Browsing by study line "Education"

Tiivistelmä Tiedekunta: Teologinen tiedekunta Maisteriohjelma: Teologian ja uskonnontutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Opetus- ja kasvatustehtävien asiantuntijatyö Tekijä: Laura Väisänen Työn nimi: ”Äidit ovat kristikunnan äitejä”: Kristillisen naisen roolit Kotiliedessä vuosina 1960–1963 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: Avainsanat: Kotiliesi, aikakauslehdet, 1960-luku, rooliodotukset, Suomen kirkkohistoria, naispappeus, naisteologit, naiset, kristillinen kasvatus, uuskansankirkollisuus, yhteiskunnallinen äitiys Säilytyspaikka: E-thesis, Helsingin yliopisto Muita tietoja: Tiivistelmä: Kotiliesi oli aikansa suurin naistenlehti ja se julistautui olevansa kodin, uskonnon ja isänmaan asialla. Tutkielman tavoite on selvittää, millaisia odotuksia Kotiliesi asetti naiselle kristinuskoon liittyvillä alueilla vuosina 1960–1963. Tutkin, mitä Kotiliesi odotti naiselta hengellisellä alueella kotona, millaista toimintaa se odotti naiselta kirkon piirissä ja millaisia kristillisiä roolimalleja Kotiliesi naiselle tarjosi. Ennalta odotin lehden olevan melko konservatiivinen naisiin kohdistuvissa odotuksissaan, mutta kävi ilmi, että konservatiivisten arvojensa lisäksi Kotiliesi myös voimakkaasti puolusti naisen roolin uudistamista kirkon piirissä. Tämä näkyi esimerkiksi naisteologien aseman uudistamisvaateissa ja naispappeuden ajamisessa. Tutkimusta varten luin kaikki Kotiliedet vuosilta 1960–1963 ja valitsin aineistokseni artikkelit, joissa oli hengellisyyteen liittyviä lukijoihin kohdistuvia odotuksia. Tutkin Kotilieden naiselle antamaa roolia maternalistiselta pohjalta nousevan yhteiskunnallisen äitiyden kehyksessä, jolla tarkoitetaan naisen roolin samaistamista äitiyteen ja perheenemännyyteen ja näkemystä sukupuolten eri luonteista. Kotiliesi odotti naisen ottavan Raamatun kertomuksen Martan ja Marian tapaan haltuunsa, sekä käytännöllisen, että hengellisen kristillisyyden. Käytännöllinen kristillisyys saattoi tarkoittaa esimerkiksi ompeluseuroja lähetystyön hyväksi tai seurojen emännöintiä. Hengellisellä puolella Kotiliesi toivoi naisten rakentavan aktiivisesti omaa hartauselämäänsä ja sivistävän itseään. Esikuvaksi naisille lehti tarjosi esimerkiksi pappilan emäntiä ja naisteologeja. Keskeinen Kotilieden naiselta odottama asia oli kotien hengellisestä ilmapiiristä ja lasten kristillisestä kasvatuksesta huolehtiminen. Uuskansankirkollisuus lisäsi kirkon erityistyömuotoja ja maallikoiden vaikutusta. Tutkimuksessani selvisi, että Kotilieden linja oli aatteen mukainen ja se katsoi, että erityisesti naiset sopisivat äidillisyyteen ja hoivaan liitettyjen ominaisuuksien vuoksi toteuttamaan uusia työmuotoja, kuten naistyötä. Toisaalta nämä työmuodot olivat sellaisia, joiden piiriin Kotiliesi patisti myös maallikkonaisia ja uskoi erityisesti suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen myötä uusiin oloihin siirtyneiden yksinäisten naisten hyötyvän seurakuntayhteydestä. Kotilieden mukaan kristillinen ihannenainen oli rohkea, aktiivinen ja osallistuva sekä valmis uusiin haasteisiin myös kirkossa. Lehti katsoi naisen olevan yhteiskunnallisen äitiyden hengessä erittäin pätevä erityisesti äitiyteen liitetyissä ominaisuuksissa, kuten hoivan ja kasvatuksen alalla. Lehti katsoi, että nämä ominaisuudet tekisivät naisesta sopivan myös vaativampiin tehtäviin ja uusiin aluevaltauksiin naisteologina tai kirkon kansainvälisissä tehtävissä. Samoilla syillä lehti kannatti myös naispappeutta. Lehti toivoi, että naiset osallistuisivat aktiivisesti keskusteluun naispappeuden puolesta ennen vuoden 1963 kirkolliskokousta ja sen aikana. Lehti kuitenkin odotti naisten olevan nöyriä ja kärsivällisiä ja ajavan muutoksia maltillisesti. Lehti suhtautui torjuvasti pelkkään naisasian ajamiseen ja sen mielestä oli tärkeää, että naiset pitivät kiinni kirkon ykseydestä. Naisen oli tarkoitus täydentää miehen työtä, ei korvata sitä. Lehti oli uudistushenkinen, mutta ei radikaali ja sen kannat heijastelivat tarkasti kirkossa samaan aikaan meneillään olleita keskusteluja naisen roolista.

