Browsing by Title

Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilijan persoonallisuuselementtien luvatonta käyttöä markkinoinnissa kansallisessa oikeusjärjestelmässä. Persoonallisuuselementeillä tarkoitetaan tutkielmassa yhdistetysti kuvaa, nimeä sekä goodwill-arvoa. Urheilijaan yhdistettävän positiivisen mielikuvan takia yritykset haluavat jatkuvasta hyödyntää urheilijan persoonallisuuselementtejä markkinoinnissaan, mikä korostaa urheilijan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojelun tarvetta. Tarkastelu ulotetaan täten erityisesti tilainteisiin, joissa urheilija ei ole luovuttanut persoonallisuuselementtiensä käyttöoikeuksia, ja yritys pyrkii markkinoinnissaan hyödyntämään luvatta urheilijaan yhdistettävää positiivista mielikuvaa. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan persoonallisuuselementtien oikeudellista suojaa ja niitä oikeusnormeja, joiden nojalla voidaan kieltää persoonallisuuselementtien luvaton markkinointikäyttö. Urheilijan persoonallisuuselementtejä voidaan yleisesti suojata markkinointiyhteydessä pääsääntöisesti tavaramerkkilain, lain sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa perusteella sekä kansallisessa oikeuskäytännössä muodostuneen vakiintuneen oikeussäännön nojalla, joka kieltää henkilön kuvan tai nimen luvattoman markkinointikäytön. Lisäksi ICC:n markkinointisäännöt kieltävät nimenomaisesti toisen kuvan tai maineen hyväksikäytön markkinoinnissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti lakia sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa sekä kuvan ja nimen markkinointikäyttöä koskevaa vakiintunutta oikeussääntöä ja toisessa luvussa tutkitaankin lähemmin näiden normien perusteella asetettuja suojan edellytyksiä. Persoonallisuuselementtien suojan ulottuvuuden kannalta on relevanttia lisäksi tarkastella luvattomasta käytöstä aiheutuvia seuraamuksia omana lukunaan. Lopuksi tarkastellaan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojan riittävyyttä urheilijan kannalta. Läpi tutkielman käytetään vertailtavana oikeuslähteenä Ruotsin lakia nimen ja kuvan käytöstä mainonnasta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei urheilija saa kansallisen lain nojalla erityistä suojaa persoonallisuuselementtiensä luvatonta markkinointikäyttöä vastaan, mutta suoja on johdettavissa eri oikeusnormeista. Oikeustila jättää kuitenkin aukkoja ja oikeussuojan tehokkuus on paljolti riippuvainen siitä, mihin oikeusnormiin vedotaan suojan aikaansaamiseksi. Oikeustilan epäselvyys antaa aihetta pohtia, olisiko Suomeen mahdollista säätää Ruotsin oikeustilaa vastaavasti erityinen laki henkilön imagon suojaamisesta markkinointiyhteydessä.

Urheiluagentti on keskeinen osa toimivia urheilun pelaajamarkkinoita. Urheiluagentti on joukkueurheilussa toimiva pelaajan taloudellinen neuvonantaja. Urheiluagentin keskeisenä tehtävänä on edustaa ja avustaa pelaajaa häntä koskevissa sopimusneuvot-teluissa. Tässä toiminnassa on oikeudelliselta luonteeltaan kysymys yksityisestä työnvälityksestä, josta on ylikansallista ja kansal-lista sääntelyä. Ylikansallisella tasolla toimintaa säännellään kansainvälisen työjärjestön antamassa yleissopimuksessa yksityisistä työnvälitystoimistoista. Kyseinen yleissopimus on saatettu kansallisesti voimaan lailla julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Kummankin soveltumisala on tarkoituksenmukaisesti jätetty laajaksi, jotta kaikenlainen yksityinen työnvälitys tulisi niiden sovel-tumisalaan. Kansallisessa lainsäädännössä yksityinen työnvälitystoiminta on vapautettu erillisistä toimilupa- ja ilmoitusvelvol-lisuuksista. Yksityistä työnvälitystä voi vapaasti harjoittaa niin yksityishenkilö, yksityinen yhdistys kuin yhtiö. Urheilun