Browsing by Title

Ohutkalvojen mikrorakenne, joka käsittää esimerkiksi raekoon, tekstuurin ja jännitykset, vaikuttaa ohutkalvojen ominaisuuksiin ja edelleen kalvojen toimivuuteen erilaisissa sovelluksissa. Mikrorakenteen kehityksen ymmärtäminen on siten välttämätöntä kalvojen ominaisuuksien muokkaamiseksi eri sovellusten tarpeisiin. Ohutkalvojen mikrorakenteen kehitys alkaa ydintymisestä eli ensimmäisten kalvomateriaalin ydinten muodostumisesta substraatille. Ydintymisen jälkeen mikrorakenne kehittyy edelleen ydinten kasvu-, yhteensulautumis-, ja kalvon paksuuntumisvaiheiden aikana. Useissa sovelluksissa käytettävien ohutkalvojen paksuudet ovat viime vuosikymmeninä pienentyneet samalla, kun vaatimukset kalvojen luotettavuutta ja ominaisuuksia kohtaan ovat kasvaneet. Tämän vuoksi erityisesti ydintymisvaiheen tutkiminen, ymmärtäminen ja muokkaaminen on ensiarvoisen tärkeää. Kirjallisuusosiossa tarkastellaan mikrorakenteen kehittymisen yleispiirteitä sekä erityisesti ydintymistä ja mikrorakenteen kehitystä atomikerroskasvatuksessa (ALD). ALD-kalvojen ydintymisen ja erilaisten ydintymismallien lisäksi käsitellään aluksi amorfisena kasvavien ALD-kalvojen kiteytymistä kasvatuksen aikana sekä monikiteisten ALD-kalvojen mikrorakenteen kehittymistä paksuuntumisvaiheessa. Yleisluontoisempien havaintojen lisäksi mikrorakenteen kehitystä tarkastellaan yksityiskohtaisesti oksidien (erityisesti alumiinioksidi ja ryhmän 4 oksidit), platinametallien (Ru, Pt, Ir ja Pd) sekä kalkogenidien (erityisesti sinkkisulfidi) osalta ydintymisvaiheeseen keskittyen. Kokeellisessa osiossa tutkittiin Ir- ja IrO2-kalvojen atomikerroskasvatusta. ALD-platinametallikalvojen ydintymisvaihe ymmärretään lukuisista tutkimuksista huolimatta huonosti. Iridium on jäänyt sen hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta enemmän tutkittujen platinan ja ruteenin varjoon sekä kalvojen ominaisuuksia että ydintymistä tutkittaessa. Tämän tutkielman kokeellinen osa on jaettu neljään osaan, joissa tarkastellaan iridiumin ja iridiumoksidin (IrO2) kasvatusta Ir(acac)3 (acac = asetyyliasetonaatti) -lähtöaineesta. Aiemmin tutkittujen Ir(acac)3+ilma-, Ir(acac)3+O2- ja Ir(acac)3+O3+H2-prosessien lisäksi iridiumia kasvatettiin uudella Ir(acac)3+O2+H2-prosessilla, jossa pinnalle adsorboitunut happi poistettiin vedyllä. Iridiumoksidia kasvatettiin aiemmin tutkitulla Ir(acac)3+O3-prosessilla. Ensimmäisessä osassa vertailtiin Ir- ja IrO2-prosessien ydintymisvaihetta. Ydintymisen havaittiin olevan nopeinta uudessa Ir(acac)3+O2+H2-prosessissa ja hitainta otsoniprosesseissa. Toisessa osassa uutta O2+H2-prosessia verrattiin eniten käytettyyn O2-prosessiin 200–350 °C lämpötila-alueella. Hapen poistaminen vaikutti selvästi kalvojen kasvunopeuteen, morfologiaan, karkeuteen, resistiivisyyteen, raekokoon ja tekstuuriin. Kolmannessa osassa tutkittiin Ir- ja IrO2-prosessien konformaalisuutta VTT:n kehittämien testinäytteiden avulla. O3+H2-prosessin konformaalisuus osoittautui tutkituista prosesseista selvästi parhaaksi. Tämän konformaalisuus oli erinomainen myös aiemmin kirjallisuudessa tutkittuihin ALD-platinametalliprosesseihin verrattuna. Viimeisessä luvussa tutkittiin otsonin mahdollista iridiumkalvoja etsaavaa vaikutusta. Etsautumista vaikutti tapahtuvan käytettäessä otsonia reaktanttina tai altistamalla kalvo otsonille jokaisen iridiumia kasvattavan ALD-syklin jälkeen. Aiemmin kasvatettujen iridiumkalvojen etsaaminen otsonilla ei kuitenkaan onnistunut.

