Browsing by discipline "Internmedicin"

Tässä työssä tutkittiin lampaiden ruuansulatuskanavan loisten esiintymistä Suomessa. Loisten esiintymistiedoista on hyötyä lampaiden terveydenhuollon parissa työskenteleville ihmisille. Loisten aiheuttamat vahingot lampaille vaihtelevat johtuen loislajista ja loisten lukumäärästä, sekä lampaan omista ominaisuuksista. Yleensä loissairaudet vaivaavat nuoria eläimiä, sillä iän myötä lampaiden vastustuskyky eri loislajeja vastaan kehittyy. Loiset voivat vaikuttaa lampaiden taloudelliseen tuotokseen muun muassa hidastuneen kasvun tai huonon villanlaadun kautta. Loislääkityksiin on syytä Suomessakin kiinnittää huomiota, sillä lääkitykset ovat tärkein resistenttien loiskantojen syntymiseen vaikuttava tekijä. Lampailla oletettiin esiintyvän paljon ruuansulatuskanavan loisia. Tutkittuja ulostenäytteitä oli 262 kappaletta, joista 182 kpl oli karitsoista eli alle vuoden ikäisistä eläimistä ja 70 kpl aikuisista lampaista. Näytteitä oli 24:ltä eri tilalta ja ne otettiin teurastuksen yhteydessä syksyllä 2004 (202 kpl) ja keväällä 2005 (60kpl). Näytteet tutkittiin modifioidulla McMaster-menetelmällä. Menetelmä on kvantitatiivinen ja perustuu loisen munan kellumiseen nesteessä, jonka ominaispaino on suurempi kuin loisenmunan paino. Loiset eroteltiin kuuteen eri ryhmään seuraavasti (kokonaisesiintyvyys prosentit näkyvissä): Moniezia 8,0 % (eli lampailla Moniezia expansa), kokkidit 80,9 % (sis. kaikki löydetyt Eimeria-lajit), Strongyloides 47,7 % (sis. Strongyloides-tyyppiset munat, joista lampailla esiintyy S. papillosus), Nematodirus 10,7 % (eli Nematodirus spp.), "Trichostrongylus" 47,3 % (sis. Trichostrongyloidea- ja Strongyloidea-yläheimojen loiset lukuun ottamatta Nematodirus-suvun loisia) ja muut ryhmän 1,1 % (sis. kaikki ne loiset joita ei pystytty sijoittamaan edellä mainittuihin ryhmiin). Tutkimuksessa ei todettu yhtään tilaa, jolla ei olisi ollut loisia. Yksittäisiä eläimiä, joilla ei havaittu loisia oli 7,6 %. Kokkidit olivat yleisin loisryhmä karitsoilla (98,4 %). Myös aikuisilla lampailla oli eniten kokkideja (54,3 %) tosin "Trichostrongyluksia" (54,3 %) oli vastaava määrä. Verrattaessa loisten esiintymistä aikuisilla lampailla ja karitsoilla havaittiin odotetusti loisten olevan huomattavasti yleisempiä karitsoilla. Ryhmien "Trichostrongylus" (aikuisilla 54,3 %, karitsoilla 62,3 %) ja muut (aikuisilla 1,4 %, karitsoilla 1,6 % ) kohdalla erot eivät olleet yhtä suuria kuin muilla ryhmillä. Syksyn ja kevään näytteiden vertailu tehtiin karitsoilla, koska keväällä ei saatu aikuisten eläinten näytteitä. Loisia esiintyi keväällä odotetusti vähemmän kuin syksyllä. Loistartuntojen voimakkuudet vaihtelivat ja yksittäisillä kliinisesti terveillä eläimillä oli voimakkaitakin tartuntoja. Tilojen loistilanteen selvittäminen loishäätölääkityksiä suunniteltaessa olisikin tarpeellista. Näin voidaan suunnitella ja suunnata lääkityksiä paremmin eri eläinryhmille, jolloin turhia lääkityksiä voidaan välttää.

