Browsing by Title

Diabetes mellitus (DM) ja siihen liittyvät oftalmologiset ongelmat ovat yleisiä ja vaikuttavat koirien kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi DM:n patofysiologiaa ja vaikutusmekanismeja silmän alueella, DM:n aiheuttamia ongelmia silmän eri osissa, niiden merkitystä ja mahdollisia hoitovaihtoehtoja. Lisäksi tutkielmassa käsitellään diabeettisen perifeerisen neuropatian merkitystä silmän alueella. Tutkielman tavoitteena on koota yhteen saatavilla oleva tutkimustieto DM:n aiheuttamista oftalmologisista ongelmista koiralla sekä tunnistaa tutkimuksen puutteet ja tulevaisuuden tarpeet. Tavoitteena on parantaa eläinlääkäreiden tietämystä ongelmien moninaisuudesta ja merkityksestä koirien hyvinvoinnin edistämiseksi. DM ja siitä seuraava korkea verensokeri aiheuttavat useita eri biokemiallisia, veren virtaukseen liittyviä eli hemodynaamisia ja umpieritykseen liittyviä eli endokriinisiä muutoksia, joiden seurauksena kehittyviä komplikaatioita voidaan nähdä useissa eri elinryhmissä. Silmässä havaittavia ongelmia voivat olla diabeettinen retinopatia (DR), diabeettinen kaihi, sarveiskalvon muutokset ja silmän pinnan muutokset kyynelfilmissä sekä sarveiskalvon ja sidekalvon toimintaan liittyvissä keratokonjunktivaalisissa parametreissa. Suoranaisten oftalmologisten ongelmien lisäksi DM voi aiheuttaa ongelmia silmän alueella myös sen komplikaationa kehittyvän diabeettisen perifeerisen neuropatian kautta. Oftalmologisista ongelmista voi aiheutua koiralle kivuliaita ja sokeuttavia komplikaatioita, jotka heikentävät koiran elämänlaatua ja voivat vaikuttaa omistajien päätökseen päätyä diabeettisen koiran eutanasiaan. DM:n aiheuttamat oftalmologiset ongelmat ovat siis paitsi yleisiä ja usein vakavia, mutta vaikuttavat myös koiran kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Diabeettiset koirapotilaat tuleekin ohjata ajoissa silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille, jotta muutokset voidaan havaita ajoissa ja hoidon onnistumiseen saadaan paras mahdollisuus. DM on yleistynyt koirilla ja sen hoitoon suhtaudutaan entistä myönteisemmin, jolloin tietoa sen aiheuttamista komplikaatioista ja niiden hoidosta tarvitaan lisää. DM:n vaikutuksia silmän alueella on tutkittu vuosikymmenten ajan niin koirilla kuin ihmisillä, mikä on mahdollistanut tietämyksen lisääntymisen oftalmologisten ongelmien moninaisista vaikutuksista silmän eri osissa. Tieto onkin suhteellisen kattavaa esimerkiksi diabeettisen kaihin osalta, mutta toisaalta esimerkiksi vaikutukset sarveiskalvossa ja silmän pinnassa ovat osin edelleen tuntemattomia. Isoimmat tutkimustiedon puutteet kohdistuvat muutosten patofysiologiaan ja sitä kautta mahdollisiin uusiin lääkkeellisiin hoitokeinoihin. Esimerkiksi diabeettisessa retinopatiassa (DR) hoidon tärkeimpänä kulmakivenä on edelleen verensokerin mahdollisimman hyvä hallinta, joka vaatii sairauden varhaisen havaitsemisen ja hoidon aloittamisen lisäksi oikeaoppista ja säännöllistä insuliinilääkitystä. Hoitotasapainon kehittämiseksi on tärkeää paitsi ylläpitää ja parantaa eläinlääkäreiden tietämystä sairaudesta, huomioida myös omistajien motivaation ja riittävän osaamisen hoidon toteuttamiseksi kotona vaikutukset hoidon onnistumiseen. Uuden tutkimustiedon lisäksi tarvetta on yleispraktiikkaa tekevien eläinlääkäreiden tietämyksen lisäämiselle DM:n aiheuttamista oftalmologisista ongelmista tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon osalta. DM:n sekä muiden systeemisairauksien oftalmologisia vaikutuksia tulisi korostaa entistä enemmän jo eläinlääkäreiden peruskoulutuksessa, jotta diabeettisten koirapotilaiden silmien tilanteeseen osattaisiin kiinnittää enemmän huomiota ja entistä useampi koirapotilas osattaisiin ohjata ajoissa silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille.

