Browsing by Title
Now showing items 252-271 of 3542
-
(2016)Maisteritutkielmassa on pyritty selvittämään nykyaikaisia tiedon keräämis-, analysointi- ja käsittelykeinoja, joita big data ja profilointi ovat, hyödyntäen tehdyn mainonnan merkitystä sopimusoikeudellisena tarjouksena. Sopimusoikeudellinen sopimus muodostuu oikeustoimilaissa säädetystä tarjouksesta ja siihen annetusta hyväksyvästä vastauksesta. Näistä tarjous tehdään ensin ja se muodostaa tekijälleen sitovuuden, jonka mukaan tarjouksen tekijän on laissa säädetyn mukaisen hyväksyvän vastauksen saatuaan velvollisuus sitoutua sopimukseen tarjouksen mukaisesti. Koska tarjous asettaa tekijälleen melko ankarana pidetyn sitovuuden, on tärkeää selvittää, mitkä seikat johtavat siihen, että esitettyä tahdonilmaisua pidetään tarjouksena. Markkinoinnin osa-alueista tutkielmassa käsittely on rajattu mainontaan, jonka merkitys tarjouksena tulee usein pohdittavaksi sen luonteen vuoksi, sillä mainos (ja markkinointi yleisesti) ovat keinoja herättää vastaanottajien huomiota. Huomion herättämisen tarkoituksena taas usein on saada vastaanottaja tekemään kaupat mainostajan kanssa mainostettua hyödykettä koskien. Useimmiten mainonta on kuitenkin luonteeltaan sellaista, ettei sen voida katsoa täyttävän sopimusoikeudelliselle tarjoukselle asetettuja tunnusmerkkejä. Kuitenkin mainontaa voidaan tehdä erilaisilla tavoilla, ja big data ja myös profilointi ovat sellaisia innovatiivisempia mainonnan keinoja, joiden avulla vastaanottajista on ennen mainonnan toteuttamista mahdollista haalia suurikin määrä tietoa henkilökuvan muodostamiseksi. Tätä henkilökuvaa on sitten mahdollista hyödyntää mainonnan toteuttamisessa, jotta juuri sopivimmat hyödykkeet esitellään kullekin vastaanottajalle tietoteknisiä mahdollisuuksia hyödyntäen. Nämä ovat keinoja, jotka erottavat big dataa ja profilointia hyödyntäen tehdyn mainonnan perinteisemmästä mainonnasta ja siksi niiden kautta tehdyn mainonnan merkitys sopimusoikeudellisena tarjouksena voi tulla uudella tavoin kyseeseen.
-
(2018)This thesis covers the interplay and possible conflicts between EU competition law and data privacy regulation in relation to big data containing users’ personal data that companies possess. The research questions concern whether dominant companies can be forced to grant access to their data sets to their competitors. The thesis will then analyze whether as a result of granting such access, companies could violate the applicable privacy regulations by sharing their users’ personal data without adequate consent from them. According to EU competition law, there has to be an abuse of a dominant position for the prohibitions of EU competition law to apply. This thesis will first seek to define whether big data can amount to an essential facility and as a result become a tool for abuse. The answer to the above question depends largely on the nature and uses of the particular data set. Another factor having relevance is the market structure and possible entry barriers present. The thesis will then provide an overview of the EU General Data Protection Regulation (‘’GDPR’’), which provides for rules concerning the processing of personal data of individuals. Under the GDPR, once personal data has been collected, it can only be used for the purpose it was collected for unless consent is provided by the data subject. Furthermore the GDPR places emphasis on information duties to the individuals whose data is being processed. As a result there is legal uncertainty for companies that face requests from competitors for access to their data. Furthermore it might not prove to be simple task for the regulators and courts to assess when access to data truly is necessary and on what terms such access should be granted and monitored. The conclusion is that data can under certain circumstances amount to an essential facility, without which other companies cannot survive on the markets. This is however a case specific issue and cannot be assumed automatically. Imposing access too readily risks reducing the incentives for the companies to invest in big data. On the other hand when granting access to a competitor, the provisions of the GDPR should be complied with. The situation is not satisfactory and there is considerable legal uncertainty for companies facing requests to share their data sets containing personal data. The thesis recommends that sector specific regulation might be the answer to these concerns.
-
(2016)Pyrin tutkielmassani lähestymään voimassaolevaa lainsäädäntöä, erityisesti immateriaalioikeutta, ongelmalähtöisesti, selvittäen niitä seikkoja, jotka tällä hetkellä estävät big datasta mahdollisesti saatavilla olevien sosiaalisten ja taloudellisten etujen hyödyntämistä. Huomattavan suurien tietomäärien käsittely on yksinkertaisinta tietokantamuodossa. Tietokantojen tekijänoikeussuoja erityisesti Euroopan Unionin alueella on siten tutkielmassani pääroolissa. Eurooppalaiselle järjestelmälle ominainen sui generis –suojamuoto sen muodostamine ongelmineen on myös hyvin vahvasti tutkimukseni keskiössä. Alalla toimivien ja sille pyrkivien yritysten käytännön ongelmiin kuuluu usein julkisen sektorin tuottaman tiedon saatavuus ja uudelleenkäyttömahdollisuudet, joten sitä käsitellään omana laajana kokonaisuutenaan. Pyrin tekemään tutkielman tulevaisuuden kehitystä ja sen lainsäädännöllisiä vaatimuksia silmälläpitäen. Unionin ulkopuolista lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä otan työhön esimerkinomaisesti muita mahdollisia sääntelymalleja esiin nostaakseni. Yhdysvalloissa datapohjainen teknologiasektori on kehittynyt huomattavasti pidemmälle kuin Euroopassa, myös tämän syitä pyrin myös selvittämään Aloitan big datasta yleisemmin ilmiönä, josta siirrytään sen käsittelyyn osana tietokantoja koskevaa direktiiviä. Tietokantojen oikeudellisesta suojasta annettua direktiiviä 96/9/EY käsitellään laajasti, erityisesti sen sui generis –suojamuotoa ja siitä syntynyttä oikeuskäytäntöä. Julkista sektoria monissa rooleissaan on pidettävä big datan kannalta yhtenä tärkeimmistä toimijoista ja sitä käsitellään siten erikseen. Tarkastelussa syvennytään julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä annettuun direktiiviin 2003/98/EY (PSI-direktiivi) sekä sen viimeaikaisiin muutoksiin, sekä erityisesti digitaalisessa ympäristössä tapahtuvan tieteellisen tutkimuksen toimintamahdollisuuksiin. Pintapuolisesti käsitellään myös julkisen sektorin tuottaman datan lisensointiprojektit. Big datan hyödyntämisen kannalta datan saatavilla oleminen sekä sen uudelleenkäyttömahdollisuudet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Siten lisensointia yleisemmin käsitellään omassa kappaleessaan. Erityisesti sui generis –oikeuksien ongelmallisuuteen myös erilaisissa lisensointiprojekteissa syvennytään. Itse tietokantojen ja niiden sisältämän tiedon äkkiseltään vaikeasti hahmottuvaa eroa analysoidaan läpi tutkielman, mutta raakadatan omistussuhteet käsitellään erikseen lyhyesti omassa kappaleessaan. Myös kilpailuoikeuden vaikutuksia immateriaalioikeudelliseen kenttään käsitellään lyhyesti. Lopuksi yhdistän tutkielmani aiheet ja luoda jonkinasteista selvyyttä tulevaisuuden mahdollisiin kehityskulkuihin.
-
(2016)Näthandeln är ett växande fenomen i vårt konsumtionssamhälle. Bilhandeln vars traditionella tillvägagångssätt varit att ingå köpeavtal i en fysisk bilaffär mellan en näringsidkare och konsument, har gjort sig synlig i näthandeln. Att sälja bilar på Internet är inte i sig något nytt fenomen då privata personer redan under en längre tid sålt bilar sinsemellan i diverse elektroniska handelsplatser. Begreppet bilnäthandel innebär att en näringsidkare marknadsför och säljer bilar på distans till konsumenter och där parterna ingår ett distansförsäljningsavtal. Bestämmelserna om distansförsäljning stadgas i Konsumentskyddslagens (38/1978) 6 kapitel. Avhandlingens huvudsakliga frågeställning gäller att överse hela processen för distansförsäljning av bilar. Den konkreta frågeställningen lyder att på vilket sätt regleras bilnäthandeln enligt gällande finsk rätt. Jag önskar kunna klargöra bilnäthandels processen i syn av inhemska rättsreglerna. För att kunna svara på frågeställningen ska jag tolka och granska den gällande lagstiftningen som ansluter sig till distansförsäljning, förarbeten till lagarna, regeringspropositionerna och de samhörande direktiven, men även ett avgörande av Högsta domstolen och ett par avgöranden av Konsumenttvistenämnden. Som stöd till den huvudsakliga frågeställningen har jag även lyft fram tre stödande forskningsfrågor vilka hjälper till att finna möjliga missförhållanden kring distansförsäljning. Den första frågeställningen lyder ifall bilarnas näthandel alltid ska och bör tolkas som ett distansförsäljningsavtal enligt Konsumentskyddslagens 6:7. Vid den andra frågeställningen ska jag undersöka kravet på personlig prägel enligt Konsumentskyddslagens 6:16 punkt 3. Här dryftar jag tankar kring fall där konsumenten mister sin lagenliga ångerrätt då bilen tillverkas enligt konsumentens krav eller ändras på ett sätt där bilen motsvarar konsumentens individuella behov. Den tredje frågeställningen gäller konsumentens ansvar över mottagna varor enligt Konsumentskyddslagens 6:18. Här granskar jag bl.a. ifall provkörning av bil ska tolkas som användning eller provning av vara. Forskningsmetoden är rättsdogmatisk.