Lymfooma eli imukudossyöpä on koirien kolmanneksi yleisin kasvainsairaus. Se saa alkunsa lymfosyyteistä. Suurimmalla osalla koirista lymfooma on fenotyypiltään B-soluista lähtöisin. Koirilla yleisin lymfooman muoto on multisentrinen lymfooma, jonka tyypillisin oire on suurentuneet imusolmukkeet. Lymfoomaa voidaan tavata primaarikasvaimena kuitenkin myös muissa elimissä kuten ruuansulatuskanavassa tai ihossa. Diagnosointiin voidaan käyttää apuna ohutneulanäytettä, jossa keskikokoiset tai suuret lymfosyytit hallitsevat solukuvaa. Lymfooman hoitoon käytetään solunsalpaajia ja se on yksi parhaiten solunsalpajahoitoon vastaavista kasvainsairauksista. Ilman hoitoa koirien keskimääräinen elinikä vaihtelee 4 viikosta 3 kuukauteen. Solunsalpaajahoidoilla noin 60 – 90 % koirista saavuttaa täydellisen remission ja keskimääräinen elinikä vaihtelee 6 – 12 kk välillä ja jopa 20 – 25 % hoidetuista koirista elää vielä kaksi vuotta hoitojen aloittamisen jälkeen. Merkittävimmät ennusteeseen vaikututtavat tekijät ovat lymfooman fenotyyppi sekä kliinisen leviinneisyysluokan alaluokka. Lymfooman hoitoon on kehitetty useita erilaisia hoitoprotokollia, mutta yleisimmin käytettäviä lääkeaineita ovat doksorubisiini, syklofosfamidi, vinkristiini, prednisoloni ja lomustiini. Koska solunsalpaajat vaikuttavat kaikkiin elimistön nopeasti jakautuviin soluihin, myös elimistön normaalit solut kärsivät hoidoista. Hoitojen aiheuttamat haittavaikutukset kohdistuvat useinmiten luuytimeen ja ruuansulatuskanavaan. Solunsalpaajien käyttö eläinten kasvainsairauksien hoidossa on Suomessa vielä melko harvinaista, ja pelko hoitojen aiheuttamista haittavaikutuksista saattaa vaikuttaa sekä eläinlääkäreiden että lemmikkien omistajien päätöksiin hoitojen aloittamisesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää solunsalpaajahoitojen aiheuttamia haittavaikutuksia ja koirien elämänlaatua hoitojen aikana sekä omistajien tyytyväisyyttä hoitoihin. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä kyselytutkimuksena. Mukaan tutkimukseen valittiin omistajat, joiden koirien lymfoomaa oli vuosien 2004 – 2008 aikana hoidettu eläinlääkäriasema HauMaussa. Kaikkiaan kyselylomakkeita jaettiin 42 kappaletta, joista täytettynä palautettiin 35 kappaletta (vastausprosentti 83,30 %). Haittavaikutuksia ilmeni lähes kaikilla koirilla (97 %), mutta ne olivat aineiston mukaan suurimmaksi osaksi melko lieviä ja lyhytkestoisia. Yleisimpiin haittavaikutuksiin lukeutuivat väsymys ja apatia (54,30 %) sekä ruuansulatuskanavan oireet kuten oksentelu (51,40 %), ruokahaluttomuus (48,60 %) tai ripuli (45,70 %). Koirien elämänlaatu ei tilastollisesti parantunut hoitojen aikana verrattuna sairasaikaan ennen hoitoja. Omistajista 74,30 % oli täysin tyytyväisiä ja 22,90 % melko tyytyväisiä koiriensa saamaan hoitoon. Omistajista 85,70 % olisi edelleen valinnut solunsalpaajahoidot kyseiselle lemmikilleen, mikäli olisi jälkikäteen saanut valita. Lisäksi tulevaisuudessa 91,40 % omistajista voisi hoidattaa muita lemmikkejään solunsalpaajilla, mikäli ne sairastuisivat johonkin kasvainsairauteen. Ennen hoitoja omistajia mietityttivät eniten haittavaikutukset ja ennuste. Näistä asioista omistajat olisivat myös toivoneet saavansa vielä enemmän tietoa hoitokäyntien yhteydessä.