Kokeen tarkoituksena oli selvittää ruokintaperäisen oksidatiivisen stressin vaikutusta solun hienorakenteeseen ja Cu-Zn-superoksididismutaasientsyymin esiintymiseen oksidatiiviselle stressille alttiissa elimissä (luusto- ja sydänlihas sekä maksa) sialla. Lisäksi tutkittiin punasolujen superoksididismutaasiaktiivisuus (E-SOD) . Kolme kuukautta kestäneen koejakson aikana seurattiin porsaiden kasvua ja veriparametreja (Hb, Hkr, S-CK, S-kol.) sekä punasolujen SOD:n aktiivisuutta. Obduktiossa havaittujen makroskooppisten löydösten sekä valomikroskopian, elektronimikroskopian ja immunohistokemian keinoin selvitettiin degeneratiivisten vaurioiden luonnetta ja CuZn-SOD:n lokalisaatiota soluissa. Elektronimikroskooppisesti havaittiin koeporsailla tutkittavissa elimissä runsaasti lysosomeja, degeneroituvia mitokondrioita, vaihtelevanasteista lipidoosia ja varhaisia lipofuskiini- ja keroiidimuodostelmia. Immunolokalisaation avulla lysosomaalisen CuZn-SOD:n todettiin vapautuvan lysosomeista näiden yhtyessä mitokondrioihin tai lysosomikalvon muuten hajotessa.

Equine asthma is a disease syndrome comprised of two diseases, mild and severe asthma. Both diseases can affect the horses performance and intended use. The diseases can be differentiated from each other based on clinical signs, bronchoalveolar lavage fluid (BALF) and tracheal wash (TW) analyses. A horse can recover from mild asthma where as severe asthma is an irreversible disease. Severe asthma is also inheritable, although the exact genes are not known. Environmental factors play an important role in both diseases, with dust, mold, noxious gases and endotoxins being recognized as influencing factors. These components are present in horses’ stable environments. Bedding material in horse stalls is used to absorb moisture and ammonia, and to provide suitable bedding for horses to lay on. The two main bedding materials used in Finland are shavings and peat. They differ in their capability to absorb moisture and ammonia, as well as in their microbiological quality. Peat has higher moisture and ammonia binding capacity but shavings has higher microbiological quality. Horses can spend a big part of their day in the stalls, which increases the importance of using high quality bedding material, which has minimum effect on the respiratory system. The purpose of this study is to compare the effects of peat and shavings on the horses’ respiratory health. 32 horses participated in the study and they were kept 35 days on each bedding material, during three time periods. Peat was used before (peat 1) and after (peat 2) the shavings period. After each 35 day period the horses were examined, BALF and TW samples were collected and analyzed. The results show a significant increase in the TW neutrophil percentage during the shavings period (peat 1: 16.7%, shavings: 32.8%, peat 2: 13.4%). Similar results were noticed in the BALF results, with a significant difference in the neutrophil percentage when comparing shavings and peat 2, but also between the two peat periods (peat 1: 2.7%, shavings: 3.4%, peat 2: 1.6%). None of the horses participating in the study were diagnosed with mild or severe asthma based on the results and clinical signs, even though the high TW neutrophil percentage during the shavings period strongly suggest towards neutrophilic airway inflammation. The results indicate a higher irritation level in the equine respiratory system when shavings was used as bedding material. The difference in the BALF neutrophil percentages during the peat periods may be caused by the horses being taken in from pasture before the peat 1 period. The higher peat 1 results can there fore represent a reaction to the change in environment rather then the actual bedding itself. More research is needed with longer time spent on different bedding materials, combined with exercise tolerance tests, to give insight on the bedding’s effect on physical performance.