-
(2014)Rahtaussopimuksella aluksia rahdataan kuljettamaan sekä ihmisiä että tavaroita ja suorittamaan erilaisia palveluja tai toimintoja merellä. Rahtaussopimuksena on käytetty jo 1900-luvun vaihteesta lähtien vakiosopimuskaavakkeita, joiden merkittävimpänä laatijana ja kehittäjä toimii kansainvälinen meriteollisuuden järjestö BIMCO. Tämän tut-kielman tarkastelun kohteena on BIMCO:n SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavake ja sen tulkinta Pohjois-maissa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten BIMCO:n kansainvälistä SUPPLYTIME 2005 -aikarahtaussopimuskaavaketta pitäisi tulkita, jos sovellettavaksi laiksi on valittu Suomen tai jonkun muun Poh-joismaan oikeus. Yleensä tulkinta- ja riitatilanteissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeeseen sovelletaan merenkulun oikeutena pidettyä Englannin oikeutta, joka on kaavakkeessa oletuksena. SUPPLYTIME 2005 on laadittu englanninkielellä ja siinä käytetään termejä ja ilmaisuja, jotka ovat tyypillisiä englantilaisessa sopimusoi-keudessa. Erityisenä tarkastelun kohteena on, vaikuttaako englannin kieli vakioehtojen sisältöön ja mikä merkitys vakiosopimuskaavakkeen taustalla vaikuttavalla Englannin oikeudella on tulkintaan Pohjoismaissa. Lisäksi tut-kielmassa syvennytään muutamaan jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeään SUPPLYTIME 2005 klausuulin tulkin-taan. Tätä tutkielmaa ja sen tutkimustuloksia voidaan hyödyntää Liikennevirastossa tehtäessä päätöksiä SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen käyttämisestä jäänmurtajien rahtauksessa. Tutkielmassa on käytetty lähdemateriaalina erityisesti pohjoismaisia meri- ja kuljetusoikeuden teoksia ja artikkelei-ta. Vakiosopimuskaavakkeen tulkintaa on pyritty avaamaan sekä pohjoismaista että englantilaista oikeuskäytäntöä hyödyntäen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen tulkin-nassa voidaan käyttää apuna esimerkiksi kaavakkeen valmistelumateriaalia ja kaavakkeen laatijan kommentaariko-koelmia, joihin on kuitenkin suhtauduttava varauksella. Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005:n kaltainen englannin-kielinen sopimus ja siihen liittyvä Englannin oikeuden vaikutus eivät lähtökohtaisesti vaikuta tulkintaan, vaan vakiosopimuksia käsitellään samalla tavalla kuin kansallisella kielellä muotoiltuja sopimuksia. Pohjoismaisten merioikeuden asiantuntijoiden keskuudessa ei olla täysin yksimielisiä siitä, voiko kansainvälisten vakiosopimusten tulkinnassa käyttää hyväksi ulkomaisia oikeusratkaisuja, mutta vakioehtojen tulkinnan harmonisointia pidetään kuitenkin tärkeänä. SUPPLYTIME 2005 -kaavakkeen aiempia versioita ja muita vakiosopimuskaavakkeita koske-vien ratkaisujen käyttämistä tulkintakeinoja ei suositella. Tutkielmassa tarkasteltujen jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeiden ehtojen tulkinnassa voi ilmetä ongelmia Pohjoismaissa, ellei esimerkiksi off hire- ja knock for knock -ehtoon ole tehty tarkennuksia.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti Suomen vanhemmuuslainsäädäntöä erityisesti homo- ja lesbovanhemmista muodostuvien sateenkaariperheiden näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten vanhemmuus määräytyy Suomen lainsäädännössä, millaista vanhemmuutta lainsäädäntö suojaa ja millaista perhekäsitystä ja käsitystä lapsen edusta suhteessa erilaisiin vanhemmuuksiin se ilmentää. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin, miten lainsäädäntö kykenee vastaamaan lesbo- ja homoparien sekä useammasta kuin kahdesta vanhemmasta koostuvien apilaperheiden vanhemmuusratkaisuihin ja miten lainsäädäntöä pitäisi tästä näkökulmasta kehittää. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lapsen etua. Metodologisesti tutkimus on sekä oikeuspoliittinen että lainopillinen tutkimus. Tällä hetkellä isyys määräytyy isyyslain 5.9.1975/700 mukaisesti avioliittoon perustuvan isyysolettaman, maistraatin hyväksymän isyyden tunnustamisen tai kanteeseen perustuvan tuomioistuimen päätöksen perusteella. Hedelmöityshoidon tuloksena syntyneen lapsen isäksi on vahvistettava mies, joka antoi suostumuksensa hedelmöityshoitoon yhteisymmärryksessä äidin kanssa. Annettaessa hedelmöityshoitoa yksinäiselle naiselle, voidaan hedelmöityshoitolain 22.12.2006/1237 mukaan lapsen isäksi suostumuksellaan vahvistaa siittiöitään luovuttanut mies. Adoptiolaissa 20.1.2012/22 vanhemmuus siirtyy aiemmilta vanhemmilta adoptiovanhemmille, kun tuomioistuin vahvistaa adoption. Laki rekisteröidystä parisuhteesta 9.11.2001/950 mahdollistaa perheen sisäisen adoption myös rekisteröidyille homo- ja lesbopareille. Äitiys perustuu kirjoittamattoman oikeuden nojalla synnytykseen. Lainsäädännössä korostuu isyyden merkitys ja sen taustalla näkyy heteronormatiivisuus, oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta, miehestä ja naisesta sekä heteroydinperheiden ja niistä poikkeavien perhemuotojen välinen legimititeettiero. Sateenkaariperheiden asema vanhemmuuslainsäädännössä on epätasa-arvoinen heteroperheisiin nähden. Esimerkiksi perheen ulkoinen adoptiomahdollisuus on rajattu vain aviopareille, eikä hedelmöityshoitoja saavan naisen rekisteröityä puolisoa voida vahvistaa suoraan syntyvän lapsen vanhemmaksi hoitoon annetun suostumuksen perusteella, kuten heteroparien kohdalla. Apilaperheiden asemaa hankaloittaa se, ettei Suomen lainsäädäntö mahdollista lapselle useampaa kuin kahta juridista vanhempaa. Lasten asema näissä perheissä on turvaton, kun heille merkityksellisiä vanhemmuuksia ei voida laillisesti vahvistaa. Sateenkaariperheiden aseman parantamiseksi on ehdotettu muun muassa tasa-arvoista avioliittolakia, jolloin myös rekisteröidyt parit saisivat adoptiomahdollisuuden, sekä isyyslain muuttamista vanhemmuuslaiksi, jolloin esimerkiksi isyysolettama tulisi sovellettavaksi myös rekisteröityihin pareihin. Myös synnyttäneen äidin samaa sukupuolta oleva avopuoliso pitäisi pystyä vahvistamaan juridiseksi vanhemmaksi hedelmöityshoitoon annetun suostumuksen perusteella. Tutkimuksessa tarkasteltiin lapsen etua niin lainsäädännössä, perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, kuin myös eettismoraalisena ei-juridisena terminä, joka tulee esiin sateenkaariperheiden vanhemmuutta koskevissa keskusteluissa. Tutkimusten perusteella homo- ja lesboperheiden lapset ovat tasapainoisia, eivätkä eroa heteroperheiden lapsista merkittävästi. Näyttääkin siltä, ettei ole perusteita asettaa yhtä perhemallia tai vanhemmuuden mallia toista parempaan asemaan lapsen kasvuympäristönä. Vanhemmuuden määräytymistä koskevissa laeissa lapsen etu näyttäytyy paitsi sitä kautta, millaista vanhemmuutta niiden voi katsoa suojaavan, myös esimerkiksi hedelmöityshoitolaissa olennaisena edellytyksenä hedelmöityshoidon antamiselle sekä perusteluna lapsen tiedonsaantioikeudelle alkuperästään. Adoptiolaissa lapsen etu on lain johtava periaate, edellytys adoption vahvistamiselle, sekä syynä vanhempien ikäeroa ja avioliittovaatimusta koskevalle sääntelylle. Myös adoptiolain mukaista lapsen oikeutta pitää yhteyttä aikaisempaan vanhempaansa ja oikeutta tietää alkuperästään on perusteltu lapsen edulla.
