Browsing by Title

Tutkielma käsittelee alisuoriutumista virkasuhteen päättämisperusteena. Päätutkimuskysymyksenä on se, milloin alisuoriutuminen voi muodostaa virkamieslaissa ja viranhaltijalaissa säädetyn henkilökohtaisen irtisanomisperusteen. Kysymykseen vastaaminen edellyttää sen tutkimista, mitä alisuoriutumisella tarkoitetaan, minkälaisia toimintavelvollisuuksia työnantajalla alisuoriutumistapauksissa on ja mitkä ovat irtisanomisperusteen kokonaisharkinnassa vaikuttavat tekijät. Aihetta on tarpeen tutkia, koska aiempaa tutkimusta alisuoriutumiseen liittyen virkamiesoikeuden osalta on saatavilla niukasti. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia. Lähdeaineistona on käytetty oikeuskirjallisuutta, virallisaineistoja, lainsäädäntöä sekä oikeuskäytäntöä. Alisuoriutuminen on vakiintunut termi käytännön työelämässä. Siitä puhutaan usein aikaansaamattomuuden, tehottomuuden ja tavoitteiden saavuttamatta jäämisen yhteydessä. Sillä tarkoitetaan lähtökohtaisesti tilannetta, jossa henkilö ei varsinaisesti laiminlyö velvollisuuksiaan, muttei toisaalta saa riittävästi tuloksia aikaan, vaikka hän olisi ollut normaalisti töissä. Alisuoriutuminen voi ilmetä laadullisesti ja/tai määrällisesti vaatimustasoa heikompana suorituksena. Virkasuhteessa tätä voidaan kuvailla myös siten, ettei virkamiehen suoritus täytä virkamieslainsäädännön asettamia virantoimitusvelvollisuuden laatuvaatimuksia. Työnantajan toimintavelvollisuuksiin kuuluu puuttua alisuoriutumiseen. Työnantajan tulee selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, jotta voidaan löytää oikeanlaiset toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Jos virkamiehen moitittava toiminta ei korjaavien toimenpiteiden jälkeen muutu ja tilanteessa päädytään harkitsemaan irtisanomista, tulee työnantajan huomioida muun muassa kuulemisvelvollisuuden sekä viranhaltijan uudelleensijoittamisvelvollisuuden täyttäminen. Alisuoriutumisesta johtuvissa irtisanomistilanteissa työnantajan tulee pystyä osoittamaan, että työnantajan virkamiehelle asettamien kohtuullisten tavoitteiden saavuttamatta jääminen on johtunut virkamiehen syyksi luettavasta viasta tai laiminlyönnistä. Lisäksi virkamiehelle on pääsääntöisesti pitänyt antaa varoituksella kohtuullinen aika muuttaa moitittavaa toimintaansa. Keskeisenä johtopäätöksenä on, että lähtökohtaisesti silloin, kun virkamiehen työsuoritus varoituksesta huolimatta virkamiehestä johtuvasta syystä alittaa olennaisesti virantoimituksessa kohtuudella edellytetyn tason ja työnantaja on täyttänyt irtisanomista edeltävät toimintavelvollisuutensa, voi virkamieslaissa tai viranhaltijalaissa säädetty irtisanomisperuste alisuoriutumisen perusteella muodostua.