Poikimahalvaus on lypsylehmillä poikimisen jälkeen esiintyvä aineenvaihduntasairaus. Poikimahalvaus on myös taloudellisesti merkittävä sairaus, joka laskee lehmän tuotosta kyseisellä tuotantokaudella. Lisäksi nämä lehmät sairastuvat terveitä lehmiä useammin myös muihin sairauksiin, kuten utaretulehdukseen, ketoosiin ja juoksutusmahasairauksiin. Ruokinnan avulla voidaan ennaltaehkäistä poikimahalvausta karjatasolla. Rehun koostumuksella, erityisesti kalium-, kalsium- ja magnesiumpitoisuudella on merkitystä poikimahalvauksen ennaltaehkäisyssä. Ummessaoloaikainen magnesiumin puute ja kalsiumylimäärä rehussa lisäävät sairastumisriskiä. Hypomagnesemiasta kärsivän lehmän kyky irrottaa kalsiumia luustosta on huonompi kuin lehmällä, jonka magnesiumtase on normaali. Magnesiumin puute häiritsee myös parathormonin, D3-vitamiinin ja kilpirauhasen toimintaa. Runsas kalsiumin saanti rehusta hidastaa kalsiumin resorptiota luustosta, ja tätä mekanismia tarvitaan poikimisen jälkeen, kun kalsiumintarve kasvaa. Rehun koostumuksella, erityisesti kaliumpitoisuudella, on vaikutusta magnesiumin imeytymiseen ja hyväksikäytettävyyteen. Kaliumpitoisuuden noustessa magnesiumin imeytyminen pötsistä laskee. Suomalaisella, runsaasti säilörehua sisältävällä rehustuksella on vaikea toteuttaa matalakaliumista ja -kalsiumista ruokintaa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa keskityttiin magnesiumin osuuteen kivennäisaineenvaihdunnassa. Käytännön kokeessa tutkittiin magnesiumlisän ja kationi-anionitasapainon vaikutusta ummessaolevan lehmän kivennäisaineenvaihduntaan kolmessa ruokintaryhmässä. Koerehun vaikutuksia kivennäisaineenvaihduntaan seurattiin verinäytteiden avulla. Kokeessa esiintyi odotettua vähemmän poikimahalvauksia, rehun korkeasta kaliumpitoisuudesta huolimatta. Tämä saattaa selittyä nuorilla lehmillä ja hieman keskiarvoa alhaisemmilla kuntoluokilla. Plasman magnesiumpitoisuuksissa ei havaittu merkitseviä muutoksia. Kaliumlisäryhmässä viidellä lehmällä sekä kontrolliryhmässä yhdellä lehmällä havaittiin subkliininen hypomagnesemia viikko poikimisen jälkeen. Veren magnesiumtason lasku saattaa selittyä koerehun korkeilla kalium- ja magnesiumpitoisuuksilla sekä rehun vaihdoksella poikimisen jälkeen. Lehmät eivät ehkä ehtineet viikossa sopeutua kivennäisten saannin muutokseen.

Syventävät opinnot sisältävät kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään pahoinvoinnin ja oksentamisen patofysiologiaa koiralla ja antiemeettisiä lääkeaineita. Lääkeaineissa on keskitytty Suomessa saatavilla oleviin valmisteisiin. Tutkimusosa koostuu röntgentutkimuksesta ja imeytymiskokeesta. Röntgentutkimuksella selvitettiin hydroksipropyylimetyyliselluloosatabletin (HPMC) käyttäytymistä koiran mahalaukussa seuraamalla varjoaineella merkityn tabletin kulkeutumista beaglekoirien ruoansulatuskanavassa. Tutkimuksessa oli mukana kaksi tablettivalmistetta, jotka poikkesivat toisistaan kaliumkarbonaatin osalta. Tutkimuksessa ei saatu tilastollisesti merkitseviä eroja tabletin mahalaukussa viipymisen suhteen eri tablettivalmisteita vertailtaessa ruoan kanssa tai ilman ruokaa annosteltuna. Imeytymiskokeessa etsittiin vastausta siihen, onko HPMC-tabletti käyttökelpoinen hitaasti metoklopramidia vapauttavana valmisteena koiralla ja onko kaliumkarbonaattilisällä vaikutusta metoklopramidin imeytymiseen. Tilastollisesti merkitseviä eroja koevalmisteiden ja vertailuvalmisteena olleen kaupallisen valmisteen välille imeytymistä kuvaavien parametrien suhteen ei saatu mm. tulosten suuren hajonnan vuoksi, mutta HPMC:n todettiin hidastavan metoklopramidin imeytymistä. Kaliumkarbonaattilisän ei voitu osoittaa hidastavan lääkeaineen imeytymistä, koska sen havaittiin pikemminkin estävän lääkeaineen vapautumista valmisteesta.