Näiden syventävien opintojen tavoitteena oli testata dimetyylisulfoksidin, DMSO:n, vaikutuksia kroonisesti yskivillä hevosilla. Kirjallisuudessa ei ole kuitenkaan tutkittua tietoa DMSO:mahdollisista vaikutuksista em. oireisiin. Kirjallisuusosassa käsitellään dimetyylisulfoksidin terapeuttisia ominaisuuksia, kliinistä käyttöä, paikallista, suonensisäistä ja suun kautta tapahtuvaa annostelua. Samoin käsitellään lyhyeesti kroonisen yskimisen syitä hevosilla Tutkimusosa tehtiin Ypäjällä Hevosjalostuslaitoksen tiloissa. Tutkimuksessa letkutettiin DMSO:ta 1 koehevoselle 1g/kg 20 prosenttisena liuoksena yhden kerran, jonka vaikutuksia seurattiin veri- ja trakealimamäärityksillä. Hevosista otettiin näytteet kuusi kertaa neljän viikon aikana. Koehevoset jaettiin kolmeen ryhmään verialveolieron ja trakealiman neutrofiilien suhteellisten osuuksien perusteella. Ryhmä I koostui terveistä kontrollihevosista, ryhmä II sairaista ja ryhmä III ajoittain sairaista hevosista. DMSO:n vaikutusta testattiin trakealiman lysosomaalisilla entsyymeillä, mm. beta-glukuronidaasilla, glukuronidaasipitoisuus erotteli selvästi terveet ja sairaat hevoset tilastollisessa testauksessa (statgraf; Wilcoxon signed test) merkittävyydellä * * * p<O.001. DMSO:n vaikutusta testattiin vertaamalla trakealiman entsyymien pitoisuutta ryhmien kesken eri ajanjaksoina. Tuloksissa ei kuitenkaan saatu minkään entsyymin pitoisuuden suhteen tilastollisesti merkittävää laskua tai nousua missään ryhmässä. Saatujen tulosten perusteella DMSO:lla ei ole merkittävää vaikutusta kroonisesti yskivien hevosten hoidossa. Tutkimusaineisto oli kuitenkin pieni ja annostelu oli vain yksittäinen.

Vuonna 1995 kehitettiin DNA-mikrosiruihin perustuva menetelmä tutkia yhtäaikaisesti tuhansia geenejä. Menetelmää on siitä lähtien sovellettu monilla tieteenaloilla mm. syöpätutkimuksessa, lääkkeiden kehittämisessä ja genomiikan tutkimuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt lukuisia julkaisuja, jotka käsittelevät DNA-mikrosirutekniikan sovelluksia eri biotieteen aloihin. Tässä työssä luodaan yleiskatsaus DNA-mikrosirutekniikan perusperiaatteisiin sekä esitellään sen käyttöä elintarvikepatogeenien tutkimuksessa. Elintarvikepatogeenitutkimuksissa DNA-mikrosirutekniikkaa on käytetty lähinnä viiteen tarkoitukseen: diagnostiikkaan, genotyypitykseen, evolutiivisen genomiikan tutkimuksiin, geeniekspressiotutkimuksiin ja isäntä-patogeeni-vuorovaikutuksen tutkimiseen. DNA-mikrosirutekniikalla on nykyään useita variaatioita, mutta periaate on kaikissa sama: lastumaiselle tukimateriaalille, esimerkiksi mikroskooppilasille, on erittäin tiheään asetettu tutkittavia geenejä edustavat koettimet. Näytteen DNA-juosteet kiinnittyvät emäspariperiaatteen mukaisesti (A-T ja G-C) kukin omalle koettimelleen. Tämän pariutumistapahtuman tuloksia luetaan mikrosirulta ja analysoidaan. Näyte-DNA saadaan eristämällä tutkimuskohteesta DNA:ta tai RNA:ta, joka käännetään käänteistranskriptiolla komplementaariseksi DNA:ksi. DNA-mikrosirukokeeseen liittyy monia eri vaiheita: 1. Mikrosirun valmistus 2. Näytteen valmistus ja leimaus 3. Hybridisaatio 4. Tulosten lukeminen mikrosirulta 5. Tulosten käsittely ja analyysi 