent Model Affinity (PMA) and Observed-to-Expected-taxa index (O/E-taxa index) have proven to be promising. Both metrics have been observed to explain human impact in the catchment and changes in water quality. These metrics are hence used in this thesis. The variety and abundance of freshwater macrophytes was studied according to the rough method developed at the Finnish Environment Institute (SYKE) in 2008. In this thesis, the objective was to study how the results of the biological metrics varied between different river parts of Mätäjoki. The EQR and biological metrics results obtained earlier from diatoms and benthic invertebrates were also compared with the results obtained with macrophytes in the same river parts. A possible link to the results of the River Habitat Survey (RHS) and riverbank vegetation was also studied. The biological metrics used in this thesis are based on using reference sites (sites in natural condition) to assess the ecological condition of the studied sites. Data collected for the MaaMet-survey by the Finnish Environment Institute formed the reference conditions. The reference sites included were as pristine as possible. The field method consisted of gathering macrophyte data from two 50-metre-long adjacent river parts: a riffle and a pool. A total of 18 rivers and pools were included, forming 9 river-pool pairs. The riverbank vegetation was studied on the banks of the pools. In this thesis, we observed significant variation in both the biological metrics results and EQR results. The results of the biological metrics were surprisingly low, indicating a possibly bad ecological condition. The mean of EQR results using combined data, bryophyte data and vascular plant data were found to be very similar. The EQR results using macrophyte data were considerably lower than the EQR results of the diatom and benthic invertebrate data. Macrophytes thus indicated a possibly inferior ecological state than diatoms and benthic invertebrates. The species richness of Mätäjoki was found to be considerably lower than that of the reference sites. The surprising results may indicate shortcomings in the rough river macrophyte method. The small size of the reference condition data and issues in the national Finnish river classification system may also be responsible for some of the results. Low EQR results, indicating low ecological state, may be a result from the impaired ecological state of Mätäjoki due to human impact. Moreover, the ecological assessment of urban rivers based on biota has in some studies produced unreliable results on other organism groups. The results show that biological metric values show a large variation between river parts. This must be taken into consideration in the development of the river macrophyte method and in choosing the sampling sites of studied rivers.

The purpose of this Master's thesis is to examine and analyse contradictions typical to many environmental questions and to bring forth the thinking underlying them. The thesis explores how the contradictions are perceived and examines them with the concept of paradigm. Paradigm is defined as a mental model through which the world is seen. Two specific paradigms, exclusive and inclusive paradigm, are identified and conceptualised in environmental thinking and analysed via two case-studies. The aim is to improve understanding of environmental contradictions and conflicts and to find ways to tackle them with paradigmatic level of thinking. The objectives of the thesis are first, to develop theoretical tools to ease comprehensive understanding of contradictions, and second, to enable examination of dichotomies and polarized juxtapositions. The research approach is holistic, and the analytical process applies philosophical methods of problematization, explication and argumentation. Other methodological tools utilized include hermeneutic thinking and abductive reasoning. The case-studies in focus are the human perception of inclusion with nature and the human-wolf conflict in Finland. In the human-wolf conflict case-study content analysis is also applied. The thesis first presents the concepts of opposite and contradiction and examines how they are approached in the Western philosophical tradition. The special focus is on the differences between the logics and the dialectics traditions regarding exclusive and inclusive thinking. The logical laws of non-contradiction and excluded middle and dialectical thinking are the key elements of the theoretical framework. Based on these elements two cognitive models are built: a) a seven-point model that describes the process of neutral opposites turning to problematic contradictions, and b) a four-field sub-paradigm model, which enables examination of contradictions via four different sub-paradigms (atomistic dualism, atomistic pluralism, holistic dualism and holistic pluralism). The