Browsing by Title

Bitcoin on virtuaalinen, hajautetusti toimiva kirjanpito- ja maksujärjestelmä. Sen yksiköitä, niin ikään nimeltään Bitcoineja, käytetään virtuaalivaluuttana. Bitcoineja käytetään vaihdonvälineenä ja sijoituskohteena ja sitä on kuvailtu elektroniseksi käteiseksi, koska sen siirrot ovat kryptografiaan perustuvasti anonyymejä. Bitcoin-järjestelmä perustuu hajautettuun yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, ettei Bitcoin järjestelmä ole keskusjohtoinen eli uusien Bitcoinien liikkeellelaskua ja maksutapahtumia ei hallinnoi yksittäinen taho. Maksujärjestelmä mahdollistaa suorat käyttäjien väliset transaktiot ilman pankin varmistusta. Bitcoin on tunnettu siitä, että se on ensimmäinen hajautetusti toimiva virtuaalivaluutta, jossa on ratkaistu kaksinkertaisen käytön ongelma. Bitcoin-verkkoa ylläpidetään niin sanotusti louhimalla, josta louhija voi saada Bitcoineja palkinnoksi. Tutkielmassa on käsitelty Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen tuloverotusta laajuus-, arvostamis- ja jaksotusongelmien näkökulmasta pääasiassa lainopin metodein. Bitcoinin luokittelu oikeudellisissa konteksteissa ei ole yksinkertaista ottaen huomioon sen ominaispiirteet. Siviilioikeudellisesti Bitcoinia voidaan laajasti ottaen luonnehtia omaisuudeksi. Bitcoin ei kuitenkaan ole arvopaperi, johdannaissopimus tai säänneltyä sähköistä rahaa. Bitcoinilla ei ole liikkeellelaskijaa, sen arvoa ei ole sidottu mihinkään kohteeseen, eikä se oikeuta suoritukseen keneltäkään. Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verokohteluun liittyy monenlaisia tulkintaongelmia käsiteltyjen verotuksen ongelmien osalta. Tilanteet tuloverotuksessa ovat uuden tyyppisiä, eikä niistä ole oikeuskäytäntöä tuloverotuksen osalta. Muutkin tulkintaongelmat ovat sidoksissa laajuusongelmassa ratkaistaviin peruslähtökohtiin eli siihen, mitä tuloa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulot ovat. Verohallinnon antaman virtuaalivaluuttojen tuloverotusta koskeneen ohjeen mukaan Bitcoin-luovutuksia tulisi verottaa muuna pääomatulona kuin luovutusvoittoina ja louhintatuloja ansiotuloina. Verohallinto on esittänyt, ettei Bitcoin-luovutuksista syntyviä tappioita voida vähentää millään tavalla, koska niillä käytävän kaupankäynnin on katsottava rinnastuvan hinnanerosopimuksilla (CFD) käytävään kaupankäyntiin. Tutkielmassa on esitetty perusteet sille, että Bitcoin-luovutukset voitaisiin tulkita tuloverotuksessa luovutusvoittoina tai tappioina verotettaviksi ja Bitcoin-louhintatulot pikemminkin pääomatuloiksi kuin ansiotuloiksi verotettaviksi tuloiksi. Hinnanerosopimuksiin rinnastaminen ei vastaa Bitcoinin luonnetta, joten sen perusteella johtopäätös tappioiden vähennyskelvottomuudesta ei ole perusteltu tulkintasuositus. Tappioiden vähennyskelvottomuudelle ei ole kestäviä perusteita riippumatta siitä, millaiseksi tuloksi Bitcoin-luovutukset katsotaan. Elinkeinoverotuksen osalta Bitcoin-hankintamenot ovat selvästi kokonaan vähennyskelpoisia myös Verohallinnon ohjeen mukaan. Käsiteltyjen laajuuskysymysten ratkaisut liittyvät kiinteästi Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen jaksottamiseen. Tältä osin Verohallinnon ohje virtuaalivaluuttatulojen jaksottamisesta ei ole yksiselitteinen. Etenkin erilaisia ratkaisumahdollisuuksia liittyy menon ja hankintamenon jaksottamiseen ja vuotuisten poistojen tekemiseen. Selkeästi kuitenkin elinkeinoverolain mukaisen jaksotuksen osalta arvonalennuspoistojen tekeminen Bitcoineista on mahdollista. Bitcoin-tuloihin liittyy arvostamisongelma eli kysymys siitä, miten Bitcoinin käypä arvo määritetään verotuksessa. Tältä osin ongelmia aiheuttaa se, että Bitcoinin korkean volatiliteetin johdosta hinta voi vaihdella päivittäin paljonkin, mutta se voi myös vaihdella eri vaihtopörssien välillä samanaikaisesti. Päivän keskihinnan arvioiminen antaa tarkimman arvon, mutta sen määrittäminen on hankalaa. Oman kysymyksensä muodostaa Bitcoinien luovutusjärjestys tilanteessa, jossa Bitcoinit eivät ole eroteltavissa toisistaan. Tältä osin Verohallinnon suositusta fifo-periaatteen soveltmisesta ei voida pitää täysin kiistattomana tuloverolain mukaisessa verotuksessa toisin kuin elinkeinoverolain osalta. Tutkielmassa on käsitelty myös Bitcoin-tulojen kansainvälistä luonnetta sen osalta, miten laajasti Suomi verottaa Bitcoin-tuloja ja miten ne jakautuvat asuin- ja lähdevaltiolle OECD:n malliverosopimuksen pohjalta. Kansallisen verolainsäädännön mukaan ulkomailla asuvat ja sieltä käsin toimintaa harjoittavat rajoitetusti verovelvolliset eivät lähtökohtaisesti ole verovelvollisia Suomeen myydyistä Bitcoineista tai Suomesta saaduista Bitcoin-louhinnan siirtopalkkioista. OECD:n malliverosopimuksen puitteissa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verotus jää lähtökohtaisesti asuinvaltiolle. Sopimusmaiden erilaisten tuloartiklojen soveltaminen johtaa kvalifikaatiokonflitiin, josta voi aiheutua kaksinkertaista verotusta.