6. Koetulosten tulkinta DNA-mikrosirutekniikan suurimmat edut ovat sen tarkkuus ja nopeus. Geenit pystytään tunnistamaan ja erottamaan toisistaan tarkasti niiden spesifisen emäsjärjestyksen perusteella ja yhdellä kokeella saadaan tietoa koko genomista. Tekniikan ongelmat liittyvät toisaalta juuri valtavaan tietomäärään, jota on vaikea käsitellä ja tulkita sekä kokeen monivaiheisuuteen, mikä lisää virhemahdollisuutta. Lisäksi menetelmä on monilta osin vielä hyvin kallis.

Koirien perinnöllisten sairauksien diagnostiikkaan on viime vuosina kehitetty monia DNA-testejä. Tällä hetkellä DNA-testi on saatavilla ainakin 14:lle eri sairaudelle ja testien lukumäärä tulee edelleen lisääntymään lähitulevaisuudessa. Perinnöllisen sairauden DNA-testi voi perustua mutaation (suora analyysi) tai markkerigeenin tunnistamiseen (kytkentä-analyysi). Tutkimus voidaan suorittaa esimerkiksi veri-, karva- tai limakalvonäytteestä. DNA-testin avulla pystytään tunnistamaan resessiivisesti periytyvän taudin kantajat teettämättä pentuja sairaan tai tunnetun kantajan kanssa. Tämä mahdollistaa sairausgeenin esiintyvyyden vähentämisen populaatiosta ilman että geenipohja merkittävästi kaventuu. Tutkimusosuudessa kartoitetaan koiranomistajien ja –kasvattajien mielipiteitä perinnöllisistä sairauksista ja niiden vastustusohjelmista. Tiedonkeräys tehtiin vuonna 1998 postitse kyselykaavakkeilla, joita lähetettiin 640:lle koiranomistajalle ja 320:lle kasvattajalle. Kyselyyn vastasi 214 omistajaa ja 108 kasvattajaa. Suurin osa kyselyyn vastanneista piti perinnöllisten sairauksien vastustusohjelmia tärkeinä.

Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään tetrasykliinien yleisiä ja farmakokineettisia ominaisuuksia, doksisykliinin erityispiirteitä ja näiden mikrobilääkkeiden käyttöä koiralla ja kissalla. Tutkimuksessa selvitettiin doksisykliinin farmakokinetikkaa koiralla kerta-annon jälkeen, ja erityisesti doksisykliinin per os biologista hyötyosuutta. Tutkimusaineistona oli kuusi Eläinlääketieteellisen korkeakoulun beagle-rotuista koiraa. Koirille annettiin 100 mg doksisykliiniä (6,8-8,6 mg/kg) suun kautta ja noin kuukautta myöhemmin sama annos suonensisäisesti. Koirista kerättiin verinäytteitä, joiden lääkeainepitoisuudet laskettiin agardiffuusiomenetelmällä. Tuloksista laskettiin farmakokineettisiä parametrejä, joita käsiteltiin myös tilastollisesti. Eliminaatiopuoliintumisaika oli molemmilla antotavoilla sama: 10,5 tuntia. Peroraalisella antotavalla lääkeaineen huippupitoisuus seerumissa jäi matalaksi ollen keskimäärin 1,40 mikrog/ml. Doksisykliinin biologinen hyväksikäytettävyys p.o.-antotavan jälkeen oli huono, sillä lääkeaineesta imeytyi systeemiseen verenkiertoon vain noin 20 %. Lääkeainepitoisuuden jäädessä verenkierrossa matalaksi on epävarmaa, saavutetaanko kudoksissa terapeuttinen pitoisuus. Doksisykliinin MIC-arvoja koiran patogeeneille on tutkittu vain vähän, mutta kirjallisuuden mukaan tavallisimmat patogeenit näyttäisivät olevan doksisykliinille kohtalaisen resistenttejä. Riketsia-, klamydia-, ja mykoplasmainfektioissa doksisykliini on ensisijaislääke, sillä näidenpatogeenien MIC-arvot ovat kirjallisuuden mukaan erittäin matalia.

