Browsing by discipline "Kauppaoikeus"

3D-tulostuksen on arveltu olevan avain niin sanotun kolmannen teollisen vallankumouksen syntymiseen. 3D-tulostus mahdollistaa digitaalisen tarkkuuden, massatuotannon toistettavuuden ja käsityön yksilöllisyyden yhdistämisen uniikilla tavalla siten, että kustomoinnin kulut häviävät lähes kokonaan. Monimutkaisten hyödykkeiden tuottamisesta tulee kustannuksiltaan saman hintaista kuin yksinkertaisten hyödykkeiden tuottamisesta ja muunnelmien mahdollisuudet ovat rajattomat. Tekemällä fyysisestä digitaalista 3D-tulostuksen tekniikka saattaa kuitenkin samalla digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään uuden suuren joukon, eli fyysiset objektit. Tutkielmassa tarkastellaan 3D-tulostuksessa tekijänoikeudellisesti merkityksellisiä kysymyksiä ja sitä, missä tilanteissa käsillä on mahdollisesti tekijänoikeuden loukkaus. Tämän jälkeen käsitellään niitä ratkaisuvaihtoehtoja, joita tekniikan vuoksi on harkittava. Näillä ratkaisuvaihtoehdoilla tarkoitetaan tässä toisaalta konkreettisina esimerkkeinä esitettyjä oikeudenhaltijan käytettävissä olevia keinoja ja toisaalta perustavanlaatuisia ratkaisuja siitä, mihin suuntaan tekijänoikeutta tulisi vielä. Tutkielman laajuuden vuoksi näistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista käsitellään vain DRM (digital rights management) keinoja esimerkkinä ennakollisesta oikeuksien hallinnoinnista ja tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoamisesta annetun lain 458/2002 mukaista alasottomenettelyä esimerkkinä jälkikäteisistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista. Lopuksi tutkielmassa käsitellään näkemyksiä siitä, kuinka 3D-tulostus ja sen kehittyminen vaikuttavat itse tekijänoikeuteen ja oikeudenhaltijoiden asemaan. Yksityinen käyttäjä voi syyllistyä tekijänoikeuden loukkaukseen skannatessaan tekijänoikeudella suojatun fyysisen objektin CAD-tiedostoksi, jolloin objektista muodostuu tekijänoikeuslain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu kappale. Lisäksi oikeudenloukkaus voi tapahtua käyttäjän muunnellessa tätä skannattua objektia jollakin tähän tarkoitetulla suunnitteluohjelmalla, jolloin kyse on tekijän yksinoikeuden alaan kuuluvasta teoksen muuntelusta. Nämä toimet eivät kuitenkaan muodosta tekijänoikeuden loukkausta, mikäli yksityisen käyttäjän toimenpiteiden voidaan katsoa kuuluvan tekijänoikeuslain 12 §:n poikkeuksen alaan. Ongelmallisinta erityisesti yksityishenkilöiden toimesta tapahtuvassa 3D-tulostuksessa on sen sijaan tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin alaan lukeutuvat toimenpiteet, joilla tekijänoikeudella suojattua materiaalia saatetaan yleisön saataville tekijän yksinoikeuteen kuuluvalla tavalla. Vastuukysymysten osalta palveluntarjoajan vastuu mahdollisesta tekijänoikeusloukkauksesta palautuu lain 458/2002 mukaiseen alasottomenettelyyn, jonka osalta tulkinnanvarainen seikka on kuitenkin itse palveluntarjoajien soveltuvuus vastuuvapauden piiriin, sillä tämä kriteeri on sidottu palveluntarjoajien passiivisuuteen. DRM-keinojen saamasta kritiikistä huolimatta erityinen 3D-tulostinlaitteisiin asennettava kopioinninestojärjestelmä vaikuttaa yhdeltä toimivalta ratkaisulta. Sähkökauppalain mukainen alasottomenettely puolestaan voi toimia korjaavana toimenpiteenä siinä vaiheessa kun luvatonta materiaalia on jo levinnyt internetissä toimiviin palveluihin. Teknologisesta edistyksellisyydestään ja mahdollisuuksistaan huolimatta 3D-tulostus ei pitkällä aikavälillä tarkasteltuna näytä olevan valokuvaa tai radiota mullistavampi tekniikka tekijänoikeudelliselta kannalta. Sen sijaan se on vain yksi ajan saatossa keksitty tekniikka, joka on tuonut digitaalisen tekijänoikeuden piiriin yhden uuden sisällön lisää. Toisaalta 3D-tulostus saattaa digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään merkittävän joukon uusia teoksia, joiden kannalta oikeuksien hallinnointi tulee muuttumaan yhtä haastavaksi kuin musiikin tai liikkuvan kuvan oikeuksien hallinnoinnista on tullut digitaalitekniikan ansioista. 3D-tulostus edellyttää oikeudenhaltijoilta innovatiivisuutta ja uusien liiketoimintamallien luomista. Lisäksi se ei ainakaan vähennä tarvetta tarkastella vanhan tekijänoikeusjärjestelmän peruskäsitteitä kriittisesti ja uudelleen.