Tutkimus käsittelee BitTorrent-vertaisverkkoympäristössä tapahtuvia tekijänoikeuden loukkauksia vertaisverkon ylläpitäjän rikosoikeudellisen vastuun näkökulmasta. Tutkimuksen pääkysymyksenä voidaan pitää seuraavaa: Voidaanko BitTorrent-vertaisverkon ylläpitäjää pitää rikosoikeudellisessa vastuussa verkossa tapahtuneista tekijänoikeuden loukkauksista? Tutkimuksessa käytettävä metodi on lainopillinen, eli tarkoituksena on selvittää BitTorrent-vertaisverkkoja koskevaa oikeudentilaa tulkinnallisin menetelmin eri oikeuslähteistä saatavan tiedon avulla. Tavoitteena on selvittää, kuinka tekijänoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä voidaan soveltaa vertaisverkkoympäristössä ja miten niiden rikkomisesta seuraava rikosoikeudellinen vastuu asetetaan. Tarkastelu keskittyy vertaisverkossa tapahtuviin tekijänoikeuden loukkauksiin ja mahdolliset muut vertaisverkossa tapahtuvat rangaistavat teot jätetään tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa ei käsitellä erikseen tekijänoikeuden loukkauksesta seuraavaa mahdollista siviilioikeudellista hyvitys- ja korvausvastuuta eikä rangaistuksen määräämistä, vaan keskitytään niihin sääntöihin ja periaatteisiin, joiden kautta vertaisverkon ylläpitäjä voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen tekijänoikeuden loukkaamisesta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat kotimainen oikeuskirjallisuus, kansallinen oikeuskäytäntö ja virallislähteet. Ulkomaisia lähteitä käytetään vertaisverkko-käsitteen määrittelyn apuna ja erityisesti tuomaan syvyyttä tutkimukseen vertaisverkkotoimintaa koskevien lukujen valossa. Aluksi tutkimuksessa selvitetään yleisesti, mitä vertaisverkolla tarkoitetaan ja mikä on sen toimintaperiaate. Seuraavaksi käsitellään tekijän taloudellisia oikeuksia, joista tarkastellaan erityisesti kappaleen valmistamista ja teoksen välittämistä yleisölle. Tämän jälkeen käydään läpi tekijänoikeusrikosta ja tekijänoikeusrikkomusta koskevat rangaistussäännökset sekä laiminlyönnistä mahdollisesti seuraava rangaistusvastuu. Vertaisverkon tekniikasta johtuen verkon ylläpitäjän osallistuminen varsinaisiin tekijänoikeuden loukkauksiin ei ole tarpeen. Koska verkon ylläpitäjä ei täytä tekijänoikeuden loukkauksen tunnusmerkistöä, tulee ylläpitäjän mahdollinen rikosoikeudellinen vastuu kysymykseen osallisuusopin kautta. Osallisuusopin osalta tarkemmin käsitellään rikoskumppanuutta ja avunantoa osallisuuden muotoina. Osallisuusopin käsittelyn jälkeen sovelletaan aikaisemmin tutkimuksessa käsiteltyjä asioita verkon ylläpitäjän rikosoikeudellisen vastuun kannalta. Lisäksi tutkitaan, soveltavatko tietoyhteiskuntakaaren ja kieltoerehdyksen vastuuvapausperusteet vertaisverkon ylläpitäjän kohdalla. Lopuksi tehdään lyhyt yhteenveto tutkimuksessa käsitellyistä asioista ja vastataan tutkimuksen alussa esitettyyn pääkysymykseen.