Parodontiitti eli hampaan tukikudoksen tulehdus on ihmisten ja koirien yleisin suusairaus, jolle on tunnusomaista hammasta ympäröivä kudostuho. Kudostuhon aiheuttajana ovat plakkibakteereiden tuottamat ja elimistön omiin puolustusreaktioihin liittyvät tulehduksen välittäjäaineet. Elimistön omista kudostuhoa aiheuttavista aineista tärkeimpinä pidetään kolleganolyyttejä eli kollageenin hajottajia ja niistä nimenomaan tiettyjä matriksin metalloproteinaaseja (MMP). Parodontiitille on tyypillistä kroonisuus ja taudin eteneminen pyräyksittäin, joten sen tarkkaa ennustetta on usein vaikea arvioida. Uusimpien MMP- tutkimusten tarkoituksena on löytää tarkempia menetelmiä parodontiittipotilaiden taudin aktiviteetin arviointiin ja siten hoidon suuntaamiseen oikein valituille potilaille. Myös spesifisiä matriksin metalloproteinaasien inhibiittoreita on tutkittu mahdollisina lääkkeinä parodontiitin hoitoon. Nämä syventävät opinnot pohjautuvat artikkeliini matriksin metalloproteinaasien mittauksesta kroonista parodontiittia sairastavien ihmisten iennesteestä ja ikenen kudosnäytteistä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää MMP-8:n ja MMP-13:n eri molekyylimuotojen esiintymistä kroonisessa parodontiitissa, sekä tutkia mitkä eri solut niitä erittävät. Kahdeltatoista hoitamatonta parodontiittia sairastavalta keski-ikäiseltä ihmiseltä kerättiin 30 ientaskunäytettä määrämittaisilla imupaperisuikaleilla. Näytteet liuotettiin puskuriliuokseen, joka analysoitiin Western immunoblotting menetelmällä käyttäen kanissa tehtyjä polyklonaalisia MMP-8 ja MMP-13 vasta-aineita. Ienkudosnäytteet kerättiin kuudelta kroonista parodontiittia sairastavalta ihmiseltä. MMP-8 ja MMP-13 paikallistettiin käyttäen samoja vasta-aineita ja avidiini-biotiini-peroksidaasi detektiomenetelmää. Ennen hoitoa otettujen ientaskunestenäytteiden todetusta MMP-8:sta suurin osa oli molekyylipainoltaan 80kD, 75kD ja 60kD vastaten prepro-, pro- ja aktiivista muotoa neutrofiilityypin entsyymistä. 43kD ja 38kD painoiset aktiiviset fibroblastityyppiset entsyymit olivat toiseksi suurin ryhmä. Lisäksi todettiin jonkin verran >100kD ja <30kD painoisia tuotteita vastaten todennäköisesti MMP-8:n kompleksimuotoa ja pilkkoutumistuotteita. MMP-13 pääasiallinen molekyylimuoto oli 60kD proentsyymi, mutta myös 40kD aktiivista muotoa esiintyi. Joissakin näytteissä oli hieman myös >100kD kompleksimuotoja. Sekä MMP-8, että MMP-13 pitoisuudet ennen ja jälkeen hoidon otetuissa näytteissä korreloivat ikenen verenvuoto indeksin kanssa (p<0,05). Immunohistokemiallisessa analyysissä MMP-8 todettiin esiintyvän neutrofiileissä, ientaskuepiteelissä ja ikenen tulehtuneen sidekudoksen plasmasoluissa. MMP-13 immunoreaktiivisuutta havaittiin ientaskuepiteelissä ja makrofagityypin soluissa.