models are applied to the two case-studies. The first case-study of human perception of inclusion with nature deals with the human-nature relationship, i.e. to what extent human is perceived to be a part of nature or separate of it. The seven-point model shows how human and nature are separated from each other and perceived as polar opposites at conceptual level in Western thinking. The sub-paradigm model illustrates four alternative ways, exclusive and inclusive, to see the human-nature relationship. In conclusion, juxtaposition of human and nature is shown to result from logical misconception combined with exclusive thinking. Instead of being detached from nature, human is fully dependent on it. The second case-study of the human-wolf conflict in Finland is a classic wicked problem: a complex, multi-stakeholder issue, solving of which requires holistic understanding. The human-wolf conflict is examined utilising both previous academic literature and news and magazine articles on the case. The purpose of this case-study is to offer an illustrative example and to show in a more concrete way the significance of inclusive and exclusive paradigm to the understanding of such environmental conflicts. It is suggested that the polarized situation of the human-wolf conflict could be unraveled by applying the models built in this thesis. Specifically, the inclusive paradigm could have a central role in resolving the conflict. The last section of the thesis discusses why it is important to distinguish what kind of contradiction is at hand and what kind of paradigms they are seen through: paradigms always shape the way the contradictions are seen. It's important to recognise the situations where the two different paradigms should be used. Inclusive paradigm suits to seeking comprehensive understanding to complex problems. Exclusive paradigm on the other hand can help with concrete solutions and decisions. Inclusive and exclusive paradigms themselves form contrary opposites, and should therefore be understood dialectically. The thesis introduces a concept of meta-dialectics emphasising balanced application of the two paradigms in a case- and context-specific manner. Further research could include applications of the models built in this thesis to different environmental cases, investigating in further detail what kind of issues and conflicts would need more inclusive or exclusive thinking. Finally, further development of comprehensive and holistic research methodologies would be highly needed in our increasingly complex world.

Climate change and its unparalleled and irreversible effects to natural and human systems initiate a need to take immediate action to develop effective measures for climate change adaptation. Both climate change impacts and responses to climate change are found to further aggravate the division between winners and losers that is already present in the pre-existing patterns of development. This is while previous research has found explicit concern for justice to be limited at the urban level. This study seeks to examine urban climate change adaptation strategies critically from the perspective of climate justice to contribute to the understanding of how justice can be identified and advocated for in practice. Justice is conceptualised with four justice dimensions encompassing recognitional, distributive, procedural, and restorative justice dimensions. An Adaptation Justice Index is applied to policy documents to perform a qualitative content analysis. In addition, a literature review is utilised to explore the representations of justice present in the adaptation strategies of eight leading city-level climate change adaptors. Results from the analysis show that on average, procedural justice dimension is the most highlighted among the four dimensions, while restorative justice is the least emphasised. The cities performed the best in allocating responsibilities related to adaptation and in enabling participation in the implementation phase. Strategies frequently emphasise vulnerable people and acknowledge the aim to advance equity and just outcomes with adaptation initiatives. The initiatives described in the strategies, however, seem generally to be insufficient to realise these outcomes. Measures to include the perspectives of vulnerable individuals and communities are found to require improvement to promote empowerment of disadvantaged people for climate justice. The impacts of adaptation measures ought to be scrutinised in more detail to recognise the losses borne by the most disadvantaged in society and to make amends for injustices taking place in the context of climate change and adaptation practice. In conclusion, more research is in order to shed further light to the extent climate justice is accounted for in adaptation practice, especially in the context of the Global South.

