Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Administrative Law"

Sort by: Order: Results:

  • Matikainen, Katja (2021)
    Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.
  • Hakala, Lucia (2021)
    Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.
  • Kakko, Marjut (2021)
    Hallintolain (434/2003) 8 § asettaa viranomaiselle neuvontavelvollisuuden. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttöä osana viranomaisen neuvontaa Suomen perustuslain (731/1999) 124 §:n viitekehyksessä. Perustuslain 124 § asettaa edellytyksiä ja rajoittaa julkisen hallintotehtävän antamista muun kuin viranomaisen hoidettavaksi. Perustuslain 124 §:n soveltamisen määrittelee se, onko ulkoistettavassa tehtävässä kysymys julkisesta hallintotehtävästä. Siitä huolimatta perustuslaki esitöineen jättää julkisen hallintotehtävän määritelmän tulkinnanvaraiseksi. Perustuslakivaliokunta onkin perustuslain säätämisen jälkeen toistuvasti arvioinut perustuslain 124 §:n soveltamisalaa ja ottanut kantaa siihen, onko ulkoistamisen kohteena olevissa tehtävissä kyse julkisista hallintotehtävistä. Määritelmä kuitenkin elää yhteiskunnan kehityksen mukana. Hallinnon automatisaatio ja yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttö julkisessa hallinnossa haastaa julkisen hallintotehtävän määritelmän uudelleen. Tutkielmassa tarkastellaan, missä määrin chatbot-sovelluksella toteutettavassa neuvonnassa on kyse julkisen hallintotehtävän hoitamisesta ja mitä edellytyksiä chatbot-sovelluksen ulkoistamiselle seuraa perustuslain 124 §:stä. Lisäksi tarkastellaan esiin nousevia sääntelytarpeita.
  • Suominen, Eija (2020)
    Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.
  • Sassi, Lotta (2021)
    Tutkielmassani käsittelen sitä miten julkishallinnon palveluiden sähköistymisen ja uusliberalistiset hallintomallit ja -aatteet muokkaavat hallinnon asiakkaan subjektivointia. Sovellan kysymykseen Michel Foucault’n ja François Ewaldin esittämiä ajatuksia vallan subjektivoivista ja normalisoivista vaikutuksista. Työssäni luon hahmotelman hallinnon käyttäjän genealogiasta ja esitän käsitykseni siitä millaisia subjektivoivia ja normalisoivia vaikutuksia muutoksella on hallinnon käyttäjiin. Katson että subjektivoinnissa on tapahtumassa muutos hallinnon asiakkaasta kohti hallinnon käyttäjää, sillä hallinnossa asioivat ymmärretään aiempaa aktiivisemmaksi toimijaksi. Sähköinen asiointi luo nähdäkseni myös kaksi uutta normia, jotka määrittävät hallinnossa asioivia. Nämä normit ovat mielestäni asiointikompetenssi sekä pääsy laitteisiin, ja ne määrittävät kuinka normaali tai epänormaali kukin käyttäjä on sähköisen viranomaisasioinnin maailmassa.
  • Sinervuo, Salla (2021)
    Tutkielmassa syvennytään parhaillaan käynnissä olevaan automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislain valmisteluun. Oikeusministeriön laatimassa arviomuistiossa automaattisen päätöksenteon käyttöala ehdotetaan rajattavaksi päätöksiin, joihin ei liity harkintavaltaa. Ehdotuksen mukaan myös oppivat tekoälysovellukset tulisi rajata yleislain ulkopuolelle. Tutkimuskysymykset keskittyvät tämän käyttöalan rajauksen mahdolliseen ongelmallisuuteen. Tutkielman pääasiallisena metodina on vaihtoehtoinen (kriittinen) lainoppi yhdistettynä oikeuspoliittiseen de lege ferenda -tutkimukseen. Tutkielma etenee niin, että ensin taustoitetaan tekoälyyn, automaattiseen päätöksentekoon ja harkintavaltaan liittyvää teoriaa ja tutkimusta. Tämän jälkeen syvennytään automaattista päätöksentekoa koskevaan lainsäädäntöhankkeeseen ja siinä ehdotettuun käyttöalan rajaukseen ja arviomuistiosta saatuun lausuntopalautteeseen. Tätä osaa tutkielmasta voidaan kutsua empiiriseksi siinä mielessä, että lausuntopalautetta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen sisällönanalyysin keinoin. Teoriaosuuden tarkoituksena on käsitellä niitä muun muassa niitä teemoja ja käsitteitä, jotka nousevat esiin arviomuistiossa sekä lausuntopalautteessa liittyen käyttöalan rajaukseen. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että automaattisen päätöksenteon käyttöalan rajaaminen ehdotetulla tavalla ei ole yksiselitteistä, eikä tarkoituksenmukaista. Oppivan tekoälyn käytön sallimista voidaan perustella muun muassa teknologianeutraalisuuden periaatteella sekä oikeuden ja teknologian vuorovaikutuksesta tehdyllä tutkimuksella. Harkintavallan käsite taas on rajausperusteena liian avoin ja tulkinnanvarainen.
