Browsing by Title
Now showing items 136-155 of 1400
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Equine idiopathic focal eosinophilic enteritis (IFEE) is one form of inflammatory bowel disease. The main clinical signs include colic, weight loss, hypoalbuminemia, acute small intestinal obstruction and pain, occasionally tachycardia and diarrhoea. Macroscopic lesions consist of focal or multifocal erythematous, circumferential bands or circumscribed plaques on the serosal surface of the small intestine. Histological hallmark is a severe focal inflammatory cell infiltration, which is dominated by eosinophils and disrupts the tissue architecture of the small intestine. Neutrophils, haemorrage, necrosis, oedema and activated vascular endothelium represent components of an active inflammatory process, at the same time chronicity is observed as fibroplasia, mononuclear leukocytes and neovascularisation are present in the tissue. Recently it has been suggested that IFEE is a focally exacerbated form of diffuse eosinophilic enteritis (DEE). A wide range of cells in the intestine of horses with IFEE have been shown to express mRNA of eotaxin, which is the major cytokine to recruit eosinophils to the tissue. This study was planned to investigate other significant cytokines in IFEE by examing the expression of interleukin (IL)-4, IL-5, tumor necrosis factor- α (TNF-α), interferon-γ (IFN-γ), transforming growth factor-β (TGF-β) mRNA and vascular endothelial growth factor (VEGF). IL-5 is a major activator of eosinophil differentiation and growth, IL-4 stimulates T cells to differentiate to T helper 2 cells and IFN-γ and TNF-α are known to activate macrophages. TGF-β promotes tissue repair and VEGF induces the proliferation of vascular endothelial cells. IL-5, IFN-γ, TNF-α and TGF-β were successfully amplified by PCR from RNA of a horse with IFEE. IL-4 could not be detected. RNA- in situ hybridisation(ISH) was developed for IFN-γ and TGF-β. 16 IFEE cases, 2 DEE cases and 1 case without any gastrointestinal disorders as a healthy control were included in this study. Mucosal epithelium, lymphocytes, macrophages, fibroblasts, vascular endothelium, eosinophils and neurons of the IFEE cases exhibited positive signals in ISH for IFN-γ and TGF-β mRNA and immunohistochemistry for VEGF. Very similar pattern of positive signals was obtained in ISH of the DEE cases as the IFEE cases. The healthy control case expressed positive signals in epithelium, neurons and vascular endothelium in ISH for IFN-γ mRNA and epithelium and neurons in ISH for TGF-β mRNA.
-
(2019)Dental problems are very common among pet rabbits and rodents. Rabbits and rodents have continuously growing teeth which makes them very susceptible to problems in their dentition. The primary cause of acquired dental disease is typically insufficient or improper wearing of the cheek teeth. This is usually caused by improper diet and nutrition lacking sufficient fibre content to ensure proper wearing of the teeth. Inappropriate diets can cause metabolic disturbances for example through lack of necessary vitamins or an improper Ca:P ratio. These metabolic disturbances can and usually will affect the dentition via the loss of the supporting structures of the teeth. Genetic causes can also be a predisposing factor in the development of dental disease. Brachycephalic dwarf rabbits in special are more susceptible to dental problems because of their shortened skulls and altered masticatory forces that affect the teeth. Trauma can also be the instigating cause. Because a dental problem usually primarily affects the dentition and secondarily other organs and systems, it is best to be defined as a syndrome. Pet rabbits and rodents are typically presented in veterinary practise with a wide scale of non-specific clinical signs. These include loss of body condition and appetite, dysphagia, anorexia, changes in faecal size, quantity and appearance, facial swellings or masses, salivation, epiphora and nasal discharge, just to mention some of the more common symptoms. Diagnosing dental disease usually requires a thorough clinical examination, intraoral examination (preferably under sedation) and diagnostic imaging. Computed tomography may provide a more accurate diagnosis and prognosis as well as more detailed treatment planning than conventional radiography. The aim of dental disease treatment is to restore the function and anatomy of the dentition to as normal as possible. Supportive treatment, control of inflammation and infection are also fundamental. As dental disease causes pain, sufficient analgesia should be provided until optimal masticatory function is achieved. Owner education on proper husbandry and nutrition plays an important role in the prevention and control of dental disease in these species.