Teachers’ epistemic beliefs may play a role in their own ICT use for learning as well as their students’. This study, focusing on how teachers’ epistemic profiles are related to teachers’ and their students’ ICT use reported by their teachers, is a new attempt to investigate teachers’ ICT use as a learning tool. The participants were 157 subject-matter teachers in Finland filled in a Likert-type questionnaire measuring epistemic beliefs and categories of ICT use based on the three metaphors of learning: knowledge acquisition, participation, and knowledge sharing and building. First, confirmatory factor analysis was conducted to assess the validity of the ICT instrument. Concerning teachers’ epistemic profiles, a person-oriented approach was applied. Based on latent profile analysis, means of all variables in ICT use scales between profiles were compared to examine the relation between epistemic profiles and ICT use for learning. The results showed that in terms of ICT use reported by teachers in two scales, knowledge acquisition was dominant as compared to the other two categories. Two epistemic profiles were defined among Finnish teachers: Knowledge-transmission and Reflective-collaborative profiles. By comparing teacher reported ICT use across the two profiles, the results demonstrated that teachers in the reflective-collaborative group were more likely to report using ICT for their own learning and for supporting their students’ learning.

Koronakriisin puhjettua hämmennys, sairauden pelko ja poikkeusolot asettivat suomalaiset jaettuun, vaikeaan tilanteeseen. Poikkeustilan vaikutukset eivät jakautuneet tasaisesti suomalaisten kesken, vaan haavoittuvimmassa asemassa olevat henkilöt kärsivät tilanteessa eniten. Tähän ajanjaksoon liittyi paljon avuntarvetta ja auttamishalua yksilötasolla sekä yhteiskunnan eri sektoreilla. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten auttamiskäyttäytymistä koronakriisin ensimmäisen aallon aikana keväällä 2020. Tutkimusongelma on, miten suomalaiset aktivoituivat auttamaan koronakriisin aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin osana kansainvälistä tutkimusprojektia kerättyä aineistoa. Aineisto on tilastollisesti edustava otos yli 15-vuotiaista mannersuomalaisista. Aineistoa käsiteltiin määrällisin menetelmin SPSS-ohjelmalla etenkin ristiintaulukointia hyödyntäen. Tutkimuksen tulkinnallinen viitekehys on solidaarisuus ja altruismi. Tulokset ovat pääsääntöisesti linjassa aikaisemman tutkimuksen kanssa, jonka mukaan auttaminen oli sitä yleisempää, mitä läheisempi suhde on autettavan ja auttajan välillä. Kriisin aikana yleisin auttamisen muoto on tutun henkilön auttaminen. Ryhmän sisäinen solidaarisuus selittää tuttujen auttamisen suosiota, koska kukin yksilö kuuluu yleensä useampiin solidaarisiin ryhmiin samanaikaisesti. Ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen vaikuttaa ryhmän normatiivinen perusta. Ryhmät voivat perustua toiminnallisuuteen, yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen, erityissuhteelle, tai yhteisen tavoitteen saavuttamiselle. Tämä näkökulma kuvaa koronakriisiä osuvasti. Tavoitteelliseen auttamistoimintaan osallistuttiin joko virallisia tai epävirallisia kanavia pitkin. Rahallinen auttaminen oli yleisempää kuin organisoituun ja epäviralliseen toimintaan osallistuminen.