  • Erkkilä, Marianna (2022)
    Tutkimuksessa käsitellään hallintoasioiden sovinnollisia menettelyjä ja sovittelun soveltumista hallintoasioiden käsittelyyn. Vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä on kehitetty viime vuosikymmenten aikana etenkin siviili- ja rikosasioissa. Yleisissä tuomioistuimissa on käytössä useita erilaisia sovinnollisia menettelyjä. Hallintoasioiden käsittelyssä ei ole aiemmin tunnettu sovittelun kaltaista menettelyä, mutta viime aikoina vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja sovinnollisuus on liitetty myös julkisoikeudellisiin asioihin. Sovittelun käytön vahvistaminen on hallitusohjelmassa määritelty keinoksi toimivien oikeusprosessien ja oikeusturvan takaamiseksi. Oikeusministeriö on asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on selvittää sovittelun mahdollisuuksia hallintoasioissa. Tutkielmassa tarkastellaan sovittelun ja sovinnollisten menettelyjen soveltumista hallintoasioiden tuomioistuinkäsittelyyn. Tavoitteena on arvioida hallintosovittelun käyttöönoton edellytyksiä ja esittää arvio tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä hallintolainkäytön kehittämiseksi. Kyseessä on oikeuspoliittinen tutkimus, jossa käytetään lisäksi lainopillista ja oikeusvertailevaa tutkimusmenetelmää. Tutkimusaiheen taustoittamiseksi perehdytään sekä sovittelun että hallintolainkäytön historialliseen kehitykseen ja nykytilaan. Hallintolainkäyttö on kehittynyt osana hallintoa ja hallintoasioiden ominaispiirteet vaikuttavat siihen, millaiseksi menettely on hallintotuomioistuimissa muotoutunut. Sovittelu ja sovinnolliset menettelyt poikkeavat lähtökohdiltaan perinteisestä oikeudenkäyntimenettelystä. Vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja sen erilaiset sovellukset on kuitenkin onnistuneesti yhdistetty osaksi yleistä lainkäyttöä ja tuomioistuintoimintaa, joten tutkimuksessa tarkastellaan myös siviili- ja rikosasioissa käytössä olevia sovinnollisia menettelyä. Sovittelun soveltuvuuden arvioimiseksi tutkimuksessa selvitetään, missä määrin nykyinen hallintoprosessilaki mahdollistaa sovinnollisen menettelyn hallintotuomioistuimissa ja millä tavoin sovinnollisten menettelyjen kehittäminen vaikuttaisi hallintolainkäyttöön. Lisäksi selvitetään, miten muiden maiden järjestelmissä on säädetty hallintosovittelusta ja mitkä seikat rajoittavat sovitellun käyttöä hallintotuomioistuimissa. Tutkimustulokset osoittavat, että hallintoprosessi on lähentynyt yleistä lainkäyttöä ja nykyinen hallintoprosessilaki mahdollistaa sovinnollisuuden edistämisen oikeudenkäyntimenettelyssä. Sovittelulla on mahdollista tehostaa hallintoasioiden tuomioistuinkäsittelyä ja sovittelun käytön laajentaminen parantaa asianosaisten oikeudensaantimahdollisuuksia. Muissa maissa on kehitetty hallintosovittelumenettelyjä onnistuneesti. Hallintoasioiden ominaispiirteet, osapuoliasetelmat ja hallintoa koskevat oikeusperiaatteet rajoittavat sovittelun käyttöä. Hallintolainkäytön muutos ja kansainvälinen kehitys kuitenkin osoittavat, että sovinnolliset menettelyt soveltuvat myös tietyissä tilanteissa hallintoasioiden ratkaisuun. Hallintoprosessilakiin tulisi sisällyttää sovinnollisuuden edistämistä koskeva säännös ja toimenpiteet erillisen hallintosovittelujärjestelmän kehittämiseksi aloittaa.
  • Autio, Irene (2022)
    Mediassa on viime vuosina käsitelty viranomaisten, kuten poliisin, toiminnan laatua. Mikäli viranomaistoiminnan piirissä tapahtuu virheitä, voidaan niihin puuttua esimerkiksi laillisuusvalvonnan keinoin. Hallintokanteluasian käsittelyssä pyydetään selvitystä siltä virkamieheltä, jonka menettelyä asia koskee ja kyseisen virkamiehen on totuudenmukaisesti kerrottava asiasta (nk. kuulemisperiaate). Mikäli hallintokanteluasian käsittelyssä tulee ilmi seikkoja, joiden perusteella on mahdollisesti syytä epäillä virkamiehen syyllistyneen rikokseen, siirtyy asia rikosprosessiin. Tällöin rikoksesta epäillyllä virkamiehellä on itsekriminointisuojan nojalla oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Virkamiehen kuulemisperiaate ja itsekriminointisuoja näyttäytyvät eri suuntaan viettävinä periaatteina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää sitä, miten itsekriminointisuojaa sovelletaan virkamieheen kohdistuvan hallintokanteluasian käsittelyssä. Itsekriminointisuojan laajennuttua ulottumaan osin myös rikosprosessin ulkopuolisiin menettelyihin, on tarkoituksenmukaista tutkia tarkemmin periaatteen soveltamista hallintokanteluasioiden kontekstissa, sillä aihepiiriä ei sellaisenaan ole tutkittu aikaisemmin. Tutkimuksen perusteella itsekriminointisuojaan vetoaminen hallintokanteluasian käsittelyssä näyttäytyy mahdollisena, muttei rajattomana. Periaatteeseen vetoamisen kannalta merkitystä on muun muassa virkamiehen velvollisuudella toimittaa asiassa selvitys tai lausunto, itsekriminointisuojaan viittaavalla maininnalla, rikosprosessiin joutumisen realistisella mahdollisuudella ja mahdollisen rikosprosessin kannalta merkityksellisillä seikoilla. Itsekriminointisuojan soveltaminen edellyttääkin tapauskohtaista soveltamisedellytysten arviointia. Itsekriminointisuoja oikeuttaa rikosprosessin ulkopuolella ainoastaan vaikenemaan, ei valehtelemaan. Tutkimuksen toisena tarkoituksena on selvittää sitä, miten itsekriminointisuojan reaalitodisteluulottuvuus näkyy poliisin haalarikameroiden kuvaaman materiaalin kontekstissa hallintokanteluasian käsittelyssä. Haalarikamerat otettiin valtakunnallisesti käyttöön poliisissa keväällä 2021 ja kameratoiminta tarjoaa kiinnostavan käytännön kontekstin tarkastella reaalitodisteen luovuttamatta jättämistä itsekriminointisuojaan vetoamisen nojalla. Reaalitodisteen luovuttamatta jättäminen heikentää aineellisen totuuden selvittämistä ja eroaa siten itsekriminointisuojan periaatteen soveltamisesta henkilötodistelussa. Poliisihallituksen ohjeistuksen mukaan haalarikameraa käyttävä poliisihenkilö päättää itse siitä, tallennetaanko vai poistetaanko kuvattu materiaali. Mikäli kameramateriaali täyttää Poliisihallituksen ohjeen mukaiset tallennettavuuden kriteerit, ei itsekriminointisuoja oikeuta poistamaan tällaista materiaalia. Poliisihenkilön itsekriminointisuoja tuleekin huomioida vasta sen jälkeen, kun materiaali on tallennettu poliisin järjestelmään. Itsekriminointisuojan rikosprosessin ulkopuolisen soveltamisen yleiset edellytykset soveltuvat yhtä lailla poliisin laillisuusvalvonnassa. Mikäli poliisihenkilö velvoitetaan toimittamaan laillisuusvalvontaviranomaiselle haalarikameralla kuvattu materiaali ja tapahtuma tosiasiallisesti voisi tulla arvioitavaksi rikoksena, on poliisihenkilö itsekriminointisuojan nojalla oikeutettu jättämään tallenteen rikosprosessin kannalta merkityksellisten seikkojen osalta toimittamatta. Sillä, miten haalarikameratallennetta hyödynnetään hallintokanteluasian käsittelyssä, on merkitystä myös sen suhteen, voidaanko haalarikameratallenne mahdollisesti asettaa hyödyntämiskieltoon.