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2011)Tämä lisensiaatin tutkielma koostuu kolmesta osasta; kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta ja liitteistä. Iohexol on ionisoitumaton, trijodattu ja vesiliukoinen röntgenvarjoaine. Iohexolia on hyödynnetty lääketieteessä useita vuosia. Iohexolia on käytetty muun muassa angio- ja myelografiassa, lisäksi iohexolia on hyödynnetty arvioitaessa munuaiskerästen suodattumisnopeutta sekä suoliston läpäisevyyden muutoksia. Hevosen tulehduksellisessa suolistosairaudessa (Inflammatory bowel disease, IBD) suoliston rakenne ja sen läpäisevyys muuttuu; tyypillistä on tulehdussolujen kertyminen suoliston seinämään ja myös sidekudosmuodostusta saattaa esiintyä. Suolisto muutoksia saatetaan havaita sekä ohut- että paksusuolessa. IBD aiheuttaa hevoselle laihtumista, johtuen ravintoaineiden puutteellisesta imeytymisestä ja proteiinien menetyksestä suoleen suoliston häiriötilan yhteydessä. Tällä hetkellä IBD:n diagnostiikka perustuu tyypillisiin oireisiin, kliiniseen tutkimukseen, verinäytteisiin, glukoosin imeytymistestiin ja peräsuolesta otettuun koepalaan. IBD:n diagnostiikka on kuitenkin erittäin haastavaa ja tutkimusmenetelmiin liittyy lukuisia ongelmia, jotka vähentävät niiden luotettavuutta IBD:n diagnostiikassa. Tutkimuksemme tarkoituksena on kehittää hevosen IBD:n diagnostiikkaa entistä helpompaan, luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Tämän alustavan tutkimuksen tavoitteet olivat: (1) tutkia voidaanko iohexol havaita hevosen seerumissa oraalisen annostelun jälkeen ja (2) muodostaa iohexolin pitoisuuskuvaaja ajan funktiona terveillä hevosilla. Materiaalimme koostui kymmenestä terveestä hevosesta, joilla ei ollut havaittu laihtumista tai ripulia. Ennen iohexolin annostelua hevosille suoritettiin kliininen tutkimus ja verinäytteet otettiin maha-suolikanavan sairauden poissulkemiseksi. Hevosille suoritettiin myös mahalaukun tähystys. 16 tunnin paaston jälkeen 1 ml/kg Iohexolia annosteltiin 10 % -liuoksena nenämahaletkulla suoraan mahaan ja verinäytteet otettiin 0, 30, 60, 120, 180, 240, 300 ja 360 minuuttia annostelun jälkeen. Iohexolin pitoisuus määritettiin käyttämällä korkean erotuskyvyn nestekromatografiaa. Iohexolin pitoisuuksista tietyillä ajanhetkillä muodostettiin kuvaaja. Hevosilla ei havaittu maha-suolikanavan sairauksia. Kaikki hevoset olivat hyvässä kuntoluokassa ja mahalaukun tähystyksessä ei havaittu merkittäviä muutoksia. Verinäytteiden tulokset olivat viiterajoissa. Kaikki hevoset sietivät iohexolia hyvin ja haittavaikutuksia ei havaittu. Iohexol oli havaittavissa seerumissa 60 minuutin kuluttua annostelusta. Kuvaajassa voitiin havaita kaksi huippua. Statistiset menetelmät tukivat löydöksiä. Iohexol testi oli yksinkertainen suorittaa ja siihen ei liittynyt haittavaikutuksia. Annos 1ml/kg oli havaittavissa seerumissa. Iohexolin pitoisuuskuvaaja muodosti kaksi huippua, ja tämänkaltainen ilmiö on kuvattu kirjallisuudessa aikaisemmin useiden lääkkeiden tapauksessa. Hevosella ilmiö liittyy todennäköisesti maha-suolikanavan rakenteellisiin ja fysiologisiin eroavaisuuksiin ja lisätutkimuksia ilmiön varmistamiseksi tarvitaan. Iohexol näyttää olevan potentiaalinen merkkiaine suoliston läpäisevyyden arviointiin ja lisätutkimuksia IBD:tä sairastavien hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksista verrattuna terveiden hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksiin on suunnitteilla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2001)Detomidiini (Domosedan) on spesifinen a2-adrenerginen agonisti, joka on laajalti käytössä hevospraktiikassa. Detomidiinin käyttöindikaatioita ovat sedaatio, kivunpoisto sekä esilääkitys inhalaatio- tai infuusioanestesiaa varten. Annostuksella 20-80 mg/kg aikaansaadaan voimakas sedaatio ja kivunpoisto, joiden pituus on riippuvainen annoksen suuruudesta. Detomidiinihydrokloridin vaikutuksista sykloivan tamman kohdun kontraktioihin ei ole olemassa paljoakaan täsmällistä tietoa. Vaikutuksia on tutkittu käyttäen useita erilaisia menetelmiä, joiden luotettavuutta on eri syistä pidettävä arveluttavina. Useat menetelmät itsessään jo aiheuttavat kohdun lisääntynyttä supistuvuutta. Toisissa menetelmissä taas tulkitaan elimistön reaktioita, jotka voivat aktivoitua muistakin tekijöistä kuin kohdun supistuksista. Tämän tutkimuksen tavoite oli saada tietoa kohdun supistuvuudesta vertaamalla kiimassa olevien tammojen reaktioita suonensisäisen detomidiinihydrokloridi-injektion ja fysiologisen NaCl-injektion (kontrolli) jälkeen. Kohdun supistelua tarkkailtiin transrektaalisen ultraäänen ja gammakuvauksen (skintigrafia) avulla. Tutkimuksessamme ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja koe- ja kontrolliryhmän välillä kummallakaan tutkimusmenetelmällä. Sekä ultraääni- että dynaamisissa skintigrafiatuloksissa oli kuitenkin havaittavissa selvä numeerinen ero kohdun kontraktioissa ryhmien välillä. Detomidiini vaikuttaisi supistavan kohtua ensimmäisen puolen tunnin ajan. Ko. eron tilastollisen merkitsevyyden puuttuminen johtunee pienestä aineistosta (kuusi tammaa) ja tulosten suuresta keskihajonnasta. Hajontaa aiheuttivat hevosten yksilöllinen vaihtelu ja tutkimusmenetelmien virhelähteet, mm. tulkintojen subjektiivisuus. Vaikka tutkimuksessamme havaittu kohdun supistuvuuden ero ei ollutkaan tilastollisesti merkitsevä, vaikuttaisi suositeltavalta käyttää detomidiinia kliinisessä työssä, kun kohdun lisääntynyt supistelu on työn kannalta haluttu ominaisuus.
