Browsing by Title

Pienen mittakaavan oligonukleotidisynteesi on nykyään pitkälle optimoitu automaattinen prosessi. Yleensä siinä hyödynnetään fosforamidiittikemiaa. Hapetusasteella kolme trivalentissa muodossa oleva nukleosidifosforamidiitti on erittäin reaktiivinen happinukleofiilejä kohtaan internukleotidisen sidoksen muodostuessa. Reaktioskaalaa nostettaessa synteesi vaikeutuu, joten tarvitaan vaihtoehtoisia menetelmiä. Yksi mahdollisuus on soveltaa vetyfosfonaattien kemiaa. Tutkielman kirjallinen osuus käsittelee oligonukleotidisyntetiikassa käytettävää vetyfosfonaattimenetelmää. Erityisesti tarkastelen kytkentäreaktion mekanismia, siihen vaikuttavia tekijöitä sekä mekanismitutkimuksesta saatavan tiedon soveltamista käytännön syntetiikkaan. Mekanistinen tutkimus on johtanut mm. sivutuotteiden määrän minimointiin reaktiossa ja stereoselektiivisen vetyfosfonaattikytkennän kehittämiseen. Tutkielman kokeellisessa osassa tutkittiin mahdollisuutta käyttää vetyfosfonaattimenetelmää tai hapettavaa vetyfosfonaattikytkentää suuren mittakaavan oligonukleotidisynteesissä. Oligonukleotidi sidottiin liukoiseen ja saostettavaan polyetyleeniglykolikantajaan tai tetrapodaaliseen pentaerytritolipohjaiseen kantajaan. Tulosten perusteella vetyfosfonaattimenetelmästä saattaisi olla mahdollista kehittää toimiva synteesimetelmä kyseisten kantajamateriaalien yhteydessä käytettäväksi.

Työn kirjallisessa osassa esitellään vetyperoksidin sähkökemiallisista määritysmenetelmistä amperometria, potentiometria sekä kulometria. Amperometria on näistä menetelmistä tutkituin, joten kirjallisessa osassa keskitytään metallinanohiukkasia sisältäviin elektrodimateriaaleihin, joilla työelektrodit päällystetään. Metallinanohiukkasia sisältävällä elektrodimateriaalilla päällystetyn työelektrodin edut verrattuna yhdestä metallikappaleesta valmistettuihin työelektrodeihin ovat pienemmät reaktioihin vaadittavat potentiaalit, suuremmat spesifiset pinta-alat sekä mahdollisuus vaikuttaa virtavasteeseen muokkaamalla nanohiukkasten kokoa tai muotoa. Tutkimuksista esitellään käytetyt elektrodimateriaalit, niissä tapahtunut edistys sekä saadut tulokset vetyperoksidin määrityksestä. Kokeellinen osa käsittelee vetyperoksidimittarin kalibrointiin tarvittavan tunnetun ja tasaisen pitoisuuden omaavan vetyperoksidihöyryn tuottamista viidellä eri menetelmällä. Vetyperoksidihyöryä tuotettiin vetyperoksidin liuos- ja kaasufaasin väliseen tasapainotilaan perustuvilla passiivisella höyrystys- ja ilmastusmenetelmillä. Passiivisessa höyrystysmenetelmässä vetyperoksidiliuoksen annettiin asettua tasapainotilaan suljetussa astiassa. Ilmastusmenetelmässä vetyperoksidiliuokseen johdettiin ilmavirta, joka kyllästyi vetyperoksidilla liuoksen läpi kulkeutuessaan. Muut tutkitut menetelmät eivät perustuneet tasapainotilaan, vaan vetyperoksidiliuosta höyrystettiin lämpölevyn tai vesihauteessa lämmitetyn kolvin avulla suljettuun astiaan tai kantajakaasuvirtaukseen. Tuotetun vetyperoksidihöyryn pitoisuus laskettiin lisätyn vetyperoksidin ainemäärän avulla. Kantajakaasuvirtausta hyödyntävässä menetelmässä lämpölevyltä höyrystynyt vetyperoksidi johdettiin kaasuvirtauksen avulla toiseen astiaan, johon vetyperoksidimittari oli sijoitettu. Saatujen tulosten perusteella parhaiten kalibrointiin soveltui ilmastusmenetelmä, jonka avulla saatiin tasaisia vetyperoksidipitoisuuksia vähäiseillä manuaalisella työllä. Passiivisella höyrystysmenetelmällä saatiin tasaisia pitoisuuksia, mutta tuotetun höyryn suhteellinen kosteusalue oli rajattu. Vetyperoksidiliuoksen kondensaatio oli ongelmana höyrystettäessä vetyperoksidiliuosta suljettuun astiaan lämpölevyn tai kolvin avulla. Kantajakaasuvirtausta hyödyntävän menetelmän avulla ei kyetty tuottamaan tasaisia vetyperoksidipitoisuuksia.