itsesääntelyssä on perinteisesti kuitenkin säännelty urheiluagenttien toimintaa. Yleisesti urheilujärjestöjen antamissa ur-heiluagenttitoimintaa koskevissa määräyksissä asetetaan toimilupa ammatin harjoittamisen edellytykseksi kyseisessä urheilulajis-sa. Tältä osin urheilun itsesääntely siten suuntautuu elinkeinovapauden ydinalueelle ja asettaa rajoituksia yksityisen oikeudelle vapaasti harjoittaa valitsemaansa elinkeinoa – urheiluagentin ammattia. Urheilun itsesääntely pohjautuu yhdistymisautonomiaan perustavaan yhdistysautonomiaan. Tältä osin kysymys on perusoikeuksien kollisiotilanteesta. Urheiluagentti ei ole urheilun pyra-midimaisessa organisaatiorakenteessa, vaan on sen ulkopuolella taloudellista toimintaa harjoittava henkilö. Kysymys on siten yhdistymisautonomian raja-alueelle menevästä toiminnan sääntelystä, ja toisaalta elinkeinovapauden ydinaluetta koskettavasta toimilupavelvoitteen asettamisesta. Urheilun itsesääntelyssä urheiluagenttien toiminnasta annetut määräykset ovat täten kyseenalaistettavissa oikeusperustaltaan. Keskeinen yksityistä työnvälitystä koskeva laintasoinen rajoitus on työnvälityksen maksukielto. Työnvälityksen tulee olla hen-kilöasiakkaalle ilmaista. Jos urheiluagentin katsoo suorittavan lain tarkoittamaa yksityistä työnvälitystä, ei urheiluagentti voisi ottaa palkkio tehtävästään päämieheltään eli urheilijalta. Tällöin urheiluagentin tulisi kyetä neuvottelemaan palkkionsa urheiluseuran kanssa samalla kun hän neuvottelee työsopimuksesta päämiehelleen. Käytännön vaikutukset urheilutoiminnalle olisivat mer-kitykselliset, mutta urheilun sisältä ei voida poiketa pakottavasta lainsäädännöstä. Kansainvälisen työjärjestön yleissopimus tarjoaa ratkaisun tälle ongelmalle, mahdollistamalla urheiluelämän tarpeita palvelevan poikkeuksen tekemisen. Tämän tulisi tapah-tua lainsäätäjän toimesta. Urheiluagenttitoiminnan sääntely urheilun sisältä tarvitsee kuitenkin tällaista institutionaalista tukea osakseen. Haasteita urheilun sisäiselle urheiluagenttien toiminnan sääntelylle aiheutuu myös sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden suun-nalta. Näihin ei ole saatu tyydyttävää vastausta vielä, huolimatta Piau-tuomion suotuisasta lopputuloksesta urheiluelämälle. Mer-kittäviä ongelmia liittyy vielä sääntelyyn palveluiden vapaan liikkuvuuden ja kilpailuoikeuden kannalta. Euroopassa käyty keskustelu urheiluagenttien toiminnasta ja sen sääntelystä tukee sitä, että laintasoisia ratkaisuja tarvitaan. Urheilun sisäinen säänte-ly ei ole riittävää. Ratkaisun olisi tultava toisaalta, joko Euroopan unionilta tai kansalliselta lainsäätäjältä.

Suomi on allekirjoittanut Euroopan neuvoston urheilukilpailujen manipulointia koskevan yleissopimuksen, mutta ei ole ratifioinut sitä. Yleissopimus edellyttää, että sopimusosapuolten tulee huolehtia siitä, että niiden kansallisessa lainsäädännössä voidaan määrätä rikosoikeudellinen seuraamus kilpailumanipulaatiosta, jos manipulaatiossa on kyse petoksesta, lahjonnasta tai pakotuksesta. Lähtökohtaisesti Suomen kansallinen rikoslaki on tältä osin sopusoinnussa yleissopimuksen kanssa, mutta sopimuksen mahdollinen ratifiointi edellyttää aiheen tarkempaa tarkastelua. Tämän tutkielman kannalta mielenkiinto kohdistuu sellaiseen kilpailumanipulaatioon, johon liittyy suoraa tai epäsuoraa taloudellisen tuoton saamista vedonlyönnillä. Vedonlyönti on nykypäivänä mahdollista internetin välityksellä lähes kaikkialta maailmasta ajankohdasta riippumatta. Kilpailumanipulaatiota voidaan toteuttaa siten, että manipulaation järjestelijät tarjoavat esimerkiksi jalkapallojoukkueiden valmentajille lahjusrahaa, jotta nämä tekevät joukkueessaan sellaisia valintoja, jotka johtavat järjestelijöiden toivomaan