  • Niemi, Riku (2022)
    Yksityisyyden suoja ja julkisuusperiaate voivat ajoittain ajautua törmäyskurssille keskenään. Näin kävi esimerkiksi tapauksessa, jossa eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaistavaksi tuli kysymys onko poliisi voinut luovuttaa Helsingin kaupungille tiedon henkilön jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä. Ratkaisussa todettiin jäsenyyden järjestäytyneessä rikollisryhmässä olevan julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan alaan kuuluva salassa pidettävä tieto. Ratkaisu jätti avoimeksi kysymyksen, missä kaikissa tilanteissa kyseisen tiedon voidaan katsoa kuuluvan yksityiselämän piiriin. Tässä tutkielmassa käsitellään kysymystä siitä, millä perustein tulee arvioida järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyyttä ilmentävän tiedon julkisuutta, kun se ilmenee viranomaisten asiakirjasta. Kysymystä tarkastellaan erityisesti julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan ulottuvuuden näkökulmasta. Arvioinnissa on kyse erityisesti yksityisyyden suojan ja julkisuusperiaatteen yhteensovittamisesta. Julkisuuden arviointi tulee tehdä tapauskohtaisesti, arvioimalla yksityisyyden piiriä kunkin tapauksen tosiseikat huomioiden. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon, onko tiedon perusteena oleva toiminta oikeusjärjestyksen kannalta hyväksyttävää vai moitittavaa, mikä tiedon julkisuuden merkitys yhteiskunnalle on, onko tiedon kohteena oleva henkilö mieltänyt toimintansa yksityisen vai julkisen piiriin, sekä jäsenyyttä ilmentävän tiedon varmuus. Rikollisen teon yhteydessä tyypillistä on toiminnan erityinen moitittavuus. Etenkin kun järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyydellä on merkitystä rikollisen teon tunnusmerkistön täyttymisen tai rangaistuksen mittaamisen arvioinnin kannalta, yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle on korkea. Rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, jolloin myöskään tieto jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä ei voi olla tarkoitettu kuuluvan yksityisyyden piiriin, kun rikollinen teko on tehty osana tällaisen ryhmän toimintaa. Rikosasioissa henkilön jäsenyydestä hankitaan tyypillisesti näyttöä monin eri keinoin, jolloin tiedon voi yleisesti nähdä olevan hyvin varmaa. Kun jäsenyys järjestäytyneessä rikollisryhmässä ilmenee asiassa, jossa ei ole kyse rikollisesta toiminnasta, kysymys on passiivisesta jäsenyydestä, jota ei ole kriminalisoitu. Toiminta tuleekin arvioida luonteeltaan vähemmän moitittavaksi, kuin rikoksen tekemisen. Passiivinen jäsenyys ilmentää kuitenkin henkilön hyväksyvää suhtautumista ryhmän tavoitteeseen, eli vakavien rikosten tekemiseen. Toiminnan voidaan katsoa olevan luonteeltaan ainakin jossain määrin paheksuttavaa. Rikosasioiden ulkopuolella yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle, henkilön tarkoitus ja tiedon perusteena olevan näytön varmuus voivat vaihdella huomattavasti. Julkisuusarviossa tulee kiinnittää erityistä huomiota näiden seikkojen keskinäiseen suhteeseen.
  • Astola, Matti (2020)
    Pro gradu –tutkielman aihe: Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomiois-tuimissa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä. Tämän pro gradu –työn tarkoituksena on selvittää julkisuuden ja salassapi-don edellytyksiä hallintoprosessissa HProsJulkL:n ja sen pohjalta muodostuneen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön valossa. HProsJulkL:n perusteella annettuja ennakkoratkaisuja on kertynyt suhteelli-sen vähän, kun ottaa huomioon lain suhteellisen pitkän voimassaoloajan, tätä kir-joitettaessa 13 vuotta. Varsinaisia vuosikirjassa julkaistuja ennakkoratkaisuja, joissa on sovellettu hallintoprosessin julkisuuslakia, on koko ajalta vain neljä kappaletta. Tämän lisäksi KHO on julkaissut neljä lyhyttä ratkaisuselostetta ja kaksi muuta päätöstä, joissa ratkaisu on perustunut hallintoprosessin julkisuusla-kiin. Hallintoprosessin julkisuuslain tavoitteena oli sääntelyn täsmentäminen ja selkiyttäminen. HProsJulkL on ennen kaikkea prosessimenettelyjä sääntelevä eri-tyislaki. Julkisuutta ja salassapitoa koskevat ratkaisut saavat useimmiten materiaalisen sisältönsä yleislakina olevasta julkisuuslaista tai muussa lainsäädännössä olevista säädöksistä (kuten esimerkiksi Laki verotustietojen julkisuudesta ja sa-lassapidosta). Ennen lain säätämistä ongelmia aiheutti diaari- ja vastaavien asiakirjarekiste-ritietojen julkisuuden poikkeuksettomuus, joka teki mahdolliseksi tietoja yhdiste-lemällä kiertää välttämättömiin syihin – esimerkiksi yksityiselämän suojaamiseen – perustuvan salassapidon. HProsJulkL:n säätämisellä pyrittiin – ja onnistuttiinkin – korjaamaan tätä epäkohtaa. Tunnistetietojen salaamiseen voi ryhtyä vain, jos se on välttämätöntä suojelun tavoitteen saavuttamiseksi. KHO on vahvistanut ratkai-sussaan KHO 2008:34, että salaaminen vaatii aina tapauskohtaista harkintaa. Pelkästään tiettyyn asiaryhmään kuuluminen ei riitä tietojen salaamisen perusteeksi. Joissakin tapauksissa julkisuutta ja salassapitoa koskevat ratkaisut edellyttä-vät hallintotuomioistuimelta perusoikeuksien välisen painoarvon punnintaa yksit-täistapauksessa. Usein vastakkain ovat silloin julkisuus ja yksityisyyden suoja, jotka molemmat ovat perustuslain turvaamia perusoikeuksia. Tähän laki tarjoaa hyvät puitteet, vaikka vuosikirjaratkaisuihin ei sisältynytkään tapauksia, joissa HProsJulkL:a olisi sovellettu punnintatilanteissa. Vuosikirjaratkaisuihin ei sisäl-tynyt myöskään tapauksia, joissa lakia olisi sovellettu ratkaistaessa suullisen kä-sittelyn tai katselmuksen julkisuutta.