Limasienet (Myxomycota) ovat aitoameeboihin (Amoebozoa) kuuluvia, aitotumaisia eliöitä, joiden elinkierrossa vuorottelevat yksisoluinen, yleensä haploidi ameeba- ja kenosyyttinen, diploidi limakkovaihe. Limasieniä tunnetaan noin 1000 lajia, joista Suomessa on tavattu reilut 200. Lajimonimuotoisuus on suurinta metsissä mm. karikkeessa, lahopuussa ja elävien puiden kaarnalla. Suurimman osan elämästään ne viettävät joko lepovaiheina (esim. itiöinä tai sklerootioina) tai ameeboina. Limakko kehittyy tavallisesti ameebojen pariutuessa, ja se kykenee liikkumaan hitaasti elinalustallaan etsien ravinnokseen mm. bakteereja ja sieni-itiöitä. Sopivissa olosuhteissa limakko muuttuu kokonaisuudessaan itiöpesäkkeiksi, joissa syntyvät meioottiset itiöt. Kaarnalimasienet ovat sopeutuneet viemään koko elinkiertonsa läpi elävien puiden kaarnalla. Niiden lepoasteet kestävät kasvualustalleen tyypillisiä ääreviä ja nopeasti vaihtuvia kosteus- ja lämpöoloja. Elinkierto ja limakkovaihe ovat yleensä nopeita ja limakot sekä itiöpesäkkeet pienikokoisia, tuskin silmin havaittavia. Ehdottomien kaarnalajien lisäksi kaarnalla elää myös joukko laaja-alaisempia ja opportunistisia lajeja. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin kaarnalimasienten lajistoa 15 yleisellä, Suomessa luonnonvaraisena esiintyvällä puulajilla ja neljällä eri kasvillisuusvyöhykkeellä (boreaalisen vyöhykkeen alavyöhykkeellä). Tavoitteena oli selvittää lajiston lisäksi, onko eri isäntäpuulajien tai vyöhykkeiden välillä eroja limasienilajistossa. Kaarnanäytteitä kerättiin yhteensä 196 puuyksilöstä (yksi näyte/yksilö) hemi-, etelä- ja pohjoisboreaaliselta sekä orohemiarktiselta vyöhykkeeltä. Näytteistä kasvatettiin limasieniä kosteakammioviljelmissä, ja itiöpesäkkeitä tuottaneet lajit tunnistettiin ja valokuvattiin. Puulajien ja vyöhykkeiden eroja tutkittiin tilastollisin menetelmin. Lisäksi mitattiin ja tutkittiin kaarnan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutusta limasienilajistoon. Kaarnanäytteistä 65 % tuotti limasienten itiöpesäkkeitä. Tutkituilta 15 puulajilta löytyi yhteensä 23 tunnistettua limasienilajia, joista kaksi hapsista (suku Echinostelium) havaittiin nyt Suomessa ensi kertaa. Yhden puulajin limasienilajien lukumäärä vaihteli välillä 1-9 ja vyöhykkeittäin 1-19. Sekä puulajien että vyöhykkeiden välillä havaittiin merkitseviä eroja, eli ainakin osa limasienilajeista vaikuttaa suosivan tiettyjä isäntäpuulajeja tai lajiryhmiä (esim. havu- tai lehtipuita) ja painottuvan levinneisyydeltään maan etelä- tai pohjoisosiin. Toisaalta muutamaa limasienilajia esiintyi hyvin laajalti eri puilla ja alueilla. Kasvualustan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutukset lajistoon eivät olleet yksiselitteisiä. Tutkimustulosten perusteella limasienet ovat sienten ja jäkälien tavoin hyvin yleinen osa kaarnan mikrobistoa, eikä niiden esiintyminen eri puulajeilla tai kasvillisuusvyöhykkeillä ole täysin satunnaista. Tulokset tukivat useiden aiempien tutkimusten tuloksia kaarnalimasienten puulaji- ja aluespesifisyydestä. Edellä kuvattu tutkimus oli puulajien osalta laajin tähän mennessä tehty selvitys Suomen kaarnalimasienistä.