Technology is the application of scientific knowledge. New scientific knowledge produces new technologies and new technologies necessarily expose new vulnerabilities in our laws and legal thinking. Blockchain technology, by allowing us to reduce and even eliminate the role of the middleman in our transactions, triggers a significant paradigm shift in how we deal with value. It is often said in online communities that internet democratizes access to information and blockchain democratizes the access to truth. The aim of this work is to shed light on the unchartered territory of the blockchain with the lenses of the EU data protection and privacy law, and offer an in-depth analysis of the greatest issues the blockchain presents with possible solutions and policy recommendations.

Avhandlingen behandlar blockkedjans eventuella ställning som ett transnationellt rättssystem. Syftet är att undersöka huruvida blockkedjor och dess applikationer bör betraktas som rättssubjekt som faller under statlig jurisdiktion eller om de utgör självständiga rättssystem med jurisdiktion över sin egen verksamhet. Forskningen följer en rättsteoretisk samt rättssociologisk metod. Materialet består i huvudsak av rätts- och andra samhällsvetenskapliga artiklar samt tekniska och empiriska data angående blockkedjan Ethereums funktion och användning. I avhandlingen diskuteras statens suveränitet som koncept samt blockkedjeteknologins hot mot statens suveränitet. Det konstateras att blockkedjan och staten möjligtvis kommer att fungera som konkurrerande eller parallella normativa system i framtiden. Rättspluralismen presenteras därmed som ett fungerande ramverk för identifierandet och utvärderandet av icke-statliga rättssystem såsom blockkedjan. Avhandlingens forskningsfråga är huruvida blockkedjor kan betraktas som rättssystem. Luhmanns systemteori används som det främsta verktyget för besvarandet av forskningsfrågan. Blockkedjan Ethereum fungerar som föremål för analysen. Avhandlingen reflekterar även kring interna och externa rättsliga utmaningar som uppstår till följd av blockkedjans ställning som ett (framväxande) rättssystem

I och med införlivandet av Europaparlamentets och rådets direktiv (EU) 2017/828 av den 17 maj 2017 om ändring av direktiv 2007/36/EG vad gäller uppmuntrande av aktieägares långsiktiga engagemang, det så kallade ändringsdirektivet, införs även Say-on-Pay-lagstiftning i Finland då aktieägarna i börsbolag ges rätt att på ett rådgivande sätt rösta om bolagets ersättningspolicy och ersättningsrapport. Syftet med ändringsdirektivet är att främja aktieägarengagemang och underlätta för aktieägarna att utöva de rättigheter som är anknutna till aktieinnehavet. I avhandlingen granskas ändringsdirektivet endast till den del det föreskriver om aktieägarnas rätt att rösta om ersättningsärenden och avhandlingen strävar till att svara på frågan vad en rådgivande röstning är, vilka implikationer den och ärendet som är föremål för röstningen har på befogenhets- och ansvarsfördelningen mellan bolagsstämman och styrelsen, samt vilken bindande verkan ersättningspolicyn har och vilka påföljder avvikandet från den medför? I avhandlingen förlitar sig man till viss del även på utkastet till regeringens proposition gällande införlivandet av ändringsdirektivet för att svara på forskningsfrågorna. Bolagsstämmans rådgivande röstning kan till viss del liknas bolagsstämmans på lag baserade behörighet eller ett bemyndigande från bolagsstämman till styrelsen i och med att ersättningspolicyn fastställer ramarna för ersättningen och begränsar framtida beslutsfattandet om ledningens ersättningar. Den största skillnaden till bolagsstämmans sedan tidigare kända befogenhet och beslutsfattande är dock att bolagsstämman varken innan eller under stämman kan göra mot- eller ändringsförslag till det framlagda ärendet, det vill säga till ersättningspolicyn eller ersättningsrapporten. Bolagsstämman kan därmed på ett rådgivande sätt enbart rösta för att understöda eller förkasta ett ärende. Likväl påverkar bolagsstämmans röstning inte den huvudsakliga rättsverkningen av ärendet. Den framlagda ersättningspolicyn är bindande oavsett om bolagsstämman understött eller förkastat den, likaså påverkar ett förkastande röstningsresultat om ersättningsrapporten inte redan fattade beslut om ledningens ersättningar. För att analysera innebörden i avsaknaden att påverka beslutsinnehållet kategoriserades röstningen om ersättningspolicyn som en ex ante rådgivande röstning eftersom ersättningspolicyn har rättsverkningar som sträcker sig i framtiden medan röstningen om ersättningsrapporten ansågs vara en ex post rådgivande röstning som behandlade redan fattade beslut. Avsaknaden av möjlighet att göra ändringsförslag i ersättningspolicyn är betydande eftersom ersättningar till ledningen ska betalas i enlighet med den framlagda policyn oavsett om den understötts av bolagsstämman eller inte. En icke-understödd ersättningspolicy medför en skyldighet för styrelsen att lägga fram en reviderad ersättningspolicy på nästa bolagsstämma, varvid man kan fråga sig ifall det de facto är fråga om ett stämmobeslut över huvud taget. Ersättningspolicyn anses i utkastet till regeringens proposition begränsa styrelsens allmänna behörighet att fatta beslut om ersättningar och ingå ersättningsavtal men även bolagsstämmans befogenhet att på ett bindande sätt besluta om ersättningsärenden, t.ex. styrelsens ersättningar. I avhandlingen anser man att denna tolkning av ändringsdirektivet de facto försämrar aktieägarnas påverkningsmöjligheter och därmed är emot ändringsdirektivets syfte. Att ett lägre bolagsorgan kan begränsa bolagsstämmans befogenhet är vidare helt främmande för den finska förvaltningsstrukturen. I samband med ersättningsrapporten är det däremot motiverat