  • Linna, Lauri (2021)
    Käsittelen palveluperiaatetta muotoutumassa olevassa digitaalisessa itsepalveluhallinnossa. Arvioin sitä, millaisen roolin palveluperiaate saa itsepalveluhallinnossa, jossa hallinnossa asioivien oma aktiivisuus ja itsemääräämisoikeus korostuvat. Analyysini mukaan palveluperiaate ei asetu esteeksi itsepalveluhallinnolle, vaan legitimoi sitä. Tämä tapahtuu pitkälti sen kautta, että itsemääräämisoikeus korostuu palveluperiaatteen osatekijänä. Ylimpien laillisuusvalvojien käytännössä palveluperiaate näkyy erityisesti vaatimuksena asiointiväylien moninaisuuteen. Digitaalisilta asiointiväyliltä palveluperiaate edellyttää lähinnä helppokäyttöisyyttä. 2010-luvun hallitusohjelmissa näkyy tahto kasvattaa digitaalisten asiointiväylien merkitystä. Palveluperiaate näyttää mukautuvan tähän tahtoon. Palveluperiaate on muotoiltu hallintolakiin niin, ettei sen toteuttamisesta tulisi merkittävää taloudellista rasitetta julkishallinnolle. Palveluperiaatteen taustalla on itsepalveluhallinnon tavoin New Public Management -suuntauksen mukaista ajattelua, joka osaltaan selittää palveluperiaatteen mukautumista digitalisaatioon. Itsepalveluhallinnossa korostuvat menettelylliset oikeudet aineellisten oikeuksien sijaan. Tämä muutos näkyy myös palveluperiaatteen sisällä, jossa itsemääräämisoikeuden painoarvo ja yksilöiltä vaadittu aktiivisuus kasvavat. Tämän myötä ihmisistä tulee yhä enemmän itseensä kohdistuvan hallinnan toteuttajia. Tilanne vertautuu panoptikoniin. Myös digitaalisuus lisää panoptikonisia hallinnan muotoja. Kommunikaation merkitys on ollut hallinnossa nousussa, josta palveluperiaate itsessään on osoitus. Digitaalinen itsepalveluhallinto kuitenkin vähentää kommunikaation merkitystä. Muutokset kommunikaatiossa vähentävät virkamiesten ja hallinnossa asioivien persoonan merkitystä. Neuvonnan muodot muuttuvat ja palveluhenkisyyden merkitys vähenee. Esitän, että palveluperiaatteelle olisi mahdollista säätää velvoittavampi normatiivinen sisältö. Sen toteutuminen olisi kuitenkin pitkälti resurssikysymys. Käyn myös läpi mahdollisuutta luokitella sähköinen asiointi palvelun esiasteeksi. Jos hallinnon asiakkailta vaadittua aktiivisuutta halutaan vähentää, vaatisi se laajaa oikeudellista ja yhteiskunnallista keskustelua.
  • Heikkinen, Jemina (2022)
    Tutkimuksessa käsitellään suullisen käsittelyn järjestämisen edellytyksiä veroasioissa. Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (808/2019) 57 §:n mukaan hallintotuomioistuimessa voidaan järjestää suullinen käsittely. Verotusta koskevat asiat käsitellään hallintoprosessissa pääsääntöisesti kirjallisen selvityksen perusteella ja lisäksi hallintotuomioistuimet hylkäävät suurimman osan vaatimuksista, jotka koskevat suullisen käsittelyn järjestämistä veroasiassa. Suullisia käsittelyjä järjestetään kuitenkin vuosittain myös veroasioiden asiaryhmässä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, milloin veroasiassa on järjestettävä suullinen käsittely hallintotuomioistuimessa. Tutkimuksen metodi on lainopillinen. Suullinen käsittely turvaa osaltaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen ja sen järjestämiseen liittyvässä harkinnassa on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 19/1990) 6(1) artikla sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti turvataan myös Suomen perustuslaissa (731/1999) ja Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (2012/C 326/02). Ihmisoikeustuomioistuin on antanut kolme Suomea koskevaa tuomiota, joissa verotukseen liittyvän asian on katsottu kuuluvan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan soveltamisalaan, kun asiassa oli määrätty verokorotus. Suullista käsittelyä koskevan vaatimuksen hylkääminen ei näissä tilanteissa kuitenkaan aina ole johtanut siihen, että ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklaa olisi loukattu, vaan arvio suullisen käsittelyn järjestämisvelvollisuudesta liittyy tapauksen tosiasiallisiin olosuhteisiin. Lisäksi korkein hallinto-oikeus on antanut kaksi vuosikirjapäätöstä, KHO 2007:67 ja KHO 2007:68, joissa veroasioihin liittyvää suullisen käsittelyn järjestämisvelvollisuutta on arvioitu suomalaisessa hallintoprosessissa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Helsingin hallinto-oikeus on myöntänyt tutkimusta varten tutkimusluvan. Tutkimuslupa koskee vuosina 2014–2021 annettuja Helsingin hallinto-oikeuden päätöksiä, joissa kysymys suullisen käsittelyn järjestämisestä on ollut ratkaistavana veroasiassa. Päätösten perusteella voidaan todeta, että edellytykset suullisen käsittelyn järjestämiselle veroasioissa vaikuttaisivat olevan olemassa lähtökohtaisesti niissä tilanteissa, joissa suullisen käsittelyn järjestämistä on vaadittu asian ratkaisun kannalta olennaisen ja epäselvän tosiseikan selvittämiseksi. Suullisella käsittelyllä tavoitellaankin konkreettisesti asian selvittämistä, eikä näin ollen suullista käsittelyä ole yleensä tarpeen järjestää, jos vaatimus suullisen käsittelyn järjestämisestä liittyy muuhun kuin tähän. Tästä syystä suullista käsittelyä ei myöskään ole tarpeen järjestää, jos esimerkiksi nimetyt todistajat eivät tosiasiassa ole sellaisessa asemassa, että heillä voisi olla epäselvän tosiseikan selvittämiseksi tarvittavaa tietoa tai jos heidän todistusteemoillaan ei ole yhteyttä epäselvään tosiseikkaan. Viime kädessä suullisen käsittelyn järjestämisvelvollisuus vaikuttaisi tutkimuksen perusteella määräytyvän tapauskohtaisen kokonaisharkinnan perusteella.