Suuri määrä ydinvoimaloita on tulossa lähivuosina ja -vuosikymmeninä käytöstäpoisto vaiheeseen. Valtavasta käytöstäpoisto- ja purkamistöistä syntyy tuhansia tonneja jätettä. Osa tästä jätteestä on metallijätettä, joka voidaan kierrättää ja käyttää uudelleen dekontaminoinnin jälkeen. Kirjallisuusosassa tarkastellaan erilaisia dekontaminaatiomenetelmiä sekä dekontaminoimisessa syntyvän happaman sekundäärisen liuosjätteen käsittelyä ioninvaihtimilla. Pääpaino on primääripiirien kemialliseen dekontaminaatioon soveltuvissa menetelmissä. Näistä CORD (Chemical Oxidation Reduction Decontamination) on yksi käytetyimmistä maailmalla. Tutkimuksen tavoitteena oli löytää ioninvaihtomateriaaleja, jotka pystyisivät tehokkaasti ottamaan Co-60:a ja Ni-63:a CORD tyyppisistä dekontaminaatioliuoksista. Co-60 ja Ni-63 esiintyvät yleisesti primääripiirien korroosiokerroksissa. Co-60 usein määrittää käytössä olevan ydinvoimalan säteilytason ja Ni-63:stä tulee merkittävin säteilyn aiheuttaja 20 vuotta reaktorin sulkemisen jälkeen. Kokeellisessa osassa tutkittiin seitsemän epäorgaanisen ioninvaihtomateriaalin kykyä ottaa Co-60:a ja Ni-63:a CORD -tyyppisistä dekontaminaatioliuoksista. Tutkimuksissa selvitettiin materiaalien kemiallista kestävyyttä ravistelemalla ioninvaihtimia oksaali- ja permanganaattihapoissa kahden viikon ajan. Liuoksista mitattiin metallipitoisuus MP-AES:lla tai ICP-MS:llä. Lisäksi selvitettiin materiaalien ioninvaihtokyky nuklidien suhteen eri pH -arvoissa. Ioninvaihtokyvyn mittana käytettiin jakaantumiskerrointa. Näiden alkumittausten jälkeen jatkoon valittiin kolme materiaalia, joiden ioninvaihtokykyä testattiin happamissa oloissa oksaalihapossa ja kaliumpermanganaatissa. Lisäksi selvitettiin ioninvaihtimien tehoa, kun läsnä on myös kilpailevia ioneja (Fe, Cr, Ni /Co). Kd -arvot määritettiin mittaamalla Co-60 liuokset Wizardin gammalaskurilla ja Ni-63 liuokset Perkin Elmerin nestetuikelaitteella. Osa ioninvaihtimista ei toiminut juuri lainkaan happamissa oloissa eikä niiden tutkimista kannattanut jatkaa alkutestien jälkeen. Tutkimuksissa löytyi kolme hyvin tai kohtuullisesti happamissa oloissa toimivaa ioninvaihdinta: Sb2O5, CoTreat ja MnO2. Kd -arvot olivat pääasiassa parempia Co-60 kuin Ni-63 suhteen kaikissa testeissä. Sb2O5:lla saavutettiin pH:ssa 2 jopa Kd arvo 25 000 (Co-60) mutta arvo puolittui, kun mukana oli oksaalihappoa. Ni-63 suhteen Kd oli enää 100 – 1000 välillä oksaalihapossa. Mitatut tulokset vaihtelivat paljon eri kokeissa.