Tämä tutkimus on diskurssianalyysi, joka tarkastelee islamilaisia ääriliikkeitä Yle Uutisten ja Suomen Uutisten verkkouutisartikkeleissa vuoden 2021 Afganistanin kriisin aikana. Kriisin taustalla oli Talibanien maa-alueiden valloitus ja lopulta vallankaappaus, joka tapahtui elokuussa 2021. Tutkimus selvittää, millaisia diskursseja islamilaisista ääriliikkeistä muodostuu vuoden 2021 Afganistanin kriisiin liittyvässä uutisoinnissa ja miten nämä diskurssit rakentavat ja ylläpitävät kuvaa islamista. Vertailen myös medioiden esittämiä kuvauksia toisiinsa. Tutkimuksen aineisto koostuu 28 artikkelista, joista 18 on julkaistu Yle Uutisten internetsivuilla ja kymmenen Suomen Uutisten verkkosivuilla. Artikkeleista 26 on uutisartikkeleita ja kaksi reportaasia. Tutkimuksen metodina käytetään diskurssianalyysia. Analyysin avulla muotoutui kuusi diskurssia, jotka koostuivat aineistosta löytyneistä islamilaisiin ääriliikkeisiin liittyvistä toistuvista teemoista ja viittauksista. Diskurssit ovat valtakamppailudiskurssi, uhkadiskurssi, julkisuusdiskurssi, epävakausdiskurssi, naisvihadiskurssi sekä väkivallan uskonto -diskurssi. Valtakamppailu- ja naisvihadiskurssi esiintyi vain Talibania käsittelevissä uutisissa. Muut diskurssit esiintyivät myös muita äärijärjestöjä koskevissa uutisissa. Aineistossa islamilaiset äärijärjestöt kuvataan väkivaltaisina ja brutaaleina toimijoina, jotka eivät piittaa muusta kuin omista intresseistään. Taliban esiintyy aineistossa keskeisimpänä äärijärjestönä, mutta aineistossa puhutaan myös Isiksestä, Isis-K:sta ja al-Qaidasta. Aineistossa islam kuvataan hyvin yksinkertaistettuna ja yhtenäisenä uskontona, jossa vallitsee tiukat normit ja määräykset. Islamiin liittyviä käsitteitä käytetään epämääräisesti erityisesti islamilaisen lain kohdalla. Median luoma kuva islamista noudattaa tutkimuksen perusteella stereotyyppistä ja yleistynyttä kaavaa, jota tuntuu olevan haastavaa muuttaa. Islamilaisia ääriliikkeitä koskevassa aineistossa islam näyttäytyy vanhoillisena ja väkivaltaisena uskontona, joka ei kuulu moderniin länsimaalaiseen yhteiskuntaan.

Tässä maisterintutkielmassa tarkasteltiin shiiayhteisön kokemia turvallisuusuhkia ja niiden vaikutusta yhteisöön. Teemahaastatteluina alkuvuodesta 2021 kerättyä aineistoa analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Pauli Niemelän laajenevan turvallisuuskäsityksen tarkastelukehikkoa. Kuusi teemahaastatteluun osallistunutta yhteisön jäsentä jakautui kahteen ikäryhmään, enintään 30-vuotiaisiin ja yli 30-vuotiaisiin. Haastatteluihin osallistui kaksi naista ja neljä miestä. Laajenevan turvallisuuskäsityksen tarkastelukehikkoa mukauttaen yksilön turvallisuus- ja turvattomuuskäsitykset jaettiin neljään osaan. Näiden neljän osan avulla turvallisuutta tarkasteltiin yksilöllisestä, sosiaalisesta, perinteisestä sekä modernista ja kulttuurisesta näkökulmasta. Haastattelujen pohjalta voidaan havaita, että kokemukset turvallisuudesta ja turvattomuudesta ovat subjektiivisia. Kokemukseen näyttää vaikuttavan haastateltavan ikä, sukupuoli ja perheellisyys. Yksittäisenä tekijänä yksilön ja yhteisön turvallisuuden kannalta korostui vuosi 2019. Vuonna 2019 Uudessa-Seelannissa tapahtuneet Christchurchin moskeijaiskut heikensi muslimiyhteisöjen turvallisuudentunnetta, jonka seuraukset näkyvät yhteisön toiminnassa edelleen. Yhteisön jäsenten haastattelujen ja aiempien tutkimuksien perusteella voidaan havaita neljä uskonnollisen yhteisön turvallisuuteen vaikuttavaa tasoa. Näitä ovat yhteisö, paikalliset-, kansalliset- ja kansainväliset tekijät. Yhteisötasolla turvallisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat yhteisön turvatoimet, varautuminen, tilaturvallisuus, sisäinen tilanne ja yhteistyö. Paikallisesti vaikuttavia tekijöitä ovat yhteisön sijainti, alueen asukkaat ja rakennuskanta, julkinen liikenne, yksittäiset häiriköt sekä paikallinen viranomaisyhteistyö. Kansallisesti yhteisön turvallisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat sisäinen turvallisuustilanne, ääriliikkeet, vallitsevat asenteet sekä arvot, lainsäädäntö ja rangaistukset. Kansainvälisesti yhteisön turvallisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat kansainväliset aatteet, ääriryhmittymät, islam-vastaisuus ja terrori-iskut ulkomailla. Näiden perusteella voidaan havaita, että uskonnollisen yhteisön turvallisuuteen vaikuttaa huomattava määrä kansallisia ja kansainvälisiä tekijöitä.