  • Lehtioksa, Jere (2022)
    Tutkielmassa analysoin algoritmisen päätöksenteon mahdollisesti sisältävän piilevän syrjivyyden tunnistamisen haasteita päätöksenteon kohteena olevan henkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielmassa arvioin sitä, millä tavoin algoritmisessa päätöksenteossa hyödynnettävissä koneoppimiseen perustuvissa tekoälyjärjestelmissä voi ilmetä syrjivyyttä. Tutkimuksen keskeinen kysymys on se, onko läpinäkyvyyden ja avoimuuden kautta ylipäänsä mahdollista luoda riittävä ymmärrys syrjivyydestä päätöksenteon kohteena olevalle henkilölle, jotta tämän olisi mahdollista reagoida asiaan. Tutkielmassa käytetään useita eri oikeustieteellisessä tutkimuksessa sovellettavia metodologioita, joista keskeisin on tietosuojaoikeuden ja hallinto-oikeuden osa-alueiden systematisointiin perustuva lainopillinen menetelmä. Tutkielma sisältää myös analyyttisen oikeustieteen menetelmän mukaista tutkimusta. Tutkielma sisältää elementtejä myös oikeus- ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, sillä tutkielmassa analysoidaan oikeutta sen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tutkielman olennainen havainto on se, että algoritmisen päätöksenteon syrjivyys voi saada alkunsa eri tavoin päätöksenteossa: kyseeseen saattaa tulla yhteiskunnassa vallitsevien epäkohtien tahaton hyödyntäminen tekoälyjärjestelmissä tai tarkoituksellinen toiminta, jossa päätöksenteossa hyödynnetään sellaisia valintoja, jotka johtavat syrjintään. Tästä seuraa, että syrjivyyden tunnistamista tulee lähestyä tapauskohtaisesti. Ongelmallisemmaksi muodostuu korrelaatiosuhteisiin perustuvan päätöksenteon luoma niin sanottu piilevä syrjintä, jota ei käytännössä ole mahdollista tunnistaa järjestelmän mustan laatikon sisältä. Tällöin hallinnon algoritmisen päätöksenteon syrjivyyden tunnistamista koskevan keskustelun osalta erityishuomion tulisi kiinnittyä tällaisten päätöksentekojärjestelmien riskien asianmukaiseen hallintaan.
  • Hokkanen, Aleksi Luis (2021)
    The protection of foreign investment is a central concept of international investment law. Regarded as the core of international investment law, there are more than 2,000 investment treaties or treaties that include investment provisions. In essence, these agreements provide guarantees for the investments of investors from both contracting states when they operate outside of their home state. The investment arbitration system has been described as the “businessman’s court” which interferes on the State’s politico-economic decision-making. The international investment arbitration has faced increasing amount of criticism in the recent decades by political activists, legal scholars and environmental NGOs due to a lack of transparency of the investment arbitration proceedings and the claims that it restricts the sovereignty of the State. The research question of this thesis is linked to a real-world problem – does the investment arbitration slow down the energy transition towards carbon-free economy? In the legal context, this is question on where the investment tribunals have drawn the line of legitimate regulation in an area of strong public interest. What is the difference between genuine climate regulation aimed to mitigate GHG emissions and regulation that is considered to breach the ECT’s investment treaty obligations? In other words, does the investment arbitration based on the ECT and the decreased regulatory space following from investment treaty obligations hinder the creation ambitious climate policies? The sub-questions of this thesis are the following: (1) Does the investment arbitration hinder the state’s right to regulate the climate protection policies that reduce GHG emissions in the energy sector? (2) Does the investor-tate arbitration cause regulatory chill that freezes the regulatory development of climate protection policies reducing GHG emissions in the energy sector? (3) How will the future of the ECT investment arbitration look like? The purpose of this thesis is to evaluate the arguments that the investor-state arbitration hampers the state’s “right to regulate” on creating ambitious climate-friendly energy legislation and whether investor-state arbitration causes the “regulatory chill” effect which freezes the regulatory developments in the field of climate protection laws that aim to reduce GHG emissions in the energy sector. The focus is to evaluate the arguments of “right to regulate” and “regulatory chill” through analysis of relevant investor-state arbitration cases covering different areas of strong public interest such as environment and human health due to the absence of genuine climate disputes concerning GHG emissions. The rationale of this approach is to use these cases as the “closest proxy available” for analysing the outcome of hypothetical climate dispute. The key findings of the thesis include that the European Commission has acknowledged the risk which the possibility of the ECT arbitration poses when it has suggested to carve out the protection of fossil fuel investment from the ECT in the modernization process of the ECT. Ending the investment protection of fossil fuel investments means that the ECT would not pose a threat of investor-state arbitration for the host state when it is enacting climate protection policies. From this perspective, it seems interesting that the ECT arbitration on fossil fuel investments is seen as significant risk even when the jurisprudence related to “right to regulate” and “regulatory chill” does not provide any support for the argument that the foreign investor would have high likelihood of winning the investor-state arbitration against host state’s regulation aimed to mitigate GHG emissions even if the regulation would decrease or destroy the value of foreign investor’s investments. On the contrary, it is a well-established principle of the customary international law known as “state police powers” that a regulation will be deemed non-expropriatory and non-compensable if state adopts bona fide regulation in a non-discriminatory manner, enacted in accordance with due process and has an aim to protect general welfare. Despite the counterevidence, the deception continues to live on the minds of the regulators and the critics.
