Browsing by study line "Hallinto-oikeus"

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen vauhdittaman kehityskulun myötä lapsi on ihmis- ja perusoikeuksien haltija. Toisaalta lapsi tarvitsee oikeuksiensa tueksi aikuisten opastusta, sekä aikuisten lapsen oikeuksille tarjoamaa suojaa. Lapsen huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa lapsen kasvatuksesta ja huolenpidosta, johon kuuluu myös lasta koskeva päätöksenteko. Sijaishuollossa vastuu lapsen oikeuksien toteutumisesta siirtyy kuitenkin osittain viranomaisille, jolloin huomioon on otettava lapsen etu. Huoltajien oikeuksia kunnioitetaan ottamalla heidät mukaan lapsen huoltoa koskevaan päätöksentekoon, sekä pyrkimyksellä yhteistoimintaan. Lapsi tulee kuitenkin nähdä entistä itsenäisempänä ja aktiivisempana yksilönä, jonka oikeudet ovat erillään huoltajan oikeuksista. Lapsen iän ja kehitystason kasvaessa lapsi irtaantuu vähitellen huoltajien päätäntävallasta, jolloin hän voi tehdä enenevissä määrin itseään koskevia päätöksiä ilman huoltajan tietoisuutta asiasta.Toisaalta aikuisten vastuulla on toteuttaa lapsen etua, jonka määrittelemistä ei voida antaa yksinomaan lapsen tehtäväksi. Tutkielmassani käsittelen asiakaslain 11.3 § mukaista alaikäisen kielto-oikeutta, jonka pohjalta alaikäisellä on tiettyjen edellytysten täyttyessä mahdollisuus kieltää itseään koskevien tietojensa luovuttaminen huoltajalleen. Tutkielmassani kielto-oikeuden tarkastelu kohdistuu sijaishuollossa olevaan lapseen. Kielto-oikeuden toteuttaminen vaatii tiettyjen yleisten edellytysten olemassaoloa, joiden avulla turvataan sitä, että kielto-oikeuden käyttäminen on mahdollista. Yleisiä edellytyksiä ovat esimerkiksi huolellinen dokumentointi, lapsen ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän väliset tapaamiset, sekä lapsen informointi. Niiden ansiosta lapsi voi tutustua itseään koskevaan tietoon, saada tietoa oikeuksistaan, sekä saada tilaisuuden lausua mielipiteensä eli kieltonsa itseään koskevien tietojensa antamisesta huoltajalleen. Kielto-oikeutta koskevassa päätöksenteossa otetaan huomioon asiakaslain 11.3 §:ssä ilmi tulevat kielto-oikeuden erityiset edellytykset, joita ovat lapsen ikä, kehitystaso, asian laatu, painava syy, sekä lapsen etu. Niiden arvioinnin pohjalta saadaan selville, voidaanko kunnioittaa lapsen itsemääräämisoikeutta eli antaa lapselle päätäntävalta itseään koskevien tietojensa osalta, jolloin tietoa ei luovuteta huoltajalle. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arviointi tuo siten ilmi problematiikkaa lapsen itsemääräämisoikeudelle annettavasta painoarvosta suhteessa huoltajien oikeuksiin, sekä velvollisuuksiin turvata päätöksillään ja toimenpiteillään lapsen etua. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arvioinnissa korostuu lapsen oikeuksien kokonaisvaltaisuus ja niiden keskinäisen punninnan merkitys, mikä edellyttää lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän vankkaa ammattitaitoa. Ratkaisun on palveltava lapsen oikeuksien toteutumista mahdollisimman täysimääräisesti eli oltava lapsen edun mukainen. Säännös toteuttaa tällä tavoin kokonaisuudessaan paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen sopimusvaltioille asetettua velvoitettua lapsen oikeuksien turvaamisesta verrattuna potilaslain vastaavaan säännökseen kielto-oikeudesta. Lopuksi kielto-oikeutta koskeva ratkaisu on perusteltava ja lapselle tulee tarjota tietoa myös erilaisista oikeusturvakeinoista, mikä turvaa yleissopimuksen täytäntöönpanon ohella lasten yhdenvertaista asemaa suhteessa aikuisiin.

Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.

Hallintolain (434/2003) 8 § asettaa viranomaiselle neuvontavelvollisuuden. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttöä osana viranomaisen neuvontaa Suomen perustuslain (731/1999) 124 §:n viitekehyksessä. Perustuslain 124 § asettaa edellytyksiä ja rajoittaa julkisen hallintotehtävän antamista muun kuin viranomaisen hoidettavaksi. Perustuslain 124 §:n soveltamisen määrittelee se, onko ulkoistettavassa tehtävässä kysymys julkisesta hallintotehtävästä. Siitä huolimatta perustuslaki esitöineen jättää julkisen hallintotehtävän määritelmän tulkinnanvaraiseksi. Perustuslakivaliokunta onkin perustuslain säätämisen jälkeen toistuvasti arvioinut perustuslain 124 §:n soveltamisalaa ja ottanut kantaa siihen, onko ulkoistamisen kohteena olevissa tehtävissä kyse julkisista hallintotehtävistä. Määritelmä kuitenkin elää yhteiskunnan kehityksen mukana. Hallinnon automatisaatio ja yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttö julkisessa hallinnossa haastaa julkisen hallintotehtävän määritelmän uudelleen. Tutkielmassa tarkastellaan, missä määrin chatbot-sovelluksella toteutettavassa neuvonnassa on kyse julkisen hallintotehtävän hoitamisesta ja mitä edellytyksiä chatbot-sovelluksen ulkoistamiselle seuraa perustuslain 124 §:stä. Lisäksi tarkastellaan esiin nousevia sääntelytarpeita.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.

Tutkielmassani käsittelen sitä miten julkishallinnon palveluiden sähköistymisen ja uusliberalistiset hallintomallit ja -aatteet muokkaavat hallinnon asiakkaan subjektivointia. Sovellan kysymykseen Michel Foucault’n ja François Ewaldin esittämiä ajatuksia vallan subjektivoivista ja normalisoivista vaikutuksista. Työssäni luon hahmotelman hallinnon käyttäjän genealogiasta ja esitän käsitykseni siitä millaisia subjektivoivia ja normalisoivia vaikutuksia muutoksella on hallinnon käyttäjiin. Katson että subjektivoinnissa on tapahtumassa muutos hallinnon asiakkaasta kohti hallinnon käyttäjää, sillä hallinnossa asioivat ymmärretään aiempaa aktiivisemmaksi toimijaksi. Sähköinen asiointi luo nähdäkseni myös kaksi uutta normia, jotka määrittävät hallinnossa asioivia. Nämä normit ovat mielestäni asiointikompetenssi sekä pääsy laitteisiin, ja ne määrittävät kuinka normaali tai epänormaali kukin käyttäjä on sähköisen viranomaisasioinnin maailmassa.

