Browsing by Issue Date

Vaikka kansainvälisesti pakottavien säännösten käsite on hyvin tunnettu kansainvälisen yksityisoikeuden kontekstissa ja säännösten soveltaminen on tuttua sekä kansallisissa että kansainvälisissä tuomioistuimissa, ei kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta kansainvälisessä välimiesmenettelyssä vaikuta olevan täyttä yksimielisyyttä välimiesten ja oikeustieteilijöiden keskuudessa. Taustalla vaikuttaa se, että kansainvälisesti pakottavat säännökset edustavat usein julkista tai valtiollista etua, ja näin ollen säännösten soveltamisen luonteeltaan yksityisessä välimiesmenettelyssä voidaan nähdä asettavan yksityiset ja julkiset edun vastakkain ja rajoittavan välimiesmenettelyssä korostettavaa osapuolten tahdonautonomiaa. Kun osapuolet valitsevat tuomioistuinmenettelyn sijaan ratkaista riitansa välimiesmenettelyssä, he odottavat riitansa tulevan ratkaistuksi neutraalin toimijan toimesta ja sopimuksensa mukaisesti. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä välimiesoikeuden toimivallan voidaan osaltaan nähdä perustuvan osapuolten tekemään välityssopimukseen. Osapuolten oikeus valita sopimukseensa sovellettava laki, ja välimiesten velvollisuus kunnioittaa osapuolten tekemää valintaa, on kirjattu kansainvälistä välimiesmenettelyä säänteleviin instrumentteihin. Siinä missä kansallisia tuomioistuimia velvoittaa heidän oman foruminsa sääntely, ja heidän harkintaansa ohjaavat kansainvälisen yksityisoikeuden instrumentit, välimiesoikeudella ei ole forumia sen perinteisessä merkityksessä, eivätkä välimieslait ja välityssäännöt ota kantaa kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millä tavoin kansainvälisesti pakottavat säännökset voivat rajoittaa osapuolten tahdonautonomiaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä ja minkälaisia näkökulmia liittyy kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen vastoin osapuolten tekemää lainvalintaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa sekä välimiesoikeuskäytännössä esitettyjä näkökantoja kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta ja osapuolten tahdonautonomian ulottuvuudesta kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on, että määräysvalta suojattuun aineistoon kuuluu sen tekijälle. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin useita poikkeuksia, joista yksi koskee lehdistön oikeutta ottaa julkistetuista taideteoksista tekstiin liittyviä kuvia päiväntapahtumaa selostettaessa. Päiväntapahtuman käsitettä ei ole määritelty tekijänoikeuslaissa tai sen esitöissä. Lisäksi on ilmeistä, ettei lainsäätäjä voinut 1960-luvulla lakia säätäessään ottaa huomioon, millaisia vaikutuksia sittemmin voimistuvalla perusoikeusajattelulla, digitalisaatiolla tai sosiaalisen median synnyllä saattaisi olla säännöksen tulkintaan. Vuosikymmeniä myöhemmin asiaa on pohdittu kolmessa markkinaoikeuden ratkaisussa, joissa oli kyse Kimi Räikkösen Instagram-tilinsä Stories-osiossa julkaisemista kuvista. Markkinaoikeuden mukaan kuvat eivät liittyneet tekijänoikeuslain tarkoittamiin päiväntapahtumiin, eikä lehdistö tästä syystä olisi saanut käyttää kuvia uutisartikkeleissaan. Ratkaisujen tultua julkisiksi mediassa on kritisoitu markkinaoikeuden ratkaisun rajoittaneen liiaksi sananvapautta. Edellä mainituista syistä tässä tutkimuksessa selvitetään, miten lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeutta on päiväntapahtuman osalta tulkittu ja pitäisikö voimassa olevaa tulkintaa tai lainsäädäntöä tarkistaa. Johtopäätös asiasta on, että päiväntapahtumaa selostavan kuvan on liityttävä ajankohtaiseen tapahtumaan, jolla on merkitystä tiedotustarkoituksen vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päiväntapahtuman on oltava yhteiskunnallisesti merkittävä. Lisäksi tutkimuksessa huomattiin, että vaikka suomalaisessa oikeusjärjestyksessä voimistunut sananvapaus ei sitä itsessään vaadi, teknologian kehitys ja tekijänoikeuksien uusi käyttöympäristö edellyttävät säännöksen soveltamiselta tilannekohtaista intressipunnintaa. Nykyinen lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeus ei jätä sille juurikaan tilaa, joten lainkohtaa tulisi päivittää. Ottamalla mallia esimerkiksi Norjan tekijänoikeuslain 36 §:stä, suomalainenkin tekijänoikeuslaki voisi paremmin vastata uuden ympäristön mukanaan tuomiin tekijänoikeushaasteisiin.