Alkiodiagnostiikka on geeniteknologian mahdollistama menetelmä, jossa alkiosta voidaan tutkia vakavia perinnöllisiä sairauksia tai kromosomien muutoksia. Tämä tapahtuu ennen alkion istuttamista naisen kohtuun, joten tekniikka vähentää fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavia raskauden keskeytyksiä. Tutkimusalueeni liittyy siihen problematiikkaan, minkälaisten sairauksien osalta alkion valintaa on mahdollista suorittaa. Mitä tarkoitetaan laissa olevalla vakavalla sairaudella? Tutkimuksessa apunani on lainopillinen metodi, jossa tutkimusmenetelmänä on voimassa olevien oikeussääntöjen tulkinta ja systematisointi. Tutkimuskysymysten selvittämisessä ja tulkintojen esittämisessä käytän apuna niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia sekä lakien esitöitä. Lisäksi selvitän alkiodiagnostiikan indikaatioiden arviointia käytännössä haastattelemalla HUSLAB:n kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäriä. Lain tarkoituksen selvittäminen on mielenkiintoista myös vuodenvaihteessa voimaan astuvan potilasdirektiivin kannalta. Tätä varten suomalaisen terveydenhuollon palveluvalikoima on määriteltävä. Tutkielmassani on piirteitä poikkitieteellisestä tutkimuksesta, sillä aiheen tarkastelussa ei voi välttyä oikeustieteen ulkopuolella tapahtuvasta tutkimuksesta. Geenitekniikan uusia sovelluksia ei nähdä vain mahdollisuuksina vaan niihin liitetään myös uhkakuvia. Alkiodiagnostiikan vastustajat puhuvat eugeniikasta eli rodun jalostuksesta sekä uusista syrjinnän muodoista. Diagnostiikka saatetaan nähdä loukkauksena esimerkiksi olemmassa olevia vammaisia kohtaan. Keskeinen vasta-argumentti on myös huoli ihmisarvon vaarantumisesta. Ihmisarvo liitettiin perinteisesti jo syntyneisiin ihmisiin ja heidän itsemääräämisoikeutensa turvaamiseen. Modernissa bioteknologiassa käsite on kuitenkin saanut uudenlaisen merkityksen, sillä uusien sovelluksien pelätään loukkaavan ihmislajin arvokkuutta ja identiteettiä. Alkiodiagnostiikka on sallittua hedelmöityshoitolain mukaan, jos sillä voidaan estää tutkitun vakavan sairauden periytyminen. Myös tulevan lapsen sukupuolen määräytymiseen saadaan vaikuttaa, jos hedelmöityshoidossa käytetään parin omia sukusoluja ja näistä syntyvällä toista sukupuolta olevalla lapsella olisi huomattava vaara saada vakava sairaus. Tutkimuskysymykseni nousevat lain tekstin monimerkityksellisyydestä ja epäselvyydestä. Tutkielmassa tavoitteena on julkituoda alkiodiagnostiikkaan kohdistuva viranomaiskäytäntö sekä -ohjeistus. Lisäksi tavoitteena on löytää tasapaino vanhempien lisääntymisvapauden sekä ihmisarvon vaarantumisen välillä. Tutkimustehtävänä on myös kriittisesti arvioida nykyistä lainsäädäntötilaa ja esittää perusteltuja de lege ferenda -kannanottoja kudoksiltaan sopivan alkion valitsemiseksi aiemman sisaruksen pelastamiseksi hengenvaaralliselta sairaudelta. Tuon esiin myös ehdotuksen uudeksi lainkohdaksi, jotta alkion valinta aiemman sisaruksen pelastamiseksi olisi sallittua. Vertailukohteena tuon esiin Iso-Britannian sääntelyä ja käytäntöä, jossa keskeisenä ohjeistavana ja valvovana virastona toimii Human fertilisation & embryology authority. Keskeisenä tutkimustuloksena oli sen havaitseminen, että alkiodiagnostiikan edellytysten olemassaoloon vaikuttaa hyvin moni asia. Sairauden vakavuuden arviointiin vaikuttavat taudin oireet ja hoidettavuus, mutta keskeisessä asemassa ovat myös perheiden yksilölliset tilanteet. Täten näkisin, vaikka yhtenä tutkimustuloksena oli keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston tarpeen havaitseminen, että lisäksi potilaskohtanen arviointi tulee säilyttää osana käytäntöä pohdittaessa alkiodiagnostiikan edellytyksiä. Perinnöllisyysneuvonnalla on tässä keskeinen rooli. Keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston etuna näen lisäksi sen, että se mahdollistaisi myös uusia alkiodiagnostiikan sovelluskohteita, kuten kudosyhteensopivan alkion valinnan aiemman sisaruksen pelastamiseksi.