Tutkimuskysymykseni oli, millaisia kokemuksia lukion ja perusopetuksen yläluokan evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajilla on draaman käytöstä opetustyössään. Rajasin draaman tarkoittamaan kokemuksellista oppimista, kokemukseen perustuvia työtapoja ja roolityöskentelyä. Tutkimusaineistoni koostui kahdeksasta haastattelusta, joista tein kuusi lukion ja kaksi perusasteen yläluokkien opettajille. Suoritin haastattelut koronapandemiasta johtuen Zoomin välityksellä keväällä 2021. Tässä haastattelututkimuksessa metodina toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Pidän aineistoani erittäin laadukkaana. Haastatelluilla opettajilla oli usealla takanaan yli 25 vuoden kokemus uskonnon aineenopettajana ja he olivat työhönsä syvästi paneutuneita, innostavia, itseään kehittäviä ja palkittuja opettajia. Aineistoni toi esille, että heillä oli paljon kokemusta draamallisesta toiminnasta. Erilaisia harjoitteita oli hyödynnetty minuutin mittaisista hetkistä koko kurssin kestävään ja koko kouluyhteisön osallistavaan kokonaisuuteen. Draamallisen työtavan käyttäminen oppitunneilla paljastui ajoittain haastavaksi, mutta oikeissa olosuhteissa toteutettuna erittäin palkitsevaksi keinoksi opettaa, opiskella ja oppia. Koulussa tapahtuva kiusaaminen tai oppilaiden välille syntyneet jännitteet vähensivät draamallista toimintaa oppitunneilla. Eniten draamallista toimintaa vastustivat oppilasmateriaalin ääripäät: suorituskeskeiset ja ahkerat oppilaat kokivat sen ajan hukkaamisena ja toisessa ääripäässä opiskelijat vastustivat niin opettajaa kuin opetettavaa ainettakin. Draamallisten toimintatapojen käyttäminen molempien ääripäiden kanssa oli kuitenkin perusteltua. Draama toi oppitunneille vaihtelua, vuorovaikutusta, iloa, hauskuutta, heittäytymistä ja loi positiivista, opiskelua tehostavaa ilmapiiriä. Kokemuksellisuuteen perustuva opettaminen jätti voimakkaan muistijäljen oppilaisiin ja toimi siksi erittäin tehokkaana tapana oppia. Aineistoni paljasti, että ylioppilaskirjoitusten kasvanut vaikutus jatkokoulutuspaikan saamiseksi oli tuonut lukioon stressaantuneen ilmapiirin jo ensimmäisestä vuodesta alkaen. Lukiosta on tulossa digitaalisten tehtävien tekemiskeskus, josta puuttuvat yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Tällainen kehitys on hälyttävää ja yksi keino ehkäistä pelkkää lyhytnäköistä suorituskeskeisyyttä on lisätä draamallisia menetelmiä opetukseen.