-
(2020)Helsinki Chronic Pain Index (HCPI) is a validated clinical metrology instrument used to measure canine chronic pain. In pain assessment, it is recommended to use validated instruments, and behavioural changes provide the best basis for pain measurement. A measuring instrument is valid when it does what it is intended to do. Validation can be done using many different methods. The aim of this study was to investigate which items of the HCPI are still useful and psychometrically test a new structure of the HCPI (HCPI-E3) after four new questions had been added to the test. The data consisted of 1140 internet-based questionnaire responses from dog owners. The study dogs were divided into different groups based on their reported amount of pain symptoms, pain medications, and other treatments to relieve pain. Based on the comparison of different items, five possible structures of the new HCPI were developed and tested with different statistical methods. Based on the initial item comparison, the “vocalization” item was deleted from the HCPI. Overall, the “ease in” locomotion items showed better criterion validity than the “willingness to” items. Both of the “jumping” items performed excellent compared to the other locomotion item pairs, as well as the new structure containing both “jumping” items and only the “ease in” items from the other locomotion items. Thus, this structure was chosen to be the best candidate for the new structure of the HCPI. Jumping is an easily assessed activity, which does not occur too frequently, possibly making it easier to measure the dog’s willingness to do it compared to gait changes (walking, trotting, and galloping). The HCPI-E3 is a reliable tool for canine chronic pain measurement; however, future validation in the form of repeatability and reliability are still needed.
-
DGGE analysis of probiotic-induced alteration in the canine faecal lactic acid bacteria microbiota (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Several canine clinical gastrointestinal problems, such as inflammatory bowel disease and small-intestinal bacterial overgrowth, are believed to be associated with bacteria. These conditions often lead to chronic diarrhea. Many canine gastrointestinal problems are treated with antibiotics, but due to increasing problems with antimicrobial resistance alternative therapies should be considered. One of these therapies is suggested be probiotic bacteria treatment, especially with members of the genus Lactobacillus due to their health-conferring properties. The probiotic characteristics of bacteria are linked to host specificity which is an important criterion for selection of a probiotic. Most of the commercial probiotic strains meant for dogs are not from canine origin. In addition many substances available in the Finnish market contain Enterococcus faecium, whose safety has been questioned due to it's pathogenic characteristics. This study was based on the study project investigating the effect of host-specific canine LAB on long term gastro-intestinal symptoms. The study was a randomized, double-blinded and placebo controlled trial. This study examined the changes in the canine faecal LAB microbiota caused by fed canine host-specific probiotic LAB. The purpose was to become familiar to the isolation of gastro-intestinal microbiota and to assess the potential alterations in the faeces by applicable methods. The most important methods were polymerase chain reaction (PCR) and denaturing gradient gel electrophoresis (DGGE). During the study DGGE analysis proved to be a working method for analyzing bacterial communities. When the method becomes more familiar, it will probably be as common in use as agarose gel electrophoresis due to it's advantages. Some alterations of the microbiota could be seen on the DGGE analysis. During the experiment the bands resembling those of standard strains were dominant. This implies the Lactobacillus strains of interest being able to survive the canine intestine. However, after feeding seized the bands formed by the strains of interest disappeared and were replaced with bands of indigenous LAB. Also after the feeding seized, some new bands appeared on DGGE gel. This implies a contribution of fed probiotic mixture to the enhanced prevalence of potential novel microbes.