Rakentamisen materiaalivirtoja eli luonnonvarojen kulutusta on tutkittu Suomessa aikaisemmin vain vähän. Tämän vuoksi oli tarvetta saada lisää tutkimustietoa aiheesta. Tutkimuksen kohteiksi valittiin kaksi Helsingin yliopiston rakennusta: Physicum ja Infokeskus. Tarkoituksena oli selvittää rakennusten luonnonvarojen kulutus ja sen jakautuminen eri rakennusosien kesken, tehdä tuloksille herkkyystarkasteluja tiettyjen tekijöiden suhteen sekä esittää suosituksia siitä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun rakennuksen luonnonvarojen kulutusta halutaan vähentää. Rakennusten luonnonvarojen kulutus selvitettiin MIPS-laskentamenetelmän avulla. MIPS tulee sanoista material input per service unit eli suomeksi materiaalipanos jaettuna palvelusuoritteella. MIPS-luku ilmaisee hyödykkeen luonnonvarojen kulutuksen suhteutettuna hyödykkeestä saatavaan hyötyyn. Mitä pienempi hyödykkeen MIPS on, sitä vähemmän sen ajatellaan kuormittavan ympäristöä. MIPS-menetelmä pohjautuu ajattelutapaan, jonka mukaan ihmisen liikkeelle laittamien materiaalivirtojen suuruus määrää ensisijaisesti inhimillisen toiminnan ympäristövaikutusten suuruuden. Näin ollen ympäristönsuojelun tärkeimpänä tavoitteena on vähentää luonnonvarojen kokonaiskulutusta eli dematerialisoida inhimillistä toimintaa. Rakennuksille laskettiin neljä erilaista MIPS-lukua: abioottisten eli elottomien luonnonvarojen, bioottisten eli elollisten luonnonvarojen, veden sekä ilman kulutuksesta kertovat MIPS-luvut. Infokeskuksen MIPS-luvut olivat jokaisessa luonnonvarakategoriassa pienemmät kuin Physicumin. Kummankin rakennuksen luonnonvarojen kulutuksen muodostumisessa erottuivat kuitenkin suunnilleen samat tekijät merkityksellisimpinä. Abioottisten luonnonvarojen kulutuksen muodostumisessa merkittävimmiksi tekijöiksi nousivat sähkönkulutus, talotekniikka, louhinta / maankaivut sekä Physicumin tapauksessa lämmönkulutuskin. Bioottisten luonnonvarojen kulutus jäi hyvin pieneksi verrattuna muihin kategorioihin, ja se jakautui vain ulko- ja väliseinien välille. Veden kulutus oli puolestaan todella suurta verrattuna muihin kategorioihin, ja se aiheutui lähes täysin sähkönkulutuksesta. Ilman kulutuksen muodostumisessa lämmön- ja sähkönkulutus olivat merkittävimpiä tekijöitä. Physicumin luonnonvarojen kulutuksen määräytymisessä korostuivat käytönaikainen sähkön- ja lämmönkulutus suhteessa enemmän kuin Infokeskuksen tapauksessa. Abioottisten luonnonvarojen kulutusta voidaan vähentää esimerkiksi valitsemalla tuulivoima sähköntuotantomuodoksi tavallisen verkkosähkön ostamisen sijaan, lisäämällä uusiometallien käyttöä, rakentamalla rakennuksia, joissa ei ole maanalaista pohjakerrosta sekä pienentämällä sähkönkulutusta. Veden kulutusta voidaan vähentää vaikuttamalla sähkönkulutukseen ja tapaan, jolla sähkö tuotetaan: tässä tutkimuksessa todettiin, että jos sähkö tuotetaan tuulivoimalla, rakennuksen veden kulutus vähenee todella merkittävästi. Ilmankin kulutuksen vähentämiseksi kannattaa valita tuulivoima sähköntuotantomuodoksi sekä keskittyä pienentämään rakennuksessa käytettävän sähkön ja lämmön määrää. Abioottisten luonnonvarojen ja ilmankin kulutuksen vähentämiseksi kannattaa myös tähdätä rakennusten pitkäikäisyyteen ja rakennusosien mahdollisimman pitkiin uusimisjaksoihin.