att bolagsstämman inte har möjlighet att göra ändringsförslag och det enda som den ex post rådgivande röstningen medför är en skyldighet för styrelsen att i kommande ersättningspolicyn och -rapporter redogöra för hur aktieägarnas åsikter tagits i beaktande. I utkastet till regeringens proposition konstateras även att ett avvikande från ersättningspolicyn skulle leda till beslutets eller avtalets ogiltighet, vilket inte följer av ändringsdirektivet eller av aktiebolagslagens systematik. I avhandlingen konstateras att en ogiltighetspåföljd i ytterst få fall vore aktuell och att den mera motiverade och sannolika påföljden vore skadeståndsskyldighet. Dock konstateras att aktieägarna inte på basen av den rådgivande röstningen kan vara skadeståndsskyldiga eftersom de genom att på ett rådgivande sätt inte medverkar till aktiebolagslagen eller bolagsordningen överträds utan att detta sker först då styrelsen verkställer ersättningspolicyn eller fattar beslut om ersättningar. Vidare är det inte klart att styrelsens skadeståndsskyldighet skulle nedsättas till följd av den rådgivande röstningen då framläggningsansvaret och verkställighetsansvaret kvarstår hos styrelsen.

Technology has had an undeniable impact on both society and law, particularly in the realm of personal data. The use of bots has allowed for the processing of information on an unprecedented scale. This thesis asks whether the General Data Protection Regulation (“the GDPR”) will be able to provide appropriate protection for data subjects when processing is performed by bots, while also balancing the rights and interests of data controllers, and promoting the healthy and socially desirable development of technology. In chapter I, this thesis begins by searching for a common definition of bots. It is concluded that “what is a bot?” cannot be answered with a simple definition, but should instead involve asking whether a particular program exhibits a number of different factors, including whether it is self-executing, whether it acts without human interference and whether it operates within a wider network. The thesis then divides bots into three broad categories: automated process bots, data miners and decision makers. The thesis then turns to the law. It begins with an overview of data protection law in Europe, summarising the hierarchy of laws and their purposes. It concludes that European data protection law operates on three levels: human rights (e.g. the ECHR), general regulation (e.g. the GDPR) and then specific regulation (e.g. the ePrivacy Directive). Chapter II of this thesis contains an in-depth analysis of the GDPR. It examines the most important aspects of data protection law raised by processing by bots: the basic concepts of data protection law (being the concepts of personal data, processing, controller and processor); the justification for processing (with a particular focus on consent); data quality principles and data subject rights; and the right to data portability, the right to object and the right not to be subject to an automated decision. As part of this examination, the thesis looks at the contents of the legal rules, how they apply to processing by bots and whether this is desirable or not. The general findings of this section are that the GDPR has a number of issues when applied to processing by bots, but that none of these issues necessarily prevent data controllers from using bots, and many provisions do encourage bots to develop in a socially desirable way. However, notable issues with the law include that the definition of personal data is extremely wide when considering the capabilities of bots to identify, or re-identify, data subjects from supposedly anonymous data sets; that consent may not provide an adequate level of protection for data subjects (both in general and particularly in relation to bots); that the data quality principles are extremely vague and may not fit processing by bots particularly neatly; that the right to object, although clearly intended to apply to bots, is somewhat limited by other factors; and that the right not to be subject to automated individual decision making suffers from a number of drafting ambiguities, but (if interpreted correctly) could provide good protection, although there is a risk that the ability to consent to such decisions will render this protection useless in practice. Chapter III then examines the impact of the different regulatory approaches. This chapter begins by looking at the weaknesses of the general regulatory approach, before considering whether a specific regulatory approach aimed directly at bots would be able to address these issues. It is concluded that although the specific regulatory approach does have some strengths, its weaknesses (e.g. difficulties with defining the scope of the regulation) render it unattractive as a solution. Instead, the thesis recommends a hybrid approach, where a general regulatory structure is complimented by specific rules where necessary. Finally, ch. III looks at non-legal regulation and concludes that it can be a useful compliment to help address some of the ambiguities caused by a general regulatory approach. The thesis concludes by considering the arguments discussed above and finding that, on balance, the GDPR is capable of providing adequate protection to data subjects, while balancing the rights and interests of data controllers and promoting the healthy and socially desirable development of technology. However, the current implementation of the GDPR is not perfect. There is, therefore, still work to be done on improving the law, both in terms of statutory interpretation of the existing laws, the use of amending legislation where necessary, and the growth of complimentary non-legal regulatory methods.