  • Laatunen, Lauri (2021)
    Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.
  • Vuorinen, Mikael (2022)
    Oikeusvaltion ja tuomiovallan riippumattomuuden takeet ovat viime aikoina puhuttaneet oikeusyhteisöä ja laajempaa yleisöä erityisesti Puolan ja Unkarin ongelmallisen oikeusvaltiokehityksen takia. Suomen perustuslain (731/1999) 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Tuomioistuinlain (673/2016) 1 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomioistuimet ovat tuomiovaltaa käyttäessään riippumattomia, kuten ovat myös tuomarit saman luvun 6 §:n mukaisesti. Tuomiovallan riippumattomuutta edellytetään lisäksi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan tuomiovallan riippumattomuuden vaatimusta erityisesti tuomareiden nimittämisen osalta. Tarkasteltavien tuomioistuinten alaan kuuluvat yleiset tuomioistuimet, hallintotuomioistuimet, sekä pysyvät erityistuomioistuimet (markkinaoikeus, vakuutusoikeus ja työtuomioistuin). Tutkielmassa tarkastellaan päätoimisten virkatuomareiden ja asessorien lisäksi tuomioistuinharjoittelua suorittavia käräjänotaareja, lautamiehiä sekä sivutoimisia asiantuntija- ja sotilasjäseniä. Tarkastelun kohteeksi nousevat asiat voidaan esittää seuraavien tutkimuskysymysten muodossa: 1) Mitä tuomiovallan riippumattomuuden vaatimuksella tarkoitetaan? 2) Sisältyykö tuomareiden nimittämiseen riippumattomuusvaatimuksen kannalta jännitteitä? Tutkimuskysymyksiä lähestytään pääosin lainopillisen menetelmän keinoin, mutta riippumattomuusvaatimuksen taustaa tarkastellessa ote on osin oikeusteoreettinen. Tutkielmassa onnistutaan tarjoamaan riippumattomuusvaatimukselle mielekäs merkityssisältö ja analysoimaan eri tuomariryhmien nimittämistä riippumattomuusvaatimuksen näkökulmasta. Kelpoisuusvaatimusten ja nimitysprosessin suhdetta riippumattomuusvaatimukseen tarkastellaan erikseen kunkin tuomariryhmän osalta. Tutkielman tulokset antavat aihetta kritisoida erityisesti lautamiesten sekä yhteiskunnallisten intressiryhmien vakuutusoikeuteen ja työtuomioistuimeen ehdottamien etupiiriedustajien valintaprosessia.
  • Lönnblad, Riikka (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.
  • Takamaa, Taru (2021)
    Oikeus asumisperusteiseen sosiaaliturvaan on Suomessa perinteisesti syntynyt vakinaisen Suomessa asumisen myötä. Tutkielmassa tarkastellaan kansalliseen sosiaaliturvan kohdentamissääntelyymme sisältyvää vakinaisen asumisen käsitettä ja tämän käsitteen roolissa tapahtunutta muutosta liittyen sosiaaliturvan kohdentamissääntelymme kokonaisuudistukseen. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan pääasiallisia syitä tämän muutoksen taustalla. Laissa tarkastellut säädökset ovat laki asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta, eli niin sanottu soveltamisalalaki sekä tämän säädöksen 1.4.2019 korvannut laki asumisperusteisesta sosiaaliturvasta rajat ylittävissä tilanteissa. Tutkielmassa tarkastellaan vakinaisen asumisen käsitettä ja sosiaaliturvaoikeuden alkamista Suomeen muuttamisen tilanteessa ja erityisesti kolmannen maan kansalaisen näkökulmasta. Tutkielma sijoittuu aihepiiriltään sosiaalioikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välimaastoon. Tutkielmassa havaitaan, että toteutetun kokonaisuudistuksen myötä niin lainsäädäntöömme sisältyvä vakinaisen asumisen käsite kuin käsitteen saama roolikin osana henkilön sosiaaliturvaoikeuden alkamista koskevaa arviointia ovat uudistuneet. Suomeen muuttavan henkilön asumista koskeva arviointi on uudistuksen myötä aiempaa vahvemmin sidottu henkilölle myönnetyn oleskeluluvan tyyppiin. Lisäksi uudistusten myötä eri viranomaiset tekevät henkilön asumista koskevat ratkaisut aiempaa yhtenäisemmin kriteerein. Tutkielmassa myös ilmenee, että vain osa vakinaisen asumisen käsitteen rooliin ja soveltamisalaan toteutetuista uudistuksista liittyy seikkoihin, joiden osalta kansallisella lainsäätäjällä ylipäänsä on ollut liikkumavaraa. Useiden soveltamisalalain voimassaolon aikana lakiin toteutettujen muutosten taustalla ovat vaikuttaneet EU-oikeuden kansalliselle lainsäätäjälle asettamat toimintavelvoitteet. Soveltamisalalain kokonaisuudistuksen yhteydessä kuitenkin on toteutettu olennaisia kansallisen lainsäätäjän liikkumavaran piirissä olevia uudistuksia, joilla erityisesti lyhytaikaisesti maassa oleskelevien henkilöiden oikeusasemaa on parannettu.