Tässä tutkielmassa etsitään vastausta siihen, millaisia merkityksiä evankelisluterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen osallistuvat lukiolaiset antavat kokemuksilleen katsomusopetuksesta. Tutkimuksen tavoitteena on siis selvittää, miten kyseisten opetusryhmien opiskelijat suhtautuvat katsomusopetukseen. Tutkielman aineistona toimii kahdeksan pääkaupunkiseutulaisessa lukiossa kerättyä teemahaastattelua. Puolet haastatteluista on teetetty evankelisluterilaisen uskonnon opiskelijoille ja puolet elämänkatsomustiedon opiskelijoille. Haastatteluissa on selvitetty lukiolaisten yleisiä kokemuksia ja näkemyksiä katsomusopetuksesta ja sen hyödyllisyydestä sekä tarpeellisuudesta. Lisäksi tutkielmassa on selvitetty, millaiset asiat katsomusopetuksessa ovat lukiolaisten mielestä hyviä ja toimivia ja mitä taas voisi kehittää. Tutkielmassa käsitellään myös lukiolaisten näkemyksiä katsomusopetuksen järjestämisestä. Aineisto on analysoitu laadullisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulosten mukaan lukiolaisten suhtautuminen katsomusopetukseen on melko samansuuntaista opetusryhmästä riippumatta. Katsomusopetukseen myös suhtaudutaan kaiken kaikkiaan myönteisesti. Positiivisina puolina pidetään muun muassa monipuolisia aiheita ja monimuotoisia opetusmetodeja. Katsomusaineet koetaan myös hyödyllisiksi ja tärkeiksi oppiaineiksi. Uskonnon opiskelijat toivoivat katsomusopetukselta etenkin kristinuskon vähentämistä opetuksessa. Sen tilalle toivottiin enemmän muiden uskontojen käsittelyä. Elämänkatsomustiedon opiskelijat sen sijaan eivät kokeneet suuria kehitystarpeita omassa oppiaineessaan. Molemmissa ryhmissä ajateltiin, että elämänkatsomustiedon pitäisi olla avoin oppiaine myös uskonnon opiskelijoille. Nykyiseen oman uskonnon opetukseen perustuvaan katsomusopetusmalliin suhtauduttiin molemmissa katsomusopetusryhmissä kriittisesti. Lukiolaisten mukaan tulevaisuudessa tulisi siirtyä täysin yhdistettyyn opetukseen tai osittain yhdistettyyn opetukseen. Myös näihin malleihin saattaa kuitenkin opiskelijoiden mukaan liittyä haasteita, kuten oman uskonnon osaamisen vähentyminen. Katsomusopetus koettiin järjestelymallista riippumatta tarpeelliseksi myös tulevaisuudessa.

The formation and development of religious interpretive tradition can be characterized as transformation through transmission. Later annotations are always built upon earlier accounts and some details are lost whereas others may be altered – in addition, material can also be added. In Jewish interpretive tradition, this can particularly be seen within rabbinic literature, and rabbinic discourse on the creation of woman does not deviate from this fundamental assumption. The biblical passages discussing human creation have been interpreted accordingly, with context-dependent and ever-changing premises, enabling explications conniving asymmetry of genders and potentially affecting the legal status of woman who has often been seen as subordinate to man based on her derivative creation from man’s rib. The present study was designed to examine the diachronic development of rabbinic interpretations on the creation of woman. The timeframe of the study is from the 5th to the 9th century, concentrating on the era of most voluminous rabbinic activity. The theoretical framework of the study can be best described as feminist critical discourse analysis as the focus of the analyses is on gender-sensitive reading of the rabbinic texts, specifically addressing the accumulation of misogynous elements along the trajectory. The texts are analyzed paying attention to the all-encompassing patriarchal ethos, taking into account both contentual and linguistic features. Based on the material analyzed in the study, the evolution of rabbinic discourse concerning the creation of woman took place in three consecutive discursive stages. The writings of the first one of them (5th century) comprises Genesis Rabba and Leviticus Rabba, well-known pieces of early exegesis to the Hebrew Bible, establishing the corpus of rabbinic traditions as the basis of rabbinic interpretations on the creation of woman. In spite of the rabbis’ efforts to harmonize the two different biblical creation narratives, the creation of genders is understood as two consecutive events. Dubious characteristics and indigenous feebleness of women are, among others, related to the creation of Eve. Further-more, man has to subjugate his wife and confine her indoors, as her role is mainly domestic and ornamental.  The next discursive stage of rabbinic writings (6th century) was examined through an ample set of traditions collected into the gigantic compilation of Babylonian Talmud, reinforcing the previous traditions. Linguistic features of the biblical account on Eve’s creation – perhaps from a face or a tail of Adam – are used to explain her basic shape, ideal for bearing a child. Eve is needed to serve as a handmaid, but women are also acknowledged for their entertaining potential. Owning a wife is parallelized with possessing land. The third discursive stage, examined through four different kinds of rabbinic writings – Targum Pseudo-Jonathan, Avot de-Rabbi Nathan, Pirkei de-Rabbi Eliezer, and Alphabet of Ben Sira – compiled during the 7th–9th centuries, is characterized as expanding the earlier interpretive tradition. According to these augmentations, Eve was made out of Adam’s thirteenth rib and flesh from his heart. The creation narrative is used to attest sexual exploitation of women, interpreted as bad-tempered and fast-aging, among other frailties. Adam, however, had two wives – and his first wife, Lilith, offers a distinctive solution to the classical exegetic problem caused by the two different biblical accounts on human creation. Furthermore, her story teaches women that demanding equality can have serious consequences as she, herself, became a devil who loses a hundred of her own children on a daily basis.