-
(2024)Kasvojentunnistusteknologian käyttö rikostorjunnassa on yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä, sillä myös lainvalvontaviranomaiset ovat huomanneet teknologian kehitykseen liittyvät mahdollisuudet. Biometrisen etätunnistamisen avulla ihmisiä voidaan tunnistaa ja paikantaa nopeasti ja helposti, mikä tehostaa rikostorjuntaa ja helpottaa erityisesti vakavaan rikollisuuteen puuttumista. Biometrinen etätunnistaminen toimii tyypillisesti siten, että julkiseen tilaan asennetaan internet-yhteydellä varustettu valvontakamera, joka skannaa jokaisen valvottuun tilaan astuvan henkilön kasvot. Kasvoista luodaan biometrinen malli, jota verrataan tietokannassa oleviin kasvokuvatietoihin. Hyötyjen lisäksi kasvojentunnistusteknologian käyttöön liittyy myös erilaisia riskejä ja ongelmia perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, sillä biometrinen etätunnistaminen julkisessa tilassa kohdistuu rajoittamattomaan joukkoon henkilöitä, joita ei voida ennakolta määritellä. Biometrisen etätunnistamisen voidaan sen vuoksi katsoa tarkoittavan varsin vakavaa puuttumista perus- ja ihmisoikeuksiin, sillä biometrisellä etätunnistusjärjestelmällä käsitellään myös rikollisuuteen ja turvallisuusuhkiin täysin liittymättömien henkilöiden biometrisiä eli erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja. Omat haasteensa kasvojentunnistusteknologian käyttöön tuo myös se, että tekoälylainsäädäntö on EU:ssa vasta tuloillaan, joten kasvojentunnistusteknologian rikostorjuntakäyttöä sääntelee tällä hetkellä lähinnä rikosasioiden tietosuojalaki. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, minkälaisia rajoituksia henkilötietojen suoja perusoikeutena asettaa biometriselle etätunnistamiselle rikostorjunnassa Suomessa ja EU:ssa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään myös muita aiheeseen liittyviä oikeudellisia reunaehtoja ja haasteita. Biometrisen etätunnistamisen hyväksyttävyyden rajoja hahmotellaan tutkielmassa erityisesti perusoikeuksien rajoitustestin avulla tarkastelemalla sitä, miten biometrinen etätunnistaminen julkisissa tiloissa rikostorjuntaa varten suhteutuu hyväksyttävän rajoitusperusteen, suhteellisuusvaatimuksen, ytimen koskemattomuuden sekä lainsäädännön täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimuksiin. Perusoikeuksien rajoitusten hyväksyttävyyden arvioinnissa on hyödynnetty erityisesti EU-tuomioistuimen kohdentamattomaan valvontaan liittyviä ratkaisuja. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen käsittelyyn liittyviä riskejä biometrisen etätunnistamisen näkökulmasta erityisesti rikosasioiden tietosuojalaista nousevien tietosuojaperiaatteiden ja henkilötietojen käsittelyn yleisten edellytysten kautta. Tutkielman tavoitteena on erityisesti tuoda esiin ne haasteet, joita biometriseen etätunnistamiseen liittyy perusoikeuksien näkökulmasta, ja esitellä rajat julkisissa tiloissa tapahtuvalle biometriselle etätunnistamiselle tilanteissa, joissa biometristä etätunnistamista suoritetaan rikostorjuntaa varten. Tutkielman perimmäisenä kysymyksenä on kuitenkin se, voidaanko biometristä etätunnistamista pitää lopulta lainkaan hyväksyttävänä rikostorjunnan keinona. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että biometrinen etätunnistaminen tavalla, joka riittävästi huomioisi henkilötietojen suojan sille asettamat ehdot ja rajoitteet, ei käytännössä ole mahdollista. Biometrisen etätunnistamisen voidaan katsoa olevan niin vakavaa puuttumista perus- ja ihmisoikeuksiin, että sille ei tulisi olla sijaa edes vakavan rikollisuuden torjunnassa. Tutkielma jakaa siten saman näkemyksen biometrisestä etätunnistamisesta kuin Euroopan parlamentti sekä lukuisat ihmisoikeusjärjestöt, joiden mukaan biometrinen etätunnistaminen tulisi lähtökohtaisesti kieltää täysin myös lainvalvontaviranomaisten käytössä.
-
(2020)Over the recent years, biometric verification and identification (“biometrics”), automated identification of a person by physical or physiological characteristics, has become more common also in working life. It is a technology that may pose significant risks to the protection of personal data. The General Data Protection Regulation of the European Union ("GDPR") has a significant impact on the conditions for the use of biometrics in working life by classifying biometric data for identification purposes as specific categories of personal data. The research question of the thesis is: "What are the conditions for the use of biometrics at workplace to be acceptable from a data protection legislation perspective?", with a clarifying additional question: “Which of the 9(2) GDPR exemptions is most probable to be applicable for the use of biometrics in workplace context, and with which conditions?” As biometric data for identification purposes belong to special categories of personal data under Article 9 GDPR, they are subject to stricter requirements than the processing of "regular" personal data. To enable the use of biometric identifiers at all at workplace, one of the exceptions of Article 9(2) must apply. As the use of biometric identification at workplace is not specifically provided for in labor law in Finland, the only possible exception in a “typical” employment context is an explicit consent of the data subject. The use of consent in the context of an employment relationship has its inherent weaknesses due to the employee's subordinate position and should therefore be avoided. However, consent may be used when no other legal basis for processing or exception for the processing of special categories of personal data applies, provided that the conditions for the validity of the consent are met. The most problematic of these conditions in the context of employment relationship is the voluntary nature of consent. In order for consent to biometric identification to be seen as voluntary, the employer must provide an alternative means of identification so that the employee has an actual opportunity to choose whether or not to consent to the use of biometrics. Another key requirement for a valid consent is the provision of sufficient information to the data subject, a requirement which is emphasized in the case of an explicit consent. In addition to the validity of consent, the principle of lawfulness, fairness and transparency of processing, as set out in Article 5 GDPR, also require adequate information to be provided. It is therefore particularly important for the employer to ensure that the employee is adequately informed about the use of biometric identification, including of the risks involved, before giving consent. When introducing biometrics, the employer should in principle carry out a data protection impact assessment pursuant to Article 35 GDPR, and, as part of this, devise measures to control the risks of processing. In the impact assessment, the employer must assess whether biometric identification is necessary and proportionate, taking into account the details of the specific use case – and based on this, decide whether or not biometric identification is offered. It is noteworthy that, if biometric identification is taken into use, the requirement for the explicit consent of the data subject will ultimately give the employee an opportunity to assess whether he or she considers biometric identification to be necessary and proportionate. To manage the risks of biometric identification, the thesis identifies certain actions an employer should take when implementing biometrics. As regards the biometric system, verification rather than identification should be used, also allowing the use of a local storage media. For storage, local storage should be preferred over centralized databases, and a biometric template should be stored instead of the actual biometric sample. System requirements must be carefully defined, and security experts are to be utilized to design adequate security measures. The model rules of the French Data Protection Supervisor, CNIL, on the use of biometric identifiers at workplace could serve as guidance. However, there is currently some uncertainty in the use of biometric identification in the workplace due to the inherent weakness of the use of consent in the employment context. The situation in the absence of special legislation on biometrics at workplace is not ideal. it would be desirable for Finland to introduce legislation concerning biometric identification at workplace, for example in line with the French model. The use of biometrics at workplace is unlikely to diminish in the future due to the ever-evolving technology. For this reason, it would be important to regulate the subject more precisely, thus making it easier for employers to ensure their compliance. From the perspective of the data subject, it would also be desirable for biometric identifiers in the workplace to be subject to clear provisions that are interpreted uniformly by employers.
-
(2015)Biopankki on virallisen luvan saanut ja valvonnan alaisena toimiva yksikkö, johon kerätään ja jossa säilytetään ihmisperäisiä näytteitä ja niihin liittyvää elämäntapatietoa tulevaa tutkimusta varten. Näytteet ovat yksilötasolla tunnistettavissa, mutta ne on koodattu anonyymeiksi ja tunnistus onnistuu vain tarkasti varjellun koodiavaimen avulla. Biopankkien tutkimuksellinen käyttötarkoitus kattaa sekä tieteellisen tutkimuksen että kaupallisen tuotekehittelyn. Tutkielmassa käsiteltävä tutkimuskysymys on kaksivaiheinen. Ensinnäkin siinä kartoitetaan, mitkä ovat biopankkitoimintaan liittyvät keskeiset oikeudelliset ongelmat. Tutkielma rakentuu siten, että kukin näistä kysymyksistä muodostaa oman kappaleensa. Tiivistetysti biopankkeihin liittyvät oikeudelliset ongelmat liittyvät näytteiden luovuttajien asemaan: heidän itsemääräämisoikeuteensa, henkilötietojen suojaansa sekä tiedonsaantioikeuteensa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeutta biopankkitutkimuksesta syntyvien tulosten kaupalliseen hyödyntämiseen ja yleisesti Suomen biopankkilain säädäntöprosessia. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, kuinka Suomessa vuonna 2013 voimaan tullut biopankkilaki pyrkii ottamaan nämä ongelmat haltuun. Kokonaisuutena Suomen biopankkilaki vastaa biopankkien yleisiin oikeudellisiin ongelmiin hyvin ja lakia voidaan pitää erittäin onnistuneena. Kautta linjan tutkielmassa pidetään mukana myös biopankkitoiminnan kansainvälinen konteksti. Suomen biopankkilaissa omaksuttuja ratkaisuja peilataan etenkin Viron ja Ruotsin biopankkikäytäntöihin. Molemmat maat ovat biopankkilainsäädännössään Suomea noin kymmenen vuotta edellä, sillä Viro sääti ihmisgeenien tutkimuslakinsa vuonna 2001 ja Ruotsi biopankkilakinsa vuonna 2003. Biopankkitoimintaa ei muutenkaan harjoiteta rajatussa tyhjiössä, vaan kansainvälinen verkostoituminen ja rajat ylittävien tutkimusinfrastruktuurien luominen ovat onnistuneessa biopankkitoiminnassa keskeisessä asemassa. Tutkielman lähestymistapa onkin kauttaaltaan kontekstualisoiva: Suomen biopankkitoimintaa tarkastellaan osana kansainvälistä ajallista jatkumoa, minkä lisäksi myös biopankkitoiminnan ongelmat ja ratkaisut pyritään avaamaan mahdollisimman käytännönläheisesti. Metodisesti tutkielma asettuu siten selkeästi osaksi oikeuden yleistieteitä, sillä näkökulma on perinteistä lainoppia huomattavasti moninaisempi. Oikeutta tarkastellaan ulkoisesta näkökulmasta, elävänä yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielma tarjoaa hedelmällisen pohjan myös laajemmalle ja syvemmälle jatkotutkimukselle tai jopa useammallekin sellaiselle. Biopankeista on paljon aineistoa ja se lisääntyy kiihtyvää vauhtia.