Naudan sorkkakuume aiheuttaa karjatiloille suuria tappioita vuosittain. Suomessa sorkkahoitajien raporteista käy ilmi, että jopa 48,5 % hoidetuista naudoista oli yksi tai useampi sorkkasairaus. Tuotannon tehostuessa ja karjakokojen kasvaessa täytyy nautojen sorkkaterveyteen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sorkkakuume on monisyinen sairaus, jonka altistavia tekijöitä ovat vääränlainen ruokinta, huonot olosuhteet, naudan rakenneviat, geneettinen alttius ja huono hygienia. Sorkkakuume ilmenee akuuttina, piilevänä tai kroonisena muotona. Piilevä sorkkakuume on yleisin muoto, ja se aiheuttaa myös eniten tappioita karjatiloille. Ontumista ja kipuilua aiheuttava akuutti muoto on harvinainen, ja sorkan ulkoista rakennetta huomattavasti muuttavaa kroonista muotoa esiintyy yhä vähemmän, tilojen poistaessa kroonikot nopeasti karjasta. Sorkkakuumeen syntymekanismi on vieläkin osittain epäselvä. Uusi teoria esittää, että sorkkakuumeen aiheuttama sorkkaluun laskeutuminen johtuisi tiettyjen metalloproteaasien aiheuttamasta kollageenipunosten rappeumasta sorkkaluun pinnalla, jolloin sorkkaluun kannatinmekanismi löystyy. Vanhassa teoriassa uskottiin sorkkaverenkierron häiriöiden ja tulehdusmuutosten vaikuttavan sorkan kiinnitysrakenteita irrottavasti. Uudet tutkimukset ovat myös osoittaneet muutoksia sorkan päkiäispatjan rasvan rakenteessa etenkin korkeatuottoisilla eläimillä. Päkiäispatja heikkenee, jolloin se ei kestä rasitusta, ja altistaa sorkan pohjan vaurioille. Naudalla etenkin hapan pötsi voi aiheuttaa sorkkavaurioita. Pötsi voi happamoitua liian nopean ruokinnan muutoksen, vähäisen kuidun saannin, harvojen ruokintakertojen ja liiallisen väkirehun saannin yhteydessä. Pötsi tarvitsee jopa 3 viikkoa aikaa ruokintamuutoksiin sopeutumiseen, jotta sen happamia aineenvaihduntatuotteita, esimerkiksi laktaattia, hyväkseen käyttävät bakteerit ehtivät lisääntyä tarpeeksi. Uusi tutkimus on myös osoittanut, että suuret määrät suoraan fermentoitavaksi kelpaavaa hiilihydraattia aiheuttaa akuuttia sorkkakuumetta. Eli hiilihydraatin laatukin voi vaikuttaa sorkkakuumeen syntyyn. Sorkkaterveyden ylläpitämiseksi naudan tulee saada liikkua säännöllisesti, levätä tarpeeksi ja elinympäristön tulee olla mahdollisimman puhdas. Lisäksi säännöllinen sorkkahoito auttaa ylläpitämään sorkkaterveyttä ja estämään mahdollisia sorkkaongelmia. Etenkin hiehot ovat alttiita sorkkakuumeelle. Niiden päkiäispatjat eivät ole ehtineet kehittyä ja synnytyksen aiheuttamat hormonaalimuutokset, muun muassa estrogeeni ja relaksiini, löysyttävät sidekudoksia ja sitä kautta sorkan tukirakennetta. Kun tähän yhtälöön lisää ruokinnan muutoksen lypsykauden alussa, laktaation aiheuttamat muutokset eläimelle ja yleensä vielä siirron nuorkarjapuolelta lypsykarjan joukkoon, niin altistus sorkkakuumeelle on erittäin suuri. Tutkimusosiossa selvitimme vaikuttaako vapaa väkirehun saanti haitallisesti lihasonnien sorkkaterveyteen. Tutkimus oli 2*2 