Tarkastelen tutkimuksessa Hengellisen kuukauslehden kirjaesittelyitä vuosina 1888–1908. Aloitan lehtien tarkastelun lehden perustamisesta eli vuodesta 1888 ja jatkan sitä vuoteen 1908, jolloin niin sanottu Malmivaaran kausi loppui. Malmivaaran kaudella tarkoitan Malmivaaran ehdotonta päätösvaltaa Hengellisen kuukauslehden sisältöön vuosina 1888–1908. Malmivaaran kauden katsotaan päättyneen vuonna 1908 toimituksen laajentuessa. Malmivaaran vaikutus lehdessä näkyi kuitenkin hänen kuolemaansa saakka. Jaoin tutkittavan ajan kolmeen eri mittaiseen ajanjaksoon, 1888–1892, 1893–1898 ja 1899–1908. Ensimmäinen ajanjakso käsitti ajan, jolloin Malmivaara vastasi yksin lehden kirjallisuusosuudesta yhtä kirja-arvostelua lukuun ottamatta. Toisella ajanjaksolla 1893–1898 lehden toimitus sekä kirjojen ja kirja-arvioitsijoiden määrä kasvoi huomattavasti. Kolmas ajanjakso käsittää ajallisesti ensimmäisen sortokauden ja toisen sortokauden alkamisen. Tarkastelen tutkimuksessa kirjaesittelyjen esiintymismäärää, niiden kirjoittajia sekä arvostelujen sisältöä ja niiden mahdollista merkitystä herännäisyydelle. Tutkin aineistoa laskemalla lehdessä esiintyvät kirja-arvostelut ja vertaan niiden määrää lehden muihin kirjoituksiin. Erottelen esitellyt kirjat kotimaisiin ja suomeksi käännettyihin ulkomaisiin teoksiin, jotta saan niiden verrannollisen määrän. Mekaanisen työskentelyn lisäksi analysoin kirja-arvostelujen sisältöä ja liitän niissä esiintyvät ajankohtaiset aiheet historialliseen kontekstiin. Analysoin myös, minkä takia kirjaesittelyiden määrät vaihtelivat vuosittain. Selvitän, ketkä kirja-arvosteluja kirjoittivat ja millaisia kirjoja he arvioivat. Vuosien 1888–1908 aikana Hengellisen kuukauslehden kirjallisuuspalstalla arvioitiin yhteensä 151 kirjaa. Näiden kahdenkymmenen vuoden ajalla kirjaesittelyiden osuus oli kymmenen prosenttia lehden sisällöstä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus oli 58 prosenttia ja ulkomaisen 42 prosenttia. Eniten esittelyjä kirjoitettiin hartauskirjoista, mutta myös muuta kirjallisuutta esiteltiin. Malmivaaran osuus arvostelluista kirjoista oli 87 prosenttia, jolloin muiden osuudeksi jäi ainoastaan 13 prosenttia. Tämän vuoksi tutkimuksestani tuli lähinnä Malmivaaraa ja hänen arvioimiaan kirjoja tarkasteleva tutkielma. Tarkoitukseni on selvittää, millaisia kirjoja ja teemoja kirjallisuuspalstalla käsiteltiin. Lisäksi pohdin, miten esittelyiden avulla pyrittiin vaikuttamaan heränneiden lukutottumuksiin. Kiinnitän myös huomiota siihen, miten toimituksen suhtautuminen kirjallisuuteen muuttui kahdenkymmenen vuoden aikana. Hartauskirjallisuus koettiin selkeästi tärkeimmäksi kirjallisuuden lajiksi koko Malmivaaran kauden aikana. Kirja-arvostelut keskittyivät lehden ensimmäisinä vuosina kulttuuris-poliittisiin kysymyksiin, kun taas 1800-luvun lopusta alkaen niissä nousivat vahvemmin esille yhteiskunnallis-poliittiset kysymykset. Suhtautuminen muihin uskonnollisiin liikkeisiin muuttui myös sallivammaksi vuosituhannen vaihteessa.