Clostridium botulinum on anaerobinen, itiöitä tuottava, gram-positiivinen bakteeri, joka tuottaa vahvinta tunnettua luonnollista myrkkyä, botulinumneurotoksiinia. Se aiheuttaa ihmisessä ja eläimissä harvinaista botulismia, joka on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava hermoston halvaustila. Botulismia tavataan säilöttyjen ja pakattujen elintarvikkeiden välityksellä leviävänä klassisena ruokamyrkytyksenä sekä suolistokolonisaationa imeväisikäisillä ja haavainfektiona ruiskuhuumeiden käyttäjillä. C. botulinumin luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta tiedetään vähän. Samankaltaisen itiöllisen bakteerin, Bacillus subtiliksen, on todistettu käyttävän muita bakteereita ravinnokseen, mikä herättää kysymyksen myös C. botulinumin ravinnonhankinnasta ja samalla neurotoksiinituotannon merkityksestä bakteerin biologiassa. On kiinnostava kysymys, voisiko myrkyllä olla rooli ravinnonhankinnassa. Tutkimuksessa selvitettiin, käyttääkö C. botulinum ravinnokseen erilaisia gram-positiivisista ja -negatiivisista bakteereista tai luonnossa bakteerin elinympäristössä mahdollisesti esiintyvistä selkärangattomista peräisin olevia komponentteja, ja vaikuttavatko nämä substraatit C. botulinumin itiöitymiseen tai hermomyrkyntuotantoon. Substraatteina tutkittiin muun muassa kuollutta bakteerisolumassaa, bakteerien soluseinässä ja hyönteisten tai äyriäisten kuoressa esiintyvää kitiiniä sekä sen rakenneainetta, N-asetyyli-D-glukosamiinia (GlcNAc), sekä positiivisena kontrollina glukoosia. Tarkoitus oli kerryttää tietämystä C. botulinumin mahdollisesta luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta ja sitä kautta etsiä yhteyksiä hermomyrkyntuottoon tai itiöitymiseen. Testikantana käytettiin C. botulinum ryhmän II Beluga Ei -kantaa, joka tuottaa rakenteellisesti autenttista mutta biologisesti inaktiivista toksiinia (toksoidi). Bakteerit kasvatettiin anaerobisissa olosuhteissa vähäravinteisessa kasvatusliemessä, johon lisättiin testattavia substraatteja. Negatiiviseen kontrollielatusaineeseen ei lisätty substraattia. Bakteerikasvua seurattiin mittaamalla kasvuston optista tiheyttä spektrofotometrilla sekä seuraamalla elävien bakteerien ja itiöiden määrää ja pH:ta kasvustossa. Tuotetun hermomyrkyn määrää seurattiin käyttämällä immunologista testiä (sandwich-ELISA). Bakteerien solumorfologiaa tarkasteltiin faasikontrastimikroskopian avulla. Tutkimuksessa selvisi, että bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin toksiinituotantoa elatusaineessa. Tämä saattaisi mahdollisesti liittyä ravinnonhankintaan, mikä viittaisi C. botulinumin kykyyn hyödyntää muita bakteereja ravinnokseen. Eri lajin bakteerimassa elatusaineessa lisäsi toksiinituotantoa enemmän kuin saman lajin, mikä voisi viitata C. botulinumin suosivan saaliskäyttäytymistä kannibalismin sijaan. Kaikkein suurimmat toksiinipitoisuudet mitattiin GlcNAc:a ja glukoosia sisältävistä elatusaineista. Botulinumneurotoksiinin hyöty bakteerille ja sen rooli ravinnonhankinnassa vaativat lisätutkimuksia. Bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin kasvua ja itiöitymistä. Sen sijaan GlcNAc ja glukoosi elatusaineessa laskivat elatusaineiden pH:ta huomattavasti, mikä johti itiöitymisen vähenemiseen. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää elintarviketurvallisuustutkimuksissa ja pyrkiä siten etsimään keinoja C. botulinumin toksiinituotannon hallitsemiseen elintarvikkeissa.