Tutkimuksessa käsitellään hallintoasioiden sovinnollisia menettelyjä ja sovittelun soveltumista hallintoasioiden käsittelyyn. Vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä on kehitetty viime vuosikymmenten aikana etenkin siviili- ja rikosasioissa. Yleisissä tuomioistuimissa on käytössä useita erilaisia sovinnollisia menettelyjä. Hallintoasioiden käsittelyssä ei ole aiemmin tunnettu sovittelun kaltaista menettelyä, mutta viime aikoina vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja sovinnollisuus on liitetty myös julkisoikeudellisiin asioihin. Sovittelun käytön vahvistaminen on hallitusohjelmassa määritelty keinoksi toimivien oikeusprosessien ja oikeusturvan takaamiseksi. Oikeusministeriö on asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on selvittää sovittelun mahdollisuuksia hallintoasioissa. Tutkielmassa tarkastellaan sovittelun ja sovinnollisten menettelyjen soveltumista hallintoasioiden tuomioistuinkäsittelyyn. Tavoitteena on arvioida hallintosovittelun käyttöönoton edellytyksiä ja esittää arvio tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä hallintolainkäytön kehittämiseksi. Kyseessä on oikeuspoliittinen tutkimus, jossa käytetään lisäksi lainopillista ja oikeusvertailevaa tutkimusmenetelmää. Tutkimusaiheen taustoittamiseksi perehdytään sekä sovittelun että hallintolainkäytön historialliseen kehitykseen ja nykytilaan. Hallintolainkäyttö on kehittynyt osana hallintoa ja hallintoasioiden ominaispiirteet vaikuttavat siihen, millaiseksi menettely on hallintotuomioistuimissa muotoutunut. Sovittelu ja sovinnolliset menettelyt poikkeavat lähtökohdiltaan perinteisestä oikeudenkäyntimenettelystä. Vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja sen erilaiset sovellukset on kuitenkin onnistuneesti yhdistetty osaksi yleistä lainkäyttöä ja tuomioistuintoimintaa, joten tutkimuksessa tarkastellaan myös siviili- ja rikosasioissa käytössä olevia sovinnollisia menettelyä. Sovittelun soveltuvuuden arvioimiseksi tutkimuksessa selvitetään, missä määrin nykyinen hallintoprosessilaki mahdollistaa sovinnollisen menettelyn hallintotuomioistuimissa ja millä tavoin sovinnollisten menettelyjen kehittäminen vaikuttaisi hallintolainkäyttöön. Lisäksi selvitetään, miten muiden maiden järjestelmissä on säädetty hallintosovittelusta ja mitkä seikat rajoittavat sovitellun käyttöä hallintotuomioistuimissa. Tutkimustulokset osoittavat, että hallintoprosessi on lähentynyt yleistä lainkäyttöä ja nykyinen hallintoprosessilaki mahdollistaa sovinnollisuuden edistämisen oikeudenkäyntimenettelyssä. Sovittelulla on mahdollista tehostaa hallintoasioiden tuomioistuinkäsittelyä ja sovittelun käytön laajentaminen parantaa asianosaisten oikeudensaantimahdollisuuksia. Muissa maissa on kehitetty hallintosovittelumenettelyjä onnistuneesti. Hallintoasioiden ominaispiirteet, osapuoliasetelmat ja hallintoa koskevat oikeusperiaatteet rajoittavat sovittelun käyttöä. Hallintolainkäytön muutos ja kansainvälinen kehitys kuitenkin osoittavat, että sovinnolliset menettelyt soveltuvat myös tietyissä tilanteissa hallintoasioiden ratkaisuun. Hallintoprosessilakiin tulisi sisällyttää sovinnollisuuden edistämistä koskeva säännös ja toimenpiteet erillisen hallintosovittelujärjestelmän kehittämiseksi aloittaa.