Parental investment (PI) tarkoittaa erityisesti emon päätöstä panostaa resursseja nykyisiin jälkeläisiinsä tulevien kustannuksella. Kyseessä on optimointiongelma, jossa panostuksen pitäisi olla suurin silloin, kun saavutettavissa oleva kelpoisuushyöty on kustannuksiin nähden paras mahdollinen. Aktiivinen pesänpuolustuskäyttäytyminen on yksi tärkeimpiä PI:n muotoja. Sen on katsottu nostavan poikasten selviytymistodennäköisyyttä, mutta sisältävän toisaalta riskin emon loukkaantumisesta, eli pahimmassa tapauksessa sekä nykyisten että kaikkien tulevien jälkeläisten menettämisestä. Pesänpuolustuksen aktiivisuus kertoo siis emojen riskinottohalukkuudesta. Siihen vaikuttavista tekijöistä on esitetty lukuisia hypoteeseja, mutta yleistykset perustuvat lähinnä varpuslintututkimuksiin. Petolinnut eroavat varpuslinnuista monin tavoin – esimerkiksi sukupuolten välinen kokodimorfia on petolinnuilla suuri – ja petolintututkimusten tulokset eroavat usein muilla lajiryhmillä tehdyistä tutkimuksista. Tämän vuoksi pesänpuolustuskäyttäytymistä on syytä tutkia laajemmin muillakin lajeilla. Tutkin atrappikokeiden avulla kanahaukkanaaraiden (Accipiter gentilis) pesänpuolustuskäyttäytymistä pesäpoikasaikana eteläisellä Pohjanmaalla kesällä 2005. Huomioin pesänpuolustukseen mahdollisesti vaikuttavina tekijöinä poikueen iän, poikueen kunnon, pesinnän ajoittumisen, reviirin laadun, atrapin tyypin sekä koiraan läsnäolon. Brood value -hypoteesin mukaan nykyisiin jälkeläisiin kannattaa panostaa eniten silloin, kun niiden suhteellinen lisääntymisarvo on suuri. Vulnerability-hypoteesi taas ennustaa, että puolustuksen on oltava sitä aktiivisempaa, mitä suuremmassa vaarassa poikaset ovat. Uudempi harm to offspring -hypoteesi puolestaan laskee, että mitä kiireellisemmin emon on päästävä takaisin pesälle huolehtimaan poikasistaan, sitä aktiivisempaa pesänpuolustuksen pitäisi olla. Analysoin aineiston tilastollisesti ordinaaliregressio-menetelmällä, ja parhaaksi valittu malli selitti noin puolet puolustusaktiivisuudessa havaitusta vaihtelusta. Aktiivisuus ei noussut poikasten iän mukana, mikä on vastoin useimpia muita tutkimustuloksia. Havainto voi johtua brood value ja harm to offspring -hypoteesien mukaisten ennusteiden päinvastaisesta ja siten toisensa kumoavasta vaikutuksesta. Heikkokuntoisia poikueita puolustettiin aktiivisemmin kuin hyväkuntoisia, mikä tukee harm to offspring -hypoteesia, mutta myöhäisten poikueiden aikaisia aktiivisempaa puolustamista on vaikea selittää. Reviirin laatu ei vaikuttanut käyttäytymiseen. Vulnerability-hypoteesin mukaisesti sekä emoille että poikasille vaarallinen huuhkaja-atrappi aiheutti voimakkaammat reaktiot kuin kanahaukka-atrappi, eli pedon vaarallisuus poikasille oli tärkeämpää kuin pedon vaarallisuus emolle. Naaras oli päävastuussa pesänpuolustuksesta. Tämä ei luultavasti ole kuitenkaan käänteisen kokodimorfian syy tai seuraus, vaan työnjako johtuu siitä, että naaras viettää paljon enemmän aikaa pesällä. Koiraan läsnäolo ei vaikuttanut naaraan käyttäytymiseen. Pesänpuolustusaktiivisuus oli yleisesti ottaen melko matalaa, mutta emojen käytös vaihteli paljon yksilöllisesti. Eläinten yksilölliset käyttäytymiserot ovat viime vuosina nousseet aktiiviseksi tutkimuskohteeksi, ja on syytä epäillä, että myös tämän tutkimuksen tuloksiin vaikuttivat erot emolintujen persoonallisuudessa. Voi jopa olla, että poikueen ominaisuudet eivät suoraan vaikuta emojen käytökseen, vaan emojen yksilöllinen persoonallisuus vaikuttaa poikueen ominaisuuksiin ja sitä kautta PI:n tasoon. Mikään yksittäinen hypoteesi ei selvästi pysty selittämään kaikkia tuloksia, vaan emojen päätöksenteossa painottuvat eri tekijät eri painoarvoilla tilanteesta riippuen. Mahdollisissa jatkotutkimuksissa olisi pyrittävä selvittämään erityisesti persoonallisuuserojen vaikutusta PI:n optimointiin yleensä.