Irtaantumiskorvauksella tarkoitetaan julkisen ostotarjouksen yhteydessä käytettävää sopimusperusteista instrumenttia, jota koskeva ehto sisällytetään tavanomaisesti tarjouksentekijän ja kohdeyhtiön välillä solmittavaan yhdistymissopimukseen. Irtaantumiskorvausta koskeva sopimusehto velvoittaa kohdeyhtiön maksamaan tarjouksentekijälle tietyn suuruisen rahallisen korvauksen, mikäli kohdeyhtiön hallituksen ja tarjouksentekijän välillä neuvoteltu ostotarjous jää toteutumatta jostakin osapuolten ennalta määrittämästä syystä. Keskeisin maksuvelvollisuuden laukaiseva syy on se, että kohdeyhtiön osakkeenomistajat hyväksyvät kilpailevan ostotarjouksen. Kyseinen sopimusehto toimii siten ostotarjouksen suojamekanismina, jolla pyritään lisäämään suunnitellun yritysoston toteutumisen todennäköisyyttä sitouttamalla sekä kohdeyhtiötä että tarjouksentekijää ostotarjouksen toteutumisen edistämiseen. Kohdeyhtiön sitoutumisella irtaantumiskorvausehtoon voidaan kuitenkin nähdä olevan rajoittava vaikutus kohdeyhtiön osakkeenomistajien mahdollisuuteen päättää vapaasti tarjouksentekijän tekemän ostotarjouksen tai mahdollisen kilpailevan ostotarjouksen hyväksymisestä. Tätä rajoittavaa vaikutusta taas voidaan pitää ongelmallisena, sillä kohdeyhtiön osakkeenomistajat eivät tule yhdistymissopimuksen osapuoliksi. Irtaantumiskorvausten käyttö on levinnyt kansainväliseen ostotarjouskäytäntöön Yhdysvalloista rajat ylittävien ostotarjousten välityksellä. Ilmiöön on reagoitu eri maissa toisistaan poikkeavin sääntelytavoin. Tässä tutkielmassa vertaillaan Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Suomen ja Ruotsin irtaantumiskorvauksia koskevia sääntelyratkaisuja. Yhdysvalloissa irtaantumiskorvausten käyttö on lähtökohtaisesti sallittua, joskin sille on oikeuskäytännössä asetettu tiettyjä rajoituksia. Isossa-Britanniassa irtaantumiskorvaukset ovat kiellettyjä rajattuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Vastaavat sääntelyratkaisut ovat siirtyneet oikeudellisina siirrännäisinä Suomeen ja Ruotsiin. Irtaantumiskorvausten käyttö on nykyään myös Ruotsissa kiellettyä, kun taas Suomessa kohdeyhtiön hallituksen sallitaan sopivan korvauksesta edellyttäen, että sopiminen on yhtiön osakkeenomistajien edun mukaista. Tutkielmassa mielenkiinto kohdistuu mainittujen sääntelyerojen taustalla oleviin syihin ja vertailtavissa maissa tehtyjen sääntelyratkaisujen tarkoituksenmukaisuuteen. Tutkielmassa tarkastellaan ensin Yhdysvaltain ja Ison-Britannian vastakkaisia sääntelyratkaisuja selittäviä historiallisia, yhteiskunnallisia ja oikeudellisia tekijöitä. Keskeiseksi irtaantumiskorvaussääntelyn erojen taustasyyksi tunnistetaan kyseisissä maissa 1950- ja 60-luvuilla omaksuttu erilainen suhtautuminen kohdeyhtiöiden pyrkimyksiin suojautua vihamielisiltä ostotarjouksilta. Näkemyserot ovat heijastuneet myös siihen, kuinka laaja toimivalta kohdeyhtiön hallitukselle on katsottu olevan perusteltua antaa koskien hallituksen ystävällismieliseksi katsoman ostotarjouksen toteutumisen edistämistä. Lisäksi tutkielmassa korostetaan Ison-Britannian osalta institutionaalisten sijoittajien ja Yhdysvaltain osalta yhtiöjohdon merkitystä ostotarjouksen suojamekanismeja koskevan sääntelyn kehittämisessä. Sääntelyeroihin todetaan edelleen vaikuttaneen kyseisten maiden osakeyhtiölainsäädännössä vallitseva painotusero sääntelyn osakkeenomistaja- ja hallituskeskeisyyden välillä. Toiseksi tutkielmassa selvitetään sitä, voidaanko irtaantumiskorvausten käytön kieltämistä vai sallimista pitää puollettavampana sääntelyvaihtoehtona. Tarkastelussa keskitytään tältä osin eritoten irtaantumiskorvausten taloudellisia vaikutuksia koskeviin empiirisiin