En vedertagen uppfattning i finsk doktrin är att aktieägare, till skillnad från ledningen, inte är underkastade en allmän aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt. Aktieägarna anses följaktligen utgångspunktmässigt ha en rätt att utnyttja de rättigheter som aktieägarskapet medför för bedrivandet av egna intressen, utan att vara skyldiga att ta bolagets eller övriga aktieägares intressen i beaktande. Denna rättighet kan även omnämnas som aktieägares själviskhetsrätt. Aktieägarnas rättsliga och faktiska möjligheter att utöva makt i bolaget är dock ägnade att väcka frågan huruvida aktieägare som en följd här av borde vara ålagda en lojalitetsplikt i sitt agerande. Denna avhandling ämnar att med utnyttjandet av en rättsekonomisk och -dogmatisk metod närma sig temat om en aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt mellan aktieägare. Avhandlingens syfte är att med utgångspunkt i aktieägarnas inbördes förhållande granska huruvida det föreligger grunder för och ett behov av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Därutöver ämnar avhandlingen besvara huruvida det av den så kallade generalklausulen i ABL 1:7 andra fras går att härleda en lojalitetsplikt för aktieägares vidkommande. Avhandlingen kommer primärt att fokusera på förhållandet mellan så kallade kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med en kontrollaktieägare förstås förenklat en sådan aktieägare eller grupp av aktieägare, som till en följd av sitt aktieägarskap, innehar en position möjliggörande utövande av dominerande inflytande över bolaget. Avsikten är att i aktieägarnas inbördes förhållande och i synnerhet i förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare, identifiera sådana element som skulle berättiga att i vissa situationer frångå aktieägarnas själviskhetsrätt till fördel för en lojalitetsplikt. Forskningsuppgiften kommer inledningsvis närmas genom att betrakta aktieägarförhållandet och lojalitetsplikten ur ett rättsekonomiskt perspektiv och med utgångspunkt i det så kallade avtalsteoretiska tänkandet. Med grundval i det avtalsteoretiska tänkandet är det möjligt att betrakta aktieägarförhållandet genom en bolagsavtals -konstruktion. Genom att koppla bolagsavtals -konstruktionen samman med paradigmet om ofullständiga avtal, eftersträvas att gestalta de ekonomiska grunderna för och funktionen av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Detta efterföljs av en utredning av grunderna för maktutövningen i aktiebolaget, varefter fokus riktas till en närmare analys av förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med utgångspunkt i principal -agentteorin och sett mot den angloamerikanska tematiken om det fiduciariska förtroendeförhållandet, eftersträvas en identifiering av sådana element i förevarande förhållande som i regulativt hänseende kunde motivera en lojalitetsplikt för kontrollaktieägares vidkommande. I och med avsaknaden av en nordisk doktrin beträffande aktieägares lojalitetsplikt, kommer även lojalitetsfrågan granskas genom en exkursion till den amerikanska rättspraxisen, där de i praxisen etablerade fiduciariska skyldigheterna för aktieägare begrundas. Avhandlingen avrundas med en analys av generalklausulen i ABL 1:7, i samband med vilken ställning tas till huruvida av nämnda bestämmelse går att härleda en lojalitetsplikt de lege lata. Diskussionen avslutas sedermera med en framställning av lojalitetspliktens utsikter de lege ferenda.