Tarkastelun kohteena ovat mielenterveyden ja henkisyyden tai New Agen välille rakennettavat rajanvedot kehityspsykologi Pehr Granqvistin kehittämässä henkisyyden kiintymyssuhdeteoreettisessa selitysmallissa. Työn pääkysymyksenä selvitetään sitä, miten New Agen ja mielenterveyden välistä suhdetta rakennetaan Granqvistin kiintymyssuhdeteoreettisessa mallissa. Tätä analysoidaan tarkemmin kahden alakysymysten avulla: 1. Mikä tai millainen New Agen kategorian merkitys on kiintymyssuhdeteoreettisessa mielenterveysdiskurssissa? 2. Miten dissosiaation käsitettä käytetään ja millaisia merkityksiä sen käyttötavoilla luodaan ja välitetään? Puran tutkimuskysymyksiä yhdistellen metodologiassani Norman Fairclough’n kehittämää kahta diskurssianalyyttistä lähestymistapaa eli kriittistä dialektis-relationaalista diskurssianalyysiä sekä sosiaalisen muutoksen analyysiin tarkoitettua tekstuaalista diskurssianalyysiä. Fairclough’n mallit ovat myös työni laaja teoreettinen viitekehys, johon yhdistyvät myös diskursiivisen uskonnontutkimuksen teoriatausta paikantuen New Agen ja uskonnollisen tai henkisen kokemuksen rakentamisen prosesseihin sekä terveyssosiologiset selitysmallit mielenterveyden ja psykopatologian muodostumisesta sosiaalisessa todellisuudessa. Aineistona on kaksi lukua Granqvistin akateemisesta monografiasta Attachment in Religion and Spirituality: a Wider View (2020) eli luvut 7: Religion as Attachment in Relation to Mental Health ja 8: Altered Spiritual States, Dissociation, and Attachment Disorganization. Yhteensä ne ovat 50 sivua pitkiä. Keskeisimpänä löydöksenä hahmottuu New Agen ja dissosiaation normalisoinnin ja uudelleen kontekstualisoinnin prosessi. Tämä tarkoittaa näiden merkityssisällön kääntämistä mielenterveyden kannalta arvotettuna normaaliksi tai positiiviseksi eli selviytymistä palvelevaksi. Normalisoinnissa ja uudelleen kontekstualisoinnissa New Age ”puhdistetaan” psykopatologiaan yhdistettävästä jäsentymättömän kiintymyssuhteen merkityssisällöstä liittämällä se henkisen vallankumouksen diskurssijärjestykseen eli turvattoman psykologisen kehitystaustan sijaan voimakkaammin nykyaikaisia yhteiskuntia luonnehtivaan henkisen kentän vallankumoukseen, joka käsitteellistetään väestötasolla suosiotaan kasvattavana suuntauksena. Samalla dissosiaation normalisoinnin prosessi mahdollistuu, kun se liitetään osaksi New Age-henkisyyden kenttää eli diskurssijärjestystä sille ominaisena kokemustyyppinä henkisen kokemuksen diskurssissa. Prosessi etenee psykopatologisoinnin diskurssijärjestyksestä eli trauman ja kriisin diskurssijärjestyksistä kohti normalisointia, joka rakennetaan mikrotasolla henkisen kokemuksen ja makrotasolla henkisen vallankumouksen diskurssijärjestyksissä. Uskontotieteellisesti erityisen relevanttia on havainto siitä, että aineisto kuvastaa näytteenomaisesti sitä, että New Age- liike ja dissosiaatio voidaan normalisoida kehityspsykologisista traumaan viittaavista merkityssisällöistään psykologian alan teorianmuodostuksessa silloin, kun ne liitetään henkisyysdiskursseihin.