Raman and infrared (IR) spectroscopy are the pillars of vibrational spectroscopic techniques. the chemical and structural information obtained by those techniques is valuable for many application areas, including developing thin film structures where it is required to confirm the chemical identity and crystalline phase produced by the deposition technique in use. In this thesis, Raman spectroscopy and attenuated total internal reflection Fourier transform infrared spectroscopy (ATR-FTIR) are used for the analysis of thin films deposited by atomic layer deposition (ALD) and aimed at various applications. The first case study is doped iron-oxide thin films aimed at photoelectrochemical electrodes; their Raman spectra confirm that the ALD-deposited films contain hematite-phase thin films with no interference from other polymorphs. Additionally, the Ti dopant incorporation in the hematite lattice has been shown. Tris(8-hydroxyquinolinato) aluminum (Alq3) films grown on various surfaces were analyzed with Raman and ATR-FTIR spectroscopy; comparing the spectra on different surfaces gave insight into the consistency of the deposition processes used and how the substrate can affect the quality of their spectrum. Lastly, the structural variation of hafnium oxide, zirconium oxide, and Hf0.5Zr0.5O2 films deposited by ALD has been studied and compared with respect to variation of film thickness, demonstrating the evolution of crystallinity with varying thickness and showing how the phase of the ternary oxide can resemble an intermediate of its binary counterparts

Viime vuosikymmeninä tutkimukset kaupunkiluontoon liitetyistä terveyshyödyistä ovat lisääntyneet. Asuinaluekohtaisten viheralueiden on havaittu olevan yhteydessä myös hyväksi koettuun terveyteen. Erilaiset viherympäristöt ja lähiluontoalueet tarjoavat käyttäjilleen määrältään ja laadultaan erilaisia hyvinvointihyötyjä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on tutkia miten viheralueiden määrä ja laatu ovat yhteydessä koettuun terveyteen Helsingin asuinalueilla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan Helsingin viheralueiden alueellisia eroja kaupunkirakenteessa. Tutkielman on tarkoitus lisätä tutkimustietoa urbaanien viheraluetyyppien yhteydestä koettuun terveyteen ja selvittää viheralueiden merkitystä terveydelle suomalaisessa kaupunkikontekstissa. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta pääasiallisesta aineistolähteestä: kysely- ja paikkatietoaineistosta. Toinen aineistoista on Helsingin metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelman (KatuMetro) hyvinvointikyselyaineisto, joka on kerätty vuonna 2012. Viheralueita kuvaava paikkatietoaineisto on Helsingin kaupunkiympäristön toimialan ylläpitämä Yleisten alueiden rekisterin (Ylre) viheralueiden hoitoluokka -aineisto vuodelta 2012. Viheralueiden luokitusjärjestelmä perustuu Viherympäristöliiton määrittelemään valtakunnalliseen viheralueiden ABC-hoitoluokitukseen. Tutkielman menetelminä ovat monitasoinen logistinen regressioanalyysi sekä kuvaileva analyysi. Tutkielman keskeisimpinä tuloksina havaittiin viheralueiden suuremman määrän ja laadun olevan yhteydessä hyväksi koettuun terveyteen Helsingin asuinalueilla. Viheralueiden päähoitoluokista rakennettujen viheralueiden ja taajamametsien suuremmat osuudet asuinalueen pinta-alasta olivat yhteydessä yleisempään hyväksi koettuun terveyteen. Avoimet viheralueet eivät olleet tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä. Lisäksi viheraluetyyppien yksityiskohtaisemmassa tarkastelussa havaittiin, että viheralueiden alahoitoluokista käyttöviheralueet, lähimetsät sekä ulkoilu- ja virkistysmetsät olivat yhteydessä hyväksi koettuun terveyteen. Tuloksia tarkastellessa tulee kuitenkin huomioida sensitiivisyysanalyysien tulokset, joiden perusteella alahoitoluokkien tulokset saattavat olla jonkin verran herkkiä valitulle analyysimenetelmälle. Kuvailevien analyysien tulokset osoittivat etenkin nuorten aikuisten ja korkeimmassa sosioekonomisessa asemassa olevien keskittyvän asuinalueille, joissa viheralueosuus on matala sekä asuinalueille, joissa rakennettujen viheralueiden osuus on korkea. Alueellisessa tarkastelussa havaittiin, että Helsingin kantakaupungissa viheralueiden osuudet ovat matalammat kuin esikaupunkialueella. Kantakaupungin viheralueet koostuvat pääasiassa rakennetuista viheralueista ja esikaupunkialueella viheralueiden ominaisuudet ovat monipuolisempia. Tutkielman tulokset havainnollistavat sitä, että välittömässä asuinympäristössä viheralueiden laatu ja suurempi määrä saattavat olla merkityksellisiä tekijöitä koetulle terveydelle. Lisäksi alueellisesti Helsingin viherrakenne eroaa määrällisesti ja laadullisesti eri puolilla kaupunkia.