-
(2018)Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun istukkaveripankin biopankkisiirrossa tapahtuvaa käyttötarkoituksen muutostilannetta. Tarkastelun kohteena on istukkaveripankissa säilytettävien istukkaveriyksiköiden siirto biopankkiin biopankkilain 13 §:n mukaisella menettelyllä. Opinnäytetyön oikeudellinen metodi on perinteinen lainoppi. Tutkielman tutkimuskohde on istukkaveripankin suostumusasiakirjojen mallipainokset. Perinteisen lainopin avulla systematisoidaan niihin vaikuttavat oikeussäännökset ja niiden tulkinta. Tutkielman aihe on sijoitettavissa lääkintä- ja bio-oikeuden sekä viestintä- ja informaatio-oikeuden alalle. Tutkimuskysymystä lähestytään yleisen tietosuoja-asetuksen eurooppalaisen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaisella tarkastelulla. Eurooppalainen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate on löydettävissä yleisen tietosuoja-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan b alakohdasta, joka muodostuu kahdesta elementistä: 1) rekisterinpitäjän tulee kerätä tietoa yksilöityihin, yksiselitteisiin ja laillisiin tarkoituksiin sekä 2) jo kerättyä tietoa ei saa käsitellä myöhemmissä tarkoituksissa näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Eurooppalainen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate on tärkeä tietosuojan kulmakivi, jonka pyrkimyksenä on rajata sitä, missä määrin kerättyjä henkilötietoja voidaan käyttää myöhemmissä tarkoituksissa. Periaatteen taustalla on Euroopan unionin keskeisimpiä perusoikeuksia, erityisesti tiedollinen itsemääräämisoikeus. Periaatteen mukaisessa tarkastelussa keskiössä ovat Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus, Suomen biopankkilain 13 § sekä Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun istukkaveripankissa käytössä olleet suostumusasiakirjapainokset vuosina 1999-2013, jotka kertovat, minkälaisia suostumuksia on annettu istukkaveripankin keräystoiminnan aikana. Eurooppalaisen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaisen tarkastelun tuloksena voidaan arvioida, että istukkaveripankin siirto biopankkiin on oikeudellisesti hyväksyttävissä. Tehdyssä tarkastelussa havaitaan, että istukkaveripankin keräystoiminnan ajanjaksona 1999-2013 aikana annettujen alkuperäisten suostumusten käyttötarkoituksen kuvauksissa on ollut tietoa aiotuista, myöhemmistä tutkimuksellisista käyttötarkoituksista. Niiden suostumusten osalta, joiden alkuperäisissä istukkaveren talteenoton käyttötarkoituksissa on ollut viitteitä myöhemmistä käyttötarkoituksista, voidaan käyttää biopankkilain 13 §:n menettelyn mahdollistamaa kieltäytymistahdonilmaisuun perustuvaa tiedottamismenettelyä. Tapauksissa, joissa myöhempi käyttötarkoitus on jo ilmennyt aikaisemmasta käyttötarkoituksesta, myöhempi käyttötarkoitus antaa yksilöidymmän kuvauksen istukkaverellä tapahtuvasta tieteellisestä käyttötarkoituksesta kuin alkuperäinen suostumus. Tällöin myöhemmän käyttötarkoituksen voi katsoa sisältyvän aikaisemmin annetun suostumuksen käyttötarkoitukseen ja näin ollen tilanteessa toteutuu käyttötarkoituksen täsmentyminen. Istukkaveripankille annetuissa suostumuksissa kuvattujen tutkimuksellisten käyttötarkoituksien yksilöitävyyden ongelmallisuus, etenkin ajanjaksona 3.8.1999-29.1.2003, on kompensoitavissa biopankkilain 13 §:n menettelyyn sisältyvillä suojatoimilla. Näitä ovat alueellisen eettisen toimikunnan lausunto, Valviran hallintopäätös biopankkisiirrosta sekä siirron loppuvaiheessa tapahtuva biopankkisiirrosta tiedottaminen rekisteröidyille. Edellä kuvatun menettelytavan voi kokonaisuudessaan arvioida niin vahvaksi suojakeinoksi, että kyseisellä menettelyllä on mahdollista kompensoida käsiteltävässä biopankkisiirrossa aikaisemmin ilmennyttä yksilöitävyyteen liittyvää ongelmallisuutta. Tämä kompensaatio riittää siirron toteuttamiseen. Vaikka biopankkilain 13 §:n mukaisessa biopankkisiirrossa toteutuukin yleisen tietosuoja-asetuksen johdanto-osan 33 perustelukappaleen laajan suostumuksen määritelmä, kyseinen suostumus ei sellaisenaan riitä sallimaan biopankkitutkimusta. Jotta istukkaverta voitaisiin käyttää myöhemmässä, yksittäisessä biopankkitutkimuksessa, tulee biopankkitutkimus voida yksilöidä, esimerkiksi tutkimussuunnitelmalla, minkä jälkeen suostumuksenantajaa tulee lähestyä yksilöidyn suostumuksen saamiseksi. Näin toimien biopankkitutkimus Suomessa voisi toteutua samankaltaisesti kuin miten on ollut mahdollista tutkimuslain nojalla siihen asti, kunnes tietosuoja-asetukseen liittyvät kansallisen lainsäädännön ongelmallisuudet on ratkaistu.