Tutkielmani käsittelee reverse payment -sovintosopimusten arviointia EU:n kilpailuoikeudessa. Reverse payment –sovintosopimuksilla viitataan alkuperäislääkkeen valmistajan ja rinnakkaislääkkeen valmistajan välisen patenttiriidan sopimiseksi tehtyä sopimusta, johon sisältyy ns. Käänteismaksu (reverse payment) alkuperäislääkkeen valmistajalta rinnakkaislääkkeen valmistajalle. Käänteismaksu nimitys tulee siitä, että normaalisti väitetyssä patentin loukkaustilanteessa loukkaajan tulisi maksaa korvausta patentinhaltijalle, eikä toisin päin. Näissä sovintosopimuksissa käänteismaksu toimii korvauksena alkuperäislääkkeen valmistajalta rinnakkaislääkkeen valmistajalle, jotta se sitoutuu viivyttelemään markkinoille tuloaan. Aihe on hyvinkin ajankohtainen, sillä viime vuoden syyskuussa unionin yleinen tuomioistuin antoi sovintosopimuksia koskeva ratkaisun asiassa Lundbeck (Unionin yleinen tuomioistuin, 8.9.2016, Lundbeck v komissio; T-472/13, EU:T:2016:449), jossa ensimmäistä kertaa vahvistettiin, että käänteismaksun sisältävät sovintosopimukset voivat olla SEUT 101 artiklan 1 kohdan mukaisia tarkoitukseen perustuvia kilpailunrajoituksia. Rerverse payment –sovintosopimukset ovat alkuaan lähtöisin USA:sta, jossa tuomioistuimet ovat jo vuosia arvioineet näitä sovintosopimuksia. Komissio aloitti vuonna 2000 lääkealaa koskevan toimialakohtaisen tutkimuksen, sillä oli viitteitä siitä, että lääkealalla markkinat eivät toimi tarpeeksi tehokkaasti. Komissio julkaisi vuonna 2008 lääkealan toimialakohtaista tutkimusta koskevan raportin, jossa ilmeni alkuperäislääkkeen valmistajien ryhtyneen aggressiivisten patenttistrategioiden toteuttamiseen voidakseen pidentää patenttiensa suoja-aikaa keinonaan muun muassa patenttien niputtaminen sekä käänteismaksuun perustuvien sovintosopimuksien tekeminen rinnakkaislääkkeen valmistajien kanssa. Tutkimuksesta ilmeni, että näiden sovintosopimusten johdosta kilpailu lääkemarkkinoilla estyy, ja ilman rinnakkaislääkevalmisteiden markkinoille tuloa, lääkkeiden hinnat pysyvät korkealla. Komissio myös totesi raportissa, että nämä sovintosopimukset saattavat olla SEUT 101 artiklan 1 kohdan mukaisia kilpailunrajoituksia. Tutkielmassa selvitetään miten ja millä kriteereillä sovintosopimuksia arvioidaan SEUT 101 artiklan valossa hyödyntäen sekä kotimaista että ulkomaista lähdeaineistoa. SEUT 101 artiklan sekä komission artiklan tulkintaa koskevien tiedonantojen ja suuntaviivojen lisäksi suuressa roolissa tutkielmassa on oikeuskäytäntö. Koska kyseessä on kahden oikeudenalan leikkauskohtaan sijoittuvasta aiheesta, edellyttää asian tarkastelu myös, että tutkielmassa käsitellään patenttia yksinoikeutena. Koska tällä hetkellä meillä ei ole ylikansallista patenttijärjestelmää vaan eurooppapatentissakin on pohjimmiltaan kyse kansallisista patenteista, käsittelen patenttia yksinoikeutena kotimaisen patenttilainsäädännön ja sitä koskevan oikeuskäytännön näkökulmasta. Sovintosopimusten arvioinnissa käytän hyödyksi myös USA:n oikeuskäytäntöä eurooppalaisen oikeuskäytännön vähyyden takia. Sovintosopimuksien arvioinnissa kilpailuviranomaiset ovat käyttäneet arviointi kriteerinä muun muassa maksun suuruutta, patentin suoja-alaa sekä patentin mitättömyyttä. Kilpailuviranomaisten arviointi ei kuitenkaan vielä ole täysin mallikelpoinen niin, että se ottaisi riittävällä tavalla huomioon molempien järjestelmien, tavoitteiden toteutumisen. Mikäli arvioinnissa liian helposti päädytään sovintosopimusten kilpailun vastaisuuteen, on vaarana se, että patentinhaltijan yksinoikeuteen puututaan liikaa, jolloin patentin tavoite toimia riittävänä kannustimena heikkenee. Sovintosopimusten arvioinnin lisäksi käsittelen tutkielmassa mahdollisia ratkaisuehdotuksia näiden sovintosopimusten välttämiseksi. Osapuolten motivaationa tehdä sovintosopimus, on suurien oikeudenkäyntikulujen välttäminen. Ratkaisuna tähän voisi olla uusi yhtenäispatenttituomioistuin, jonka toiminnan aloittamista koskevat järjestelyt ovat parhaillaan käynnissä. Tuomioistuimen avulla varmistetaan se, että kaikki yhtenäispatenttia koskevat riidat käsitellään samassa tuomioistuimessa, ja lisäksi oikeudenkäyntikulut on tarkoitus asettaa kohtuulliselle tasolle. Näin ollen oikeudenkäyntikulut eivät olisi uuden patenttijärjestelmän myötä niin suuret. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tuomioistuin toimintansa aloittaa, ja että kuinka hyvin nämä tavoitteet toteutuvat käytännössä.

Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.

Allianssimalli rantautui Suomeen Australiasta vuonna 2010 Lielahti-Kokemäki junarata hanketta varten. Sen jälkeen allianssimalli on vakiinnuttanut asemansa urakkamuotona Suomessa siinä määrin, että Rakennustieto Oy julkaisi kymmenen vuotta ensimmäisen allianssihankkeen käynnistämisen jälkeen vuonna 2020 allianssin yleiset sopimusehdot. Allianssimallin yleistymisen syynä pidetään perinteisten urakkamuotojen lisä- ja muutos-töihin perustuvaa rakentamiskulttuuria, jonka vuoksi hankkeet muokkautuvat erilaisiksi kuin alun perin on suunniteltu. Allianssimallissa tästä ongelmasta on pyritty hankkiutumaan eroon. Käytännössä allianssimallissa eniten haasteita tuottavat toteutusvaiheen muutokset. Yhtenä syynä tähän on, ettei alalla ole yhtenevää käsitystä toteutusvaiheen laajuusmuutoksen määritelmästä. Myöskään allianssin yleisessä sopimusehdoissa ei ole annettu toteutusvaiheen muutokselle tarkkaa määritelmää. Tutkimuksessa tunnistetaan kolmenlaiset muutokset toteutusvaiheessa; sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvat muutokset, laajuusmuutokset sekä riskien realisoitumisesta aiheutuvat muutokset. Tutkimuksen tavoitteena on antaa määritelmä toteutusvaiheen laajuusmuutokselle sekä tehdä rajanveto sille, mitä eroa on sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvilla muutoksilla, laajuusmuutoksilla ja riskien realisoitumisesta aiheutuvilla muutoksilla. Näiden osalta huomio kiinnitetään erityisesti siihen, miten ne vaikuttavat tavoitekustannukseen ja lisäpalkkioon. Tutkimuskysymyksiä pohditaan sopimusoikeudellisessa viitekehyksessä.

Tutkielman aiheena ovat työsuhderiidoissa sovellettavat oikeuspaikkasäännökset. Oikeuspaikkasäännöksiä uudistettiin vuonna 2008, jolloin ne koottiin pääasiallisesti oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun. Työsuhderiidoissa näistä säännöksistä voivat tulla sovellettavaksi lähinnä OK 10:1–4 ja 6. Säännökset ovat uudistuksen jälkeen jääneet kansallisessa oikeuskirjallisuudessa varsin vähälle huomiolle, joten pyrin ensinnäkin täyttämään tätä de lege lata -tutkimukseen jäänyttä aukkoa tarkastelemalla nykyistä oikeustilaa lainopin keinoin. Koronaviruspandemian myötä sekä etätyö että etäistunnot ovat yleistyneet merkittävästi. Nykytilan arvioinnin lisäksi tarkoituksenani onkin selvittää, millaisia vaikutuksia näillä ilmiöillä on toisaalta yksittäisten oikeuspaikkasäännösten soveltamiseen ja toisaalta sääntelyn taustalla oleviin tavoitteisiin. Koska etenkin OK 10:6:n mukaisen tavanmukaisen työntekopaikan määrittäminen vaikuttaa etätyön lisääntymisen myötä olevan entistä haastavampaa, tarkastelen lisäksi uuden toimivaltaperusteen, forum domicilii actoriksen, sallimista kuluttajien ja elatusapua vaativien tai saavien lisäksi myös työntekijöille. Arvioin tutkielmassa myös muun muassa etäistuntojen vaikutusta oikeuspaikkavalinnan merkitykseen. Tutkielma on pääasiallisesti prosessioikeudellinen. Etenkin OK 10:6:ää voi kuitenkin pitää myös työoikeudellisena normina ja myös sen taustalla on nähtävissä työoikeuden keskiössä oleva työntekijän suojeluperiaate. Tutkielmassa onkin siten myös työoikeudellisia ulottuvuuksia.