The trend and aim in urban planning at the moment is to build compact urban areas where the new districts are constructed in the vicinity of the old infrastructure and existing areas are supplementary built. This increasing amount of built environments can cause unmanageable flooding if at the same time the amount of impervious areas grows. Green infrastructure is one solution that can improve storm water management in urban areas by retaining and delaying water. This study focus on the green roofs as a one example of green infrastructure storm water management solutions. The study examines the green roof potential of Helsinki and the potential to improve storm water management in Helsinki. In this thesis there are three research sites by which Helsinki is examined as a whole. These three research areas are Itä-Pasila, Pihlajamäki and Veräjämäki. These areas are planned and constructed in different decades by the times when different ideals have dominated. Itä-Pasila is a densely built area where there is a limited number of small green spaces and large concrete buildings dominate the view. As for Pihlajamäki, it is an example of suburb that is built by 'lähiöteoria' (suburb theory) principle. Even though the buildings are also large concrete-block buildings they are surrounded by large green areas. Third site is Veräjämäki, which represents an example of single family residential area where there are own plots around every house. In this study LiDAR data, collected by the City of Helsinki, is used to examine what are the green roof potentials in these three research sites, if the green roofs would be fitted to all of the roofs that have a 10 degree or a lower pitch. The storm water management study combines rain and runoff data measured from the test green roofs of Lahti and rain and flow rate data measured in Helsinki. In this research frame there are two intense rain events, 16.2 mm/4 h and 24.6 mm/8 h, which occurred in Helsinki. To these two rain events there are combined retention capacities that are calculated from test green roofs. In conclusion classified SLICES land use data is used to examine division of land use classes in Helsinki area and for this there are combined land use classification and green roof potential of the research sites. In this study the results are that in the areas like Itä-Pasila and Pihlajamäki there is potential to fit green roofs to the area. But in Veräjämäki the most part of the roofs have higher than 10° pitch so in similar areas there is no great potential for fitting green roofs. In the storm water management study, it was realized that collected data included many sources of errors that affected to these research results. However in general it is possible to say that the green roofs reduced the amounts of runoff in studied rain events. But at the areas similar to Veräjämäki the retention capacity of existing green areas is so effective that green roofs did not have significant influence to the outflow. Through SLICES land use classes it is possible to see that there are many densely built areas in Helsinki and if urban areas will become even denser, the number of areas like Itä-Pasila and Pihlajamäki can increase. For these areas green roofs can be, like other green infrastructure, a way to improve urban storm water management. However in urban planning there are still limited ways to implement green roofs. But as this research has realized there are potential areas in Helsinki for fitting green roofs and in these areas green roofs can have a positive effect to storm water management in examined rain events. In this way there might be a need to clarify tools to take green roofs into account in urban planning so the potential of the roofs would be taken into use.