Ihmisvaikutuksen myötä maailman luonnon monimuotoisuus vähenee kiihtyvällä tahdilla. Rajallisten suojeluresurssien vuoksi lajien uhanalaisuusaste on tärkeää määrittää, jotta suojelutoimet voidaan kohdistaa eniten suojelua tarvitseviin lajeihin. Lajien uhanalaisuuden määrittämiseen käytetään yhä enenevissä määrin kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) maailmanlaajuista uhanalaisuuden luokittelumenetelmää. Luokittelumenetelmä ei sellaisenaan huomioi lajien luokitteluun liittyvää epävarmuutta, mutta Bayes-menetelmien avulla epävarmuutta voidaan esittää ja tarkastella todennäköisyysmuodossa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata IUCN:n uhanalaisuusluokittelumenetelmän logiikka ja luokittelukriteerit Bayes-verkkojen avulla ja tarkastella uhanalaisuusluokitteluun liittyvän epävarmuuden esittämistä ja sen vaikutuksia lajien luokitteluun. Bayes-verkot ovat matemaattisia, verkkokaavioiden avulla kuvattavia malleja, joiden avulla voidaan mallintaa epävarmaa tietoa todennäköisyysjakaumien avulla. Tutkimuksen myötä rakennettiin neljä erilaista eri laskentaperiaatteisiin perustuvaa IUCN:n luokittelumenetelmää kuvaavaa todennäköisyysmallia. Mallien toimivuutta tarkasteltiin haastattelemalla Suomen vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa mukana olleita eri lajityöryhmien edustajia. Asiantuntijahaastattelujen tarkoituksena oli mm. tarkastella uhanalaisiin lajeihin liittyvän epävarmuuden esittämistä mallien avulla todellisen uhanalaisuusaineiston ja asiantuntijatiedon avulla ja vertailla haastatteluissa saatavia luokittelutuloksia vuoden 2010 arvioinnin tuloksiin. Tutkimuksessa havaittiin, että uhanalaisuusluokitteluun liittyvän epävarmuuden ilmaiseminen on tärkeää ja vaikuttaa luokittelutuloksiin. Keskeinen havainto oli, että kun uhanalaisuusluokitteluun liittyvää epävarmuutta oli mahdollista ilmaista todennäköisyysmallien avulla, luokiteltavien lajien uhanalaisuusluokka muuttui useissa tapauksissa. Kaikissa näissä tapauksissa muutos oli luokan nouseminen aiempaa uhanalaisemmaksi. Epävarmuuden ilmaisemisen tärkeyttä korostavat myös asiantuntijahaastattelujen tulokset, joiden mukaan suurin osa lajien luokitteluun liittyvästä tiedosta on jollakin tasolla epävarmaa. Tutkimuksessa ilmeni, että Bayes-verkkojen käyttö uhanalaisuusluokittelussa epävarman tiedon tarkastelussa on hyödyllistä, sillä malleja käytettäessä uhanalaisuuden luokittelukriteereihin liittyvä epävarmuuden aste välittyy selvästi todennäköisyysmuodossa ja luokittelukriteerien keskinäisten vaikutussuhteiden hahmottaminen on selkeää. Lisäksi luokittelua kuvaavien graafisten mallien tarkastelu auttaa hahmottamaan ja ymmärtämään kriteerien avulla tapahtuvaa luokittelukäytäntöä. Uhanalaisuusmallien käyttö lisää myös luokittelun järjestelmällisyyttä ja selkeyttää ja yhdenmukaistaa käytännön luokittelutyötä, esim. luokitteluehtojen toteutuminen voidaan aiempaa paremmin varmistaa mallien avulla. Bayes-verkkojen käyttäminen uhanalaisuusluokittelussa on hyödyllistä myös siksi, että menetelmän käyttö saattaa mahdollistaa uusien lajien tarkastelun ja arvioimisen. Haastatteluihin osallistuneiden asiantuntijoiden suhtautuminen todennäköisyysmallinnukseen oli positiivista, joten menetelmää olisi hyödyllistä soveltaa ja kehittää edelleen niin, että sitä voitaisiin jatkossa hyödyntää epävarman tiedon tarkastelussa käytännön luokittelutyössä.