  • Lehto, Heli (2020)
    Tutkielmassani tarkastelen ruuhkautumista hyväksyttävänä perusteena viivästymisille hallintomenettelyssä ja etenkin perustoimeentulotuen Kela-siirron yhteydessä vuonna 2017. Metodini on lainopillinen. Kela-siirto on nähty yhdeksi merkittävimmistä uudistuksista koko Suomen sosiaaliturvan historiassa. Muutos vaikutti Suomen sosiaaliturvajärjestelmään sekä kuntien sosiaalityöhön. Kyse oli perustoimeentulotuen myöntämisen ja maksatuksen siirrosta Kelalle. Ehkäisevä ja täydentävä toimeentulotuki jäi yhä kuntien vastuulle. Siirryttiin siis kahden toimijan malliin. Perustoimeentulotuen Kela-siirrolla tavoiteltiin yhdenmukaisuutta ratkaisukäytäntöihin. Yhdenvertaisuus selkeänä päätavoitteena korostui. Tavoitteena oli myös alikäytön vähentyminen, yhdenluukun-periaate, julkisen talouden säästöt, toiminnan tehostaminen ja henkilöstöresurssien tehokkaampi käyttö. Tavoiteltavien pyrkimysten sivutuotteena aiheutui valtava toimeentulotukihakemusten ruuhkautuminen Kelassa vuonna 2017. Eduskunnan oikeusasiamiehelle tuli siirtovuonna 857 kantelua koskien toimeentulotukea. Hallintoasian käsittelyn viivytyksettömyys on yksi merkittävä hyvän hallinnon tae, joka on taattu Suomen perustuslain 21 §:ssä. Perustuslakia konkretisoi viivytyksetöntä käsittelyä koskevat lainsäännökset muunmuassa toimeentulotukilaissa sekä hallintolaissa. Viivytyksettömyyttä taataan myös EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklassa sekä EIS:n 6(1) artiklassa. Viivytyksettömyys on sitä tärkeämpää, mitä merkityksellisemmästä edusta tai oikeudesta on kyse. Toimeentulotukihakijalla oma intressi – eksistenssiminimi – on korostuneen merkittävä. Toimeentulotuki on viimesijainen ja samalla toissijainen tarveharkintainen rahallinen etuus, joka turvaa välttämätöntä toimeentuloa. PL 19 §: ssä säädetään oikeudesta välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon. Toimeentulotuen toissijaisuus tarkoittaa, että toimeentulotuki turvaa toimeentuloa silloin, kun tuloja ei ole mistään muualta saatavissa. Toimeentulotukilaissa säädetään kiinteistä lakisääteisistä määräajoista toimeentulotukihakemuskäsittelyyn. Puolestaan hallintolain 23 §:ssä korostetaan yleisemmällä tasolla hallintomenettelyn viivytyksettömyyttä. Kansainvälisen sääntelyn valossa viivytyksettömyydestä on voitu tietyin perustein joustaa. EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklan sääntelemästä joutuisuudesta on voitu poiketa mm. vetoamalla kohtuullisuuden periaatteeseen, tapauskohtaisiin olosuhteisiin tai asian vaikeuteen sekä monimutkaisuuteen. Nämä kriteerit eivät kuitenkaan perustele kansallisen kantelukäytännön valossa viivytyksiä perustoimeentulotuen myöntämisessä. Ruuhkautumista ei voida nähdä hyväksyttävänä perusteena poiketa joutuisuus-vaatimuksesta. EIS 6(1) artikla koskee välittömästi vain oikaisuvaatimusmenettelyä, mutta käytän oikeudellista sääntelyä ja oikeuskäytäntöä tältä osin vertailuaineistona ensiasteen hallintomenettelyn tarkastelussa. 6 (1) artikla takaa viivytyksettömyyttä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena. Hyväksyttävinä perusteina viivästyksiin on linjattu EIT:ssa asiaruuhkan purkutoimet, asian vaikeus ja monimutkaisuus, valittajan intressi, asian luonne sekä viranomaisen toiminta. Pohdin lopuksi Kela-siirron ja sen aiheuttaman ruuhakutumisen hyväksyttävyyttä perusteena joustaa viivytyksettömyydestä hyvän hallinnon takeena. Käsittelen vaikutuksia perustoimeentulon turvaan ja yksilön perusoikeutta sosiaaliturvaan sekä oikeusturvasäännöksen takaamaan hyvään hallintoon eli muun muassa viivytyksettömään käsittelyyn. Kela-siirto kuvastaa mielestäni hyvin Pro gradu -tutkielmani aihepiiriä “Modernin hallinnon muuttuva oikeus”. Kela-siirto pitää sisällään digitalisaatiota, kuten sähköiseen järjestelmään siirtymistä sekä sitä kautta kustannussäästöihin ja toiminnan tehostamiseen tähtääviä tavoitteita. Vaikka Kela-siirto ja sitä kautta ruuhkautuminen aiheuttikin sadoille tuhansille hallinnon asiakkaille oikeudenloukkauksia, on sen valtakunnallisuus, uusi sähköinen järjestelmä ja yhdenvertaisuuspyrkimykset nähtävä tulevaisuutta parempaan suuntaan kehittävänä uudistuksena. Muutos kuvastaa myös arvomaailman muutosta: hallinnon asiakkaalla on yhä enemmän oikeuksia suhteessa velvollisuuksiin. Menettelytakeena viivytyksettömyys suojaa yksilöä julkisen vallan käytöltä. Kela-siirto voidaan nähdä askeleena kohti nykypäivän yhä parempaa hyvää hallintoa. Maailmanlaajuinen ja ennakoimaton koronavirus-pandemia (COVID-19) väistämättä asettaa viivytyksettömyyden hyvän hallinnon takeena ja ruuhkautumisen − hyväksyttävänä perusteena poiketa viivytyksettömyydestä − aivan uusiin mittasuhteisiin
  • Kajala, Jukka (2020)