Ribonukleiinihapot (RNA) toimivat kriittisissä biologisissa tehtävissä geneettisen tiedon välittäjinä solun sisällä. Sen lisäksi niillä on merkittävä rooli perintöaineksen säilymisessä ja siirtymisessä sekä katalyyttisten toimintojen ylläpitämisessä. RNA-modifikaatioiden on katsottu toimivan ylimääräisenä tiedonvälittäjäkerroksena solufysiologian säätelemisessä nukleotidisekvenssien koodauksessa. Tämän Pro gradun kirjallisuusosassa esitellään viimeisten viiden vuoden ajalta (2014-2019) vakiintuneet tekniikat sekä ohjelmistot RNA-modifikaatioiden tutkimuksissa. RNA-modifikaatioiden monimuotoisten biologisten toimintojen selvittäminen perustuu tarkkaan detektointiin, kvantitointiin, ja modifikaatioiden kartoitukseen. Näytteen esikäsittely mm. kemiallinen leimaaminen on tärkeässä roolissa onnistuneen analyysin kannalta. Työssä kerrotaan mm. massaspektrometrisistä (MS) identifioinneista ja rakennetutkimuksista sekä sekvenssointtitekniikoiden hyödyntämisestä. Useiden viime vuosien aikana menetelmien kehittämisessä on edistytty merkittävästi. Erityisesti MS datan käsittelyyn soveltuvia ohjelmistoja on luotu tandemmassaspektrien tulkitsemiseksi. Massaspektrien käsittelyn monipuolistaminen on johtanut uusiin lähestymistapoihin. joista voidaan saada kvalitatiivista ja kvantitatiivista tietoa RNA-modifikaatioista, usein jopa sekvenssispesifisyyden tasolla. Koska RNA-tutkimus on vielä varhaisessa vaiheessa, se vaatii paljon tutkimustyötä. Uusien menetelmien, tekniikoiden ja ohjelmistojen kehittymisen myötä ymmärrys RNA-modifikaatioiden olemassaolosta, tarkoituksesta, toiminnasta ja vaikutuksesta elämään kasvaa. Työn kokeellisen osion aiheena oli derivatisoida lähettiribonukleiinihappo (mRNA) fluorisoivaksi ja kehittää analyyttinen erotusmenetelmä kapillaarielektroforeesilla (CE) laserindusoitua fluoresenssidetektoria (LIF) käyttäen. Fluoreskeiini-5-isotiosyanaatti (FITC) valittiin derivatisointireagenssiksi sen monipuolisen käytettävyyden vuoksi ja helpon saatavuuden takia. Edellisestä huolimatta on yleisesti tiedossa FITC:n nopea hajoaminen, mutta tähän asti ei ole raportoitu, kuinka nopeasti FITC todellisuudessa muuttuu reagointikyvyttömäksi. Menetelmän kehitysvaiheessa käytettiin RNA-tyyppisiä biologisia molekyylejä, kuten BSA ja aminohappoja. Työssä testattiin erilaisia puskureita eri pH-arvoilla ja pitoisuuksilla. Lisäksi optimoitiin injektiopaine ja -aika sekä virta käyttäen CE-laitteistoa varustettuna diodirividetektorilla (CE-UV). Koska työn päätavoitteena oli erotusmenetelmän kehittäminen, derivatisointireaktion toimivuuteen ei heti kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Menetelmä optimoitiin leimatuille aminohapoille ja BSA:lle. Lopuksi siirryttiin viimeistelemään menetelmä CE-LIF:llä. Derivatisointituotteiden tunnistus tehtiin ESI-TOF-MS:lla. Siinä yhteydessä huomattiin FITC:n nopea hajoaminen. Monien haasteellisten kokeilujen jälkeen päädyttiin keskittyä FITC:n stabiiliuden selvittämiseen. FITC:ä myydään samalla cas-numerolla kahta eri konformeeria ja tämän lisäksi vielä eri cas-numerolla kahta isomeeria. Näillä kaikilla on hieman erilaiset fysikaaliset ominaisuudet, jotka selvitettiin tässä työssä. Tutkittiin FITC:n eri konformeerien stabiilisuutta erilaisissa liuottimissa ja kahdessa lämpötilassa kymmenen päivän ajan käyttäen ESI-TOF-MS-laitetta sekä positiivisella että negatiivisella polariteetilla. Tutkimuksessa standardoidulla derivatisointiproseduurilla testattiin FITC-kemikaalin avulla LIF-detektorin toimintaa. Kuitenkin mRNA-derivatisointiin vaaditaan kalliit leimauskitit, joita ei tässä vaiheessa ollut mahdollista hankkia. Pysyminen alkuperäisessä suunnitelmassa ja optimoida CE-LIF -metodi fluoresoivalla FITC-reagenssilla lähetti-RNA:n leimaamiseen ei aikataulullisesti onnistunut. Siten projekti painottui tämän kokeellisen työn osalta derivatisoinnin optimointiin ja FITC-kemikaalien kinetiikkaan. Sen vuoksi projektissa tehtiin perusteellinen pohjatyö tuleville tutkimuksille. Kokeellisesti onnistuttiin leimaamaan nukleotidiemäksiä, jotka ovat lähetti-RNA:n perusosia. Selvitettiin FITC:n hajoamisnopeus ja liuottimet, joita FITC-tutkimuksissa on käytetty ja joita tulee käyttää, jotta reaktio onnistuu. Leimaus onnistui p-kinoidille. Saatujen tulosten perusteella on mahdollista laskea FITC:n optimaalinen määrä onnistuneen reaktion kannalta. Lisäksi osoitettiin, että leimausreaktio on herkkä, kun käytetään optimaalista puskuria ja optimipitoisuuksia. Jatkotutkimuksissa myös FITC-liuoksen valmistamiseen pitää kiinnittää paljon huomiota.