Digitalisaation myötä maailmaan on syntynyt digitaalisia palveluita, joiden myötä on syntynyt täysin uusia toimintamalleja. Alustataloutta onkin luonnehdittu digitaalisen talouden esiinmarssiksi, ja se on luonut EU:ssa uusia haasteita EU:n yhteiselle arvonlisäverojärjestelmälle, jonka yli 30 vuotta sitten laaditut arvonlisäverosäännökset eivät ole pysyneet digitalisaation kehittymisessä mukana. Alustojen toiminnasta erikoista tekee se, että alustan kautta tapahtuviin myynteihin osallistuu vähintään kolme osapuolta ja usein alustojen kautta toimivat palveluntarjoajat ovat yksityishenkilöitä, eli ei-verovelvollisia henkilöitä. Alustojen myötä syntyneiden uusien liiketoimintamallien ja EU:n yli 30 vuotta vanhojen arvonlisäverosäännösten yhteisvaikutus on johtanut siihen, että EU-jäsenvaltioilla on toisistaan poikkeavia säännöksiä siitä, miten alustojen tarjoamia avustuspalveluita kohdellaan arvonlisäverotuksessa ja siitä, ketä pidetään milloinkin velvollisena tilittämään arvonlisäveron alustan kautta tehdyistä myynneistä. Vastatakseen alustatalouden arvonlisäverotuksessa ilmenneisiin haasteisiin, Euroopan komissio käynnisti vuonna 2020 VAT in the Digital Age -hankkeen, jonka tarkoituksena on selkeyttää, yksinkertaistaa sekä nykyaikaistaa EU:n arvonlisäverosääntöjä. Osana hanketta komissio antoi vuonna 2022 arvonlisäveroa digitaalisella aikakaudella koskevan lainsäädäntöpaketin, jonka yhtenä päätavoitteena on vastata alustatalouden arvonlisäverotuksessa ilmenneisiin haasteisiin päivittämällä alustatalouteen sovellettavia arvonlisäverosääntöjä. Tässä tutkielmassa on tunnistettu alustatalouden arvonlisäverotuksessa esiintyviä haasteita erityisesti lyhytaikaisten majoituspalveluiden sekä henkilökuljetuspalveluiden toimialoilla. Tunnistettuja haasteita ovat yhdenvertaiseen ja neutraaliin arvonlisäverotukseen liittyvät ongelmat, alustan ja palveluntarjoajan verotuksellisen aseman määrittelyn haastavuus, epäyhtenäiset säännökset EU:ssa siitä, pidetäänkö alustojen tarjoamia avustuspalveluita välityspalveluina vai sähköisesti tuotettuina palveluina sekä alustataloudessa esiintyvä harmaan talouden riski. Tutkielmassa esitellään komission VAT in the Digital Age -hankkeen yhteydessä annettu lainsäädäntöpaketti arvonlisäverotusta koskevien säännösehdotusten osalta, sekä arvioidaan ehdotusten vaikutuksia alustatalouden arvonlisäverotuksessa esiintyneisiin haasteisiin. Tutkimustuloksina tutkielmassa havaitaan, että komission alustatalouden arvonlisäverotusta koskevat säännösehdotukset tulevat selkeyttämään alustatalouteen sovellettavia arvonlisäverosääntöjä, mutta luovat myös uusia haasteita.