faktoriaalinen. Faktoreina olivat rehu ja rehun määrä. Tutkimus suoritettiin 32 sonnilla, jotka oli jaettu neljään ryhmään. Viimeisen kolmen kuukauden ajan kahdelle ryhmistä annettiin väkirehua vapaasti. Ristikkäiset etu ja takasorkat jäädytettiin ja leikattiin halki sekä toinen puoli sorkasta haudutettiin irti. Poikkileikkauksesta mitattiin sorkkaluun etäisyys sarveiseen neljästä eri kohdasta. Lisäksi haudutetut sorkat arvioitiin silmämääräisesti muutosten varalta. Tutkimuksessa ei todettu vapaan väkirehun syötön vaikuttavan lihasonnien sorkkaterveyteen. Haudutetuissa sorkissa ei voitu todeta normaalia enempää vertymämuutoksia. Tutkimuksen perusteella vapaan väkirehun syöttö ei vaikuttaisi sonnien sorkkaterveyttä huonontavasti. Eläinten iän olisi pitänyt altistaa anturahaavaumille korkeaenergisellä ruokinnalla. Tutkimuksesta poistui yksi eläin jatkuvien puhaltumisien vuoksi ja kuuden eläimen sorkat, koska patolgian laitoksen pakastin suli. Tästä johtuen otoskoot jäivät tilastollisesti katsoen pieniksi. Tutkimusaika oli myös suhteellisen lyhyt, eläimet kasvoivat hyvissä olosuhteissa, ne saivat riittävästi säilörehua pötsin toiminnan ylläpitoon, ja lisäksi sonneilla ei ole samoja hormonaalisia altistavia tekijöitä kuin hiehoilla.

Metronidatsoli ja tylosiini ovat koiran kroonisissa ripuleissa yleisesti käytettyjä antibiootteja. Tutkimusosassa selvitettiin metronidatsolin ja tylosiinin vaikutusta koiran suoliston bakteeriflooraan. Näytteenottoa varten kuudelle beagle-rotuiselle koe-koiralle leikattiin omasta suolesta rakennetut pysyvät avanteet jejunumiin. Metronidatsolia ja tylosiinia annettiin koirille kliinisessä työssä yleisesti käytettävillä annoksilla. Koirista otettiin uloste- ja suolensisältönäytteitä ennen lääkityksiä, lääkitysten aikana ja niiden jälkeen. Näytteet pakastettiin -70 °C:een ja lähettiin tutkittavaksi Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan mikrobiologian oppiaineelle. Bakteeriflooran muutoksia tutkittiin mittaamalla näytteissä olevien bakteerien soluseinämien rasvahappoprofiilien muutoksia kaasu-nestekromatografialla. Metronidatsoli ei muuttanut suolensisällön, eikä ulosteen bakteerirasvahappojen profiileja eli se ei vaikuttanut bakteeriflooraan. Tylosiini ei vaikuttanut suolen sisällön rasvahappoprofiileihin, mutta lääkitysten aikana ulostenäytteiden rasvahappoprofiilit erosivat tilastollisesti merkittävästi ennen ja jälkeen lääkityksiä otettujen ulostenäytteiden rasvahappoprofiileista. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin suoliston mikrobiflooran monimuotoisuutta ja sen tutkimusmenetelmiä. Perinteisesti bakteeriflooraa on tutkittu viljelemällä ulostenäytteitä, mutta tämän menetelmän on korvaamassa tarkemmat ja nopeammat biokemialliset ja kaasu-nestekromatografiaan perustuvat menetelmät. Näiden menetelmien hyviä ja huonoja puolia vertailtiin toisiinsa. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin metronidatsolin ja tylosiinin käyttöä suolistohäiriöissä.