-
(2024)Diabetes mellitus (DM) ja siihen liittyvät oftalmologiset ongelmat ovat yleisiä ja vaikuttavat koirien kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi DM:n patofysiologiaa ja vaikutusmekanismeja silmän alueella, DM:n aiheuttamia ongelmia silmän eri osissa, niiden merkitystä ja mahdollisia hoitovaihtoehtoja. Lisäksi tutkielmassa käsitellään diabeettisen perifeerisen neuropatian merkitystä silmän alueella. Tutkielman tavoitteena on koota yhteen saatavilla oleva tutkimustieto DM:n aiheuttamista oftalmologisista ongelmista koiralla sekä tunnistaa tutkimuksen puutteet ja tulevaisuuden tarpeet. Tavoitteena on parantaa eläinlääkäreiden tietämystä ongelmien moninaisuudesta ja merkityksestä koirien hyvinvoinnin edistämiseksi. DM ja siitä seuraava korkea verensokeri aiheuttavat useita eri biokemiallisia, veren virtaukseen liittyviä eli hemodynaamisia ja umpieritykseen liittyviä eli endokriinisiä muutoksia, joiden seurauksena kehittyviä komplikaatioita voidaan nähdä useissa eri elinryhmissä. Silmässä havaittavia ongelmia voivat olla diabeettinen retinopatia (DR), diabeettinen kaihi, sarveiskalvon muutokset ja silmän pinnan muutokset kyynelfilmissä sekä sarveiskalvon ja sidekalvon toimintaan liittyvissä keratokonjunktivaalisissa parametreissa. Suoranaisten oftalmologisten ongelmien lisäksi DM voi aiheuttaa ongelmia silmän alueella myös sen komplikaationa kehittyvän diabeettisen perifeerisen neuropatian kautta. Oftalmologisista ongelmista voi aiheutua koiralle kivuliaita ja sokeuttavia komplikaatioita, jotka heikentävät koiran elämänlaatua ja voivat vaikuttaa omistajien päätökseen päätyä diabeettisen koiran eutanasiaan. DM:n aiheuttamat oftalmologiset ongelmat ovat siis paitsi yleisiä ja usein vakavia, mutta vaikuttavat myös koiran kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Diabeettiset koirapotilaat tuleekin ohjata ajoissa silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille, jotta muutokset voidaan havaita ajoissa ja hoidon onnistumiseen saadaan paras mahdollisuus. DM on yleistynyt koirilla ja sen hoitoon suhtaudutaan entistä myönteisemmin, jolloin tietoa sen aiheuttamista komplikaatioista ja niiden hoidosta tarvitaan lisää. DM:n vaikutuksia silmän alueella on tutkittu vuosikymmenten ajan niin koirilla kuin ihmisillä, mikä on mahdollistanut tietämyksen lisääntymisen oftalmologisten ongelmien moninaisista vaikutuksista silmän eri osissa. Tieto onkin suhteellisen kattavaa esimerkiksi diabeettisen kaihin osalta, mutta toisaalta esimerkiksi vaikutukset sarveiskalvossa ja silmän pinnassa ovat osin edelleen tuntemattomia. Isoimmat tutkimustiedon puutteet kohdistuvat muutosten patofysiologiaan ja sitä kautta mahdollisiin uusiin lääkkeellisiin hoitokeinoihin. Esimerkiksi diabeettisessa retinopatiassa (DR) hoidon tärkeimpänä kulmakivenä on edelleen verensokerin mahdollisimman hyvä hallinta, joka vaatii sairauden varhaisen havaitsemisen ja hoidon aloittamisen lisäksi oikeaoppista ja säännöllistä insuliinilääkitystä. Hoitotasapainon kehittämiseksi on tärkeää paitsi ylläpitää ja parantaa eläinlääkäreiden tietämystä sairaudesta, huomioida myös omistajien motivaation ja riittävän osaamisen hoidon toteuttamiseksi kotona vaikutukset hoidon onnistumiseen. Uuden tutkimustiedon lisäksi tarvetta on yleispraktiikkaa tekevien eläinlääkäreiden tietämyksen lisäämiselle DM:n aiheuttamista oftalmologisista ongelmista tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon osalta. DM:n sekä muiden systeemisairauksien oftalmologisia vaikutuksia tulisi korostaa entistä enemmän jo eläinlääkäreiden peruskoulutuksessa, jotta diabeettisten koirapotilaiden silmien tilanteeseen osattaisiin kiinnittää enemmän huomiota ja entistä useampi koirapotilas osattaisiin ohjata ajoissa silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille.
-
(2022)Mastitis is economically the most important disease and the second most important welfare issue after lameness in dairy production worldwide. Mastitis diagnosis consists of recognizing the causative pathogen and simultaneous changes in milk parameters, such as somatic cell count. Currently, 27 % of Finnish farms use automatic milking system (AMS) and more than 50 % of all milk is harvested by a milking robot. Large amounts of data are available from AMS, and they can be used to recognize and control mastitis on farms. The aim of this work was to study how different AMS data patterns describe mammary gland infection, and how they can be used in mastitis diagnosis. The most conventional parameter for diagnosing mastitis is somatic cell count (SCC) which describes the number of somatic cells per milliliter of milk. During mastitis, SCC increases, but a significant day-to-day variation is characteristic. SCC is measured in official Dairy Herd Improvement (DHI) programs, and SCC is also counted by sensors in AMS. The most common in-line measured parameter at AMS is electrical conductivity (EC). EC is measured quarter-specifically which makes it good for comparison among different quarters but there are some uncertainties associated with EC. In addition, L-lactate dehydrogenase (LDH) is an enzyme that indicates