-
(2020)Rikosoikeudellisen ja kriminologisen tutkimuksen, sekä erilaisten biologiaa ja lääketiedettä hyödyntävien eksaktien tieteiden välinen kuilu näyttäytyy edelleen tänä päivänä varsin leveänä. Tilanne on erityisen epäonninen sellaisten rikosoikeudellisten aspektien – kuten syyntakeisuuskysymysten – kannalta, joiden täysimittainen ymmärtäminen vaatii juridisen osaamisen lisäksi etenkin lääketieteen, psykiatrian ja psykologian osaamista. Tämän opinnäytetyön intressissä on kuroa kyseistä kuilua hieman kapeammaksi, tutustumalla vielä toistaiseksi verrattain tuntemattomaan tapaan tutkia rikollista käytöstä, jossa yhdistyvät useat edellä mainitut eksaktien tieteiden metodit: biososiaaliseen kriminologiaan. Biososiaalinen kriminologia hyödyntää tutkimuksessaan muun muassa käyttäytymisgenetiikkaa ja neurotieteitä. Se perustaa rikollisen käytöksen vaikuttimet sekä geneettisiin, että ympäristöllisiin tekijöihin. Biososiaalista kriminologiaa pidetään usein kriminologisessa diskurssissa ”vaarallisena” tutkimuksen alana, sillä geenien vaikutukset ihmiskäytökselle oletetaan deterministiksi. Geenien toimintatavat eivät tosiasiassa ole näin yksinkertaisia, vaan ne toimivat tiiviissä vuorovaikutuksessa eri ympäristötekijöiden kanssa rikollisen ja antisosiaalisen käytöksen taustalla. Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mistä biososiaalisessa kriminologiassa on kyse? Mitä se kykenee kertomaan rikoksentekijöiden käytökseen vaikuttavista taustatekijöistä, ja minkälaisia tutkimustuloksia se on tuottanut rikollisuuden syistä? Näihin kysymyksiin perehdytään tässä opinnäytetyössä. Uuden kriminologisen perspektiivin adaptoiminen ei tietenkään ole varsin tarkoituksenmukaista, ellei se kykene tuottamaan kriminologian, rikosoikeuden tai kriminaalipolitiikan kannalta jotakin uutta. Tämä on toinen – deterministisyyteen perustuvien vaarallisuusargumenttien ohella – usein biososiaalista kriminologiaa vastaan esitetystä tyyppikritiikistä. Tästä syystä opinnäytetyö ei yksistään perehdy biososiaaliseen kriminologiaan teoriatasolla, vaan tarkoituksena on sen tutkimustuloksia soveltaen tuottaa eri tyyppisiä kontribuutioita rikosoikeuden, kriminologian ja kriminaalipolitiikan alalle. Opinnäytetyöhön on otettu kohdennettuun tarkasteluun syyntakeisuusinstituutio, ja biososiaalisen kriminologian osa-alueena ne neurotieteelliset tutkimukset, joissa on tarkasteltu rikoksentekijöiden aivotoimintaa ja -rakennetta (neurokriminologinen tutkimus). Tätä kautta on haluttu niin kutsutun uteliaisuustutkimuksen tasolla kokeilla biososiaalisen kriminologian tuottaman tutkimustiedon soveltamista käytännön rikosoikeuteen. Syyntakeisuuskysymykset ovat erinomainen esimerkki niistä rikosoikeudellisista kokonaisuuksista, joiden ymmärtämiseksi pelkkä juridinen osaaminen ei riitä. Tästä huolimatta sellaista oikeudellista tutkimusaineistoa, jossa syyntakeisuuden kannalta relevantteja seikkoja olisi tarkasteltu tai tutkittu muutoin, kuin lainopillisesti, ei tuntunut olevan varsinaisesti olemassakaan. Syyntakeisuuskysymykset palautuvat tuomioistuimissa rikoksentekijän kykyyn ymmärtää tekonsa oikeudellis-moraalinen luonne (ymmärryskyky), sekä hänen kykyynsä säädellä käyttäytymistään (kontrollikyky). Nämä ovat seikkoja, jotka palautuvat edelleen rikoksentekijän lääketieteellis-psykiatriseen mielentilaan, joka tutkitaan pääsääntöisesti mielentilatutkimuksessa. Mielentilatutkimusten toteuttaminen ei kuitenkaan ole pakollista ja sen tarpeellisuudesta päättää tuomioistuin. Mielentilatutkimusten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana puolittunut, kun psykoottisten vankien määrä on samalla kymmenkertaistunut. Suunta on yhteiskunnallisesti ongelmallinen ja saattaa kertoa siitä, että nykyisellään syyntakeisuusarviointiprosessissa on joitakin puutekohtia. Tämän opinnäytetyön intressissä on tarkastella Suomessa käytössä olevaa normatiivista syyntakeisuusinstituutiota ensin perinteisen oikeusdogmaattisesti. Kysymyksenä on muun muassa se, mitä oikeuskirjallisuus kertoo ymmärrys- ja kontrollikyvystä käsitteinä? Kuinka tuomioistuimet ovat näitä käsitteitä arvioineet normatiivisen syyntakeisuusarviointiprosessin lomassa, ja toteuttaako tämän kaltainen arviointiprosessityyppi sitä tarkoitusta parhaalla mahdollisella tavalla, mistä syyntakeisuusarvioinnissa pohjimmiltaan tulisi olla kyse, eli rikoksentekijän psyykkisen tilan arvioinnista? Neurokriminologiaan tutustumalla pyritään lainopillista tarkastelua syvemmälle luotaavaan, neurobiologiseen ja oikeuspsykiatriseen tutkimukseen siitä, kuinka voimakkaasti rikoksentekijän toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät palautuvat tämän genetiikkaan ja aivoihin, keskittyen etenkin syyntakeisuuskysymysten keskiössä oleviin käsityksiin kontrolli- ja ymmärryskyvystä. Pyrkimyksenä on tuoda näiden seikkojen arviointiin uusia – eksaktien tieteiden metodeille rakentuvia – ulottuvuuksia, ja tutkia sitä, kykeneekö neurokriminologinen tutkimus kertomaan jotakin hyödyllistä sellaisten syyntakeisuuskysymysten kannalta, jotka eivät tällä hetkellä tule vastatuiksi sitä koskevan oikeusdogmaattisen tutkimuksen lomassa. Läpi opinnäytetyön kulkee laaja-alaisempi pyrkimys syvällisempään ymmärrykseen niistä biologisista ja geneettisistä seikoista, jotka vaikuttavat rikollisten käytösmallien taustalla. Tarvitaan eksaktien tieteiden ja rikosoikeudellisen tutkimuksen yhteistyötä aidon poikkitieteellisen kriminologisen tutkimuksen muodossa, jotta rikollisen käytöksen taustalla vaikuttavia syitä ei pelkästään pystytä faktisesti ymmärtämään, vaan jotta niihin pystytään lisäksi kehittämään tosiasiallisesti toimivia kriminaalipoliittisia vastauksia ja tehokkaimpia mahdollisia hoitokeinoja.
-
(2013)Tutkielma käsittelee bioteknologian patentointia ja sen erityistä suhdetta perus- ja ihmisoikeuksiin. Erityisesti keskitytään modernin bioteknologian keksintöihin, sillä kyseiset keksinnöt liittyvät usein terveydenhuoltoon ja lääketieteeseen – niiden kohdalla aktualisoituu myös eniten perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Bioteknologian patentointia koskeva erityissääntely sisältyy bioteknologiadirektiiviin (44/98/EY), joka on implementoitu osaksi Suomen kansallista lainsäädäntöä sekä sisällytetty Euroopan patenttisopimukseen (EPC). Tutkielmassa esitellään lisäksi keskeiset bioteknologian tutkimukseen ja patentoitiin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeudelliset oikeuslähteet, joista on erityisesti syytä mainita Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (SopS 24/2010) eli biolääketiedesopimus. Tutkielma perustuu sille lähtökohdalle, että patenttijärjestelmä ja perus- ja ihmisoikeudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Patenttijärjestelmä on riippuvainen perusoikeuksista, sillä ilman tutkimuksen ja tiedonvälityksen vapauksia ei voisi syntyä keksintöjä patentoitavaksi – näin ollen perusoikeudet voidaan nähdä patenttijärjestelmän taustalla. Bioteknologian yhteydessä perus- ja ihmisoikeuksilla on kuitenkin usein myös patentointimahdollisuuksia rajoittavaa merkitystä, sillä alan sovelluksiin liittyy huomattavia eettisiä ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä: jokaisen bioteknologian patentoitavuudelle asetetun erityisedellytyksen ja rajoituksen taustalta on löydettävissä ihmisoikeussäännöksillä turvatun oikeushyvän suojelu. Patenttijärjestelmä tosin pyrkii arvoneutraalisuuteen patentoitavuuden edellytyksiä sovellettaessa, mutta tosiasiassa patentoitavuuden edellytykset eivät voi olla eettisesti neutraaleja, sillä niiden avulla lainsäätäjä pyrkii myös tavoittelemaan tasapainoa ristiriidassa olevien intressien välille. Tällöin tiettyjä arvoja suojataan sulkemalla tietyt keksinnöt järjestelmän ulkopuolelle. Tutkielmassa käsiteltäviä bioteknologian patenttien yhteydessä suojattavia arvoja ovat erityisesti ihmisarvon kunnioittaminen, itsemääräämisoikeus, oikeus terveydensuojeluun sekä siihen sisältyvä lääkkeiden saatavuus ja biodiversiteetin suojelu osana oikeutta ympäristöön. Bioteknologian keksintöjen patentointiin sovelletaan lähtökohtaisesti samoja patentoitavuuden perusedellytyksiä kuin kaikkien muiden tekniikan alojen keksintöihin: patentoitavalta keksinnöltä vaaditaan uutuutta, keksinnöllisyyttä ja teollista hyödynnettävyyttä. Biologinen materiaali on patentoitavissa, kun se on tuotettu teknisen menetelmän avulla ja muodostaa keksinnön – löytöä ei voida patentoida. Erityiskysymykset liittyvätkin pääosin siihen, mikä voi muodostaa patentoitavan keksinnön, ja milloin keksintö voidaan sulkea patentoitavuuden ulkopuolelle eettisistä syistä, toisin sanoen sen perusteella, että sen hyödyntäminen olisi hyvän tavan ja yleisen järjestyksen vastaista. Lukuun ottamatta ihmisoikeudet huomioon ottavia rajoituksia bioteknologian patentoitavuus eroaakin lopulta varsin vähän muiden alojen keksintöjen patentoitavuudesta.