lopputulokseen. Järjestelijät lyövät kohteesta vetoa vääristettyään ensin kilpailua lahjomalla. Vedonlyönnin kohteena voi olla ottelun lopputuloksen ohella esimerkiksi ensimmäisen erän voittaja tai seuraavan maalin tekijä. Monissa tapauksissa järjestelijöiden takana on nähty olevan kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta. Väärinkäytöksiä urheilussa voidaan pyrkiä torjumaan ensisijaisesti urheilun omilla sisäisillä kurinpidollisilla toimilla. Näitä toimia ovat esimerkiksi maajoukkueesta erottaminen tai kilpailukielto. Joissakin tapauksissa kyseessä on kuitenkin rikollinen toiminta, johon tulee vastata rikosoikeuden keinoin. Suomessa on käsitelty kilpailumanipulaatiota alioikeustasolla. Korkeimman oikeuden prejudikaattiarvoa saavaa päätöstä asiasta ei ole. Käräjä- ja hovioikeuksissa on sovellettu rikoslain 30 luvun 7 §:n mukaista lahjomista elinkeinotoiminnassa, 30 luvun 8 §:n mukaista lahjuksen ottamista elinkeinotoiminnassa ja 36 luvun 1 §:n mukaista petosta. Kansallisen rikoslain soveltuminen kilpailumanipulaatioon ei ole osoittautunut käytännössä täysin ongelmattomaksi. Muun muassa tästä johtuen kansallisessa keskustelussa on ajoittain esitetty kilpailumanipulaation erilliskriminalisointia. Kriminalisoinnin hyväksyttävyys on tapauskohtaista eri arvojen välistä punnintaa. Kriminalisointiperiaatteiden avulla pyritään arvioimaan, onko tietyn toiminnan kriminalisoiminen tarpeellinen ja hyväksyttävä toimi yhteiskunnassa.

Viime vuosien yhteiskunnalliset muutokset ja kansanliikkeet, kuten “MeToo” -ilmiö jotka ovat koskeneet yksilöiden oikeussuojan turvaamista eri tilanteissa ovat nostaneet esiin eettisen, vastuullisen ja oikeudellisesti kestävän toiminnan edistämisen myös urheilussa. Urheilun osalta pinnalle on noussut erityisesti valmentajien epäeettinen toiminta ja sen vaikutukset urheilijoihin ja urheilun maineeseen. Tutkielman lähtökohtana on käsitellä urheiluseuraan työsuhteessa olevan valmentajan epäeettistä toimintaa ja sen vaikutuksia urheilun eri intressitahoihin eli valmentajaan, urheiluseuroihin, lajiliittoihin ja Olympiakomiteaan. Valmentajan epäeettistä toimintaa tarkastellaan erityisesti nykyisen vakavia eettisiä rikkomuksia koskevan säännöstön, urheilun itsesääntelyn, voimassaolevan lainsäädännön, aiheeseen liittyvän oikeuskirjallisuuden sekä lajiliittojen omien kurinpitoelinten ja urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisukäytännön valossa. Tutkielmassa käsitellään yleisesti suomalaisen urheilun kurinpitojärjestelmän rakennetta sekä erityisesti vakavia epäeettisiä rikkomuksia koskevaa kurinpitojärjestelmää. Tutkimusaineisto pohjautuu pääosin oikeuskirjallisuuteen ja urheilun oikeuskäytäntöön sekä lajiliittojen, Olympiakomitean ja SUEK:en julkaisemaan materiaaliin ja sääntöihin. Tutkielman metodi on lainoppi, sillä tavoitteena on tulkita ja systematisoida niitä urheilun itsesääntelynormeja sekä lainsäädäntöä, jotka käsittelevät valmentajan epäeettistä toimintaa ja urheilun eri intressitahojen asemaa tähän liittyen. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että vakavia eettisiä rikkomuksia urheilussa koskeva kurinpitojärjestelmä on urheilun eettisen ja vastuullisen kehityksen kannalta olennainen lisä urheilun kurinpitojärjestelmään. Tutkielmassa kuitenkin pohditaan myös sitä, miten varmistetaan se, että urheilun eri intressitahojen oikeusturva erityisesti valmentajien osalta toteutuu nykyisen kurinpitojärjestelmän soveltamisessa. Lisäksi huomioidaan se, että nykyisestä säännöstöstä huolimatta epäeettiseen toiminnan alaan kuuluvien tekojen tarkkarajainen määrittely on edelleen jatkuva prosessi, johon vaikuttaa urheilun sisäisten muutosten lisäksi myös ympäröivän yhteiskunnan kehittyminen.