infection in different tissues and is also detectable with a sensor in some AMS. It’s less mastitis-specific than SCC, but because it has less daily variation, combined with SCC it’s currently an interesting tool for recognizing mastitis in AMS. Descriptive study was conducted using AMS data from 24 cows over 7 months from a Canadian research herd. The data were fragmented and only a few mastitis cases were included. However, the results describe the characteristics of different AMS parameters. Results showed that LDH is high especially in 1st lactation cows until 35 days after calving. As expected, LDH of mastitic cows was substantially higher compared to cows that were healthy or had non-udder illness. Interestingly, the daily variation of LDH in individual cows appears to be greater than expected.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Kokeen tarkoituksena oli selvittää ruokintaperäisen oksidatiivisen stressin vaikutusta solun hienorakenteeseen ja Cu-Zn-superoksididismutaasientsyymin esiintymiseen oksidatiiviselle stressille alttiissa elimissä (luusto- ja sydänlihas sekä maksa) sialla. Lisäksi tutkittiin punasolujen superoksididismutaasiaktiivisuus (E-SOD) . Kolme kuukautta kestäneen koejakson aikana seurattiin porsaiden kasvua ja veriparametreja (Hb, Hkr, S-CK, S-kol.) sekä punasolujen SOD:n aktiivisuutta. Obduktiossa havaittujen makroskooppisten löydösten sekä valomikroskopian, elektronimikroskopian ja immunohistokemian keinoin selvitettiin degeneratiivisten vaurioiden luonnetta ja CuZn-SOD:n lokalisaatiota soluissa. Elektronimikroskooppisesti havaittiin koeporsailla tutkittavissa elimissä runsaasti lysosomeja, degeneroituvia mitokondrioita, vaihtelevanasteista lipidoosia ja varhaisia lipofuskiini- ja keroiidimuodostelmia. Immunolokalisaation avulla lysosomaalisen CuZn-SOD:n todettiin vapautuvan lysosomeista näiden yhtyessä mitokondrioihin tai lysosomikalvon muuten hajotessa.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)Microbiota inhabiting the colon fermentate carbohydrates, proteins and endogenous substrates to volatile fatty acids (VFA) and produce energy for the microbial growth. Because all species of bacteria ferment some component of the digesta and produce various VFAs, alterations in microflora may modify these fermentative end products. Thus, measuring the amount and type of VFA produced gives an instrument which reflects changes in the bacterial microbiota of the intestine. This study set out to explain the connections between diet composition and the formation of VFAs. The general hypothesis was that different food compositions cause differences in the VFA profile, and this may have systemic effect on animal health. Graeco Latin Square design study with 5 healthy Beagles was performed, feeding high protein (diet A, starch 54 g/kg, crude protein 609 g/kg), high carbohydrate (diet B, starch 438 g/kg, crude protein 194 g/kg), and a balanced commercial (diet C, starch 277 g/kg, crude protein 264 g/kg) diets for three weeks each. The diet C was used also for the baseline. VFA, fecal dry matter and fecal consistency score were assessed. All dogs had formed feces during diets B and C but diarrhea during diet A, leading to significant differences in fecal consistency score between the diets (p < 0.0001). The results indicate that alterations in diet had a large influence on the amount and quality of VFAs produced. Mixed-effect model analysis shows that the diets had a statistically significant (p<0.05) influence on all of the VFAs produced excluding butyric acid. The most significant changes from the baseline diet were seen with the high protein diet. Compared to the baseline diet, valeric acid production increased 24-fold, isobutyric acid by 79.5% and isovaleric acid by 42.4 %. Production of propionic acid decreased by 43.3%, acetic acid by 25.0%, and butyric acid by 10.2 %. In previous studies similar changes in VFA profile have been coupled with various intestinal diseases as well as inhibition in biotin absorption. Furthermore, this might have an influence on inflammatory response at the cellular level. Thus, changes in VFA profile may have an influence at least on the local intestinal health. The total amount of fatty acids decreased on both experimental diets. It seems that having moderate protein and carbohydate levels in the diet is a virtue and more is not necessarily better. This study provides additions to existing understanding of the relationship between diet composition and the formation of VFAs in the intestine. The findings suggest that observing the alterations in VFA levels formed in the intestine and therefore present in feces, may provide an instrument to indirectly observe changes in the bacterial microbiota of the intestine. Thus, there is a need to find the link between the changes in VFA profiles and colonic microbiota, and bacterial diversity in feces by using molecular methods. Having this greater level of understanding would lead to more robust insights into the role of intestinal microbiota in animal health, and to potential advances in the prevention and curing of related diseases.