Vuonna 1973 Fischer Black, Myron Scholes sekä Robert Merton esittivät uraauurtavissa artikkeleissaan omat vastauksensa kysymykseen, miten hinnoitella optio osakkeeseen. Optioksi sanotaan instrumenttia, joka antaa oikeuden, mutta ei velvollisuutta, ostaa tai myydä osake sovittuun hintaan sovitulla hetkellä tulevaisuudessa. Louis Bachelier oli jo 1900-luvun alussa pohtinut option hinnoittelun ongelmaa, mutta hänen työnsä ja ideansa jäivät pitkälti unohduksiin viiden vuosikymmenen ajaksi. Kysymys siitä, mikä olisi oikea hinta optiolle, nousi jälleen tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi 1950-luvulla, ja melko pian huomattiin, että matemaattinen rahoitusteoria oli kuin varta vasten rakennettu stokastisen analyysin sovellutukseksi. Kuitenkin vasta Blackin, Scholesin ja Mertonin artikkelit sekä Chicago Board of Options Exchangen, maailman isoimman ja vanhimman johdannaispörssin, avautuminen vuonna 1973, antoivat lähtölaukauksen johdannaisinstrumenttien sulautumiselle keskeiseksi osaksi rahoitusmarkkinoita ja matemaattista rahoitusteoriaa. Blackin, Scholesin ja Mertonin esitettyä tapa hinnoitella optio osakkeeseen, oli luonnollista, että markkinatoimijoiden keskuudessa heräsi kiinnostus hinnoitella optioita myös muille kohde-etuuksille. Korko- ja lainamarkkinat ovat yksi osa-alue, johon liittyy suuri tarve muuttaa ja suojata tulevaisuudessa tapahtuvia rahavirtoja, esimerkiksi erilaisissa riskienhallintatarkoituksissa. Yksi mahdollinen tapa on käyttää johdannaisinstrumentteja. Ensimmäisiä korkojen ja korkojohdannaisten mallinnuksessa syntyneitä merkittäviä tuloksia oli Oldrich Vasicekin vuonna 1977 esittämä malli hetkelliselle korolle. Vasicek otti huomioon, että toisin kuin osakeoptioiden kohdalla, korko ei ole instrumentti, joka olisi kaupankäynnin kohteena, ja joukkovelkakirjat ovat jo itsessään johdannaisia korolle. Hän kuitenkin onnistui rakentamaan riskittömän salkun, kuten Black ja Scholes, ja päätyi Black-Scholes-osittaisdifferentiaaliyhtälöä muistuttavaan aikarakenneyhtälöön. Keskeisenä erona kuitenkin oli, että aikarakenneyhtälössä esiintyi yksi parametri lisää, velkakirjan maturiteetista riippumaton prosessi, jota kutsutaan riskin markkinahinnaksi. Mallinnuksen kannalta ideaalinen lähtökohta olisi, että markkina olisi matemaattisessa mielessä reilu ja johdannaisille saataisiin yksikäsitteiset hinnat. Matemaattisen rahoitusteorian perustuloksien perusteella tällöin on oltava olemassa yksikäsitteinen mitta, jonka suhteen ennuste prosessin tulevien arvojen nykyarvosta olisi linjassa prosessin nykyisen arvon kanssa. Vasicek-mallin tapauksessa tämä ehto ei toteudu suoraan, vaan ensin on selvitettävä mikä parametrina esiintyvä riskin markkinahinta on. Osoittautuu kuitenkin, että ratkaisu on hyvin samankaltainen kuin Blackin ja Scholesin mallissa, eli johdannaisen diskontattu odotusarvo sopivan mitan suhteen. Samankaltaisesta ratkaisusta huolimatta, on ratkaisun laskeminen Vasicek-mallissa huomattavasti hankalampaa. Odotusarvossa esiintyvä diskonttotekijä ja johdannainen ovat keskenään korreloituneita ja odotusarvon laskemiseksi olisi tunnettava näiden yhteisjakauma. Tämä ongelma on kuitenkin kierrettävissä sopivilla stokastisen analyysin työkaluilla, ja tehtävä pystytään palauttamaan yksiulotteiseen