Urheiluun ja sen eri lajeja koskeviin urheilutapahtumiin liittyy nykyisin laajaa ja merkittävät taloudelliset intressit omaavaa liiketoimintaa. Tunnetuimpien urheilun valtalajien, kuten yleisurheilun, jalkapallon ja jääkiekon eri mestaruuskilpailut sekä useita lajeja yhdistävät olympialaiset ovat usein järjestämisvuosiensa kuumimpia puheenaiheita kansainvälisessä mediassa ja nykyteknologia televi-sio-, radio- ja muiden tietoliikenneyhteyksiensä kautta mahdollistaa sen, että urheilutapahtumia on mahdollista seurata samanaikaisesti lähes missä puolella maailmaa tahansa. Urheilutapahtumien laaja tunnettuus ja niitä seuraavan maailmanlaajuisen yleisön huomion saavuttaminen ovat luoneet urheilutapahtumien sponsoroinnista merkittävän markkinointitavan sellaisille yrityksille, jotka haluavat hyötyä urheilutapahtuman ympärillä vallitsevasta huomiosta ja saada oikeuden hyödyntää sille kuuluvia tunnuksia ja kaupallista huomioarvoa omassa elinkeinotoiminnassaan markkinointinsa tukena. Kuitenkin, tie urheilutapahtuman viralliseksi sponsoriksi ei ole kaikille halukkaille avoin: paikkoja on yleisesti jaossa vain rajoitetusti ja niiden hinnat ovat usein nousseet niin korkeiksi, ettei kaikilla sponsoreiksi pyrkivillä ole varaa tai halua kilpailla halutusta sponsoripaikasta muiden varakkaampien yritysten kanssa. Kun muu kuin urheilutapahtuman virallinen sponsori pyrkii markkinoinnissaan tapahtumaan viittaamalla luomaan virheellisen mielleyhtymän sen kaupallisesta osallisuudesta urheilutapahtumaan ja hyödyntää oikeudettomasti urheilutapahtuman goodwill-arvoa oman markkinointinsa tukena, viitataan tällaiseen menettelyyn ns. ambush-markkinointina. Tässä pääosin lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan ambush-markkinoinnin ilmiötä oikeudellisessa kontekstissa ja sen torjunnassa hyödynnettyjä keinoja aiemmin järjestettyjen urheilutapahtumien yhteydessä. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan Suomen kansallisen lainsäädännön soveltuvuutta torjua ambush-markkinointia. Ennen ambush-markkinoinnin torjunnassa hyödynnettyihin keinoihin siirtymistä tutkielman alussa tarkastellaan eräänlaisena esikysymyksenä, mitä ambush-markkinointi tarkoittaa, mitkä asiat ovat vaikuttaneet sen kehittymiseen ja millaisia ambush-markkinoinnin keinoja urheilutapahtumien yhteydessä on käytetty viime vuosikymmenten aikana. Tutkielman keskeiset tutkimuskysymykset ovat, millaisilla keinoilla ambush-markkinointia on maailmanlaajuisesti pyritty torjumaan aiemmin järjestetyissä urheilutapahtumissa, ja miten ambush-markkinointia voidaan torjua Suomen kansallisen lainsäädännön nojalla. Tarkastelussa havaitaan, että urheilutapahtumien järjestäjät ja niiden viralliset sponsorit, joille ambush-markkinointi on etenkin vahingollista, ovat hyödyntäneet ambush-markkinoinnin torjunnassa monipuolisesti sekä oikeudellisia, lain säännöksiin pohjautuvia keinoja, että muita torjuntakeinoja, joilla tuetaan ambush-markkinoinnin laintasoista torjuntaa. Ambush-markkinoinnin torjuntaan on