The thesis examines the initiatives and opinions of the Supreme Administrative Court (the SAC) and the Supreme Court (the SC) between 2000 and 2021. The SAC and the SC can propose initiatives to the Government according to section 99 of the Constitution. Since the courts’ duties extend beyond judicial power, this can be seen as an exception to the separation of powers doctrine. Between 2000 and 2021, the SC has proposed six initiatives and the SAC nine. Also, the highest courts give opinions to the Government on legislative issues and participate this way in law drafting. The thesis concentrates on all initiatives, four opinions of SAC and tries to form an overview of the opinions of the SC. There are no studies regarding the initiatives and opinions of the SC, and this is also the first time when the initiatives and opinions of both courts are examined together. The framework is socio-legal, and the method used is qualitative document analysis. The main part of the research material is collected from the SC and the SAC archives. Three questions are answered: 1. Why have the highest courts exercised their rights moderately in initiatives? 2. What are the causes and objectives in the initiatives and opinions, and what kind of argumentation did the courts bring up? 3. Do initiatives and opinions reveal something about the role of the courts in relation to Parliament and the Government? The main finding is that initiatives and opinions are a way to secure independence. The main cause in initiatives for the SAC was an increase in appeals, which led to insufficient human resources. For the SC, the main cause was the need to manage core tasks. Overall, managing core tasks can be found in causes, objectives and arguments, and we can say the initiatives are practical - the courts try to fulfil their role. The SAC uses initiatives to get sufficient resources to secure its operations. The SAC has given 361 opinions, over four times more than the Supreme Court. Opinions are not only answers to government proposals, and the courts defend their position and independence in those, especially the SAC. Giving opinions is a regular practice in Europe and several countries have mechanisms to provide input during the drafting of legislation. However, the Finnish statutory right for initiatives and opinions is unusual since only Croatia, Finland and Slovenia have it. Both courts see the right for initiatives as important but also an exception to the separation of powers. The thesis finds that initiatives are the last resort, which reduces the need to use them. Lastly, a model for re-thinking the independence of the courts is presented, which does not see the initiatives andopinions as exceptions.