Mediassa on viime vuosina käsitelty viranomaisten, kuten poliisin, toiminnan laatua. Mikäli viranomaistoiminnan piirissä tapahtuu virheitä, voidaan niihin puuttua esimerkiksi laillisuusvalvonnan keinoin. Hallintokanteluasian käsittelyssä pyydetään selvitystä siltä virkamieheltä, jonka menettelyä asia koskee ja kyseisen virkamiehen on totuudenmukaisesti kerrottava asiasta (nk. kuulemisperiaate). Mikäli hallintokanteluasian käsittelyssä tulee ilmi seikkoja, joiden perusteella on mahdollisesti syytä epäillä virkamiehen syyllistyneen rikokseen, siirtyy asia rikosprosessiin. Tällöin rikoksesta epäillyllä virkamiehellä on itsekriminointisuojan nojalla oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Virkamiehen kuulemisperiaate ja itsekriminointisuoja näyttäytyvät eri suuntaan viettävinä periaatteina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää sitä, miten itsekriminointisuojaa sovelletaan virkamieheen kohdistuvan hallintokanteluasian käsittelyssä. Itsekriminointisuojan laajennuttua ulottumaan osin myös rikosprosessin ulkopuolisiin menettelyihin, on tarkoituksenmukaista tutkia tarkemmin periaatteen soveltamista hallintokanteluasioiden kontekstissa, sillä aihepiiriä ei sellaisenaan ole tutkittu aikaisemmin. Tutkimuksen perusteella itsekriminointisuojaan vetoaminen hallintokanteluasian käsittelyssä näyttäytyy mahdollisena, muttei rajattomana. Periaatteeseen vetoamisen kannalta merkitystä on muun muassa virkamiehen velvollisuudella toimittaa asiassa selvitys tai lausunto, itsekriminointisuojaan viittaavalla maininnalla, rikosprosessiin joutumisen realistisella mahdollisuudella ja mahdollisen rikosprosessin kannalta merkityksellisillä seikoilla. Itsekriminointisuojan soveltaminen edellyttääkin tapauskohtaista soveltamisedellytysten arviointia. Itsekriminointisuoja oikeuttaa rikosprosessin ulkopuolella ainoastaan vaikenemaan, ei valehtelemaan. Tutkimuksen toisena tarkoituksena on selvittää sitä, miten itsekriminointisuojan reaalitodisteluulottuvuus näkyy poliisin haalarikameroiden kuvaaman materiaalin kontekstissa hallintokanteluasian käsittelyssä. Haalarikamerat otettiin valtakunnallisesti käyttöön poliisissa keväällä 2021 ja kameratoiminta tarjoaa kiinnostavan käytännön kontekstin tarkastella reaalitodisteen luovuttamatta jättämistä itsekriminointisuojaan vetoamisen nojalla. Reaalitodisteen luovuttamatta jättäminen heikentää aineellisen totuuden selvittämistä ja eroaa siten itsekriminointisuojan periaatteen soveltamisesta henkilötodistelussa. Poliisihallituksen ohjeistuksen mukaan haalarikameraa käyttävä poliisihenkilö päättää itse siitä, tallennetaanko vai poistetaanko kuvattu materiaali. Mikäli kameramateriaali täyttää Poliisihallituksen ohjeen mukaiset tallennettavuuden kriteerit, ei itsekriminointisuoja oikeuta poistamaan tällaista materiaalia. Poliisihenkilön itsekriminointisuoja tuleekin huomioida vasta sen jälkeen, kun materiaali on tallennettu poliisin järjestelmään. Itsekriminointisuojan rikosprosessin ulkopuolisen soveltamisen yleiset edellytykset soveltuvat yhtä lailla poliisin laillisuusvalvonnassa. Mikäli poliisihenkilö velvoitetaan toimittamaan laillisuusvalvontaviranomaiselle haalarikameralla kuvattu materiaali ja tapahtuma tosiasiallisesti voisi tulla arvioitavaksi rikoksena, on poliisihenkilö itsekriminointisuojan nojalla oikeutettu jättämään tallenteen rikosprosessin kannalta merkityksellisten seikkojen osalta toimittamatta. Sillä, miten haalarikameratallennetta hyödynnetään hallintokanteluasian käsittelyssä, on merkitystä myös sen suhteen, voidaanko haalarikameratallenne mahdollisesti asettaa hyödyntämiskieltoon.