sovellettu ensinnäkin urheilutapahtumien isäntämaiden kansallisia immateriaali- ja markkinointioikeuslakeja, kuten tavaramerkki- ja vilpillistä kilpailua koskevaa sääntelyä. Havaittuaan isäntämaiden kansallisen lainsäädännön olevan ajoittain riittämätön torjumaan etenkin urheilutapahtumaan epäsuorasti viittaavaa ambush-markkinointia, suurimpien urheilutapahtumien järjestäjät ovat ryhtyneet edellyttämään tapahtumiensa isänniksi pyrkiviltä mailta ambush-markkinoinnin nimenomaisesti kieltävän erityislainsäädännön säätämistä. Kyseinen lainsäädäntö on saanut osakseen kiitosta ambush-markkinoinnin aiempaa tehokkaammasta torjunnasta, mutta myös kritiikkiä erityislakien epätasapainosta niiden osapuolten intressien turvaamisen suhteen, joihin erityislainsäädännön katsotaan vaikuttavan. Suomen kansallinen lainsäädäntö ei sisällä nimenomaisia ambush-markkinointia koskevia säännöksiä, eikä Suomessa ole säädetty erityislainsäädäntöä mitään maassamme aiemmin järjestettyä urheilutapahtumaa varten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ambush-markkinointia voitaisi torjua sen voimassaolevan sääntelyn avulla. Tarkastelussa keskitytään Suomen tavaramerkkilain (7/1964) ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978) säännöksiin ja miten niiden nojalla voidaan torjua ambush-markkinointia. Lisäksi käsitellään kansainvälisen kauppakamarin, eli ICC:n markkinointisääntöjen, muiden kansallisten immateriaalioikeudellisten yksinoikeuslakien sekä kuluttajansuojasääntelyn merkitystä ambush-markkinoinnin torjunnassa. Lopuksi arvioidaan lainsäädäntömme ambush-markkinointia vastaan antaman suojan riittävyyttä suhteessa yleistyneeseen erityislainsäädännön säätämisvelvollisuuteen tiettyjen urheilutapahtumien isännäksi pyrkimisen prosesseissa.

Avhandlingen analyserar ansvarsfördelningen vid köp av begagnad bostad eller bostadsfastighet då det uppkommer dolda fel som fukt- och mögelskador. De vanligaste bostadstvisterna rör kvalitetsfel. Vid bostadsköp är typiska kvalitetsfel dolda fel. Enligt JB 2:17–19 och bostadsKL 6:11 har säljaren en upplysningsplikt gentemot köparen, dvs. säljaren har en plikt att berätta om sådana omständigheter som kan anses vara av vikt för köparen. Köparen har också enligt JB 2:22 och i bostadsKL 6:12 en undersökningsplikt och måste alltså undersöka köpeobjektet tillräckligt noggrant före köpets ingående. Sådana fel som kunde ha upptäckts vid en förhandsgranskning får köparen inte åberopa om han senare reklamerar om fel i köpeobjektet. Här kommer tredje parters roll också in. I avhandlingen behandlas fastighetsförmedlarens, konditionsgranskarens samt bostadsaktiebolagets roll vid köparens och säljarens upplysnings- och undersökningsplikter och hur de inverkar på ansvarsfördelningen. Påföljder för denna typ av fel som kan aktualiseras är prisavdrag, skadestånd eller hävning. Det problematiska vid fukt- och mögelskador är ofta att hitta den ansvarige och varje fall måste bedömas var för sig eftersom det finns så många faktorer som inverkar.