Tutkielma käsittelee alisuoriutumista virkasuhteen päättämisperusteena. Päätutkimuskysymyksenä on se, milloin alisuoriutuminen voi muodostaa virkamieslaissa ja viranhaltijalaissa säädetyn henkilökohtaisen irtisanomisperusteen. Kysymykseen vastaaminen edellyttää sen tutkimista, mitä alisuoriutumisella tarkoitetaan, minkälaisia toimintavelvollisuuksia työnantajalla alisuoriutumistapauksissa on ja mitkä ovat irtisanomisperusteen kokonaisharkinnassa vaikuttavat tekijät. Aihetta on tarpeen tutkia, koska aiempaa tutkimusta alisuoriutumiseen liittyen virkamiesoikeuden osalta on saatavilla niukasti. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia. Lähdeaineistona on käytetty oikeuskirjallisuutta, virallisaineistoja, lainsäädäntöä sekä oikeuskäytäntöä. Alisuoriutuminen on vakiintunut termi käytännön työelämässä. Siitä puhutaan usein aikaansaamattomuuden, tehottomuuden ja tavoitteiden saavuttamatta jäämisen yhteydessä. Sillä tarkoitetaan lähtökohtaisesti tilannetta, jossa henkilö ei varsinaisesti laiminlyö velvollisuuksiaan, muttei toisaalta saa riittävästi tuloksia aikaan, vaikka hän olisi ollut normaalisti töissä. Alisuoriutuminen voi ilmetä laadullisesti ja/tai määrällisesti vaatimustasoa heikompana suorituksena. Virkasuhteessa tätä voidaan kuvailla myös siten, ettei virkamiehen suoritus täytä virkamieslainsäädännön asettamia virantoimitusvelvollisuuden laatuvaatimuksia. Työnantajan toimintavelvollisuuksiin kuuluu puuttua alisuoriutumiseen. Työnantajan tulee selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, jotta voidaan löytää oikeanlaiset toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Jos virkamiehen moitittava toiminta ei korjaavien toimenpiteiden jälkeen muutu ja tilanteessa päädytään harkitsemaan irtisanomista, tulee työnantajan huomioida muun muassa kuulemisvelvollisuuden sekä viranhaltijan uudelleensijoittamisvelvollisuuden täyttäminen. Alisuoriutumisesta johtuvissa irtisanomistilanteissa työnantajan tulee pystyä osoittamaan, että työnantajan virkamiehelle asettamien kohtuullisten tavoitteiden saavuttamatta jääminen on johtunut virkamiehen syyksi luettavasta viasta tai laiminlyönnistä. Lisäksi virkamiehelle on pääsääntöisesti pitänyt antaa varoituksella kohtuullinen aika muuttaa moitittavaa toimintaansa. Keskeisenä johtopäätöksenä on, että lähtökohtaisesti silloin, kun virkamiehen työsuoritus varoituksesta huolimatta virkamiehestä johtuvasta syystä alittaa olennaisesti virantoimituksessa kohtuudella edellytetyn tason ja työnantaja on täyttänyt irtisanomista edeltävät toimintavelvollisuutensa, voi virkamieslaissa tai viranhaltijalaissa säädetty irtisanomisperuste alisuoriutumisen perusteella muodostua.

This thesis in law examines the legal effects that companies may face if they use carbon dioxide (CO2) offset as a basis for their carbon neutrality claim and this offset is in later scrutiny revealed as double counted. Double counting renders the carbon neutrality claim void, as the offset is also counted for elsewhere and therefore does not deliver climate change mitigation outcome for the company. Avoiding double counting is one of the established quality criterions of carbon offset, however it is not straightforward to assess the criterion ex-ante as the practise occurs ex-post. Double counting can occur unintentionally but also intentionally by fraud. This thesis examines the topic in relation to EU law and draws examples from national legislations of the Member States, notably from Finland. Companies can purchase carbon offset from the voluntary carbon market. They can purchase it for varied reasons related to corporate social responsibility. However, most often offset is purchased to claim carbon neutrality. Carbon neutrality is a voluntary goal for companies. It can be achieved by reducing CO2 emissions that can be reduced and then compensating the residual emissions by purchasing offset. Carbon offset is a commodity - one kiloton of CO2 emissions equivalent is valued as a one carbon credit. Carbon credits are constructed under different schemes, and as such are based on different standards and have different prices. The market is international in nature, and in many cases the actors are in different countries. The voluntary carbon market is not regulated by substantive law and therefore, the market remains regulated by self-regulation. This creates issues in quality assurance and also the problem of lack of oversight and enforcement. The differently constructed commodities are also difficult to compare, and the market includes information asymmetry and integrity risks. The legal effects of double counting in relation to carbon neutrality claims is a phenomenon currently related also to the Paris Agreement, as both offset project host country and a company might claim the same emissions reductions. This current state of affairs makes it probable that the corporate offset is double counted. If the corporate claims are rendered void, it has negative effect on climate change mitigation but also to the company’s reputation which can in turn can lead to significant monetary losses. In relation to ‘green’ consumer products, companies may face accusations of misleading marketing practices or greenwashing, if it is revealed that compensation was purchased from a poor-quality offset project. Also, the rise of human rights consciousness in relation to emissions reductions under the Paris Agreement may play part in the risk of environmental litigation also for companies.