Merirosvous ja aseelliset ryöstöt laajalti kriisiytyneen Somalian rannikolla ja sen ulkopuolisella Intian valtameren alueella ovat muodostaneet tunnetuimman uhan kansainvälisen merenkulun turvallisuudelle kuluneen vuosikymmenen aikana. Kansainvälinen yhteisö on YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamana turvannut kansainvälistä merenkulkua ja toiminut merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen ehkäisemiseksi ja estämiseksi Somalian rannikolla ja sen ulkopuolisella aavan meren alueella useiden eri sotilasoperaatioiden ja yksittäisten valtioiden merivoimien voimin laajamittaisesti vuodesta 2008 alkaen. Yksi keskeisimmistä panoksensa tähän toimintaan antaneista toimijoista on Euroopan unioni, jonka alaisuudessa käynnistetty merioperaatio EUNAVFOR Atalanta aloitti toimintansa alueella joulukuussa 2008 ja toimii alueella edelleen. Keskeinen osa EUNAVFOR Atalanta –operaation YK:n turvallisuusneuvoston mandaattiin perustuvasta merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen ehkäisyyn ja estämiseen tähtäävästä toiminnasta operaatioalueella muodostuu alusten pysäytystoimista: aluksen pysäyttämisestä, alukseen nousemisesta, aluksen tarkastuksesta ja mahdollisesta haltuunotosta. Vaikka kyse on operaation mandaatin kannalta olennaisesta toiminnasta, sen tarkastelu on oikeuskirjallisuudessa ollut verrattain vähäistä, yleisesti Somalian rannikon merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen kontekstissa ja erityisesti yksittäisen alueella toimivan sotilasoperaation näkökulmasta. Tutkielma tarkasteleekin nimenomaisesti edellä mainittuja pysäytystoimia EUNAVFOR Atalanta -operaatiossa. Tutkielma selvittää ensinnäkin, millä kansainvälisoikeudellisilla perusteilla pysäytystoimia voidaan operaatiossa suorittaa ja millaista sotilaallista voimankäyttöä näissä tilanteissa voidaan relevantin kansainvälisen oikeuden mukaan harjoittaa. Lisäksi tutkielma tarkastelee niitä haasteita, joita edellä mainitun tutkimuskysymyksen nojalla selvitettyjen kansainvälisen oikeuden sääntöjen soveltamisen ja käytännön operatiivisen toiminnan yhteensovittamisessa voidaan katsoa syntyvän. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan tutkielmassa neljän operaatiolle tyypillisen pysäytystilanteen valossa. EUNAVFOR Atalanta –operaatiossa sovellettava kansainvälinen oikeus on YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaista oikeutta. Pysäytystoimissa toteutettava voimankäyttö on puolestaan rauhan ajan lainvalvontaoperaatioissa toteutettavaa voimankäyttöä, jota ohjaavat ja rajoittavat erityisesti viimesijaisuuden, välttämättömyyden ja kohtuullisuuden periaatteet. Alusten pysäytystoimista suuri osa voidaan operaatiossa suorittaa joko merioikeusyleissopimuksen 110 artiklan tarkastusoikeuden tai 105 artiklan mukaisen merirosvoaluksen haltuunotto-oikeuden nojalla. Kyseessä ovat tällöin merirosvouksesta epäiltyihin aluksiin kohdistetut pysäytystoimet, jotka suoritetaan joko aikaisemman tiedustelutiedon, aluksen senhetkisen toiminnan tai jo käynnissä olevan hyökkäyksen perusteella. Käytännön operatiivisessa toiminnassa näissä tilanteissa haasteita voidaan katsoa ilmenevän erityisesti epäilykynnyksiin liittyvissä kysymyksissä, jotka liittyvät sekä epäilykynnysten tason tulkinnanvaraisuuteen että merirosvoalusten tunnistamiseen operaatioalueella. Lisäksi pysäytystoimien oikeudellisina perusteina 110 artiklan ja 105 artiklan rajat ovat usein käytännön operatiivisessa toiminnassa häilyvät. Sen sijaan voimankäytöllisesti nämä tyyppitilanteet ovat