Tutkielmani käsittelee sitä, miten tuoteväärentämistä sekä piratismia on pyritty torjumaan etenkin kansainvälisissä hallitustenvälisissä järjestöissä sekä EU:ssa. Tarkastelun kohteena on artikloiden lisäksi sopimuksia edeltäneet neuvottelut ja järjestöjen muu toiminta immateriaalioikeuksien loukkauksien vähentämiseksi. Kotimaiset tuoteväärentämisen ja piratismin vastaiset hankkeet olen rajannut tutkimusaiheeni ulkopuolelle. Työni on immateriaalioikeuden oppiaineeseen tehdyksi tutkielmaksi jokseenkin poikkeava, koska se on metodiltaan lähinnä oikeushistoriallinen. Sillä tosin on aiheestaan johtuen myös oikeuspoliittisia piirteitä. Aineistona olen käyttänyt asiantuntijakirjallisuuden lisäksi virallisia asiakirjoja, joita on ollut saatavilla esimerkiksi Maailman henkisen omaisuuden järjestön, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin sähköisissä tietokannoissa. Olen hyödyntänyt lähteinä myös kyseisten kansainvälisten hallitustenvälisten järjestöjen ja EU:n verkkosivuilla olevia tietoja. Lisäksi olen varauksellisemmin käyttänyt epävirallisempia verkkolähteitä kuten tiedotusvälineiden uutisointia piratismista ja kauppasopimusten neuvotteluista. Sitovien sopimustekstien aikaansaaminen oli 1970-luvulla vastaperustetulle Maailman henkisen omaisuuden järjestölle (WIPO) vaikeaa, koska maaryhmät olivat voimakkaasti erimielisiä useimmista asioista ja päätöksenteko edellytti siihenkin aikaan yksimielisyyttä. WIPOn toimintakyvyttömyyteen turhautuneen oikeudenhaltijapuolen lobbauksen johdosta immateriaalioikeudet saatiin 1980-luvulla osaksi GATTin Uruguayn neuvottelukierrosta, jonka päätteeksi vuonna 1995 perustettiin Maailman kauppajärjestö eli WTO. Sen perustamissopimuksen liitteisiin lukeutuu TRIPS-sopimus, joka on edelleen ainut multilateraalinen eli monenvälinen sopimus, jossa käsitellään jokseenkin kattavasti immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa. Sekä WIPOssa että Maailman kauppajärjestössä olisi toimintakyvyn parantamiseksi hyödyllistä siirtyä määräenemmistöpäätöksiin, jotteivät yksittäiset valtiot tai maaryhmät kykenisi sabotoimaan sopimushankkeita. Ei kuitenkaan ole realistista odottaa niin tapahtuvan. 2000-luvulla voimakkaasti yleistyneiden kahdenvälisten kauppasopimusten etuna on toisaalta se, että neuvottelupuolet pystyvät räätälöimään niiden sisällön riittävän edulliseksi kummankin neuvottelupuolten kannalta. Oikeudenhaltijapuolen järjestöt ovat tehneet aktiivista yhteistyötä niin WIPOn, WTO:n kuin EU:nkin kanssa. Vaikka oikeudenhaltijoilla on paljon hyödyllistä tietotaitoa tuoteväärentämisen ja piratismin torjumisesta, oikeudenhaltijapuolen järjestöjen konsultoimisessa on kuitenkin riskinä, ettei muita intressiryhmiä kuten esimerkiksi kuluttaja- tai ihmisoikeusjärjestöjä oteta riittävästi huomioon ja tasapaino vastakkaisten intressien välillä jää saavuttamatta. Immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa koskeva sääntely on kuitenkin viime kädessä kansallista, sillä kansainvälisten, alueellisten ja kahdenvälisten sopimusten väljät sanamuodot antavat kansallisille lainsäätäjille paljon liikkumavaraa. Rangaistusasteikkoja tuoteväärentämisestä tai piratismista ei ole kansainvälisissä järjestöissä harmonisoitu. Niin TRIPS-sopimus kuin siihen pohjautuva EU:n enforcement-direktiivi (2004/48/EY) käsittelevät lähinnä sitä, millainen keinovalikoima siviilioikeudellisia ja hallinnollisia toimenpiteitä oikeudenhaltijoilla tulisi olla käytettävissään, eikä myöskään vahingonkorvausten sopivasta suuruusluokasta ole kannanottoja. TRIPS-sopimuksen 61 artikla rikosoikeudellisista sanktioista on sekin loppujen lopuksi hyvin yleisluontoinen. Valtioiden välisillä immateriaalioikeutta käsittelevillä sopimuksilla ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa siihen, miten immateriaalioikeuksia kunnioitetaan kansallisesti. Kansainvälisten järjestöjen ja EU:n harjoittama ruohonjuuritason yhteistyö kehittyvien valtioiden viranomaisten kanssa saattaa jopa tosiasiassa olla tehokkaampaa tuoteväärentämisen ja piratismin vastaista yhteistyötä kuin kunnianhimoiset sopimustekstit, joita ei noudateta. Kuitenkin se, että on olemassa hyvin laajan valtiojoukon ainakin periaatteessa hyväksymiä linjanvetoja immateriaalioikeuksien suojan vähimmäistasosta sekä kansallisen kohtelun ja suosituimmuuskohtelun kaltaisista periaatteista, on selkeyden vuoksi parempi kuin kansainvälinen immateriaalioikeusjärjestelmä ilman minkäänlaisia multilateraalisia sopimuksia.