-
(2015)Bitcoin on virtuaalinen, hajautetusti toimiva kirjanpito- ja maksujärjestelmä. Sen yksiköitä, niin ikään nimeltään Bitcoineja, käytetään virtuaalivaluuttana. Bitcoineja käytetään vaihdonvälineenä ja sijoituskohteena ja sitä on kuvailtu elektroniseksi käteiseksi, koska sen siirrot ovat kryptografiaan perustuvasti anonyymejä. Bitcoin-järjestelmä perustuu hajautettuun yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, ettei Bitcoin järjestelmä ole keskusjohtoinen eli uusien Bitcoinien liikkeellelaskua ja maksutapahtumia ei hallinnoi yksittäinen taho. Maksujärjestelmä mahdollistaa suorat käyttäjien väliset transaktiot ilman pankin varmistusta. Bitcoin on tunnettu siitä, että se on ensimmäinen hajautetusti toimiva virtuaalivaluutta, jossa on ratkaistu kaksinkertaisen käytön ongelma. Bitcoin-verkkoa ylläpidetään niin sanotusti louhimalla, josta louhija voi saada Bitcoineja palkinnoksi. Tutkielmassa on käsitelty Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen tuloverotusta laajuus-, arvostamis- ja jaksotusongelmien näkökulmasta pääasiassa lainopin metodein. Bitcoinin luokittelu oikeudellisissa konteksteissa ei ole yksinkertaista ottaen huomioon sen ominaispiirteet. Siviilioikeudellisesti Bitcoinia voidaan laajasti ottaen luonnehtia omaisuudeksi. Bitcoin ei kuitenkaan ole arvopaperi, johdannaissopimus tai säänneltyä sähköistä rahaa. Bitcoinilla ei ole liikkeellelaskijaa, sen arvoa ei ole sidottu mihinkään kohteeseen, eikä se oikeuta suoritukseen keneltäkään. Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verokohteluun liittyy monenlaisia tulkintaongelmia käsiteltyjen verotuksen ongelmien osalta. Tilanteet tuloverotuksessa ovat uuden tyyppisiä, eikä niistä ole oikeuskäytäntöä tuloverotuksen osalta. Muutkin tulkintaongelmat ovat sidoksissa laajuusongelmassa ratkaistaviin peruslähtökohtiin eli siihen, mitä tuloa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulot ovat. Verohallinnon antaman virtuaalivaluuttojen tuloverotusta koskeneen ohjeen mukaan Bitcoin-luovutuksia tulisi verottaa muuna pääomatulona kuin luovutusvoittoina ja louhintatuloja ansiotuloina. Verohallinto on esittänyt, ettei Bitcoin-luovutuksista syntyviä tappioita voida vähentää millään tavalla, koska niillä käytävän kaupankäynnin on katsottava rinnastuvan hinnanerosopimuksilla (CFD) käytävään kaupankäyntiin. Tutkielmassa on esitetty perusteet sille, että Bitcoin-luovutukset voitaisiin tulkita tuloverotuksessa luovutusvoittoina tai tappioina verotettaviksi ja Bitcoin-louhintatulot pikemminkin pääomatuloiksi kuin ansiotuloiksi verotettaviksi tuloiksi. Hinnanerosopimuksiin rinnastaminen ei vastaa Bitcoinin luonnetta, joten sen perusteella johtopäätös tappioiden vähennyskelvottomuudesta ei ole perusteltu tulkintasuositus. Tappioiden vähennyskelvottomuudelle ei ole kestäviä perusteita riippumatta siitä, millaiseksi tuloksi Bitcoin-luovutukset katsotaan. Elinkeinoverotuksen osalta Bitcoin-hankintamenot ovat selvästi kokonaan vähennyskelpoisia myös Verohallinnon ohjeen mukaan. Käsiteltyjen laajuuskysymysten ratkaisut liittyvät kiinteästi Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen jaksottamiseen. Tältä osin Verohallinnon ohje virtuaalivaluuttatulojen jaksottamisesta ei ole yksiselitteinen. Etenkin erilaisia ratkaisumahdollisuuksia liittyy menon ja hankintamenon jaksottamiseen ja vuotuisten poistojen tekemiseen. Selkeästi kuitenkin elinkeinoverolain mukaisen jaksotuksen osalta arvonalennuspoistojen tekeminen Bitcoineista on mahdollista. Bitcoin-tuloihin liittyy arvostamisongelma eli kysymys siitä, miten Bitcoinin käypä arvo määritetään verotuksessa. Tältä osin ongelmia aiheuttaa se, että Bitcoinin korkean volatiliteetin johdosta hinta voi vaihdella päivittäin paljonkin, mutta se voi myös vaihdella eri vaihtopörssien välillä samanaikaisesti. Päivän keskihinnan arvioiminen antaa tarkimman arvon, mutta sen määrittäminen on hankalaa. Oman kysymyksensä muodostaa Bitcoinien luovutusjärjestys tilanteessa, jossa Bitcoinit eivät ole eroteltavissa toisistaan. Tältä osin Verohallinnon suositusta fifo-periaatteen soveltmisesta ei voida pitää täysin kiistattomana tuloverolain mukaisessa verotuksessa toisin kuin elinkeinoverolain osalta. Tutkielmassa on käsitelty myös Bitcoin-tulojen kansainvälistä luonnetta sen osalta, miten laajasti Suomi verottaa Bitcoin-tuloja ja miten ne jakautuvat asuin- ja lähdevaltiolle OECD:n malliverosopimuksen pohjalta. Kansallisen verolainsäädännön mukaan ulkomailla asuvat ja sieltä käsin toimintaa harjoittavat rajoitetusti verovelvolliset eivät lähtökohtaisesti ole verovelvollisia Suomeen myydyistä Bitcoineista tai Suomesta saaduista Bitcoin-louhinnan siirtopalkkioista. OECD:n malliverosopimuksen puitteissa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verotus jää lähtökohtaisesti asuinvaltiolle. Sopimusmaiden erilaisten tuloartiklojen soveltaminen johtaa kvalifikaatiokonflitiin, josta voi aiheutua kaksinkertaista verotusta.
-
(2018)Tekijänoikeudellisen kohtuullisen hyvityksen määrittäminen on hankaloitunut huomattavasti vertaisverkkojen esiinmarssin seurauksena. Tutkielma tarkoituksena on tarkastella kohtuulisen hyvityksen käsitettä tässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erityisen arvioinnin kohteena ovat elokuvat ja televisiosarjat, joita oikeudenhaltijoiden luvatta BitTorrent-verkossa jaetaan. Tekijänoikeusrikkomuksesta johtuvan kohtuullisen hyvityksen suuruuden määrittäminen lähtee lisenssiperusteisesta korvauksesta, jonka oikeudenloukkaajan olisi tullut maksaa oikeudenhaltijalle, jos hän olisi halunnut saada teoksen luvallisesti käyttöönsä. Tämä perusperiaate sai ensimmäisen kerran vahvistuksen tapauksessa KKO 1989:87 (Valintatalo). Sen jälkeen kriteerejä on tarkennettu oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden suuntauksen ollessa tapauksen erityispiirteiden huomioon ottamista päin. Tämä johtuu siitä, että kaikissa tapauksissa ei voida löytää sellaista korvaustasoa, esimerkiksi alan käytännöstä, jolle hyvitys voitaisiin perustaa. Jo kohtuullisuuden määritelmästä on johdettavissa, että hyvitysarvioinnissa tulee ottaa huomioon tapauskohtaisia olosuhteita ja sekä oikeudenhaltijan että oikeudenloukkaaja asema. BitTorrent-tekniikka vaikeuttaa hyvityksen määrittämistä, koska oikeudenloukkaaja samanaikaisesti katselee (valmistaa luvattomasti kappaleen) ja jakaa (saattaa yleisön saataviin) oikeudenhaltijan teosta. Tutkimuksessa onkin päätetty eriyttää hyvitysarviointi näiden kahden erillisen oikeudenloukkauksen osalta, vaikka tosiasiallisesti ne tapahtuvat samanaikaisesti. Kappaleen valmistamisen osalta hyvitys tulee määrittää suoratoistopalvelujen tarjoamien kuukausilisenssien perusteella. Tästä hinnasta on tosin vähennettävä ensin verottajan osuus sekä suoratoistopalveluntarjoajan voitto, jotta hyvitys kohdistuu pelkästään tekijänoikeudenalaiseen materiaaliin. Jakamisen osalta tutkielmassa suositetaan erityisesti Ruotsissa käytettyä hypoteettista lisenssiä, jolla arvioidaan millä hinnalla oikeudenloukkaaja ja oikeudenhaltija olisivat päässeet sopimukseen teon laajuudessa tapahtuneesta lisenssistä. Lähtökohtana voidaan käyttää oikeudenhaltijoiden ja suoratoistopalveluntarjoajien välisiä lisenssisopimuksia. Lisenssisopimuksen hintaa ja sopimusehtoja voidaan tämän jälkeen verrata toteutuneen oikeudenloukkauksen tunnusmerkistöön, joiden perusteella lisenssikorvaus voidaan määrittää. Kappaleen valmistamisen normaalikorvaus ja hypoteettinen lisenssi jakamisen osalta tulee tämän jälkeen laskea yhteen. Tätä summaa voidaan tämän jälkeen painottaa vielä tapauksen erityispiirteillä, joita ovat esimerkiksi teon tarkoitus, vahingollisuus ja tuomittavuus.