-
(2021)Equine asthma is a disease syndrome comprised of two diseases, mild and severe asthma. Both diseases can affect the horses performance and intended use. The diseases can be differentiated from each other based on clinical signs, bronchoalveolar lavage fluid (BALF) and tracheal wash (TW) analyses. A horse can recover from mild asthma where as severe asthma is an irreversible disease. Severe asthma is also inheritable, although the exact genes are not known. Environmental factors play an important role in both diseases, with dust, mold, noxious gases and endotoxins being recognized as influencing factors. These components are present in horses’ stable environments. Bedding material in horse stalls is used to absorb moisture and ammonia, and to provide suitable bedding for horses to lay on. The two main bedding materials used in Finland are shavings and peat. They differ in their capability to absorb moisture and ammonia, as well as in their microbiological quality. Peat has higher moisture and ammonia binding capacity but shavings has higher microbiological quality. Horses can spend a big part of their day in the stalls, which increases the importance of using high quality bedding material, which has minimum effect on the respiratory system. The purpose of this study is to compare the effects of peat and shavings on the horses’ respiratory health. 32 horses participated in the study and they were kept 35 days on each bedding material, during three time periods. Peat was used before (peat 1) and after (peat 2) the shavings period. After each 35 day period the horses were examined, BALF and TW samples were collected and analyzed. The results show a significant increase in the TW neutrophil percentage during the shavings period (peat 1: 16.7%, shavings: 32.8%, peat 2: 13.4%). Similar results were noticed in the BALF results, with a significant difference in the neutrophil percentage when comparing shavings and peat 2, but also between the two peat periods (peat 1: 2.7%, shavings: 3.4%, peat 2: 1.6%). None of the horses participating in the study were diagnosed with mild or severe asthma based on the results and clinical signs, even though the high TW neutrophil percentage during the shavings period strongly suggest towards neutrophilic airway inflammation. The results indicate a higher irritation level in the equine respiratory system when shavings was used as bedding material. The difference in the BALF neutrophil percentages during the peat periods may be caused by the horses being taken in from pasture before the peat 1 period. The higher peat 1 results can there fore represent a reaction to the change in environment rather then the actual bedding itself. More research is needed with longer time spent on different bedding materials, combined with exercise tolerance tests, to give insight on the bedding’s effect on physical performance.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1995)Näiden syventävien opintojen tavoitteena oli testata dimetyylisulfoksidin, DMSO:n, vaikutuksia kroonisesti yskivillä hevosilla. Kirjallisuudessa ei ole kuitenkaan tutkittua tietoa DMSO:mahdollisista vaikutuksista em. oireisiin. Kirjallisuusosassa käsitellään dimetyylisulfoksidin terapeuttisia ominaisuuksia, kliinistä käyttöä, paikallista, suonensisäistä ja suun kautta tapahtuvaa annostelua. Samoin käsitellään lyhyeesti kroonisen yskimisen syitä hevosilla Tutkimusosa tehtiin Ypäjällä Hevosjalostuslaitoksen tiloissa. Tutkimuksessa letkutettiin DMSO:ta 1 koehevoselle 1g/kg 20 prosenttisena liuoksena yhden kerran, jonka vaikutuksia seurattiin veri- ja trakealimamäärityksillä. Hevosista otettiin näytteet kuusi kertaa neljän viikon aikana. Koehevoset jaettiin kolmeen ryhmään verialveolieron ja trakealiman neutrofiilien suhteellisten osuuksien perusteella. Ryhmä I koostui terveistä kontrollihevosista, ryhmä II sairaista ja ryhmä III ajoittain sairaista hevosista. DMSO:n vaikutusta testattiin trakealiman lysosomaalisilla entsyymeillä, mm. beta-glukuronidaasilla, glukuronidaasipitoisuus erotteli selvästi terveet ja sairaat hevoset tilastollisessa testauksessa (statgraf; Wilcoxon signed test) merkittävyydellä * * * p<O.001. DMSO:n vaikutusta testattiin vertaamalla trakealiman entsyymien pitoisuutta ryhmien kesken eri ajanjaksoina. Tuloksissa ei kuitenkaan saatu minkään entsyymin pitoisuuden suhteen tilastollisesti merkittävää laskua tai nousua missään ryhmässä. Saatujen tulosten perusteella DMSO:lla ei ole merkittävää vaikutusta kroonisesti yskivien hevosten hoidossa. Tutkimusaineisto oli kuitenkin pieni ja annostelu oli vain yksittäinen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Stamceller definieras ofta enligt det organ de befinner sig i. Det antas att stamceller från ett visst organ kan ge upphov till alla celler av detta organ och bara till dessa celler. Därför har färska forskningar väckt uppmärksamhet då de påvisat att stamceller kan välja otypiska specialiceringslinjer. Experiment har utförts på bestrålade djur. Det har varit oklart vilken betydelse donatorns stamceller har på mottagarens tillväxt i fysiologiska tillstånd. I denna studie har vi använt kimeriska tvillingkalvar i vilkas nonhematopoetiska vävnader donatorns stamceller har spårats. Med tvillingar av olika kön resulterar placentala anastomoser i tidig embryonal utveckling, i en kimerisk, steril kokalv som kallas freemartin. Med hjälp av Y-kromosom riktad in situ hybridisering kan vi spåra donatorns, tjurkalvens celler i mottagarens, freemartin-kalvens vävnader i deras naturliga omgivning. Hematopoetiska celler spårades med att identifiera deras CD45 yt-antigen och kunde därmed, i kombination med in situ hybridiseringen ekskluderas. Vi har hittat nonhematopoetiska celler härstammande från donatorn i vävnader vars ursprung är långt från varandra, så som entodermet och nerv stängen. Nonhematopoetiska celler som härstammar från donatorn var fåtaliga och de var sporadiskt utspridda i vävnaderna. Detta föreslår att de har ringa betydelse i det fysiologiska uppehållet och i utvecklingen av nötkreaturens vävnader.