Porsaiden kalsiumin ja fosforin tarvenormeissa esiintyy suurta vaihtelua eri maiden välillä. Pääsääntöisesti ulkomailla käytetyt tasot ovat alempia kuin kotimainen normi (Ca: 10 g/kg, P: 8 g/kg). Näiden syventävien opintojen tarkoituksena oli selvittää, mikä on porsaiden normaalin kasvun ja kehityksen kannalta rehun riittävä kalsium- ja fosforipitoisuus. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Rehussa olevan fosforin käyttökelpoisuus on sialla kalsiumia alhaisempaa, koska suurempi osa rehun fosforista kuin kalsiumista on kasviperäistä. Suuri osa kasviperäisten raaka-aineiden fosforista on fytaattifosforia, joka on suureksi osaksi käyttökelvotonta yksimahaisella eläimellä kuten sialla. Viljoissa oleva luonnollinen fytaasientsyymi pystyy hydrolysoimaan fytaattia. Kalsiumin ja fosforin oikea keskinäinen suhde rehussa on tärkeä kummankin aineen optimaaliselle käytölle. Useimmiten ihanteellisena Ca-P -suhteena sian rehussa pidetään 1,2:1-1,4:1. Kalsiumin Ja fosforin puutteen varhaisimpia merkkejä ovat alentunut rehunkulutus ja heikentynyt kasvu. Myöhemmässä vaiheessa havaitaan muutoksia luustossa. Rehun fosforipitoisuuden alentaminen laskisi rehuseosten hinnan ohella myös ympäristön saastekuormitusta. Fosforin hukkaantumista lannan ja virtsan mukana voidaan vähentää eläimen tarpeenmukaisella ruokinnalla sekä kaupallisten entsyymivalmisteiden ja synteettisten aminohappojen avulla. MTTK:n sikatalouden tutkimusasemalla Hyvinkäällä suoritetun ruokintakokeen tulosten perusteella rehun nykyistä normia korkeammasta (Ca: 12,53 g/kg, P: 9,94 g/kg) tai matalammasta (Ca: 8,61 / 6,33 g/kg, P: 7,06 / 5,35 g/kg) Ca ja P-pitoisuudesta ei näytä olevan haittaa porsaille.

Poronvasojen syysteurastukset ovat porotalouden tuottavuuden perusta. Kesän aikana hyvin kasvaneet vasat ovat syysteurastuksissa painavia ja hyväkuntoisista eläimistä voidaan valita parhaimpia jalostukseen. Kasvun ja kehityksen sekä immuunipuolustuksen muokkautumisen kannalta vasojen alkuelämän terveydelliset haasteet ovat merkittävässä asemassa. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa lähestytään vasojen selviytymistä ensimmäisistä elinviikoistaan sekä vaadinten että vasojen näkökulmasta. Vaatimien kunnon ja ympäristöolosuhteiden välistä yhteyttä selvitetään esimerkein sekä paneudutaan vasan mahdollisuuksiin suojautua infektioilta ja taudinaiheuttajilta ensimmäisten elinviikkojensa aikana. Ternimaidon ja erityisesti sen sisältämien immunoglobuliinien merkitystä infektioissa arvioidaan. Tunnettuina infektionaiheuttajina tutkielman molemmissa osioissa on käytetty kahta poron suolistoloisista, giardiaa ja kryptosporidia. Tutkimusosassa selostetaan Paliskuntain yhdistyksen koetokalla vuonna 2004 tehty tutkimus. Siinä pyrittiin selvittämään aikaisessa vaiheessa vasoilla ilmenevien tulehdusten ja loistartuntojen vaikutusta vasojen vastustuskyvyn ja painon kehittymiseen sekä selviytymiseen myöhemmin. Tutkittiin myös maternaalisen immuniteetin vaikutusta loistartuntoihin sekä akuutin vaiheen proteiinien käyttöä poronvasojen subkliinisten infektioiden mittareina sekä ympäristöstä tulevan infektiopaineen arvioinnissa. Aikaisempien kokeiden perusteella odotettiin, että voimakas varhainen loistartunta heti ensimmäisinä elinviikkoina voisi aiheuttaa vasoilla tulehdusvasteen, jolla saattaisi olla merkitystä myöhemmän vastustuskyvyn kehittymisen kannalta. Tutkimuksissa vasoilta (n = 54) otettiin veri- ja ulostenäytteitä sekä ne punnittiin kahdesti