tutkimuksiin. Empiirisen tutkimustiedon todetaan viittaavan siihen, että irtaantumiskorvausten käyttö vaikuttaa myönteisesti ostotarjousaktiivisuuteen ja tarjousvastikkeisiin sisältyviin preemioihin. Tutkielmassa päädytään puoltamaan määrältään kohtuullisten irtaantumiskorvausten sallimista Yhdysvaltoja vastaavalla tavalla myös Isossa-Britanniassa. Tutkielmassa analysoidaan vielä yhdysvaltalaisen ja isobritannialaisen sääntelyratkaisun soveltuvuutta suomalaiseen ja ruotsalaiseen sääntely- ja markkinakontekstiin. Irtaantumiskorvausten käytön sallivan sääntelyratkaisun todetaan olevan vastakkaista sääntelyratkaisua yhdenmukaisempi yhtiön johdon fidusiaarisia velvollisuuksia koskevan suomalaisen ja ruotsalaisen sääntelyn kanssa. Irtaantumiskorvausten merkitys ostotarjouksen toteutumista kilpailevilta ostotarjouksilta suojaavana mekanismina katsotaan kuitenkin Suomen ja Ruotsin markkinakonteksteissa vähäiseksi. Irtaantumiskorvauksen käytön sallivan sääntelyn todetaan tästä huolimatta voivan lisätä potentiaalisten tarjouksentekijöiden ostotarjoushalukkuutta myös kyseisissä maissa. Tutkielmassa puolletaankin yhdysvaltalaisen sääntelyratkaisun omaksumista myös Suomessa ja Ruotsissa kyseisen sääntelyratkaisun ostotarjousaktiivisuutta ja siten valtamarkkinoiden allokatiivista tehokkuutta mahdollisesti lisäävän vaikutuksen johdosta.

Det finns inga regler i lagen gällande lagstridiga bevis i beskattningen i Finland. Den här avhandlingens forskningsfråga är huruvida det ändå finns bestämmelser angående denna typ av bevis. Ämnet är aktuellt eftersom information som stulits från en bank i Liechtenstein av en tidigare anställd har använts i Finland som bevis i beskattningen. Det finns tre sätt att införa användarförbud för lagstridigt erhållet bevis i beskattningen. Det första sättet är att beviset får absolut användarförbud. Vid dessa fall finns det gällande regler som anger att beviset inte skall användas. Ifall beviset uppkommit genom att kränka de mänskliga rättigheterna eller genom tortyr får beviset inte användas. Ifall beviset erhållits från en annan process så som från rättshjälp av utlandet för en straffprocess så får beviset inte heller användas i beskattningen. Det andra sättet att införa användarförbud aktualiseras ifall det lagstridigt erhållna beviset leder till att den skattskyldiges rättssäkerhet inte uppnås. Fråga är om den skattskyldige inte har skydd mot övergrepp från samhället och detta leder till orättvisa. Det tredje sättet aktualiseras ifall påföljden för den skattskyldige har straffrättslig karaktär, eftersom då skall principerna inom straffprocessen tillämpas. I straffprocessen skall en avvägning ske mellan privatpersonen och statens intresse. I avvägningen skall skyddsintressena, kränkningen, beviset, förmildrade omständigheter och följder av att beviset används beaktas. Då inget av de tidigare nämnda tillvägagångssätten kan förbjuda användningen av de lagstridigt erhållna bevisen, kan användningen av beviset inte stoppas enligt gällande rätt. Men bevisvärderingen kan påverkas negativt av att beviset erhållits lagstridigt. Bevisvärderingen påverkas negativt då det varit nära att någon av de tidigare förutsättningarna skulle ha uppnåtts. Ifall bevisvärderingen påverkas riktigt mycket blir bevisets värde noll vilket leder till samma resultat som att beviset skulle ha fått användarförbud. I Europa har man varit av olika åsikter angående lagstridigt erhållet bevis i beskattningen. I Sverige, Norge, Tyskland och Storbritannien har det från banken stulna beviset använts i beskattningen. I Danmark och Frankrike har bevisen inte använts eftersom de erhållits lagstridigt.

Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiön johdon vastuuta liiketoimintapäätöksistä ja yhdysvaltalaista business judgment rule -doktriinia oikeudellisena siirrännäisenä Suomessa. Osakeyhtiöille on yleismaailmallisesti tyypillistä erityisen hallintorakenteen avulla toteutettu johdon ja omistuksen erillisyys. Omistuksen ja vallan erillisyyden johdosta osakkeenomistajien ja johdon välille syntyy osakeyhtiössä päämies-agenttisuhde, jonka ytimessä ovat osakkeenomistajien ja johdon välinen informaatioepäsymmetria sekä intressiristiriidat. Osakeyhtiöoikeus pyrkii ratkaisemaan näitä päämies-agenttisuhteesta aiheutuvia ongelmia erilaisilla oikeudellisilla keinoilla, kuten johdolle asetettavalla huolellisuusvelvollisuudella ja sen rikkomisesta seuraavalla vahingonkorvausvelvollisuudella. Suomessa osakeyhtiön johdon huolellisuusvelvollisuus on nykyään määritelty OYL 1:8:ssa. Huolellisuusvelvoitteen vastaisesti aiheutettuja vahinkoja koskevasta johdon vahingonkorvausvelvollisuudesta yhtiötä kohtaan säännellään OYL 22:1.1:ssa. Johdon vahingonkorvausvelvollisuuteen liittyy myös tiettyjä, esimerkiksi syy-yhteyttä ja vahingon ennalta-arvattavuutta koskevia, yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti katsottu riskien kuuluvan liiketoimintaan, ja että osakeyhtiön johdolla ei tule olla vahingonkorvausvelvollisuutta normaaliin liiketoimintaan kuuluvan riskin aiheuttamasta vahingosta. Kyseessä on eräänlainen suomalainen liiketoimintapäätösperiaate. 1990-luvulle tultaessa suomalaisessa yhtiöoikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa ruvettiin kuitenkin viittaamaan nimenomaisesti yhdysvaltalaiseen business judgment ruleen ja doktriini on viimeistään 2010-luvun alussa saavuttanut sellaisen aseman, että voidaan puhua oikeudellisesta siirrännäisestä. OYL 22:1.1:tä koskevassa hallituksen esityksen (109/2005 vp) kohdassa todetaan, että korvausvastuun perustavasta tuottamuksellisesta menettelystä ei ole kysymys tilanteissa, joissa yhtiön johdon tekemät olosuhteisiin nähden asianmukaiseen harkintaan ja selvitykseen perustuvat liiketoimintapäätökset jälkikäteen osoittautuvat yhtiön kannalta liiketaloudellisesti epäonnistuneiksi. Hallituksen esityksessä 109/2005 vp viitataan nimenomaisesti angloamerikkalaiseen business judgement ruleen. Hallituksen esityksessä arvopaperimarkkinoita koskevaksi lainsäädännöksi (HE 32/2012 vp) business judgment rulesta puhutaan jo Suomessa voimassa olevana oikeutena. Business judgment rule on kehittynyt Yhdysvalloissa johdon huolellisuusvelvollisuutta käsitelleessä oikeuskäytännössä. Delawaren tuomioistuimet rupesivat viittaamaan doktriiniin nimenomaisesti 1960-luvulla ja sen asema perustavanlaatuisena yhtiöoikeudellisena periaatteena vakiintui viimeistään 1980-luvulla, jolloin vihamieliset ostotarjoukset ja niihin liittyvät oikeustapaukset olivat hyvin yleisiä Yhdysvalloissa. Viimeaikaisessa yhdysvaltalaisessa oikeuskirjallisuudessa on korostettu business judgment rulen prosessioikeudellista luonnetta: soveltuessaan, sääntö tarkoittaa asiallisesti tuomioistuimille asetettua kieltoa arvioida liiketoimintapäätösten sisältöä. 2000-vuosikymmenen lopussa alkaneen finanssikriisin jälkeinen delawarelainen oikeuskäytäntö osoittaa, että business judgment rule elää ja voi hyvin. Oikeudellinen siirrännäinen (legal transplant) voidaan määritellä jossakin oikeusjärjestyksessä käytössä olevaksi tai tunnetuksi oikeudelliseksi ilmiöksi, joka on sittemmin siirtynyt toiseen oikeusjärjestykseen. Oikeudellisten siirrännäisten taustalla voi olla niiden käytännöllinen hyödyllisyys, poliittinen tai symbolinen selitys, tai lainsäätäjän suorittama mekaaninen kopiointi. Transplantti voidaan määritellä onnistuneeksi silloin, kun vastaanottavan järjestelmän juristikunta ottaa sen käyttöön. Siirrännäisen onnistumiseen vaikuttaa sen motiivin ohella myös transplantin ja vastaanottavan järjestelmän mikro- ja makrotason yhteensopivuus. Business judgment rulen siirtymistä Suomeen selittänee symboliset syyt (yhdysvaltalaisen yhtiöoikeuden prestiisi), mutta kyse voi olla myös lainsäätäjän suorittamasta mekaanisesta kopioinnista. Muu suomalainen juristikunta on joka tapauksessa ottanut doktriinin käyttöön, ja siirrännäisen voidaan tässä mielessä katsoa olevan onnistunut. Tästä huolimatta transplantti kokee aina jonkinlaisia muutoksia – onnistuneellakin siirrännäisellä lienee aina jonkinlaisia kasvukipuja uudessa ympäristössä. Vuoden 2006 osakeyhtiölakiuudistuksen myötä suomalainen yhtiöoikeus erkani pohjoismaisesta traditiosta ja siirtyi kohti angloamerikkalaista sääntelymallia. Onkin odotettavissa, että business judgment rulen ohella