Sponsoroinnilla on kauaskantoista merkitystä niin urheilun rahoituksen kokonaiskuvassa kuin yksilöurheilijan toimeentulossa ja ammatinharjoittamisessa. Yhteistyöhön osallistuvan yrityksen puolelta kyse on tärkeästä ulottuvuudesta myynnin lisäämiseen tähtäävässä markkinointiviestinnässä. Sponsorointi perustuu aina sopimukseen, jolle tunnusomaista on sitovuus osapuolten suhteita määrittävänä instrumenttina. Tutkielmassa selvitetään yleisen sopimusoikeuden instituution, sopimuksen purkamisen, mukautumista sponsoroinnin erityispiirteistä johtuvaan vaatimustasoon. Luonnollisena seurauksena on se, että sponsorisopimus on kyettävä pilkkomaan osiin siten, että voidaan tunnistaa erilaiset velvoitteet ja arvioida niiden merkitystä sopimuksen kokonaisuuden kannalta. Sopimustyyppikohtaisessa tarkastelussa huomiota kiinnitetään sopimuksen tarkoituksen ja sopimusrikkomuksen olennaisuuden kaltaisiin kriteereihin, jotka muodostavat erottamattoman osan sopimuksen purkamiseen vanhastaan liitetyistä opeista. Sopimusoikeuden periaatteiden ja argumenttien ohella erityiseksi kiintopisteeksi on valikoitunut analogisen metodin käyttökelpoisuus sponsorisopimuksissa. Tärkeänä näkökohtana on sponsorointiin kuuluvien käytännönläheisten, yhteiskunnallisten ja osapuolilähtöisten tarpeiden vertailu erityislakien taustalla vaikuttaviin arvoihin sekä sääntelyratkaisuihin, joilla niiden toteutumista pyritään edistämään. Kaiken kaikkiaan oleellinen näkökulma kiinnittyy siihen, voidaanko olemassa olevia oppeja ja sääntökokonaisuutta tyytyä (oikein tulkittuna) soveltamaan sponsorointiin siten, että molempien osapuolten perustellut oikessuojaodotukset taataan kestävällä tavalla. Tulkintaa ohjaavan argumentaation lisäksi luodaan katsaus siihen, voisivatko sponsoroinnin oikeussuojaintressit tulla omanlaisellaan sääntelyllä kattavammin noteeratuiksi. Sopimusoikeuden periaatteista etusijalla ovat ne, joilla on ilmeinen yhteys oikeuskeinojen käytettävyyteen. Toisaalta lojaliteettiperiaatteen perustamilla odotuksilla on jo lähtökohtaisesti yhteistoimintaa merkitsevissä sopimuksissa vankka asema. Sponsorointiin kytkeytyvät intressit korostavat entisestään lojaliteetin painoa osapuolten käyttätymisvaatimusten täsmentäjänä. Sopimustyypin omaleimaisuudesta kertoo ainakin havainto julkisen luottamuksen vaikutuksesta sopimustavoitteisiin. Tutkielmassa omaksuttu julkisuusarvon käsite kuvastaakin osuvasti sitä, minkälainen liityntä urheilijan julkisuuskuvalla on velkojan sopimukseen liittämän tarkoituksen kanssa. Tietyt vähimmäisstandardit täyttävän julkisuuskuvan ylläpitäminen ei kuitenkaan ole ainut perspektiivi, johon sponsoroinnilla pyritään. Sponsorin sopimuksella saavuttama hyöty jäsentyy myös sitä kautta, että ymmärrettään urheilijan jatkuvan näkyvyyden merkitys velkojan päämäärien kannalta. Oma tärkeä kysymyksenasettelunsa liittyy niin ikään siihen, minkälainen rooli tuottamuksella on erilaisten sopimusrikkomusten osatekijänä.

Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilutoiminnan rahoitukseen ja verotukseen liittyvää problematiikkaa yhteisömuodon kannalta. Vertailun kohteena on yhdistys ja osakeyhtiö, sillä niitä voidaan pitää tavanomaisimpina yhteisömuotoina urheilutoimintaa organisoitaessa. Yhdistyslaki ja osakeyhtiölaki asettavat tietynlaiset raamit urheilutoiminnan harjoittamiselle kunkin yhteisömuodon osalta – yhdistyksen toimintaan vaikuttaa olennaisesti sen asema aatteellisena yhteisönä kun taas osakeyhtiön tarkoituksena on harjoittaa liiketoimintaa. Koska yhdistyksen toiminta on ensisijaisesti aatteellista, on sille mahdollistettu tiettyjä vapauksia etenkin verotuksen osalta. Osakeyhtiössä puolestaan on käytössä monipuolisemmat mahdollisuudet toiminnan rahoittamista silmällä pitäen. Yleishyödyllisille yhdistyksille suotuja veroetuja sen toiminnassa ei sen sijaan voida hyödyntää. Tarkastelun kohteena olevien yhteisömuotojen pääomarakenteita käsittelevässä pääluvussa on tarkasteltu ensinnäkin urheiluyhteisöjen tulo- ja menoeriä, jonka jälkeen tarkastellaan eri yhteisömuodoissa hyödynnettävissä olevia varainhankintatapoja. Verotuksella voidaan katsoa olevan olennainen yhteys urheilutoiminnan rahoitukseen yhteisömuodon kannalta, sillä yhdistyksen ja osakeyhtiön verokohteluissa on selkeitä eroja silloin kun yhdistys on TVL 22 §:ssä tarkoitettu yleishyödyllinen yhteisö. Tästä syystä toisena päälukuna onkin nimenomaisesti eri yhteisömuotojen verokohtelua käsittelevä kokonaisuus. Johtopäätöksenä voidaan todeta itsestään selvänä asiana ensinnäkin se, että osakeyhtiö soveltuu huomattavasti paremmin urheiluliiketoiminnan harjoittamiseen kuin yhdistys. Olennaisempaa onkin se, missä tilanteissa yhdistyksen yleishyödyllistä toimintaa tukevan liiketoiminnan katsotaan olevan tosiasiallisesti EVL 1 §:n mukaista elinkeinotoimintaa. Yhdistyksen voisikin olla parempi tietyissä tilanteissa eriyttää liiketoimintansa toimintaa jatkamaan tulevalle osakeyhtiölle. Tätä kautta voidaan varmistua siitä, että yhdistyksen asema yleishyödyllisenä yhteisönä ei saastu liiketoiminnan harjoittamisen seurauksena.