Käsittelen maisterintutkielmassani viittomakielisten henkilöiden oikeusasemaa Suomessa. Tarkastelu rajautuu niihin henkilöihin, joiden äidinkielenä on jompikumpi kotimainen viittomakieli, koska heidän asemansa määräytyy olennaisesti erilaiseksi kuin niiden henkilöiden, joiden äidinkielenä on jokin ei kotimainen viittomakieli. Tutkielmani on lainopillinen. Tarkasteluni jakautuu kahteen pääjaksoon: tarkastelen ensin luvuissa 2–3 yhtäältä sitä, mitä kielellisillä oikeuksilla Suomen oikeudessa yleisemmin tarkoitetaan, sekä toisaalta sitä, miten viittomakielisten henkilöiden kielelliset oikeudet on turvattu, ja tämän jälkeen luvuissa 4–5 yhtäältä sitä, mitä vammaisuudella tarkoitetaan, miten kuurous suhtautuu vammaisuuden käsitteeseen ja millaisia oikeuksia vammaisille ihmisille oikeudessa annetaan, sekä toisaalta sitä, miten viittomakielisten kuurojen ihmisten vuorovaikutukseen liittyvät oikeudet on turvattu vammaisoikeudellisen lainsäädännön keinoin. Lopuksi vedän havaintoja yhteen tapaustutkimuksellisella otteella ennen loppujohtopäätöksiä. Havaintonani on, että viittomakielisten henkilöiden vuorovaikutukseen liittyvät oikeudet turvataan yhä merkittävässä määrin vammaisoikeudellisen kehyksen kautta. Lainsäädännössä valittu linja siitä, miltä osin ja millä yhteiskuntaelämän osa-alueilla oikeudet toteutetaan kielellisinä oikeuksina ja miltä osin vammaisoikeuksina, vaikuttaa myös olevan jokseenkin sattumanvarainen. Johtuen siitä, että kielellisten oikeuksien ja vammaisoikeuksien peruslähtökohdat ovat vastakkaissuuntaisessa murroksesta vammaisoikeuksien fokuksen siirtyessä vahvasti inkluusion ja universalismin suuntaan samanaikaisesti kuin vähemmistökielioikeuksissa korostetaan kiinnittymistä omaan kieliyhteisöön ja vähemmistökieli-identiteettiä, voi valittu ratkaisu aiheuttaa jatkossa kasvavaa lainsäädännön epäjohdonmukaisuutta viittomakielisten ihmisten kohdalla.

Pro gradu –tutkielman aihe: Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomiois-tuimissa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännössä. Tämän pro gradu –työn tarkoituksena on selvittää julkisuuden ja salassapi-don edellytyksiä hallintoprosessissa HProsJulkL:n ja sen pohjalta muodostuneen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön valossa. HProsJulkL:n perusteella annettuja ennakkoratkaisuja on kertynyt suhteelli-sen vähän, kun ottaa huomioon lain suhteellisen pitkän voimassaoloajan, tätä kir-joitettaessa 13 vuotta. Varsinaisia vuosikirjassa julkaistuja ennakkoratkaisuja, joissa on sovellettu hallintoprosessin julkisuuslakia, on koko ajalta vain neljä kappaletta. Tämän lisäksi KHO on julkaissut neljä lyhyttä ratkaisuselostetta ja kaksi muuta päätöstä, joissa ratkaisu on perustunut hallintoprosessin julkisuusla-kiin. Hallintoprosessin julkisuuslain tavoitteena oli sääntelyn täsmentäminen ja selkiyttäminen. HProsJulkL on ennen kaikkea prosessimenettelyjä sääntelevä eri-tyislaki. Julkisuutta ja salassapitoa koskevat ratkaisut saavat useimmiten materiaalisen sisältönsä yleislakina olevasta julkisuuslaista tai muussa lainsäädännössä olevista säädöksistä (kuten esimerkiksi Laki verotustietojen julkisuudesta ja sa-lassapidosta). Ennen lain säätämistä ongelmia aiheutti diaari- ja vastaavien asiakirjarekiste-ritietojen julkisuuden poikkeuksettomuus, joka teki mahdolliseksi tietoja yhdiste-lemällä kiertää välttämättömiin syihin – esimerkiksi yksityiselämän suojaamiseen – perustuvan salassapidon. HProsJulkL:n säätämisellä pyrittiin – ja onnistuttiinkin – korjaamaan tätä epäkohtaa. Tunnistetietojen salaamiseen voi ryhtyä vain, jos se on välttämätöntä suojelun tavoitteen saavuttamiseksi. KHO on vahvistanut ratkai-sussaan KHO 2008:34, että salaaminen vaatii aina tapauskohtaista harkintaa. Pelkästään tiettyyn asiaryhmään kuuluminen ei riitä tietojen salaamisen perusteeksi. Joissakin tapauksissa julkisuutta ja salassapitoa koskevat ratkaisut edellyttä-vät hallintotuomioistuimelta perusoikeuksien välisen painoarvon punnintaa yksit-täistapauksessa. Usein vastakkain ovat silloin julkisuus ja yksityisyyden suoja, jotka molemmat ovat perustuslain turvaamia perusoikeuksia. Tähän laki tarjoaa hyvät puitteet, vaikka vuosikirjaratkaisuihin ei sisältynytkään tapauksia, joissa HProsJulkL:a olisi sovellettu punnintatilanteissa. Vuosikirjaratkaisuihin ei sisäl-tynyt myöskään tapauksia, joissa lakia olisi sovellettu ratkaistaessa suullisen kä-sittelyn tai katselmuksen julkisuutta.