päiväkasvujen laskemiseksi. Vaatimilta (n = 54) otettiin kerran veri- ja ulostenäyte. Verinäytteistä määritettiin akuutin vaiheen proteiineista seerumin amyloidi-A (SAA), haptoglobiini (Hp) sekä fibrinogeeni. Lisäksi määritettiin valkosolujen kokonaismäärä. Ulostenäytteistä tutkittiin giardiat ja kryptosporidit. Kaikilta vasoilta löytyi ulostenäytteestä giardioita. Voidaankin sanoa, että se on laajalti levinnyt poronvasojen keskuudessa. Kryptosporideja löydettiin vain 12 vasalta 54:stä ja aiheutunut infektio todettiin lieväksi lähes kaikilla. Loisten aiheuttama tulehdusreaktio vasoilla oli lyhytaikainen eikä sillä näyttänyt olevan vaikutusta vasojen terveyteen ja kasvuun hyvissä olosuhteissa. Tutkituista veriarvoista sekä SAA että Hp nousivat kahteen elinviikkoon saakka ja jäivät tälle tasolle pitkäksi aikaa. Tulos oli yllättävä ja saattaa osaltaan johtua ternimaidon sisältämistä aineista sekä edeltävistä kokeista poikkeavalla infektiopaineella. Vasat kasvoivat tässä kokeessa hyvin. Infektioiden yleisinä mittareina akuutin vaiheen proteiinit lienevät parhaita. Subkliinisissä infektioissa niiden käyttökelpoisuus on epävarmaa. Lievän ympäristöperäisen infektiopaineen mittaamiseen akuutin vaiheen proteiinit sopivat kohtalaisesti, voimakkaan taas todennäköisesti hyvin. Vuodet ovat luonnonoloiltaan hyvin erilaisia keskenään. Tästä syystä eri olosuhteiden vaikutusten arviointi vasojen terveyteen ja eri tutkimuksia vertailu keskenään on vaikeaa.

Koliikki eli ähky on yleisin hevosen ruuansulatuskanavaan liittyvistä oireyhtymistä, mutta vain pieni osa ähkytapauksista on luonteeltaan kroonisia ja / tai toistuvia. Kroonisten ja toistuvien ähkyjen taustalla voi olla patofysiologialtaan hyvinkin erilaisia aiheuttajia, kuten toiminnallisia, infektiivisiä tai neoplastisia sairauksia tai parasiittitartuntoja. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisimpiä hevosen kroonisia ja toistuvia ähkyjä aiheuttavia sairauksia ja oireyhtymiä, joita ovat impaktiot, motiliteettihäiriöt, tulehduksellinen suolistosairaus (inflammatory bowel disease, IBD), mahahaavat, parasiitit, enteriitit/koliitit, peritoniitti, kasvaimet ja grass sickness. Perusteelliset anamnestiset tiedot ja järjestelmällisesti suoritettu kliininen perustutkimus sekä laboratorionäytteiden tulkinta ovat välttämättömiä toimenpiteitä lopulliseen diagnoosiin pyrittäessä. Kroonisten ja toistuvien ähkyjen aiheuttajien erotusdiagnostiikassa hyödyllisiä menetelmiä ovat mm. ultraääni- ja röntgentutkimukset, vatsaontelon nesteen analysointi, mahalaukun tähystys, hiilihydraattien imeytymistesti, laparotomia/laparoskopia ja biopsiat (mm. suolisto, imusolmukkeet). Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen laitoksen ja Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan suureläinklinikan tutkimusprojektissa oli mukana 12 toistuvista koliikeista kärsivää hevosta. Hevosille tehtiin perustutkimuksen lisäksi mm. ultraääni- ja röntgentutkimukset, mahalaukun tähystys, ksyloosin imeytymistesti ja peräsuolibiopsia. Suurimmalla osalla hevosista oli muutoksia ksyloosin imeytymistestissä ja / tai peräsuolibiopsiassa. Tehtyjen tutkimusten perusteella arvioitiin tulehduksellisen suolistosairauden (IBD) olevan yleisin toistuvia koliikkioireita aiheuttava oireyhtymä tutkimuspopulaatiossa. Käytössä olleet diagnostiset menetelmät ovat hyödyllisiä erotusdiagnostiikassa, mutta peräsuolen limakalvon biopsialöydösten merkitystä koko suoliston tilaa arvioitaessa ei tule yliarvioida.