tapaukseen. Vasicek-malli on olemassaolonsa aikana kerännyt myös paljon kritiikkiä. Sen kohtaamasta kritiikistä kenties painavin, on perusmallin huono sopivuus markkinoilta havaittujen korkojen kanssa. Tätä puutetta korjaamaan esitettiin useita Vasicek-malliin perustuvia laajennuksia, joista kuitenkin yleisin on Hullin ja Whiten vuonna 1994 esittämä malli, joka saadaan sopimaan täydellisesti havaittuihin diskonttotekijöihin. Tässä tutkielmassa Hull-White-laajennus johdetaan suoraan Vasicek-mallista käyttämällä Brigon ja Mercurion vuonna 2001 esittämää tekniikkaa. Hull ja White laajensivat mallia myös siten, että siinä voitiin ottaa huomioon myös diskonttotekijöiden tai korkokäyrän keskinäinen liikehdintä, ilman, että eri maturiteettien välillä olisi täydellinen korrelaatio. Tällaista laajennusta sanotaan useamman faktorin malliksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on esittää Vasicek-korkomalli ja sen laajennukset yhden ja kahden faktorin tapauksissa. Mallien keskeiset ominaisuudet johdetaan yksityiskohtaisesti. Tarvittava matemaattinen ja taloudellinen taustateoria tullaan myös esittelemään siinä laajuudessa, missä niitä tullaan tarvitsemaan mallin ominaisuuksien tutkimisessa. Mallien yksi keskeinen tarkoitus on hinnoitella erilaisia johdannaisia. Tässä tutkielmassa esitetään, kuinka mallien avulla voidaan joukkovelkakirjan lisäksi hinnoitella optio joukkovelkakirjaan, korkokatto ja -lattia, sekä optio koronvaihtosopimukseen edellä mainituissa yhden ja kahden faktorin malleissa.

Yhtälöiden ja yhtälönratkaisun oppiminen on ollut vaikeaa monelle aihetta opiskelleelle. Vanhemmat tutkimukset osoittavat näiden vaikeuksien taustalla olevan moninaiset virhekäsitysten luokat, joista merkittävimpiä ovat algebralliset rakenteet ja kirjaimet yhtälössä, sieventäminen, yhtäsuuruus ja yhtälönratkaisukeinot. Suomalaisten oppilaiden kohdalla tehdyt tutkimukset osoittavat yhtälönratkaisussa olevan samoja haasteita kuin muuallakin ja erityisesti yhtälöiden osalta nousee esiin merkittävät tasoerot oppilaiden välillä aiheen suhteen. Tutkimus suomalaisten oppilaiden tapauksessa on kuitenkin vähäistä ja keskittyy enemmän peruskouluikäisiin oppilaisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on siten tutkia lukiota päättävien opiskelijoiden yhtälönratkaisutaidon tasoa yo-kokeiden monivalinta- ja produktiivisten aukkotehtävien tuloksien pohjalta. Ylioppilastutkintolautakunnan luvalla saatu tutkimusaineisto sisältää vuosien 2019–2021 matematiikan yo-kokeiden yhtälönratkaisuun liittyvät monivalinta- ja produktiiviset aukkotehtävät, joiden avulla analysoitiin opiskelijoiden yhtälönratkaisutaidon osaamista ja tehtyjä virheitä aikaisemman aiheeseen liittyvän teorian näkökulmasta. Analysoitava aineisto piti siis sisällään niin pitkän kuin lyhyen matematiikan tehtäviä ja kaikki tutkintokertojen vastaukset näihin tehtäviin analysoitiin. Aineiston tarkastelu osoitti lukion päättävien opiskelijoiden osaavan pääasiassa perus yhtälönratkaisuntaidot hyvin, mutta niin lyhyen kuin pitkän matematiikan kirjoittajista löytyi opiskelijoita, joilla oli vaikeuksia myös perus yhtälönratkaisutaidoissa. Näiden vaikeuksissa olleiden opiskelijoiden virheiden taustalta löytyi pitkälti samat virhekäsitykset kuin teoria osuudessa oli esitelty.