selkeitä, eikä voimankäyttöä koskevan kansainvälisen oikeuden sääntöjen soveltaminen käytännön operatiiviseen toimintaan tältä osin tuota erityisiä haasteita. Siirryttäessä panttivankitilanteisiin tai panttivankitilanteiksi kehittymässä oleviin tilanteisiin merirosvojen hyökkäysten kohteeksi joutuneilla kauppa-aluksilla pysäytystoimien oikeudellinen arviointi monimutkaistuu. Lähtökohtana näissä tilanteissa on pidettävä lippuvaltion suostumuksen hankkimista pysäytys- ja pelastustoimien suorittamiseksi vieraan valtion aluksessa. Lippuvaltion suostumuksen käyttöön pysäytystoimien oikeudellisena perusteena voidaan katsoa liittyvän kuitenkin käytännön haasteita erityisesti mukavuuslippukäytäntöjen ja tilanteen nopean kehittymistahdin johdosta. Vaihtoehtoisina perusteina aluksen päällikön suostumus, kansainvälisoikeudellinen pakkotila ja lippuvaltion jälkikäteisen hyväksynnän hyödyntäminen ovat mahdollisia. Päällikön suostumuksen riittävyyden osalta ei kuitenkaan vallitse kansainvälisessä oikeudessa riittävää yksimielisyyttä, kun taas pakkotilan ja jälkikäteisen hyväksynnän soveltamisen käytettävyyttä heikentävät pelastusoperaation lopulliseen tulokseen liittyvät epävarmuudet. Edellä mainituissa tilanteissa toimintaympäristö on puolestaan voimankäytön näkökulmasta monitahoinen, mikä on huomioitava jo pelastusoperaatioon ryhtymistä arvioitaessa. Lisäksi voimankäytön periaatteiden yleinen luonne asettaa haasteen operaation voimankäyttösääntöjen laadinnalle; yleiset periaatteet on kyettävä käytännöllistämään operaation toimintaympäristön ominaispiirteet huomioiden. Erityisesti tilanteiden voimankäytölle ominainen reaktiivisuus korostaa voimankäyttösääntöjen tarkkuudesta huolimatta aina tilannekohtaista päätöksentekoa.

Sopimusoikeudessa on lukuisia tunnettuja sopimuksen syntymekanismeja. Erityisesti OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi on hyvin yleisesti sovellettu sopimuksen syntymekanismi. OikTL:n erityispiirteenä on tarjoussidonnaisuus, joka muodostuu tarjouksen tekijälle toista osapuolta kohtaan. OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi ei kuitenkaan sovellu aivan kaikkiin sopimuksen syntytilanteisiin tuon tarjoussidonnaisuuden johdosta. Näin esimerkiksi erilaiset sopimusneuvottelut, joissa ei ole vielä osapuolille muodostunut yksimielisyyttä sopimuksen syntymisestä ja sen sisällöstä ennen kuin kaikki sopimuksen ehdot on neuvoteltu läpi. Tämän ja muiden erityistilanteiden johdosta sopimusoikeudessamme tunnetaankin muitakin sopimuksen syntytapoja, etenkin kun OikTL:n säännökset ovat dispositiivisia. Sopimusoikeudessamme vallitseekin sopimusvapaus. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaisia sopimuksen syntytapoja sopimusoikeudessamme tunnetaan sekä miten nämä erilaiset sopimuksen syntytavat soveltuvat teknisesti uudenlaiseen ilmiöön nimeltään älykäs sopimus. Älykäs sopimus perustuu lohkoketjuteknologiaan, eräänlaiseen hajautettuun kirjanpitokokonaisuuteen, minkä pohjalta myös esimerkiksi virtuaalivaluutta Bitcoin pohjautuu. Älykäs sopimus on tapa ohjelmoida koodia lohkoketjuun ja tuoda siihen muuttumattomia ominaisuuksia. Tämä muuttumattomuus takaakin sen, että lohkoketjuun toimitettujen ohjelmia voidaan prosessoida siten, että nämä ohjelmat täytäntöönpanevat sisältönsä, joka usein perustuu vaihdantaan. Tutkielmassa otetaan kantaa, voiko älykäs sopimus olla uusi sopimuksen syntymistapa sen erityispiirteiden vuoksi vai soveltuuko jokin jo sopimusoikeudessamme tunnettu sopimuksen syntymistapa älykkään sopimuksen syntymiseen.