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2005)Vuonna 1995 kehitettiin DNA-mikrosiruihin perustuva menetelmä tutkia yhtäaikaisesti tuhansia geenejä. Menetelmää on siitä lähtien sovellettu monilla tieteenaloilla mm. syöpätutkimuksessa, lääkkeiden kehittämisessä ja genomiikan tutkimuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt lukuisia julkaisuja, jotka käsittelevät DNA-mikrosirutekniikan sovelluksia eri biotieteen aloihin. Tässä työssä luodaan yleiskatsaus DNA-mikrosirutekniikan perusperiaatteisiin sekä esitellään sen käyttöä elintarvikepatogeenien tutkimuksessa. Elintarvikepatogeenitutkimuksissa DNA-mikrosirutekniikkaa on käytetty lähinnä viiteen tarkoitukseen: diagnostiikkaan, genotyypitykseen, evolutiivisen genomiikan tutkimuksiin, geeniekspressiotutkimuksiin ja isäntä-patogeeni-vuorovaikutuksen tutkimiseen. DNA-mikrosirutekniikalla on nykyään useita variaatioita, mutta periaate on kaikissa sama: lastumaiselle tukimateriaalille, esimerkiksi mikroskooppilasille, on erittäin tiheään asetettu tutkittavia geenejä edustavat koettimet. Näytteen DNA-juosteet kiinnittyvät emäspariperiaatteen mukaisesti (A-T ja G-C) kukin omalle koettimelleen. Tämän pariutumistapahtuman tuloksia luetaan mikrosirulta ja analysoidaan. Näyte-DNA saadaan eristämällä tutkimuskohteesta DNA:ta tai RNA:ta, joka käännetään käänteistranskriptiolla komplementaariseksi DNA:ksi. DNA-mikrosirukokeeseen liittyy monia eri vaiheita: 1. Mikrosirun valmistus 2. Näytteen valmistus ja leimaus 3. Hybridisaatio 4. Tulosten lukeminen mikrosirulta 5. Tulosten käsittely ja analyysi 6. Koetulosten tulkinta DNA-mikrosirutekniikan suurimmat edut ovat sen tarkkuus ja nopeus. Geenit pystytään tunnistamaan ja erottamaan toisistaan tarkasti niiden spesifisen emäsjärjestyksen perusteella ja yhdellä kokeella saadaan tietoa koko genomista. Tekniikan ongelmat liittyvät toisaalta juuri valtavaan tietomäärään, jota on vaikea käsitellä ja tulkita sekä kokeen monivaiheisuuteen, mikä lisää virhemahdollisuutta. Lisäksi menetelmä on monilta osin vielä hyvin kallis.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)Ns. restriktioentsyymin keksimisen myötä on kehitetty uusi menetelmä tutkia yksilön perimää geenitasolla. Perimäns isältämä DNA pilkotaan lyhyemmiksi pätkiksi restriktioentsyymin tunnistamista paikoista. Nämä pätkät kokoerotellaan elektroforeesilla. Radioaktiivisella koettimella saadaan näkyviin ne perimän sisältämät pätkät, joissa on kyseisen koettimen tunnistama ns. minisatellittialue. Näin saatu juovasto on yksilöspesifinen, ja sitä nimitetään yksilön DNA-sormenjäljeksi (DNA-fingerprint). Koirilla menetelmää voidaan käyttää yksilön tunnistamiseen, isyystutkimuksiin ja rodun sisäsiittoisuuden arvioimiseen. Isyystutkimuksessa jälkeläisen jokaisen juovan on löydyttävä jommalta kummalta vanhemmalta. Rodun sisäsiittoisuutta tutkittaessa arvioidaan rodun eri yksilöiden juovastojen samankaltaisuutta. Tutkimuksessa asetettiin pohdittavaksi, voiko voimakas sisäsiivoisuus alentaa menetelmän tuloksellisuutta varsinkin isyysmäärityksiä tehtäessä. Aineistona käytettiin 3 bedlingtoninterrieriä ja verrokkiryhmänä 8 sekarotuista. DNA eristettiin 2 ml verinäytteestä (EDTA). Aineiston perusteella laskettiin todennäköisyydet, että isyystapaus jäisi ratkaisematta käytettäessä kahta koetinta. Bedlingtoneilla tämä prosentti oli 36.0% (eli 36 isyystapausta sadasta jäisi ratkaisematta) ja sekarotuisilla 6.4%. Saadut prosentit ovat muihin vastaaviin tutkimuksiin verrattuna melko suuria. Tulosten perusteella havaitaan sisäsiittoisuuden vähentävän menetelmän tuloksellisuutta merkittävästi. Menetelmän käyttö isyysmäärityksiin ei ole mielekästä rutiininomaisena menetelmänä johtuen menetelmän kalleudesta ja hitaudesta. Perinteisillä menetelmillä ratkeamattomissa kiistatapauksissa voidaan DNA-sormenjälkianalyysillä kuitenkin saada hyödyllistä lisätietoa. Myös eri koirarotujen sisäsiittoisuuden arvioimisessa voidaan menetelmää soveltaa tuloksellisesti.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Koirien perinnöllisten sairauksien diagnostiikkaan on viime vuosina kehitetty monia DNA-testejä. Tällä hetkellä DNA-testi on saatavilla ainakin 14:lle eri sairaudelle ja testien lukumäärä tulee edelleen lisääntymään lähitulevaisuudessa. Perinnöllisen sairauden DNA-testi voi perustua mutaation (suora analyysi) tai markkerigeenin tunnistamiseen (kytkentä-analyysi). Tutkimus voidaan suorittaa esimerkiksi veri-, karva- tai limakalvonäytteestä. DNA-testin avulla pystytään tunnistamaan resessiivisesti periytyvän taudin kantajat teettämättä pentuja sairaan tai tunnetun kantajan kanssa. Tämä mahdollistaa sairausgeenin esiintyvyyden vähentämisen populaatiosta ilman että geenipohja merkittävästi kaventuu. Tutkimusosuudessa kartoitetaan koiranomistajien ja –kasvattajien mielipiteitä perinnöllisistä sairauksista ja niiden vastustusohjelmista. Tiedonkeräys tehtiin vuonna 1998 postitse kyselykaavakkeilla, joita lähetettiin 640:lle koiranomistajalle ja 320:lle kasvattajalle. Kyselyyn vastasi 214 omistajaa ja 108 kasvattajaa. Suurin osa kyselyyn vastanneista piti perinnöllisten sairauksien vastustusohjelmia tärkeinä.