Vertailen työssäni yläkoulun matematiikan oppikirjasarjoja yhtälönratkaisun näkökulmasta. Tutkittavaksi kirjasarjoiksi valitsin kustannusosakeyhtiö Tammen Kartion, Kolmion ja Kuution, MFKA:n Lasku-matikaisen, Sanoma Pron Laskutaidon sekä kustannusosakeyhtiö Otavan Piin. Aluksi johdattelen aiheeseen kertomalla, kuinka yhtälönratkaisu näkyy vahvasti peruskoulun opetussuunnitelmassa. Lisäksi kuvailen tutkimuksia, joiden mukaan yhtälönratkaisu koetaan vaikeaksi ja epämotivoivaksi aiheeksi ja pohdin oppikirjojen yhteyttä asiaan. Toisessa luvussa käyn läpi työn teoriataustaa. Määrittelen työn kannalta keskeiset käsitteet ja kuvaan yhtälönratkaisun opettamiseen ja yhtälönratkaisun oppimisen haasteisiin liittyvää kotimaista ja kansainvälistä tutkimusta. Kolmannessa luvussa määrittelen tutkimustehtävän ja tutkimuskysymykset. Päädyn tutkimaan, eroavatko oppikirjasarjojen rakenteet, opetusosuudet ja tehtävät toisistaan. Neljännessä luvussa kerron tutkimuksen toteutuksesta ja aikataulusta. Tutkimukselleni valitsen laadullisen, kuvailevan tutkimusotteen. Aineiston analysoin sisällönanalyysin keinoin. Viidennessä luvussa käyn läpi tutkimustuloksia kirjasarja kerrallaan. Lopuksi vertailen kirjasarjoja keskenään. Kuudennessa luvussa tiivistän tutkimukseni johtopäätökset. Suurimmat erot kirjasarjojen välillä ovat aihekokonaisuuden jakautumisessa eri lukuihin, asioiden johdattelutavoissa sekä toiminnallisten tehtävien ja haastavien tehtävien määrässä. Seitsemännessä luvussa pohdin tutkimukseni luotettavuutta. Pohdin lähteiden merkitystä, otoskokoa sekä laadullisen tutkimuksen erikoispiirteitä. Lopuksi pohdin tutkimustulosteni merkitystä sekä jatkotutkimusaiheita. Pohdin, että oppikirjojen samankaltaisuus voi olla hyvä asia tasa-arvon kannalta sekä tilanteita, joissa oppilas vaihtaa koulua. Jatkotutkimusaiheissa mietin kansaivälisyyttä, oppimistuloksia ja opettajien näkökulmaa.

Tässä työssä tutkitaan yhtäsuuruusmerkin esiintymistä matematiikan oppikirjoissa. Tavoitteena on selvittää, vahvistavatko oppimateriaalit yhtäsuuruuden syvällistä ymmärrystä. Lisäksi selvitetään, millaiset määritelmät oppikirjat antavat yhtäsuuruudelle ja yhtälöille sekä millaisia vinkkejä opettajan materiaalit tarjoavat yhtäsuuruuden opetukseen. Työssä esitellään yhtäsuuruudelle ja yhtälöille matemaattiset määritelmät ja tutustutaan erilaisiin yhtälöihin sekä yhtäsuuruusmerkin kaksiin kasvoihin: sen operationaaliseen ja relationaaliseen puoleen. Lisäksi esitellään matemaattisen tiedon oppimiselle olennaiset käsitteet konseptuaalinen ja proseduraalinen tieto sekä tutustutaan David Tallin (2004) matematiikan kolmeen maailmaan. Työn teoriapohjan luovat aiemmat tutkimukset yhtäsuuruuden ja yhtälöiden ymmärtämisestä sekä oppimisvaikeuksista ja virhekäsityksistä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että yhtäsuuruudesta voi muodostua lapsille virhekäsityksiä jo ennen kouluikää (Carpenter et al., 2003), ja yhtäsuuruusmerkkiin liittyvät virhekäsitykset ovat monesti itsepintaisimpia (Booth et al., 2014). Yhtäsuuruusmerkki esimerkiksi nähdään operaationa ’’anna vastaus’’. Opettajat eivät tunnu kiinnittävän riittävästi huomiota yhtäsuuruusmerkin opettamiseen sen jälkeen, kun se on alakoulussa esitelty (Knuth et al., 2005), eivätkä oppimateriaalit välttämättä tue opettajia sen opettamisessa (Li et al., 2008). Tutkimuksen aineistona toimi yhteensä 2 esiopetuksen, 24 alakoulun, ja 3 yläkoulun oppikirjaa, joita tutkittiin tutkimuksen kahdessa eri osassa. Ensimmäisessä osassa selvitettiin alakoulun oppikirjojen yhtälötyyppejä ja niiden sijoittumista kategorioihin ja toisessa osassa selvitettiin yhtäsuuruuden ja yhtälöiden määritelmiä sekä opettajan oppaiden vinkkejä opetukseen. Tämän tutkimuksen päähavainto oli, että yhtäsuuruuden opettamiseen ei kiinnitetä oppikirjoissa riittävästi