-
(2015)Tutkimus käsittelee BitTorrent-vertaisverkkoympäristössä tapahtuvia tekijänoikeuden loukkauksia vertaisverkon ylläpitäjän rikosoikeudellisen vastuun näkökulmasta. Tutkimuksen pääkysymyksenä voidaan pitää seuraavaa: Voidaanko BitTorrent-vertaisverkon ylläpitäjää pitää rikosoikeudellisessa vastuussa verkossa tapahtuneista tekijänoikeuden loukkauksista? Tutkimuksessa käytettävä metodi on lainopillinen, eli tarkoituksena on selvittää BitTorrent-vertaisverkkoja koskevaa oikeudentilaa tulkinnallisin menetelmin eri oikeuslähteistä saatavan tiedon avulla. Tavoitteena on selvittää, kuinka tekijänoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä voidaan soveltaa vertaisverkkoympäristössä ja miten niiden rikkomisesta seuraava rikosoikeudellinen vastuu asetetaan. Tarkastelu keskittyy vertaisverkossa tapahtuviin tekijänoikeuden loukkauksiin ja mahdolliset muut vertaisverkossa tapahtuvat rangaistavat teot jätetään tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa ei käsitellä erikseen tekijänoikeuden loukkauksesta seuraavaa mahdollista siviilioikeudellista hyvitys- ja korvausvastuuta eikä rangaistuksen määräämistä, vaan keskitytään niihin sääntöihin ja periaatteisiin, joiden kautta vertaisverkon ylläpitäjä voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen tekijänoikeuden loukkaamisesta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat kotimainen oikeuskirjallisuus, kansallinen oikeuskäytäntö ja virallislähteet. Ulkomaisia lähteitä käytetään vertaisverkko-käsitteen määrittelyn apuna ja erityisesti tuomaan syvyyttä tutkimukseen vertaisverkkotoimintaa koskevien lukujen valossa. Aluksi tutkimuksessa selvitetään yleisesti, mitä vertaisverkolla tarkoitetaan ja mikä on sen toimintaperiaate. Seuraavaksi käsitellään tekijän taloudellisia oikeuksia, joista tarkastellaan erityisesti kappaleen valmistamista ja teoksen välittämistä yleisölle. Tämän jälkeen käydään läpi tekijänoikeusrikosta ja tekijänoikeusrikkomusta koskevat rangaistussäännökset sekä laiminlyönnistä mahdollisesti seuraava rangaistusvastuu. Vertaisverkon tekniikasta johtuen verkon ylläpitäjän osallistuminen varsinaisiin tekijänoikeuden loukkauksiin ei ole tarpeen. Koska verkon ylläpitäjä ei täytä tekijänoikeuden loukkauksen tunnusmerkistöä, tulee ylläpitäjän mahdollinen rikosoikeudellinen vastuu kysymykseen osallisuusopin kautta. Osallisuusopin osalta tarkemmin käsitellään rikoskumppanuutta ja avunantoa osallisuuden muotoina. Osallisuusopin käsittelyn jälkeen sovelletaan aikaisemmin tutkimuksessa käsiteltyjä asioita verkon ylläpitäjän rikosoikeudellisen vastuun kannalta. Lisäksi tutkitaan, soveltavatko tietoyhteiskuntakaaren ja kieltoerehdyksen vastuuvapausperusteet vertaisverkon ylläpitäjän kohdalla. Lopuksi tehdään lyhyt yhteenveto tutkimuksessa käsitellyistä asioista ja vastataan tutkimuksen alussa esitettyyn pääkysymykseen.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan blockchain- eli lohkoketjuteknologiaa musiikkialan tekijänoikeudellisesta näkökulmasta. Lohkoketjuteknologia on uudenlainen tietotekninen suuntaus, joka mahdollistaa hajautetun toiminnan digitaalisessa ympäristössä ilman keskusauktoriteettia. Teknologia on tullut suurelle yleisölle tutuksi virtuaalivaluutta Bitcoinin myötä, mutta se on vain yksi tapa hyödyntää teknologiaa. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa älykäs sopimus -konseptin, joka tarkoittaa tietokoneohjelmaa, joka toteuttaa automaattisesti koodiin määritetyt sopimusehdot ehtojen täyttyessä. Lohkoketjuteknologian ominaispiirteitä ovat hajautuneisuuden periaate ja muuttumattomuus. Lohkoketjujärjestelmä voi olla avoin tai suljettu, mikä vaikuttaa järjestelmän hajautuneisuuteen ja muokkauskykyyn. Musiikin oikeudet muodostuvat useista tekijänoikeudellisista oikeuksista ja tekijänoikeuteen lukeutuvista lähioikeuksista, kuten sanoittajan, säveltäjän, esittävän taiteilijan ja äänitteen tuottajan suojasta. Suomessa tekijänoikeutta sääntelee tekijänoikeuslaki (404/1961), minkä lisäksi tekijänoikeutta on harmonisoitu direktiiveillä. Musiikkikappaleeseen liittyviä oikeuksia on alalla hallinnoitu sopimuksin, tekijänoikeus perustuukin tahdonvaltaisuuteen. Esimerkiksi artisti saattaa luovuttaa oikeuksiensa kaupallisen hyödyntämisen levy-yhtiölle levytyssopimuksella tai oikeuksiensa lisensointivaltuuden tekijänoikeusjärjestölle artistisopimuksella. Musiikkialalla on vahva kollektiivi-hallinto oikeuksien hallinnoimiseksi ja valvomiseksi. Musiikkiala on erittäin kansainvälinen ala, minkä vuoksi alaan liittyvää sääntelyä on myös yhdenmukaistettu kansainvälisillä sopimuksilla. Tutkielmassa tarkastellaan lohkoketjuteknologiaa kansallisen lainsäädännön lähtökohdista huomioiden kuitenkin musiikkialan kansainvälisyyden vuoksi laajemmin kansainvälisiä seikkoja. Musiikkialan yhtenä suurimpana ongelmana on pidetty tiedon hajautuneisuutta. Tutkielmassa arvioidaan lohkoketjuteknologian mahdollisuuksia luoda kansainvälisesti kattava musiikkitietokanta ja siihen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. Älykkäällä sopimuksella voidaan automatisoida tekijänoikeuskorvausten maksu, mikä mahdollisesti tarjoaa artisteille parempaa tuotto-osuutta tekijänoikeuskorvauspotista. Lisäksi älykästä sopimusta on mahdollista hyödyntää lisensoinnin automatisointiin. Tutkielmassa osoitetaan, että omakustanteisen artistin osalta lohkoketjuteknologian mahdollisuudet ovat parhaimmat niin artistin omien hyötyjen näkökulmasta kuin kaupallisen toteutta-misen suhteen. Levy-yhtiöiden, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen mukaan saaminen onkin haasteellisempi asia, ainakin pidemmän aikavälin tavoite. Merkittävin itse teknologiaan liittyvä ratkaisu on tehtävä avoimen ja suljetun lohkoketjujärjestelmän välillä. Suljettu järjestelmä mahdollistaisi nopean ja joustavan tavan muokata lohkoja ja älykkäitä sopimuksia. Avoimessa järjestelmässä korjaus tehdään uudella transaktiolla, jolloin vanha virheellinen lohko jää julkiseksi osaksi lohkoketjua. Tutkielmassa esitetään näihin liittyviä tekijänoikeudellisia hyötyjä ja haittoja. Muokkausoikeuteen liittyy merkittävää kontrollivaltaa, jonka perusteet ja vastuut tulisi määritellä velvoittavalla tasolla. Toinen merkittävä ratkaistava tekninen asia on datan säilyttäminen lohkoketjussa itsessään tai kolmannen osapuolen tietokannassa. Suurimpana erona näiden välillä on lohkoketjun mahdollinen tietotekninen raskaus tai lohkoketjun ja ulkoisen tietokannan synkronointikyky. Tutkielmassa korostetaan sitä, että lohkoketjuteknologian kehityksessä on tarpeellista ottaa huomioon teknologian oikeudellinen ulottuvuus, ts. kuinka eettisyys ja tasapuolisuus toteutetaan ohjelmoinnissa.
-
(2014)Technology is the application of scientific knowledge. New scientific knowledge produces new technologies and new technologies necessarily expose new vulnerabilities in our laws and legal thinking. Blockchain technology, by allowing us to reduce and even eliminate the role of the middleman in our transactions, triggers a significant paradigm shift in how we deal with value. It is often said in online communities that internet democratizes access to information and blockchain democratizes the access to truth. The aim of this work is to shed light on the unchartered territory of the blockchain with the lenses of the EU data protection and privacy law, and offer an in-depth analysis of the greatest issues the blockchain presents with possible solutions and policy recommendations.