-
(2018)Canine’s sense of smell is extremely accurate and several times better compared to human’s olfaction. A large odor detecting area inside the dog’s nasal cavity and a huge number of olfactory receptors enable dogs to detect many different kinds of odors. No wonder, there has been conducted a number of studies concerning dogs’ ability to sense smells from different sources, for example smell of cancer. Cancer types studied include human bladder cancer, prostate cancer, ovarian and lung cancer, and the results were promising in many of these studies. So far none of the studies has focused on canine mammary tumors. Canine mammary tumors are very common especially in female dogs, and a half of them is known to be malignant. Early detection of mammary tumors is a significant factor in evaluating the prognosis of dogs suffering from mammary neoplasms, and that is why we decided to make a study concerning dog’s olfaction as a diagnostic tool in detecting canine mammary tumors. The aim of our study was to examine whether dogs could be able to train to detect canine mammary tumors from urine samples with using only their sense of smell. We also wanted to estimate the sensitivity, specificity, repeatability and accuracy of the dogs’ scent detecting abilities. Our hypothesis was that it would be possible to teach dogs to detect canine mammary tumor smell from dogs’ urine samples with good results. Urine samples of healthy and possible cancer patients were collected by our research group. Positive samples were diagnosed by a pathologist. A questionnaire including information about the dog’s background was sent to the dogs’ owners, so that we were able to identify the samples more accurately. For the training part we had six sniffing dogs from different breeds and different training history attending our research. As a training method we used a clicker training and operant conditioning. The training was very intensive and already after few weeks we got promising results. The actual validation part of the study was not able to conduct because of lack of relevant samples. However, sniffing dogs could be used as an assisting tool in detecting canine mammary cancer beside other diagnostic tools. In the future sniffing dogs could also be used in detecting the specific odor molecules of cancer.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)Työn kirjallisuuskatsauksessa käsitellään tetrasykliinien yleisiä ja farmakokineettisia ominaisuuksia, doksisykliinin erityispiirteitä ja näiden mikrobilääkkeiden käyttöä koiralla ja kissalla. Tutkimuksessa selvitettiin doksisykliinin farmakokinetikkaa koiralla kerta-annon jälkeen, ja erityisesti doksisykliinin per os biologista hyötyosuutta. Tutkimusaineistona oli kuusi Eläinlääketieteellisen korkeakoulun beagle-rotuista koiraa. Koirille annettiin 100 mg doksisykliiniä (6,8-8,6 mg/kg) suun kautta ja noin kuukautta myöhemmin sama annos suonensisäisesti. Koirista kerättiin verinäytteitä, joiden lääkeainepitoisuudet laskettiin agardiffuusiomenetelmällä. Tuloksista laskettiin farmakokineettisiä parametrejä, joita käsiteltiin myös tilastollisesti. Eliminaatiopuoliintumisaika oli molemmilla antotavoilla sama: 10,5 tuntia. Peroraalisella antotavalla lääkeaineen huippupitoisuus seerumissa jäi matalaksi ollen keskimäärin 1,40 mikrog/ml. Doksisykliinin biologinen hyväksikäytettävyys p.o.-antotavan jälkeen oli huono, sillä lääkeaineesta imeytyi systeemiseen verenkiertoon vain noin 20 %. Lääkeainepitoisuuden jäädessä verenkierrossa matalaksi on epävarmaa, saavutetaanko kudoksissa terapeuttinen pitoisuus. Doksisykliinin MIC-arvoja koiran patogeeneille on tutkittu vain vähän, mutta kirjallisuuden mukaan tavallisimmat patogeenit näyttäisivät olevan doksisykliinille kohtalaisen resistenttejä. Riketsia-, klamydia-, ja mykoplasmainfektioissa doksisykliini on ensisijaislääke, sillä näidenpatogeenien MIC-arvot ovat kirjallisuuden mukaan erittäin matalia.
Now showing items 136-155 of 1400