huomiota eikä sen tärkeyttä mainita yhdessäkään oppikirjassa. Yhtäsuuruudelle ei esitetä määritelmää, mutta yhtälöiden määritelmät ovat pieniä eroja lukuun ottamatta lähes samanlaiset. Lisäksi tutkimuksessa vahvistettiin aiempien tutkimusten havainto, että yhtälöt esitellään pääasiassa muodossa 1 + 2 = 3, jossa yhtäsuuruusmerkki esiintyy operationaalisena. Tutkimuksen pohjalta luotiin myös täydentävä oppimateriaali yhtäsuuruuden käsitteen sekä yhtäsuuruusmerkin opetukseen esiopetuksesta yläkouluun. Jatkotutkimusaiheita voisivat olla tämän oppimateriaalin testaaminen käytännössä sekä suomalaisten peruskoululaisten yhtäsuuruuden käsitteen ymmärryksen tutkiminen.

In the beginning of the year 1991 the act on joint management of rental buildings became valid. The purpose of the law is to give tenants decision-making power and possibilities to affect their surroundings of living, so that the satisfaction rate for the living would increase and the maintenance of rental buildings would be more efficient. However, the way that the law is put into practice varies in different rental housing companies. In 2012 Finland's biggest landlord, the city of Helsinki, merged its 21 regional real estate companies into one company called Helsingin kaupungin asunnot Oy. Along with the fusion came changes that affected the management of the city's rental buildings as well as the practice of tenant democracy. This research focuses on tenant democracy, which is Helsinki city's version of joint management. The aim of the study is to examine how the tenant democracy is put into practice from the tenants', managing directors' and house managers' point of view. The research defines the strengths and challenges of tenant democracy, and also the determinants of tenant participation. The possible needs for development of the tenant democracy are examined using the results of the research. The material for the study was collected using survey form. The target groups of the research were managing directors and house managers of regional housing companies and also the active tenants, who are members of the tenant's advisory board. The surveys were conducted in the spring of 2012. Fourty five of the active tenants and seventeen representatives of the regional housing companies answered the questionnaires. The results were processed and analyzed using Atlas.ti scientific software. The research shows that many different factors affect the functionality of the tenant democracy in practice. What motivates the tenants to participate is the possibility to affect their own housing. The shared interest in improving the living conditions is also one of the most important aspects for participation. From the active tenants' point of view, one of the greatest strengths of tenant democracy is the decision-making power it gives to the residents. The collective power of the residents' committees helps the tenants to reach their mutual goals. From the regional administration's point of view the strength of tenant democracy is in the interaction and cooperation with the residents. Based on the results of the research, the biggest challenges in tenant democracy are the problems in collaboration between residents and regional administration, and also between active tenants themselves. Improving the interaction and cooperation is the main theme in developing tenant democracy. Other important factors are the trust between participants, open atmosphere and the fact, that both sides keep the promises they have made. Active tenants can also be a resource in developing residential areas all in all. The city of Helsinki should pay more attention and give more resources for the development of tenant democracy in the future, so that the whole city could benefit from the collective action of active residents.