Tutkielma keskittyy siihen, miten urheilutapahtumien järjestäjät voivat puuttua sponsorioikeuksien, ja siten tapahtuman olemassaolon, turvaamisen kannalta haitallisena pitämäänsä väijytysmarkkinointiin tavaramerkkioikeuden ja vilpillisen kilpailun normistoon perustuvan suojan puitteissa, sekä siihen, voidaanko urheilutapahtuman brändin suojaksi joissain maissa säädettyä tavanomaista kattavampaa yksinoikeussuojaa pitää tarpeellisena ja oikeutettuna. Lähtökohtana tarkastelussa on Suomen kansallinen lainsäädäntö sekä toisaalta Euroopan unionin oikeuspolitiikka. Väijytysmarkkinoinnilla, joka voi olla joko suoraa tai epäsuoraa, tarkoitetaan kaikenlaista toimintaa, jolla muu taho kuin tapahtuman virallinen sponsori, pyrkii ilman tapahtumajärjestäjän tai muun oikeudenomistajan lupaa hyötymään urheilutapahtuman brändin maineesta eli goodwillistä. Suorassa väijytysmarkkinoinnissa on kyse siitä, että yritys tarkoituksellisesti pyrkii antamaan markkinoinnissaan virheellisen kuvan itsestään sponsorina esimerkiksi tapahtuman tavaramerkkiä tai sitä lähellä olevaa merkkiä käyttämällä. Tällaista voidaan ehkäistä ja tähän voidaan yleensä puuttua varsin tehokkaasti tavaramerkinhaltijan kielto-oikeuden turvin. Tapahtumajärjestäjien kannalta ongelmallisempana voidaan nähdä epäsuora väijytysmarkkinointi, jossa yritys pyrkii hyötymään tapahtumaan liitettävistä positiivisista mielikuvista tapahtuman suojattuja yksinoikeuksia loukkaamatta. Tämä voi tapahtua esimerkiksi viittaamalla tapahtumaan markkinoinnissa käyttämällä sellaisia geneerisiä verbaalisia tai visuaalisia esitystapoja, jotka eivät loukkaa tapahtuman virallisia tavaramerkkejä, mutta joiden perusteella yleisölle kuitenkin syntyy niin sanottu ajatuksellinen linkki markkinoivan yrityksen ja urheilutapahtuman välille. Tapahtumajärjestäjät ovat pyrkineet ehkäisemään väijytysmarkkinointia muun muassa rekisteröimällä tapahtuman varsinaisten, virallisten sponsorien käyttöön varattujen tavaramerkkien lisäksi niin sanottuja, usein esim. ”MAA+VUOSI”-tyyppisiä torjuntamerkkejä (esim. RUSSIA 2018), jotka ovat lähellä varsinaisia tavaramerkkejä, mutta joita ei ole tarkoitus käyttää, vaan niiden ainoa tehtävä on ehkäistä luvatonta viittaamista urheilutapahtumaan. Tällaisten merkkien erottamiskykyyn ja siten rekisteröitävyyteen on kuitenkin paikoin suhtauduttu oikeuskäytännössä kriittisesti muun muassa niiden kuvailevuuden vuoksi. Tästä huolimatta esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on onnistunut rekisteröimään lukuisia tällaisia merkkejä muun muassa EUIPOssa ja WIPOssa. Tällainen epäsäännöllisyys rekisteröintikäytännöissä on omiaan heikentämään oikeusvarmuutta ja ennustettavuutta. Lisäksi, sikäli kun kyseinen kehityskulku voidaan mahdollisesti nähdä ns. property logic -teorialle tyypillisesti pelkästään yksinoikeuksien positiivisia