Terveydenhuollon tietojärjestelmät ovat luotu usean vuosikymmenen aikana ja ne perustuvat usein toisistaan poikkeaviin tekniikoihin, menetelmiin ja standardeihin. Tällaisten keskenään heterogeenisten järjestelmien välinen yhteistoiminta on ollut hankalasti toteutettavissa. Erityisesti kliinisten dokumenttien välitys järjestelmien välillä on vaatinut huomattavasti ihmistyötä. Järjestelmien yhteistoiminnan automatisoimiseksi on esitetty useita standardeja, joista keskeisimmässä asemassa on ollut HL7-organisaation ylläpitämä sanomastandardi. Sen keskiössä on UML-luokkakaaviona esitetty RIM-viitemalli, joka mallintaa kliinisissä dokumenteissa käytetyn käsitteistön. Edelleen viitemallia rajoittamalla voidaan siitä muodostaa profiileja, jotka kuvaavat ainoastaan tiettyä käyttötarkoitusta varten luodun kliinisen dokumentin käsitemallin, jota kutsutaan RMIM-kaavioksi. Siitä voidaan edelleen johtaa XML-skeema, jota käyttämällä viestin toteuttaja voi tarkistaa toteuttamansa viestin oikeellisuuden. XML-skeema ei kuitenkaan yksinään riitä tarkistamaan kaikkea RMIM-kaaviossa määriteltyjä viestin rajoitteita. Tätä varten on kehitetty mallinteet, jotka lisäävät tarkistuksia joko kerronnallisin toteutusoppain tai koneellisesti prosessoitavilla Schematron-tarkistuksilla. Tässä työssä tarkastellaan miten terveydenhuollon järjestelmien välittämien kliinisten dokumenttien kuvaukset määritellään. Lisäksi työssä tarkastellaan Suomen sähköisen lääkemääräyksen kuvausta RIM-viitemallin ja mallinteiden avulla.