Ihmisten liikkuminen on aina vaikuttanut kaupunkien kehitykseen ja muovautumiseen nykyiseen muotoonsa. Uusille liikkumismuodoille on aina pitänyt löytää tilaa, toisaalta henkilöautot ja joukkoliikenne ovat mahdollistaneet kaupunkien kasvun yhä laajemmalle alueelle. Ihmisten tarve liikkua kaupungeissa ei ole vähentynyt teknologian kehityksen myötä. Kasvava väestö luo jatkuvasti enemmän painetta kaupunkien liikennejärjestelmien toimivuudelle. Henkilöautojen määrä ei voi kasvaa loputtomasti, sillä niiden viemä tilantarve sekä negatiiviset ulkoisvaikutukset saattavat aiheuttaa kestämättömän tilanteen. Henkilöauto tarjoaa käyttäjilleen mahdollisuuden liikkua nopeasti suuriakin maantieteellisiä etäisyyksiä. Tämä on osaltaan myös mahdollistanut kaupunkien kasvun yhä laajemmalle alueelle, mikä ilmenee etäisyyksien kasvuna. Tässä tutkielmassa paneudutaan kirjallisuuden avulla autoiluun ja sen rooliin yhteiskunnassa sekä tekijöihin, jotka vaikuttavat auton käyttöön. Jakamistalouden yleistyminen on alkanut näkyä myös liikenteessä erilaisina yhteiskäyttöisinä tai yhteistä alustaa käyttävinä palveluina. Jakamistalous on moninainen ja laaja kokonaisuus, mutta se voidaan tiivistää käyttöoikeuden hankintaan omistuksen sijaan. Tällä periaatteella toimivat myös yhteiskäyttöautot. Tässä tutkielmassa selvitetään Drive Now –yhteiskäyttöautopalvelun käyttöä Suomen pääkaupunkiseudulla kymmenen kuukauden ajanjaksolla vuosien 2017 ja 2018 aikana. Drive Now aloitti toimintansa vuonna 2011 Saksassa ja Suomeen se saapui vuonna 2017. Tutkielmassa käytetyssä matka-aineistossa yhteiskäyttöautojen ajalliset käyttörakenteet eroavat arkipäivien ja viikonloppujen välillä. Arkisin käyttörakenteesta on tunnistettavissa selvät käyttöpiikit aamujen ja iltapäivien ruuhkatunteina, kun viikonloppuisin käytössä ei ole tunnistettavissa selkeitä käyttöpiikkejä. Tämä rakenne vastaa kansainvälisen tutkimuksen tuloksia, jota on kuitenkin tehty toistaiseksi vielä vähän. Alueellisesti tarkasteltuna yhteiskäyttöautojen käytössä on tunnistettavissa spatio-temporaalisia trendejä. Tämä ilmenee alueina, joista on ajettu tiettyyn kellonaikaan suhteellisesti enemmän pois kuin sinne ajettu. Vastaavasti jotkin alueet korostuvat päinvastaisesti eli niille ajetaan enemmän pois tiettyyn kellonaikaan. Aktiivisinta käyttö on ollut kymmenen kuukauden aikana Helsingin keskustassa ja sen välittömässä läheisyydessä, mutta esimerkiksi yksittäiset pisteet, kuten Leppävaara ja Helsinki-Vantaan lentoasema korostuvat korkean käytön alueina. Yhteiskäyttöautopalvelut mahdollistavat henkilöauton käytön ilman auton omistamista ja ne lisäävät mahdollisesti autojen käyttöastetta. Yhteiskäyttöautojen käyttö voi helpottaa kaupungeissa esimerkiksi parkkipaikkojen tarvetta ja se voi vähentää autojen määrää.