puolia korostavan ajattelun ilmentymänä, se näyttäytyy muutoinkin huolestuttavana yleisen edun kannalta. Mitä tulee puolestaan tavaramerkin kykyyn ehkäistä väijytysmarkkinointia, näyttää selvältä, ettei varsinkaan epäsuoraa väijytysmarkkinointia ole mahdollista ehkäistä laajamittaisesti edes torjuntamerkeillä. Tavaramerkkisuojaa kuitenkin täydentää Suomessa laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (1061/1978), jonka yleislausekkeeseen perustuen väijytysmarkkinointia voidaan arvioida niin sanottuna norkkimisena, jolloin oikeudenhaltija voi saada suojaa myös sellaisissa jäljittelytapauksissa, joissa ei aiheudu sekaannusvaaraa. Suomessa norkkimisopin soveltamiskynnys on oikeuskäytännössä asetettu varsin korkealle. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin olettaa, että urheilutapahtumien huomattavan tunnettuuden johdosta soveltamisedellytykset voisivat niiden kohdalla täyttyä helpommin kuin Suomessa tähän asti käsitellyissä norkkimistapauksissa. Näin ollen norkkimisoppia voidaan pitää urheilutapahtumalle varteenotettavana suojamuotona, joka sekin kuitenkin jättää väijytysmarkkinoinnille mahdollisuuksia. Tapahtumajärjestäjät pitävät tavanomaista immateriaalioikeussuojaa suoja-alaltaan yleisesti riittämättömänä, minkä vuoksi ne usein edellyttävät kisoja isännöivää maata säätämään ad hoc -tyyppistä erityislainsäädäntöä, jonka nojalla tapahtumat saavat osakseen normaalia laajempaa yksinoikeussuojaa. Tällaiselle lainsäädännölle on tyypillistä, että loukkauskynnys on huomattavasti tavanomaista suojaa matalammalla, ja siten yleisluontoisemmatkin viittaukset tapahtumaan voidaan sen perusteella kieltää. Erityislainsäädäntöä kritisoivissa puheenvuoroissa on katsottu sen kohtuuttomasti rajoittavan kilpailu- ja mainosvapautta ja yritysten kaupallista sananvapautta. Tapahtumajärjestäjät puolestaan katsovat muun muassa väijytysmarkkinoinnin haitallisuuden ja epäeettisyyden justifioivan erityislainsäädännön säätämisen. Väijytysmarkkinoinnin haittavaikutuksista ei kuitenkaan ole selvää näyttöä. Toiseksi tapahtumajärjestäjien havittelemalle laajalle, suorastaan koko tapahtuman temaattisen viitekehyksen käsittävälle yksinoikeussuojalle on vaikea löytää oikeutusta, kun otetaan huomioon omistusoikeutta koskevat ja yksinoikeuksien justifikaatioteorioista kumpuavat perustavanlaatuiset periaatteet. Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä, ettei väijytysmarkkinointia voida oikeutetusti täysin estää. Toisaalta voidaan kysyä, onko syytäkään? Suurten urheilutapahtumien olemassaolo on yhteiskunnallisesti kiistatta tärkeää, mutta niiden suojaustarpeen ja -alan määrittämisen tulee perustua objektiiviseen, erityisesti kilpailu- ja mainosvapautta koskevat periaatteet huomioivaan kokonaisharkintaan. Tällä tavoin ylläpidetään yksityisen ja yleisen edun välistä tasapainoa.