Digitalization requires new legislative tools that can effectively address the issues that are specific to digital markets. In the European Union, cases concerning dominant platforms used to fall under EU competition law and Article 102 TFEU, but this legal framework was sometimes ineffective in regulating issues that exist in digital markets. For instance, the Google Shopping case illustrates one of the difficulties of Article 102 TFEU in relation to digital markets, which are the abuses that are specific to digital markets, such as self-favouring. Digital markets evolve rapidly, and thus they require quick and effective responses from legislators. In order to further regulate digital markets, the European Commission introduced the EU Digital Markets Act (DMA) in 2020 and the DMA rules start to apply in May 2023. The overall objective of the DMA is to increase contestability and fairness in digital markets while simultaneously creating a more effective legal framework. The DMA is a sector-specific EU regulation that regulates the actions of the biggest digital platforms that are called gatekeepers, which offer their services to business users and end users located in the European Union. When the Commission designates a platform as a gatekeeper, the platform must follow the obligations set out by the DMA within six months after the designation. The main goal of this thesis is analysing the effectiveness of the regulation of digital markets after the DMA. As this thesis is finalized in April 2023 and the DMA rules start to apply in May 2023, this thesis focuses on the elements of effectiveness that can be evaluated now. In order to illustrate the effectiveness of the DMA, one of the central elements is the application of the DMA rules to the Google Shopping case. By applying the new legal framework to a case that was judged under the Article 102 TFEU framework, improvements in effectiveness will be portrayed in a more concrete manner. Furthermore, this thesis also examines the potential shortcomings when it comes to the effectiveness of the DMA. One of the most significant issues of the DMA is its inflexibility towards future developments. This thesis argues that while the DMA provides an effective framework for addressing the current issues in digital markets, it is unable to address future developments in digital markets effectively.

Yritykset muodostavat merkittävän osan yhteiskunnastamme. Ne ovat osa elämäämme päivittäin esimerkiksi työpaikkojen, tuotteiden ja palvelujen kautta. Viime vuosina on yhä enenevässä määrin keskitytty myös yritystoiminnan negatiivisiin vaikutuksiin. Tällaisia ulkoisvaikutuksia on esimerkiksi toiminnan aiheuttamat päästöt ja muut ympäristöhaitat sekä ihmisoikeusloukkaukset. On alettu puhumaan yritysvastuusta eli siitä, että myös yrityksillä on velvollisuus kantaa kortensa kekoon esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Myös yrityksien toiminta on muuttunut vuosien saatossa perinteisestä vertikaalisesta omistussuhteista koostuvista suuryrityksistä sopimuksin ja muiden hallintamekanismien avulla järjestettyihin arvoketjuihin. Läheskään kaikki johtoyrityksen lopputuotteen tai -palvelun arvonmuodostuksesta ei tapahdu johtoyrityksien suorien liiketoimintasuhteiden