Tavoitteet – Vuoden 2018 syksystä lähtien ylioppilaskokeet ovat järjestetty sähköisesti valtakunnallisesti. Tämä on vaatinut muutoksia sekä matematiikan opetukseen että koekysymyksiin. Muuttuneiden kysymysten ja apuvälineiden johdosta ei ole enää triviaalia, minkälaisia virheitä kokelaat ylioppilaskokeissa tekevät. Tämän tutkielman tavoitteena on valaista käsitystä siitä, mitä virheitä pitkän matematiikan todennäköisyyslaskennan ylioppilaskoetehtävissä tehdään. Tämän lisäksi löytyviä virheitä tarkastellaan tehtävän vaatimusten ja todennäköisyyslaskentaan liittyvien virhekäsitysten valossa ankkuroiden niitä olemassa olevaan tutkimustietoon. Rakenne – Tutkielma lähtee liikkeelle lukion opetussuunnitelman perusteissa 2015 esitettyjen osaamistavoitteiden ja sisältökokonaisuuksien tarkastelulla. Kyseiseen opetussuunnitelmaan perustuvan kurssin, MAA10 Todennäköisyys ja tilastot, kirjaa käytetään tarkastelussa apuna ja sen avulla listataan keskeisimmät kurssin sisällöt, jotta lukija saa käsityksen siitä, mitä kokelaiden tule kurssin aikana oppia todennäköisyyslaskennasta. Seuraavaksi tarkastellaan empiiristä virheiden luokittelumallia, joka on suunniteltu niin, että kaikki virheet on mahdollista luokitella yksikäsitteisesti yhteen kuudesta virheluokasta. Luokittelumallin suunnittelivat Nitsa Movshovitz-Hadar, Orit Zaslavsky ja Shlomo Inbar vuonna 1987. Viimeisenä esitietona tarkastellaan viittä erilaista virhekäsitystä, joiden linkittymistä todennäköisyyslaskentaan on jo tutkittu. Näiden virhekäsitysten osallisuutta virheisiin tullaan tarkastelemaan ensin tehtävän näkökulmasta eli mahdollistavatko jotkin tehtävän vaatimukset tai piirteet tiettyjä virhekäsityksiä. Tämän jälkeen potentiaalisia virhekäsityksiä tarkastellaan vielä löytyneiden virheiden näkökulmasta, jotta nähdään, onko virheissä viitteitä edellä löydettyihin virhekäsityksiin. Menetelmät – Tutkimuksessa tarkastellaan neljää todennäköisyyslaskennan tehtävää vuosien 2019, 2020 ja 2021 ylioppilaskokeista. Tehtävien purkaminen alkaa esimerkkiratkaisusta ja tarkastelusta, mitä oleellisia tietoja ja taitoja kokelaalta vaaditaan tehtävän ratkaisemiseksi. Tämän jälkeen kustakin tehtävästä tutkitaan 100 kokelasratkaisua ja jokaisesta etsitään tehdyt virheet. Virheiden luonteen selvittämiseksi käytetään empiiristä virheluokittelumallia. Tämän jälkeen luokittelun tulosten ja valtakunnallisten tehtäväkohtaisten pistejakaumien avulla pohditaan, kuinka yleisiä kyseiset virheet saattavat olla valtakunnallisella tasolla. Tulokset – Kaksi tutkimuksessa tarkastelluista tehtävistä olivat monialaisia. Näiden tehtävien kohdalla merkittävä osa virheistä tapahtui kohdissa, joissa todennäköisyyslaskenta ei ollut keskiössä. Tämä kuitenkin johtui siitä, että se todennäköisyyslaskennan osa, jonka tietämystä tehtävässä vaadittiin, ei ollut juurikaan perustehtävistä poikkeavaa tai haastavaa. Kahdessa muussa tehtävässä painopiste oli kuitenkin lähes täysin todennäköisyyksissä. Näissä tehtävissä virheet painottuivat lausekkeiden muodostukseen, joissa haasteena olivat ehdolliset todennäköisyydet, yhteenlaskusäännön sekä kertolaskusäännön hyödyntäminen. Virhekäsitysten kautta lähestyttäessä huomattiin, että yksittäisten todennäköisyyslaskennan ylioppilaskoetehtävien perusteella on vaikeaa sanoa perusteellisesti, mikä tai mitkä virhekäsitykset ajattelun takana piilevät. Kuitenkin erään tehtävän kohdalla oli selvästi huomattavissa potentiaalinen virhekäsitys, saatavuus, jonka oleellisena tunnusmerkkinä on taipumus muodostaa tarkasteltava perusjoukko listaamalla kaikki sellaiset tapaukset, jotka henkilö kyseisellä hetkellä sattuu muistamaan. Saatavuus-virhekäsitys saattaa ollakin potentiaalinen tekijä tehtävien kombinatorisissa vaiheissa tapahtuvissa virheissä, mutta tämän todellinen selvittäminen vaatisi tarkempia ja perusteellisempia tutkimuksia.