Aminoglykosid- och b-laktamkombinationer har använts för behandling av mastiter ända sedan 1960-talet. Den teoretiska grunden för användningen har varit bredspektrighet, undvikande av uppkomst av resistenta bakteriestammar, samt en allmänt utbredd uppfattning att dessa kombinationer utövar synergism mot vissa grampositiva mastitförorsakande bakterier. Det saknas dock sådana kliniska försöksrapporter, som entydigt skulle visa att dessa kombinationer skulle ge något avsevärt bättre behandlingsresultat vid behandling av mastit hos mjölkkor. Till de viktigaste problemen som användningen av dessa produkter för med sig, förutom frågan huruvida de alls är effektivare än enbart penicillin, hör aminoglykosidernas förmåga att koncentrera sig i vävnaderna och speciellt då njurarna, vilket kan ge upphov till förlångsammad eliminering och möjligen läkemedelsrester i nötlivsmedel. Dessutom finns vissa indicier om att användning av kombinationspreparat, speciellt då tillräckligt höga koncentrationer vid bakteriehärden har visat sig svåra att uppnå, kan leda till ökad antibiotikaresistens. Målet med detta projekt var att jämföra resultatet av behandling med enbart penicillin (behandling A) med kombinationsterapi med penicillin G - neomycin (behandling B) vid klinisk mastit under mjölkningsperioden hos nöt, då inflammationen orsakas av grampositiva juverpatogener (KNS, Staphylococcus aureus, streptokocker). Som tilläggsmaterial undersöktes tillfrisknandet av mastiter förorsakade av penicillinasproducerande stafylokocker vid behandling med kloxacillin (behandling K). I försöket deltog sammanlagt 127 kor och 157 juverfjärdedelar behandlade för mastit på praktikområdet för Helsingfors universitets veterinärmedicinska fakultets ambulatoriska klinik i Saari under åren 1999-2000, samt mastiter behandlade av de kommunalveterinärer som medverkade i försöket. Av dessa behandlades 64 fjärdedelar med preparat A, 74 med preparat B och 19 med preparat K. Försöket utfördes som dubbelblindförsök. De medverkande korna behandlades med en injektion prokainpenicillin första behandlingsdagen samt en infusion av ettdera behandlingspreparat A, B eller K intramammart i varje sjuk juverdel i fyra dagar. Tillfrisknandet kontrollerades kliniskt och bakteriologiskt efter 3-4 veckor, därtill undersöktes även inflammationsindikatorn NAGas i kontrollmjölkprovet. Som kriterier för tillfrisknandet användes ett negativt bakterieresultat i kontrollprovet, NAGas-värden under 40 U, samt den kliniska bedömningen av tillfrisknandet, inkluderande CMT-test. Bakteriologiskt tillfrisknade 68 % av alla mastiter behandlade med preparat A. För preparat B var motsvarande siffra 68 % och för preparat K 53 % De kliniska tillfriskningsprocenterna var 77 % för preparat A, 73 % för preparat B och 58 %för preparat K. Då behandlingsresultaten mellan grupp A och B jämförs, kan konstateras att ingen statistisk skillnad föreligger mellan behandling med enbart penicillin och behandling med kombinationspreparat med penicillin och neomycin. Detta gäller även då de olika bakteriestammarna betraktas skilt. På basen av detta försök ger en tillsats av neomycin i intramammarier vid behandling av mastiter förorsakade av penicillinkänsliga bakteriestammar ingen fördel gentemot behandling med enbart penicillin.