    Julkisuusperiaate yhtenä keskeisimpänä hallinto-oikeudellisena oikeusperiaatteena ohjaa yksityisten ja yhteisöjen oi-keutta saada tietoja viranomaisten toiminnasta ja siihen liittyvistä viranomaisten asiakirjoista. Julkisuusperiaate muodos-taa pääsäännöksi tällaisen tiedon julkisuuden, josta voidaan poiketa ainoastaan lakisääteisesti. Julkisuusperiaatetta koskevassa yleislaissamme, viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999, JulkL), viranomaisen asiakirja muodostuu keskeiseksi lain soveltamisalaa määrittäväksi säännökseksi. JulkL 5 § 4 momentin nojalla viran-omaisen asiakirjan käsitteen ja näin ollen lain soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laaditut asiakirjat, mikäli ne eivät sisällä tietoja, jotka arkistolainsäädännön nojalla on liitettävä arkistoon. Julkisuusperiaatteen keskeisin käytännön sovellutus hallinnon toiminnossa on viranomaisen asiakirjaan kohdistuva tietopyyntö. Tietopyyntöjen ratkaisemiset ovat hallinnon jokapäiväistä toimintaa, minkä johdosta JulkL:a säädettäessä lain sääntelytekniikaksi muotoutui erittelevä, yksityiskohtainen ja kasuistinen sääntely. Tällainen sääntelytekniikka on pragmaattista ja helposti sovellettavaa myös virkamiehille, jotka eivät ole suorittaneet juridista koulutusta. Viranomaisen sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskeva sääntely on kuitenkin verrattuna lain yleiseen sääntelyilmeeseen vaikeasel-koinen, abstrakti ja tulkinnanvarainen, mikä asettaa haasteita JulkL:n pragmaattisten tavoitteiden saavuttamiseksi. JulkL:n valmistelussa lainsäätäjä tukeutuu lain esitöissä vahvasti ruotsalaiseen julkisuuslainsäädäntöön ja sen käyttä-mään systematiikkaan. Ruotsalaista lainsäädäntöä ei kuitenkaan lain esitöissä enemmälti avata. Tutkielmassa kuvataan ruotsalaista valmisteluasiakirjoja koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Työssä tarkastellaan Ruotsin perustuslain-tasoista säädöstä painovapausasetusta, mistä löytyvät JulkL 5 §:ää vastaavat asiakirjan määritelmää koskevat säännök-set. Ruotsalainen asiakirjaa koskeva sääntely rakentuu samanlaiseen perusasetelmaan JulkL:n systematiikan kanssa. Poikkeuksen tästä muodostaa terminologiset erot, ruotsalainen terminologia vastaa JulkL:ia edeltäneen yleisten asiakir-jain julkisuudesta annetun lain (83/1951) terminologiaa. Ruotsissa sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskien on oikeus-kirjallisuudessa kehittynyt sekä yksityiskohtaisempia että esimerkiksi asiakirjan julkiseksituloa koskien merkittävästi poikkeavampia doktriineja. JulkL 5.4 §:n säännös on analysoitavissa kolmeen yleisemmän tason kokonaisuuteen, joita tutkielmassa käytetyssä analyysissä kutsutaan asiakirjatasoksi ja tietotasoksi. Asiakirjatason kysymykset liittyvät ensinnäkin lainkohdassa tar-koitetun asiakirjan käyttötarkoitukseen sisäisen työskentelyn välineenä, minkä pohjalta voidaan hahmottaa lainkohdan asiallinen soveltamisala. Toiseksi asiakirjatasolla ratkaistaan lainkohdan henkilöllinen soveltamisala, eli minkä tahojen välistä lainkohdassa tarkoitettu sisäinen työskentely voi olla. Lainkohdan tietotaso koskee sisäisen työskentelyn asia-kirjan tietosisältöä, joka ratkaisee asiakirjan arkistoimisen arkistolainsäädännön nojalla. Asiakirjaan kohdistuvasta arkistointivelvoitteesta riippuen asiakirja voidaan JulkL 5.4 §:n nojalla viranomaisen määräyksestä julistaa myös luvan-varaisesti annettavaksi. Lisäksi JulkL 5.4 §:llä on temaattinen ja säännöshistoriallinen yhteys JulkL 5.3 § 2 kohdan säännökseen, jossa säädetään viranomaisen muistiinpanoasiakirjojen luonteesta viranomaisen asiakirjana ja näin ollen JulkL:n soveltumisesta niihin. Asiakirjajulkisuutta koskevat lainkäyttöasiat ovat hallintolainkäyttöä. Ylintä hallintolainkäyttövaltaa maassamme käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO), jonka antamilla ratkaisuilla on oikeuslähdeopillista painoarvoa oikeuskäytäntöä yhte-näistävien ennakkopäätösten muodossa. JulkL 5.4 §:ää koskevia ennakkopäätöksiä on JulkL:n voimassaolon ajalta kertynyt kymmeniä. JulkL 5.4 §:ää koskevan analyysin perusteella KHO:n tekemiä tulkintakannanottoja voidaan yhdistää analyysin perusteella hahmottuneisiin tulkintaongelmiin. Lukuisiin kysymyksiin on löydettävissä KHO:n ratkaisukäytän-nössä selviä ohjaavia kannanottoja. Yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi on muodostunut sisäisen työskentelyn asiakirjojen asiallinen soveltamisala ja varsinkin sisäisen työskentelyn käsite. Lakitekstissä sisäisen työskentelyn määrittelyssä on käytetty joustavaa sanan-muotoa, mikä hämärtää sisäisen työskentelyn käsitekentän hahmottamista. Rajatapauksissa KHO on soveltanut JulkL 5.4 §:n säännöstä perusoikeusmyönteisen laintulkinnan hengessä suppeasti siten, että lainkohdan tulkinnan kannalta ongelmallisia työhyvinvointiselvityksiä on tullut katsoa viranomaisen asiakirjoiksi niiden julkisuusperiaatteen kannalta keskeisen roolin vuoksi. Varsinkin tapauksessa KHO:2015:171 KHO tukeutui ratkaisun perusteluissaan vahvasti JulkL:n ja julkisuusperiaatteen tarkoitukseen, ja KHO:n käyttämää tulkintaa voidaan tulkintateoreettisista lähtökohdista kuvata jopa teleologiseksi.