-
(2017)Blockchain- eli lohkoketjuteknologia on uudenlainen hajautettu teknologiaratkaisu, joka mahdollistaa kryptografian keinoin digitaalisten tietokantojen ylläpitämisen toisilleen tuntemattomien käyttäjien kesken ilman kolmannen luotetun tahon varmistustoimenpiteitä. Vaikka teknologian kuuluisin sovellus lienee virtuaalivaluutta bitcoin, ovat viime vuosina nousseet keskiöön niin kutsutut smart contractit eli älykkäät sopimukset. Näille digitaalisille ja sopimuksenkaltaisille tietokoneohjelmille on ominaista se, että ne toimeenpanevat sisäisen logiikkansa automaattisesti ennalta määriteltyjen lähtötilanteiden toteutuessa ja toisaalta myös hajautetun rakenteensa ansiosta kykenevät estämään sisäisen logiikkansa muuttamisen oikeudettomasti. Lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia on arvioitu etenkin kansallisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessamme varsin vähän. Samaan aikaan teknologian ja sen sovellusten lisääntynyt käyttö ja tästä nousevat juridiset kysymykset ovat muodostamassa aiemmin puhtaan teknologisesta ilmiöstä oikeudellista ilmiötä. Tutkielmassa pyritäänkin kuvaamaan lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia kansallisen lainsäädäntömme kontekstissa yleisesityksen muodossa, samalla avaten teemaan liittyvää käsitteistöä ja aihepiirin teknisiä ulottuvuuksia. Tutkielmassa tarkastellaan älykkäiden sopimusten oikeudellista luonnetta, arvioiden samalla sopimusoikeudellisen lainsäädäntömme tilaa uudenlaisille teknologioille perustuvien sopimuskäytäntöjen vallatessa alaa. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on selvittää, mikäli sopimuksia voidaan tehdä älykkään sopimuksen muodossa siten, kuin lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929) mukainen tarjous-vastaus–mekanismi asiaa sääntelee tai muut oikeuskirjallisuudessa määritellyt sopimuksen konkludenttiset, tosiseikoille perustuvat syntytavat määrittävät. Arviointi perustuu keskeisiltä osin analogiatulkinnan hyödyntämiselle ja sen avulla pyritään ratkaisemaan, mikäli sopimuksen kaltaisesta digitaalisesta ohjelmasta voidaan erottaa sitovalta oikeustoimelta edellytetyt tahdonilmaisut. Erityistä huomioita kiinnitetään lisäksi automaattien kanssa tehtävien oikeustoimien tarkasteluun. Tutkielmassa selvitetään toiseksi oikeustoimilain 32 §:n soveltumista tietokonekoodin muodossa tapahtuneisiin virheisiin ja erehdystilanteisiin. Arviointi tehdään punnintana ilmaisuerehdystä koskevan tulkinnan ja viestin välittämisessä tapahtuneen virheen välillä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin oikeustoimilakia voidaan hyödyntää uudenlaisten teknisten sopimuskäytäntöjen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tutkielmassa osoitetaan, että sopimuksia voidaan tehdä lähtökohtaisesti myös älykkään sopimuksen muodossa vallitsevan lainsäädäntömme asettamien säännösten puitteissa, joskin tapauskohtaisen arvioinnin merkitys korostuu huomattavasti erimuotoisten älykkäiden sopimusten välillä. Erityistä merkitystä kohdistuu osapuolten toiminnan ulkoisiin tunnusmerkkeihin ja näiden tahdonilmaisut vaikuttavat selittyvän parhaiten automaattiesimerkkiin rinnastuvissa, suorituksia vaihtamalla tapahtuvissa hiljaisissa tahdonilmaisuissa. Älykkäillä sopimuksilla tehtävät, digitaalisessa ympäristössä tapahtuvat erehdykset ja virheet voivat synnyttää suuria haittavaikutuksia. Koodissa oleva virhe voi johtaa älykkään sopimuksen toimimiseen täysin toisella tavalla kuin osapuolet alun perin tarkoittivat. Tutkimuksessa katsotaankin, että tällaisiin tilanteisiin vaikuttaa mahdolliselta soveltaa OikTL 32.1 §:n mukaista ilmaisuerehdystä koskevaa säännöstä. Tätä vastoin, välitysvirhettä koskevan OikTL 32.2 §:n soveltamisala ei vaikuta ulottuvan älykkäisiin sopimuksiin. Tutkielmassa pyritään lopuksi arvioimaan kokoavasti oikeustoimilain tilaa suhteessa erityisesti älykkäiden sopimusten kaltaisiin teknologisiin sovelluksiin. Arvioinnin vertailukohtana hyödynnetään erityisesti oikeustoimilakitoimikunnan mietintöä lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista ajanmukaistamis- sekä uudistamistarpeesta erityisesti automaation ja tietotekniikan kehitystä huomioiden. Tutkielmassa katsotaan oikeustoimilain soveltuneen erityisesti tulkinnan ansiosta melko hyvin kehityksen synnyttämiin uudenlaisiin malleihin, mutta nostetaan samalla esille huomio siitä, tulisiko lain tilaa arvioiva ja teknologiakehityksen huomioiva tarkastelu aloittaa kuitenkin mahdollisimman pian, kun uudenlaiset sopimuksentekovälineet soveltuvat lainsäädäntömme vallitsevaan sopimuskäsitykseen ainoastaan analogian keinoin.
-
(2021)Avhandlingen behandlar blockkedjans eventuella ställning som ett transnationellt rättssystem. Syftet är att undersöka huruvida blockkedjor och dess applikationer bör betraktas som rättssubjekt som faller under statlig jurisdiktion eller om de utgör självständiga rättssystem med jurisdiktion över sin egen verksamhet. Forskningen följer en rättsteoretisk samt rättssociologisk metod. Materialet består i huvudsak av rätts- och andra samhällsvetenskapliga artiklar samt tekniska och empiriska data angående blockkedjan Ethereums funktion och användning. I avhandlingen diskuteras statens suveränitet som koncept samt blockkedjeteknologins hot mot statens suveränitet. Det konstateras att blockkedjan och staten möjligtvis kommer att fungera som konkurrerande eller parallella normativa system i framtiden. Rättspluralismen presenteras därmed som ett fungerande ramverk för identifierandet och utvärderandet av icke-statliga rättssystem såsom blockkedjan. Avhandlingens forskningsfråga är huruvida blockkedjor kan betraktas som rättssystem. Luhmanns systemteori används som det främsta verktyget för besvarandet av forskningsfrågan. Blockkedjan Ethereum fungerar som föremål för analysen. Avhandlingen reflekterar även kring interna och externa rättsliga utmaningar som uppstår till följd av blockkedjans ställning som ett (framväxande) rättssystem
-
(2022)Anglo-amerikansk avtalsrätt och -praxis har länge haft en dominerande ställning på den internationella handelns område, och till följd av detta har anglo-amerikansk avtalspraxis och -modeller spridits till rättstraditioner utanför common law-länder. Avtal som är uppgjorda enligt anglo-amerikanska modeller utformas generellt utan hänsyn till den på avtalet tillämpade lagen: de är så kallade självförsörjande avtal som försöker minimera nationella lagarnas effekt på avtalet. Dessa avtal innehåller oftast en omfattande användning av boilerplate-klausuler. Med ”boilerplate-klausuler” avses avtalsklausuler som är utformade på ett standardiserat sätt som används i en stor omfattning i olika former av avtal. Eftersom boilerplate-klausuler härstammar från common law-länder så är klausulerna oftast baserade på ett anglo-amerikanskt begreppsbruk. Detta leder till att den faktiska betydelsen av klausulerna kan variera i länder utanför common law-systemet. Anglo-amerikansk avtalsrätt som i grunden är common law, skiljer sig i många hänseenden från nordisk och finsk avtalsrätt. Skillnaderna mellan common law och nordisk avtalsrätt uppträder exempelvis med avseende till avtalsrättens källor, utvecklingen av avtalsrätten och tolkningen av avtal i allmänhet. Den nordiska och därmed även den finska avtalsrätten har sina särdrag som common law inte känner till. Ett exempel på detta är den omfattande förekomsten av allmänna avtalsrättsliga principer i nordisk avtalsrätt, t.ex. lojalitetsprincipen. Numera förekommer självförsörjande kontraktsformulering som är baserad på anglo-amerikansk avtalspraxis även i avtal mellan nordiska parter varpå nordisk rätt tillämpas. Detta för med sig utmaningar som diskuteras i denna avhandling. Några avtalsklausuler som traditionellt ansetts höra till kategorin boilerplate-klausuler är integrationsklausuler, no-waiver-klausuler och severability-klausuler. Integrationsklausuler ämnar att förstärka effekten av det skriftliga avtalet och lämna utanför det slutliga avtalet olika muntliga och skriftliga åtaganden som uppstått före uppkomsten av det slutliga avtalet. No-waiver-klausuler föreskriver att en avtalsparts passivitet inte ska anses ge avkall på de rättigheter som han har enligt avtalet. Severability-klausuler föreskriver om ifall en avtalsklausul skulle anses ogiltig, olaglig eller overställbar, så ska detta inte påverka de övriga avtalsklausulerna eller avtalet i sin helhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka om integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas bakomliggande, ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt uppfylls då finsk rätt tillämpas på klausulerna. Dessa tre boilerplate-klausuler har valts eftersom de ämnar att frigöra avtalet från en påverkan av den på avtalet tillämpade lagen. Det sekundära syftet med avhandlingen är att baserat på slutsatserna från tolkningen av de tre boilerplate-klausulerna, utreda och analysera de bakomliggande orsakerna till att ifrågavarande boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering används i kommersiella avtal i Finland. Avhandlingens slutsatser är att integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt inte uppfylls i alla fall då finsk avtalsrätt tillämpas på de ifrågavarande klausulerna. De tre boilerplate-klausulerna kan dock ha en viss reell funktion, även om den kanske inte fullt motsvarar den verkan som klausulerna skulle tillmätas enligt anglo-amerikansk rätt. Exempelvis kan integrationsklausuler ha en inverkan på hur avtalsinnehållet och avtalsförhållandet som helhet bör ses på, medan no-waiver-klausuler kan förutsätta att en del civilrättsliga principer ska följas. Det konstateras även att avtal mellan finska kommersiella parter generellt kunde uppgöras mera kortfattat, och behovet av självförsörjande avtalsformulering inklusive en omfattande användning av boilerplate-klausuler skulle inte alltid vara nödvändigt i avtal mellan finska kommersiella parter. Påverkan av internationell och branschspecifik praxis samt kostnads- och effektivitetsfrågor styr företagens val då det gäller deras tillämpning och preferens av avtalspraxis. Trots att det finns en del osäkerheter vad gäller den på avtalet tillämpade lagens (dvs. finsk rätt) effekt på boilerplate-klausuler, så anser ändå företag att det är värt att ta den juridiska risken, eftersom den juridiska risken avvägs mot övriga risker som generellt följer av avtal.
Now showing items 252-271 of 3542