Suomeen rantautuu ennemmin tai myöhemmin myös muita yhtiöoikeudellisia transplantteja Yhdysvalloista. Yhtiöoikeuden yhdysvaltalaistuminen on yleismaailmallinen kehityssuunta, ja sitä on perinteisesti selitetty konvergenssiteorian näkökulmasta. Vaihtoehtona transplanttikeskustelulle on esitetty teoriaa polkuriippuvuudesta (path depence), jonka mukaan kulloinkin voimassa oleva sääntelyjärjestelmä riippuu aikaisemmasta sääntelyjärjestelmästä ja omistusrakenteista. Angloamerikkalaisten doktriinien siirtymisessä ei tällöin olisi kyse transplanteista, vaan kansallisen osakeyhtiöinstituution lokaalisesta sopeutumisesta läpimarkkinaistuneeseen rahoitusympäristöön. Konvergenssi- ja polkuriippuvuusteorioiden väliin sijoittuu yhdistely- ja kasaamisteoria, jonka mukaan yhtiöoikeudelliset siirrännäiset liittyvät monimutkaiseen ja ennalta arvaamattomaan valikoimisprosessiin, jossa yli kahden vuosisadan aikana kehittynyttä Delawaren yhtiö-oikeutta yhdistellään kansallisten instituutioiden kanssa ja kasataan näiden päälle. Joka tapauksessa on selvää, että suomalaisessa yhtiöoikeudessa on tilausta laajemmalle oikeudelliselle tutkimukselle yhtiöoikeudellisista siirrännäisistä.

The aim of this Master's thesis is to assess how the first criterion of the notion of State aid laid down in Article 107(1) TFEU, that of aid having been granted by the Member State or through State resources, is interpreted. The purpose is to assess what the basic rules governing the interpretation and application of the criterion are, how the criterion has been interpreted and applied in practice, and what problematic aspects and challenges the application of the criterion has brought about. Instead of attempting to identify an exhaustive list of aid schemes in which the assessment of the criterion has been relevant, the focus of this thesis is on its interpretation through a series of interesting categories of aid schemes and recent examples of cases. The analysis of the research question relies primarily on the jurisprudence of the Court of Justice of the European Union. The main rule guiding the interpretation of the criterion is simple: it consists of two cumulative subconditions. In order to fulfil the public origin criterion, a measure must be imputable to the State and granted through State resources. The concept of State is interpreted broadly. Nevertheless, case law shows that the application of this test in practice is not necessarily as clear as it may seem. Although the Court of Justice of the European Union has rendered a number of significant judgments on the matter in recent years, what the first criterion of Article 107(1) TFEU actually means remains unclear. Aid schemes can be very complex in one way or another. For example, they might involve intermediary bodies or areas previously uncontested from the point of view of State intervention in terms of State aid control. Sometimes it can prove challenging to apply principles already laid down in case law to other schemes in a consistent manner. The difficulty of assessing public undertakings' actions in terms of the fulfilment of the criterion lies in the necessity of case-by-case assessments of whether the State has influenced an undertakings' actions. Applying the indicators for imputability in a clear, consistent and detailed way may prove challenging. It is evident that the issue of forgone revenue can be relevant in more creative schemes than one would think. The issue of private bodies and private resources involved in aid schemes is particularly problematic due to the fluctuating results it has led to and the seemingly illogical outcomes of cases with very similar circumstances and effects. One of the challenges regarding the interpretation of the criterion is finding a balance between the influence of the organisational model chosen by the State for the execution of an aid scheme and the influence of the effects of the measure on its categorisation as State aid. Another important issue surrounding the interpretation of the criterion is whether its second leg, the requirement of the use of State resources, should be abandoned. Nevertheless, no clear signs of a permanent shift towards this approach have been witnessed. For the moment, the general principles surrounding the interpretation of the criterion are not so clear as to remove the need for a detailed case-by-case analysis of whether measures fulfil the criterion or eliminate the risk of surprising results for stakeholders and Member States. Clearer guidance on the interpretation of the criterion would be more than welcome in order to improve legal certainty.