Tutkimuksessa verrattiin ei-infektiivisestä ontumasta kärsivien ja terveiden emakoiden käyttäytymistä ja syömistä. Ei-infektiivinen ontuma on yleinen löydös emakoilla. Ontuminen aiheuttaa emakoille kipua ja ne voivat pärjätä huonommin kilpailutilanteissa. Tutkimukset toteutettiin kahdessa eteläsuomalaisessa porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin emakoita, joilla oli ei-infektiivinen ontuma ja jotka oli siemennetty vähintään yhden kerran. Emakoille suoritettiin ontumatutkimus ja ontumat luokiteltiin viisi portaisen asteikon mukaan. Ontuville emakoille valittiin terveet kontrollit. Käyttäytymistutkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaat emakot olivat 10 eläimen ryhmäkarsinoissa. Tutkimukseen osallistuneet ontuvat emakot (n=13, ontuma-aste 2-4) ja niiden terveet kontrollit (n=13, ontuma-aste 0) olivat samoissa karsinoissa. Koe oli suora havainnointitutkimus ja sokkoutettu niin, ettei emakon yksilöllisistä merkeistä voinut päätellä sen ontuma-astetta. Emakoita seurattiin yhteensä kahden tunnin ajan. Seuranta aloitettiin 10 minuuttia rehun jaon jälkeen. Emakoiden sijainti karsinassa, asento ja toiminta kirjattiin ylös niin, että esimerkiksi emakkoa 1 seurattiin kello 14.00.00, emakkoa 2 kello 14.00.30 ja niin edelleen. Tulokset analysoitiin käyttäen Man-Whitneyn U-testiä. Ruokailututkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaita emakoita pidettiin noin 100 emakon ryhmäkarsinoissa. Jokaisessa karsinassa oli kaksi yksilöruokinta-automaattia. Tutkimukseen valittiin ontuvia emakoita (n=37, ontuma-aste 1-4) ja niille terveet kontrollit (n=35, ontuma-aste 0). Ruokinta-automaatin ohjelmasta saatiin tiedot emakoiden päivittäisestä syödyn rehun määrästä ja syömässä käymisen kellonajasta. Näistä tiedoista määritettiin normaalisti syötyjen päivien määrät. Normaalisti syödyksi päiväksi määritettiin ne, joina emakko oli syönyt yhdessä tai useammassa erässä kaiken rehunsa. Tulokset kerättiin yhteensä kolmen päivän ajalta. Ruokintaseurannan tulokset analysoitiin käyttäen Chi-Square-testiä normaaleille syömispäiville ja T-testiä syömisen kellonajoille. Käyttäytymiskokeessa todettiin, että ontuvat emakot makasivat enemmän ja seisoivat vähemmän kuin terveet emakot. Ne tutkivat rakenteita vähemmän kuin terveet emakot. Lisäksi havaittiin suuntaus, jonka mukaan ontuvat emakot olivat passiivisempia ja niitä haisteltiin enemmän kuin terveitä emakoita. Tutkimuksen tulos vastasi hypoteesia. Ruokailukokeessa ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä kun verrattiin syömässä käymisen kellonaikoja ja normaalisti syötyjen päivien määriä. Hypoteesi siitä, että ontuvat emakot söisivät terveitä myöhemmin tai vähemmän ei toteutunut. Siat ovat erittäin motivoituneita syömään ja joutilaiden emakoiden päivittäisen ruoan määrä on pieni. Siksi ontumisella ei välttämättä ole suurta merkitystä syömiseen. Yksilöruokinta-automaatilla heikompien yksilöiden on helpompaa