Ambush-markkinoinnilla tarkoitetaan menettelyä, jonka avulla luodaan luvattomasti mielikuva kaupallisesta yhteydestä urheilutapahtumaan, vaikka kyseisellä urheilutapahtumalla olisi virallinen yhteistyöstä maksanut sponsori. Ambush-markkinoija hyödyntää luvattomasti urheilutapahtuman mainetta ja goodwillia loukkaamatta immateriaalioikeuksia kuitenkaan suoraan, minkä vuoksi sitä on hyvin vaikeaa estää. Ambush-markkinointia on esiintynyt erityisesti suurten urheilutapahtumien yhteydessä Los Angelesin vuoden 1984 kesäolympialaista alkaen. Olympialaiset ovat maailman suurin, vanhin ja kuuluisin monilajinen urheilutapahtuma, jonka yhteiskunnallinen merkitys kansainvälisesti on valtava. Olympialaiset ovat tapahtuman vahvan goodwillin takia haluttu sponsorointikohde, minkä vuoksi se onkin ollut lukuisia kertoja myös ambush-markkinoinnin kohteena. KOK taistelee ambush-markkinointia vastaan jatkuvasti mm. omien sääntöjensä sekä isäntämaassa säädettävän erityislainsäädännön avulla. Tämän tutkielman kohteena on ambush-markkinointi oikeudellisena ilmiönä olympialaisten yhteydessä. Tutkimus noudattaa oikeusdogmatiikan ja oikeusvertailun metodeja. Lisäksi oikeuspolitiikka on tutkimuksen luonteen takia läsnä. Tutkielmassa tarkastellaan ensin ambush-markkinointia sekä siihen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia. Ambush-markkinointi markkinointikeinona jakaa mielipiteitä jyrkästi. Toisten mielestä ambush-markkinointi on varastamista, kun taas toisten mielestä se on vain kekseliästä markkinointia kilpaillulla alalla. Kun ambush-markkinoija saa virallisen sponsorin kanssa saman tai lähes saman hyödyn ilman samaa taloudellista investointia, ei se houkuta yrityksiä sponsoroimaan olympialaisia tulevaisuudessa. Näin kulttuurillisesti sekä taloudellisesti tärkeitä olympialaisia ei ehkä voitaisi jatkossa pitää samassa mittakaavassa. Toisaalta Ambush-markkinointi kehittää markkinatoimijoita sekä antaa mahdollisuuden myös niille yrityksille hyötyä olympialaisista, joilla ei olisi mahdollisuutta sponsoroida tapahtumaa virallisesti. Tutkielmassa näitä näkemyksiä esitetään ja arvioidaan erikseen, jotta ambush-markkinoinnin uhat ja mahdollisuudet tulevat todella käsitellyiksi. Toiseksi tutkielmassa pohditaan, kuinka ambush-markkinointia on olemassa olevien keinojen avulla mahdollista estää ja olisiko sen lainsäädännöllinen estäminen Suomessa oikeutettua ja perusteltua. KOK:lla on monia keinoja estää ambush-markkinointia, mutta mikään näistä keinoista ei ole ollut ambush-markkinoinnin täydelliseksi estämiseksi tarpeeksi tehokas. Ambush-markkinoinnin lainsäädännöllisen estämisen perustelut ja oikeutus riippuvat siitä, miten ilmiön uhkia ja mahdollisuuksia arvioidaan. Tutkielmassa perusteluita ja oikeutusta arvioidaan olemassa olevan lainsäädännön kautta arvioiden sitä, että onko brändi omistettavissa, voidaanko ambush-markkinoijien sananvapautta rajoittaa ja millainen taloudellinen merkitys olympialaisilla on ilmiön uhkiin ja mahdollisuuksiin peilaten. Ambush-markkinoinnin lainsäädännöllisen estämisen oikeutuksesta ja perusteluista löytyy useita argumentteja sekä puolesta että vastaan. Tärkeintä aihepiiriä tarkastellessa ei ole löytää yhtä selkeästi ainoaa oikeaa vastausta kysymykselle, vaan tärkeintä on ymmärtää näitä argumentteja sekä itse kysymyksen ja siten myös vastauksen poliittinen luonne.