kautta vaan esimerkiksi toimitusketju voi koostua useasta eri ylikansallisesti levittyneestä välivaiheesta. Uudenlaiset toiminnanjärjestelyt sekä yritysvastuuteemojen, kuten huolellisuusvelvoitteen aseman vahvistuminen oikeusnormiksi sekä osaksi yleistä keskustelua ovat herättäneet kysymyksiä, siitä miten vastuu jakautuu arvoketjuissa. Kuka on vastuussa siitä, että toiminnassa ei loukata ihmisoikeuksia tai saastuteta ympäristöä? Voiko johtoyritys olla vastuussa vaikkei se välittömästi itse ole toiminnallaan aiheuttanut vahinkoa? Asianmukainen huolellisuus voi mahdollistaa yrityksen vastuun ulottumisen arvoketjussaan pidemmälle kuin sen suoriin liikekumppaneihin. Se siis haastaa perinteisemmän privity-periaatteeseen ja kasiasiainosaissuhteeseen perustuvan ajatusmallin yrityksen vastuista. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, mitä asianmukainen huolellisuus sisältää ja minkälaisia velvoitteita se luo yrityksille. Toiseksi tarkastellaan sitä, miten asianmukainen huolellisuus vaikuttaa yrityksen vastuun laajuuteen. Tutkielmassa hyödynnetään metodeina sekä lainoppia että oikeustaloustiedettä. Tavoitteena on hahmottaa sitä, miten asianmukainen huolellisuusvelvoite määräytyy tällä hetkellä voimassa olevan oikeuden näkökulmasta. Keskeisenä aineistona tarkastellaan suomalaisten oikeusnormien lisäksi myös kansainvälisiä oikeuslähteitä sekä oikeuskäytäntöä. Asianmukainen huolellisuus saa tällä hetkellä merkityssisältönsä useiden eri lakien ja muiden velvoitteiden välityksellä. Se on erityisesti kansainvälisestä näkökulmasta pirstaloitunut kokonaisuus, jonka tarkkaa sisältöä on mahdoton määrittää. Lähtökohtana on kuitenkin se, että se sisältää aina jonkinlaista tarkastelun tarvetta tai läpileikkauksen tekemistä yrityksen toimintoihin ja sen vaikutuksiin erityisesti ihmisoikeuksien sekä ympäristön kannalta. Tämä tarkastelu voi tarkoittaa, joko pelkkiä raportointivelvollisuuksia tai aktiivisempaa toimintaa kuten huolellisuusprosessin omaksumista. Huolellisuusvelvoitteen sisältöön tyypillisesti kuuluu myös tehdyn tarkastelun raportoiminen julkisuuteen laajemman yleisön nähtäväksi. Asianmukainen huolellisuuden luomat velvoitteet ja vastuut näyttäisivät olevan laajimmillaan, silloin kun yrityksellä vaikutusvaltaa ja valvontamahdollisuuksia arvoketjunsa toiminnastaan. Lisäksi vahingon todennäköisyydellä on roolinsa. Mikäli yritys esimerkiksi toimii sellaisella alalla, jossa on tiedettävästi ollut ongelmia ihmisoikeuksien toteutumisessa, tulee toiminnassa noudattaa myös laajempaa huolellisuutta. Toisaalta vastuu voi laajentua tilanteessa, jossa on sattunut sellainen vahinko, jonka yrityksen olisi pitänyt, esimerkiksi pitkän kokemuksen sekä erityisen asiantuntijan roolinsa takia, kyetä tunnistamaan ja välttämään tai ainakin tekemään kaikki mahdolliset toimenpiteet vahingon välttämiseksi. Euroopan komissio on antanut helmikuussa 2022 direktiiviehdotuksen yrityksen kestävyyttä koskevasta asianmukaisesta huolellisuudesta ja se on edelleen käsittelyssä Euroopan parlamentissa. Direktiiviehdotus tekisi mahdollisesti asianmukaisesta huolellisuudesta EU:n laajuisen yleisvelvoitteen. Se voisi lisäksi selkeyttää oikeustilaa nykyiseen pirstaloituneeseen ja epämääräiseen kokonaisuuteen verrattuna.