Discharge measurements were conducted on four separate sites as part of a joint project between The Water Protection Association of the River Vantaa and Helsinki region and Helsinki University Department of Geosciences and Geography. Results from earlier studies from this project were used to identify potential groundwater-surface water interaction sites at the River Vantaa drainage area. Areas where groundwater was discharging into the river were identified mainly by means of aerial infrared photography over different river sections of the Vantaanjoki drainage area. Evidence of river water infiltrating into the aquifer at these same locations were obtained from water quality studies conducted at groundwater intake plants situated at close proximity to study sites. Discharge measurements were used to confirm and to study groundwater-surface water interaction at selected sites and to compare the used methods in different environments and at river channels with varying characteristics. Studies were conducted on four rivers located at Tuusula, Hyvinkää and Riihimäki municipalities across River Vantaa drainage basin. Study sites were located at sections of the river where the river cuts through locally important aquifers of Jäniksenlinna (River Palojoki), Hyrylä (River Tuusulanjoki), Herajoki (River Herajoki) and Hyvinkää (River Vantaan). Municipal groundwater intake plants were located at close proximity to every study site. Studies were conducted using two different methods. The FlowTracker is designed for wading discharge measurements on smaller river channels and was used on three sites (Jäniksenlinna, Hyrylä and Herajoki). The RiverSurveyor is better suited to larger river channels and was used on two sites (Hyvinkää and Herajoki). Studies were conducted during maximum spring discharge in April and during minimum summer discharge in July. FlowTracker could not be used at Hyvinkää study site due to River Vantaa being too deep even during the summer. Differences of the study sites and their river channels were used in comparing the practicality of the two methods at different circumstances. Locations of the measured river cross sections were chosen so that the first cross section was located before the groundwater discharge area as identified from results from previous studies. Following cross sections were the located in the middle and after this area. Changes in the measured river discharge at each cross section were used to estimate the amount of groundwater discharging into the river or river water infiltrating into the aquifer. Study results indicate that, especially during the low flow season, the accuracy of the used methods is sufficient to differentiate the changes in the river discharge that are caused by groundwater discharging into the river or river water infiltrating into the aquifer. Results also indicate that these processes can greatly influence river discharge on a relatively short distance. Studied rivers can also switch from a gaining stream to a losing stream and then again back to a gaining stream on a very short distance.

Tiimityöskentely on keskeinen ketterän ohjelmistokehityksen ominaispiirre. Joustavalle yhteistyölle ja muuttuviin tilanteisiin mukautuvalle kehitykselle on oleellista, että kehitystiimin jäsenet ja läheisimmät sidosryhmien edustajat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Samassa tilassa työskenteleminen mahdollistaa hyvin tällaisen vuorovaikutuksen. Etätyöskentelylle ja erityisesti etäyhteistyöskentelylle on kuitenkin nähtävissä kasvava tarve ohjelmistotuotantoprojekteissa: työskentelyn geografinen hajauttaminen tuo muun muassa lisää vaihtoehtoja tiimien muodostamiseen ja vähentää yleisesti työskentelyn sidonnaisuutta tiettyyn paikkaan. Sekä kehitystiimien sisäisessä kommunikaatiossa että sidosryhmäkommunikaatiossa hyödynnetään usein jo tälläkin hetkellä erinäisiä etäyhteyksiä, mutta nykyiset kommunikaatioväylät ovat vajavaisia esimerkiksi yhteiseen, työn visualisointiin perustuvan työn organisoimisen näkökulmasta. Tämä aiheuttaa ristiriidan modernin ketterän kehityksen ja etäyhteistyöskentelyn välille ja edellyttää uudenlaisten etäyhteistyömenetelmien kehittämistä. Tutkielmassa tarkastellaan työn organisoimista ketterässä ohjelmistokehityksessä ja tämän suhdetta etätyöskentelyyn. Etäyhteistyön tukemista ketterän kehityksen kontekstissa tutkittiin kehittämällä web-pohjainen virtuaalitodellisuuteen perustuva sovelluskonstruktio, jonka fokuksena oli tyypillisten ketterälle kehitykselle ominaisten kokousten mahdollistaminen etäyhteistyöympäristössä. Konstruktion välityksellä havaittiin, että virtuaalitodellisuuden avulla voidaan saavuttaa uudenlaisia etuja perinteisiin etäyhteistyöväyliin nähden: virtuaalitodellisuus tarjoaa mahdollisuuden vuorovaikutuksen spatiaalisen aspektin huomioimiseen sekä artefaktien parissa yhdessä työskentelemisen yhdistämiseen yhdeksi kokonaisuudeksi äänipohjaisen kommunikoinnin kanssa. Toisaalta modernien web-teknologioiden suhde virtuaalitodellisuuteen ei ole ongelmaton, ja ratkaisumallin vaillinainen teknologinen maturiteetti edellyttää kompromisseja toteutustasolla.