Tutkielma käsittelee perhe- ja jäämistöoikeuteen liittyvässä oikeustieteellisessä kirjallisuudessa vähemmälle tarkastelulle jäänyttä useamman testamentin määräysten päällekkäisyyksiä ja niihin liittyviä tulkintaongelmia. Eri testamenteissa olevien määräysten päällekkäisyydet tulee ratkaista ennen kuin testamentteja voidaan ryhtyä toteuttamaan. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin avulla tulkintaan sovellettavaa normistoa sekä löydetään ristiriitoja ratkaisevalle henkilölle työkaluja vastaavien ongelmien arvioinnin ja ratkaisun tueksi. Tutkielmassa pyritään löytämään argumentteja ja näkökulmia erinäisten tulkintojen perusteeksi. Tämän lisäksi työssä suoritetaan oikeusvertailua erityisesti Ruotsin oikeusjärjestelmän kanssa. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti testamenttien välisiin ristiriitoihin soveltuvia oikeusohjeita ja näitä ohjeita sovelletaan myös testamenttien päällekkäisyyksien tavanomaisiin tyyppitilanteisiin. Tyyppitilanteissa punnitaan eri näkökulmien argumentointia ja sitä, miten kukin ohjeistus soveltuu keskenään. Tutkielmassa käsitellään myös korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2019:27, jossa korkein oikeus otti kantaa osittain päällekkäisiin testamentteihin ja testamentin tekemishetkellä tapahtunutta aikaisemman testamentin unohdusta. Tapauksessa korkein oikeus joutui esittämään kantansa asiassa, johon perintökaari ei nimenomaisesti ota kantaa. Tutkielmassa arvioidaan ratkaisun perusteluita ja tarkastellaan ratkaisun vaikutusta useamman testamenttien päällekkäisyyksien tulkintaan. Lopputuloksena tutkielmassa onnistuttiin asettamaan tulkintaan soveltuvat oikeusohjeet, joita testamenttien ristiriitaisuuksia ratkaiseva voi käyttää hyödyksi oman ratkaisu- ja arviointityönsä tukena. Osittain päällekkäisten testamenttien tulkintaan on pääsääntöisesti noudatettava testamentin tekijän tahtoa, mikä voi olla löydettävissä myös testamentin ulkopuolisista materiaaleista. Testamentin tekijän tahdon noudattamiseksi on myös olemassa sääntömuotoisia lähtöolettamia testamentin tekijän tahdosta. Tärkein lähtöolettama on aikaprioriteetin säännöksi kutsuttava olettama, minkä mukaan viimeisin testamentti kumoaa aikaisemman testamentin siltä osin, kuin se on päällekkäinen.

Suomen aviovarallisuusjärjestelmä rakentuu puolisoiden omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Avioliiton aikana puolisoiden omaisuus on toisistaan täysin erillään. Kun avioliitto purkautuu joko avioeron tai puolison kuoleman johdosta, puolisoiden välillä toimitetaan ositus, jolla puolisoiden avio-oikeuden alainen omaisuus puolitetaan puolisoiden kesken. Joskus tämän puolittamisperiaatteen toteutuminen osituksessa on kuitenkin syystä tai toisesta häiriintynyt. Tällaisissa tilanteissa sovellettavaksi voi tulla avioliittolain vastikesäännökset. Vastikesäännösten tarkoitus on turvata puolisoita erilaisissa tilanteissa, joissa ositushetken avio-oikeuden alaisen omaisuuden määrä on syystä tai toisesta joko vähentynyt toisen puolison vahingoksi tai lisääntynyt siten, että toinen puoliso saisi ilman häiriön korjaamista liian suuren avio-osan. Tutkielma käsittelee avioliittolain vastikesäännösten soveltamista tilanteessa, jossa samassa osituksessa tulee annettavaksi useampi vastike. Usean vastikkeen soveltamistilanteisiin ei löydy soveltamisohjeita laista, eikä lain esitöistä. Oikeuskirjallisuudessakaan ei juuri ole ongelmaa tarkasteltu. Ruotsalaisissa avioliittolain esitöissä on joidenkin vastikkeiden osalta huomioitu satunnaisia tilanteita, joissa useampi vastike tulee annettavaksi, mutta tyhjentävästi tai järjestelmällisesti usean vastikkeen soveltamistilanteita ei ruotsalaisissa esitöissäkään ole käsitelty. Tutkielma jakaantuu kahteen pääjaksoon, jossa ensimmäisessä käydään läpi vastikkeet osituksessa yleisesti ja esitellään avioliittolain vastikesäännökset. Toisessa pääjaksossa tarkastellaan vastikkeiden keskinäisiä soveltamistilanteita, kun vastikkeita tulee osituksessa annettavaksi enemmän kuin yksi. Tämä tarkastelu toteutetaan oikeuskirjallisuudessa vakiintuneiden vastikkeiden lajitteluperusteiden avulla. Tällöin vastikkeet jaetaan kolmeen lajiin sen mukaan, miten ne osituksessa otetaan huomioon. Vastikelajit ovat 1) puolison omasta omaisuudesta annettava vastike (AL 92 §), 2) avio-oikeuden alaisen omaisuuden yhteenlasketusta säästöstä