Tutkielman tarkoitus on tarkentaa pakkotyö- käsitteen merkityssisältöä ihmis- ja perusoikeusnäkökulmasta. Ihmiskauppa on perus- ja ihmisoikeuksia loukkaava teko, jollaiseksi se on määritelty myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ihmiskauppaa koskevassa ratkaisukäytännössä. Ihmiskauppa on teko, joka on tehty hyväksikäyttötarkoituksessa. Pakkotyö on yksi hyväksikäytön tarkoituksista, ja se määritellään tilanteeksi, jossa henkilö, joka ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut tekemään kyseistä työtä, pakotetaan siihen rangaistuksen uhalla. Pakkotyön ja ihmiskaupan kansallisen sääntelyn taustalla vaikuttaa kansainvälisesti velvoittava sääntely, joka vaikuttaa sekä kansallisen lain muotoon, että sen soveltamiseen Suomessa. Suomen lainsäädäntöä on muutettu useamman kerran vastaamaan kansainvälisen sääntelyn asettamia velvoitteita. Kansallisessa lainsäädännössämme pakkotyön käsite on kuitenkin jäänyt osittain epämääräiseksi ja tutkielmani tarkoitus on tarkentaa pakkotyökäsitteen merkityssisältöä ja tutkia pakkotyö-käsitteen tulkintaa erityisesti Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat huomioon ottaen. Keskeisiä kansainvälisiä sopimuksia ovat Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18/1990), Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastainen yleissopimus (SopS 44/2012), Palermon sopimuksen ihmiskauppalisäpöytäkirja (SopS 71/2006) sekä ILO:n pakollista työtä koskeva yleissopimus (SopS 44/1935). Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tunnustaa avoimesti YK:n ja ILO:n sopimusten vaikutuksen eurooppalaisiin sopimuksiin sekä niiden tulkintaan ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin turvautuu ILO:n pakkotyön määritelmään tulkitessaan sitä, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artiklaa rikottu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön analyysi on tässä tutkielmassa keskeisessä roolissa. Ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi myös itse korostanut, että sopimus on elävä asiakirja, living instrument, jota tulee tulkita kulloisenkin ajan olosuhteiden valossa, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien sisältö onkin täsmentynyt ja täsmentyy jatkuvasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön kautta. Suomessa keskeisin pakkotyötä käsittelevä laki on ihmiskauppasäännös RL 25:3. Säännöksen 1 momentin mukaan tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että teko on tehty henkilön saattamiseksi ”20 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun tai siihen rinnastettavan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, pakkotyöhön tai muihin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin taikka elimien tai kudoksien poistamiseksi.” Kyseessä on lainopillinen tutkimus, johon oikeuskirjallisuuden, virallislähteiden ja oikeuskäytännön lisäksi vaikuttavat sekä perusoikeuskeskeisen laintulkintaopin, että rikosoikeudellisenlaillisuusopin periaatteet. Periaatteiden välinen kollisio on perinteisesti ratkaistu Suomessa laillisuusperiaatteen hyväksi, mutta tutkielmatuloksena kartoitetaan syitä, miksi ihmis- ja perusoikeusmyönteinen tulkinta tulisi huomioida entistä vahvemmin.