Sense of community is a theme being discussed in public every now and then. It is thought to have changed and diminished especially in modern cities. This is seen as a problem, because sense of community is often seen as an answer to many problems in housing districts. For example, it can bring safety to neighborhoods when people know each other and everyone around them. According to many research, interactional and well-maintained common space can contribute in building a sense of community in a neighborhood. For example, outdoor areas can be made more tempting by placing appropriate seating environment. Also pathways can be designed in a manner, that people have to cross each other when walking in the neighborhood. Thus spontaneous interaction among residents can occur. This research examines the relationship between common space and sense of community. The objective is to find out if common space effects on sense of community in a neighborhood. The research has two aspects: First, the level of interactional space in common areas, and second, the effects of common space to sense of community, is being evaluated. The research was placed at a rental apartment building Etu-Töölö, Helsinki. The methods were: observation of the common areas and their interactional space in the building, and a residential survey, of which the use of those common areas, and a general sense of community were evaluated. The results were then analyzed based on previous theories and compared to previous research. According to the results, there were fairly plenty of common areas in the building, but they were not being used as much as possible. For example, the residents 'common room' was not being used freely whenever wanted, instead it had to be reserved in advance. All the residents were not even aware of the room. Other areas were being used though, but naturally the most frequent usage was in the corridors and other pathways. Residents were also pleased with the common areas, and even wished to have more common space in the building. Sense of community was also observed. The residents greeted each other when passing by, knew each other, helped each other in small things, and some even visited in each others homes. The people who had lived in the building the longest experienced more sense of community than new-comers. Also the age of the resident had a difference in experiencing sense of community: the older people had more of it than the younger. In conclusion, it can be said that the building has interactional space in common areas, and those areas are also mainly being used. The amount of common areas helped the residents to interact with each other, and the residents were pleased with them. The level of sense of community in the building seems to be relatively high, because the residents also wished to have more common events in the building. Based on this research, it appears to be so that in this apartment building, common interactional space contributes to the level of sense of community among the residents. Therefore it can be said, that it is possible to effect to sense of community by building and designing common areas.

Suuntaamattoman verkon yhtenäinen joukko on solmujen osajoukko, jonka indusoima aliverkko on yhtenäisen. Tällaisten joukkojen lukumäärä eri verkkoperheissä on viime aikoina osoittautunut kiinnostavaksi suureeksi erityisesti algoritmien analyysin kannalta. Esimerkiksi kauppamatkustajan ongelma sekä niin sanottu Tutte-polynomi voidaan ratkaista ajassa, joka on polynomisen kertoimen päässä verkon yhtenäisten joukkojen määrästä. Koska täydellisen verkon kaikki osajoukot ovat yhtenäisiä, kysymykseksi on noussut erityisesti yhtenäisten joukkojen määrän asymptoottinen kasvu verkoissa, joiden suurin aste on rajoitettu. Tällä hetkellä paras tunnettu yläraja asymptoottiselle kasvulle tällaisissa verkoissa seuraa eräänlaiseen paikalliseen analyysiin perustuvasta entropiamenetelmästä. Ylärajan laatu riippuu olennaisesti siitä, kuinka monella tavalla mielivaltainen yhtenäinen joukko voi leikata kunkin solmun suljetun naapuruston. Tunnettu alaraja puolestaan seuraa yksinkertaisesta äärettömästä verkkoperheestä, jossa yhtenäisten joukkojen määrä osataan määrittää tarkasti. Kokeellisten arvioiden perusteella vaikuttaa kuitenkin selvältä, ettei kumpikaan nykyisistä rajoista ole tiukka ja lukumäärän asymptoottinen kasvu vaatii siten tarkempaa analyysiä. Käymme läpi tunnetut analyyttiset ja algoritmiset tulokset liittyen yhtenäisten joukkojen lukumäärään sekä yleisissä että rajoitetun asteen verkoissa. Laajennamme entropiaan perustuvaa menetelmää tarkastelemalla tavallisten naapurustojen sijaan solmujen yleistettyjä naapurustoja, jotka sisältävät kaikki enintään kiinnitetyn säteen r ≥ 2 päässä olevat solmut. Näytämme koneelliseen etsintään nojaten, että leikkausten suhteellinen lukumäärä on tällöin pienempi ja johtaa hieman parempaan ylärajaan, kun verkon suurin aste ∆ on 3 tai 4. Näytämme myös kokeellisiin havaintoihin vedoten, että laajennus ei oletettavasti paranna aikaisempaa ylärajaa millään ∆ > 5 tai r > 2. Avoimeksi kysymykseksi jää, voidaanko ylärajaa parantaa kehittämällä entropiaan perustuvaa menetelmää edelleen vai vaatiko tarkempi analyysi uudenlaista lähestymistapaa. Tarkastelemme kysymystä lopuksi toisesta suunnasta osoittamalla asymptoottiselle kasvulle alarajan yksinkertaisella konstruktiolla. Luomme myös katsauksen pieniin verkkoihin, joissa yhtenäisen joukkojen määrä on suurin mahdollinen, ja tarkastelemme lähemmin tällaisten verkkojen muita ominaisuuksia.