annettavat vastikkeet (AL 93 §, 94 § ja 95 §), sekä 3) ennakkoperintövastike (AL 94 a §). Toisessa pääjaksossa soveltamistilanteita tarkastellaan soveltamalla vastikkeita edellä esitetyn jaottelun mukaan pareittain siten, että kutakin vastikelajia tarkastellaan yhdessä samanlajisen ja erilajisen vastikkeen kanssa. Vastikkeiden soveltamistilanteita hahmotellaan paljon esimerkkien ja laskelmien avulla ja esitys on osittain hyvin teknistä. Useiden laskelmien tekeminen on kuitenkin välttämätöntä vastikkeiden soveltamistilanteiden tarkastelussa. Usean vastikkeen soveltamistilanteeseen liittyviä ongelmia tarkastellaan yksittäisten esimerkkien avulla, jotta vastikkeiden antamiseen liittyviä ongelmia voidaan havainnollistaa mahdollisimman tehokkaasti. Tutkielmassa soveltamistilanteita tarkastellaan osituksen näkökulmasta ja siten perinnönjakoon liittyvät seikat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Tarkastelun ulkopuolelle jää myös perintökaaren 3:3:n vastikesäännös. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä puolison ylivelkaisuuteen liittyviä ongelmia, vaan puolisot on tutkielmassa mielletty velattomiksi, poikkeuksena toki ne vastikesäännökset, jotka koskevat nimenomaan puolisolla olevaa velkaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan uskonnonvapauden tulkintaa Ranskassa ja Isossa-Britanniassa siitä näkökulmasta, kuinka maissa suhtaudutaan uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Uskontoon liittyvät kysymykset ovat herättäneet viime vuosina paljon keskustelua Euroopassa. Erityisesti uskonnollisten symbolien käyttäminen kouluissa tai työpaikoilla on monissa maissa noussut huomion kohteeksi. Tutkimus on oikeusvertaileva. Vertailumaiksi on valittu Ranska ja Iso-Britannia, koska maat edustavat erilaisia suhtautumistapoja uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Ne sopivat vertailumaiksi myös sen vuoksi, että ne molemmat ovat länsieurooppalaisia, valtauskonnoltaan kristittyjä maita ja niillä kummallakin on kokemusta monikulttuurisuudesta ja erilaisista uskonnoista. Lähteinä tutkimuksessa käytetään vertailumaiden lainsäädäntöä sekä lainsäädännön valmistelumateriaalia, oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta sekä yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Lisäksi huomiota kiinnitetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskeviin oikeustapauksiin. Ranskassa ja Britanniassa vallitsee hyvin erilainen käytäntö uskonnollisten symbolien käytön sallimisen suhteen siitä huolimatta, että mailla on paljon yhtäläisyyksiä historian, kulttuurin ja uskonnon suhteen. Ranskassa on vuodesta 2004 asti lailla kielletty näkyvien uskonnollisten symbolien käyttäminen julkisissa kouluissa. Britanniassa taas yleensä uskonnollisten symbolien käyttäminen koulussa on sallittu. Kuitenkin myös Britanniassa on ollut tapauksia, joissa oppilaan oikeutta käyttää tiettyjä islamilaisia vaatteita on rajoitettu. Tutkimuksessa tarkastellaan mahdollisia selittäviä tekijöitä maiden erilaiselle suhtautumiselle uskonnollisten symbolien käyttöön. Tällaisia tekijöitä ovat erityisesti uskonnon ja valtion erottaminen Ranskassa ja vertailumaiden erilainen suhtautuminen monikulttuurisuuteen. Tutkimuksessa pohditaan myös näkemyksiä, joiden mukaan Ranskan uskonnollisten symbolien kiellon taustalla on pikemminkin pyrkimys rajoittaa nimenomaan islamin näkyvyyttä, eikä niinkään kaiken uskonnollisuuden ylipäänsä. On ehdotettu, että tämä suhtautuminen islamiin voi johtua tietyistä eroista perinteisen islamilaisen ja länsimaisen ajattelutavan välillä. Toisaalta on myös ehdotettu, että taustalla voi olla myös islamofobisia tai muukalaisvastaisia asenteita. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että nämä eivät ole keskeisiä selittäviä tekijöitä vertailumaiden käytännöille. Tarkasteluun on otettu myös ajatuksia siitä, että suhtautuminen uskonnollisiin symboleihin liittyy laajempiin kysymyksiin kansallisvaltioiden identiteetistä. On mahdollista, että sekä Ranska että Iso-Britannia käyvät läpi identiteettikriisiä, joka heijastuu niiden suhtautumiseen uskonnollisten symbolien käyttöön. Lisäksi on mahdollista, että vertailumaiden käytännöt eivät ole täysin vastakkaisia, vaan niiden välillä on pikemminkin aste-ero: molemmissa vertailumaissa uskonnollisten symbolien käyttöä julkisissa oppilaitoksissa on tietyissä tapauksissa rajoitettu.