Työsopimuslain (55/2001, TSL) 2:10:ssä säädetään, että jos työsuhteessa ei tule sovellettavaksi työehtosopimuslain nojalla sitova työehtosopimus eikä yleissitova työehtosopimus eivätkä työnantaja ja työntekijä ole sopineet työstä maksettavasta vastikkeesta, on työntekijälle maksettava tekemästään työstä tavanomainen ja kohtuullinen palkka. TSL 10:2:n mukaan, jos työsopimuksen ehdon soveltaminen olisi hyvän tavan vastaista tai muutoin kohtuutonta, ehtoa voidaan sovitella tai se voidaan jättää huomioon ottamatta. Työlainsäädännössä ei siten ole säädetty palkan määräytymisen perusteista, ja se onkin jätetty osapuolten sopimisen varaan, joko työsopimuksessa tai työehtosopimuksessa. TSL 2:7:n mukaan työnantajan on noudatettava vähintään valtakunnallisen, asianomaisella alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen (yleissitova työehtosopimus) määräyksiä niistä työsuhteen ehdoista ja työoloista, jotka koskevat työntekijän tekemää tai siihen lähinnä rinnastettava työtä. Työnantaja, joka on työehtosopimuslain (436/1946) nojalla velvollinen noudattamaan työehtosopimusta, jonka toisena sopijapuolena on valtakunnallinen työntekijöiden yhdistys (normaalisitova työehtosopimus), saa 1 momentissa säädetystä poiketen soveltaa tämän työehtosopimuksen määräyksiä. Vähimmäispalkat määräytyvät soveltuvien työehtosopimusten nojalla, mutta vähimmäispalkan käsitettä ei ole määritelty laissa, oikeuskäytännössä tai työehtosopimuksissa. Työehtosopimuksen mukainen palkka koostuu tavallisesti peruspalkasta, johon sisältyy työkohtainen palkanosuus ja henkilökohtainen palkanosuus. Lisäksi työehtosopimuksessa säädetään yleensä erilaisista korvauksia ja lisistä. Sen määrittely, minkä osien voitaisiin katsoa sisältyvän työehtosopimuksen mukaiseen vähimmäispalkkaan, ei ole yksiselitteistä. Tämän määrittely olisi tarpeen esimerkiksi työsuojelun valvontalakiin (44/2006) tulevan muutoksen soveltamisen kannalta. Lakiesityksessä ehdotetaan, että työsuojeluviranomainen voisi antaa kehotuksen asiassa, joka koskee työnantajan velvollisuutta maksaa vähintään lain ja yleissitovan työehtosopimuksen mukaista palkkaa, jonka peruste ja määrä ovat yksiselitteisesti todettavissa, ja jos palkan maksamatta jäämisestä johtuva haitta on vähäistä suurempi. Se, milloin on kyse vähäistä suuremmasta haitasta, ja milloin työehtosopimuksen mukaisen palkan peruste ja määrä ovat yksiselitteisesti todettavissa, jää tulkinnanvaraiseksi. Vähimmäispalkkaa koskee myös EU:n minimipalkkadirektiivi, joka annettiin vuoden 2022 lopulla. Direktiivin tarkoituksena on taata, että kaikki Euroopan unionin jäsenvaltiot takaisivat riittävän vähimmäispalkan, jotka voidaan asettaa joko kollektiivisella sopimisella tai lakisääteisillä määräyksillä. Direktiivi ei aiheuta ainakaan tällä hetkellä suuria toimenpidetarpeita Suomen vähimmäispalkkajärjestelmää koskien, sillä Suomessa työehtosopimusten kattavuus on laajaa ja järjestäytymisaste on korkea. Työn lopussa haetaan vertailukohdetta muiden Pohjoismaiden sekä Saksan järjestelmistä vähimmäispalkkasääntelyn toimivuutta sekä sen määrittelyä koskien. Johtopäätöksenä todetaan, että tällä hetkellä suurta tarvetta ei välttämättä ole vähimmäispalkkalain säätämiselle, sillä vielä tällä hetkellä korkean järjestäytymisasteen ja laajan työehtosopimusten kattavuuden ansiosta. Tilannetta on tarpeen kuitenkin tarkkailla, sillä työnantajajärjestöistä ilmenee jonkin verran kannatusta työehtosopimusten yleissitovuuden rajoittamiselle, mikä taas vähentäisi työehtosopimusten kattavuutta ja siten välillisesti voisi vaikuttaa työsuhteen vähimmäisehtoihin työntekijöiden kannalta negatiivisesti. Työehtosopimusten mukaisen vähimmäispalkan määritelmä kaipaisi sääntelyä, jotta sitä voitaisiin soveltaa työsuojeluviranomaisen toiminnassa.