Oikeusvaltioperiaate on saavuttanut vakiintuneen konstitutionaalisen aseman länsimaisissa yhteiskunnissa ja sen tulkitaankin usein olevan yhdessä ihmisoikeuksien ja demokratian ohella liberaalidemokraattisten yhteiskuntien kulmakiviä. Eurooppalaisesta oikeuskulttuurista lähtöisin oleva ajattelu on saanut jalansijaa myös muualla maailmassa, ja oikeusvaltioperiaatteeseen on laajalti vedottu myös erilaisissa globaalin hallinnan instituutioissa. Esimerkiksi Yhdistyneissä kansakunnissa, Euroopan unionissa, Maailmanpankissa ja lukuisissa muissa kansainvälisissä järjestöissä pyritään edistämään oikeusvaltioperiaatteelle perustuvaa yhteiskuntamallia. Oikeusvaltioperiaate on perinteisesti ajateltu velvoittavan lähinnä valtioita niiden oman kansallisen hallinnan järjestämisessä. Tässä tutkielmassa pyritään kuitenkin vastaamaan globaalin hallinto-oikeuden teoriaa soveltaen siihen, voidaanko oikeusvaltioperiaate ulottaa myös globaalin hallinnan tasolle. Globaali hallinta koostuu hyvin erilaisista instituutioista ja toimijoista: kansainvälisestä oikeudesta tuttujen tavanomaisten hallitustenvälisten järjestöjen lisäksi globaalin hallintaan luetaan kuuluvaksi erilaisia sääntelyverkostoja, julkisen ja yksityisen yhteenliittymiä ja jopa kokonaan yksityisiä toimijoita. Näiden instituutioiden käyttämä julkinen valta ei ole yksittäisistä vastuumekanismeista huolimatta systemaattisesti minkään pidäkkeen takana, joten globaalia julkista valtaa koko globaalin hallinnan piirissä rajoittavalle periaatteelle olisi tilausta. Kun Venetsian komission laatiman Oikeusvaltion tarkistuslistan perusteella jaoteltujen osaperiaatteiden (laillisuus, oikeusvarmuus, toimivallan väärinkäytön kielto, yhdenvertaisuus lain edessä ja syrjimättömyys, oikeuden saavutettavuus) pohjalta arvioidaan globaalin hallinnan piirissä käytössä olevia mekanismeja, voidaan tunnistaa paljonkin hyviä käytänteitä, jotka rajoittavat globaalia julkista valtaa suhteessa yksityisten ja toisaalta valtioiden oikeuksiin. Kokonaiskuva kuitenkin on, että toimet eivät ole täysin yhteensopivia kansalliselta tasolta siirretyn oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Globaalille oikeusvaltioperiaatteelle on hankala löytää suoraa normatiivista oikeutusta, mutta globaali sitoutuminen ihmisoikeuksiin ja valtioiden suvereniteettiin luo mahdollisen pohjan, jonka päälle globaalia periaatetta voi rakentaa. Huterahkon normatiivisen pohjan ohella globaalin oikeusvaltioperiaatteen haasteiksi muodostuvat globaalin hallinnan ja valtioiden merkittävät rakenteelliset eroavaisuudet ja toisaalta oikeusvaltioperiaatteeseen yhdistyvät käsitteelliset erimielisyydet.