Tutkielmassa pyritään selventämään arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) mukaisen yksissä tuumin toimimisen käsitteen tulkintaa. Yksissä tuumin toimimisen käsite tulee arvioitavaksi AML 11:19:n mukaisen pakollisen ostotarjousvelvollisuuden yhteydessä, jolloin tarjousvelvollisuusrajan kannalta olennaista ääniosuutta laskiessa osakkeenomistajan ääniosuuteen lasketaan myös tämän kanssa yksissä tuumin toimivien tahojen ääniosuus. Yksissä tuumin toimimista koskeva säännös sisällytettiin alkuperäiseen arvopaperimarkkinalakiin (495/1989, VAML) jo 1994, mutta jo suhteellisen pitkästä historiastaan ja useista selkeyttämisyrityksistä huolimatta, käsitteen tulkintaa ja soveltamista voidaan edelleen pitää jossain määrin epäselvänä. Ottaen huomioon tarjousvelvollisuuden merkittävän taloudellisen luonteen, tulisi tarjousvelvollisuuden asettamiselle ja osakkeenomistajien välisen yhteistyön tulkitsemiselle yksissä tuumin toimimiseksi olla riittävän selkeät ja ennakoitavat edellytykset. Tämä etenkin, koska yksissä tuumin toimimisen epäselvällä soveltamisella on pelätty olevan heikentävä vaikutus osakkeenomistajien toivottavaan yhteistyöhön yhtiön hallinnoinnin, kehittämisen sekä johdon valvonnan kannalta. Koska määritelmä saa merkityksensä nimenomaan ostotarjousvelvollisuuden yhteydessä, arvioidaan tutkielman aluksi ostotarjousvelvollisuuden tavoitteita ja sen taustalla vaikuttavia tasapuolisuus- ja tehokkuusperiaatteita. Tämän avulla selvennetään se teoreettinen kehys, jota vasten yksissä tuumin toimimista tulisi arvioida. Huomionarvoista tulkinnassa on tarjousvelvollisuuden ja yksissä tuumin toimimisen luonteen ymmärtäminen nimenomaan vähemmistösuojasäännöksenä. Tämän jälkeen siirrytään itse yksissä tuumin toimimisen käsitteeseen ja sille ominaisten piirteiden kartoittamiseen. Lopuksi arvioidaan miten ostotarjousvelvollisuuden taustalla vaikuttavat tehokkuus- ja tasapuolisuusperiaatteet vaikuttavat yksissä tuumin toimimisen tulkintaan ja arvioidaan käsitettä nimenomaan suhteessa esitettyyn kritiikkiin sen osakkeenomistaja-aktivismia heikentävästä vaikutuksesta. Yksissä tuumin toimimisen arviointia suhteessa tasapuolisuus- ja tehokkuusperiaatteisiin voidaan lähestyä sen kahden suojaulottuvuuden kannalta. Tasapuolisuusperiaatteen ja vähemmistösuojan tarpeen voidaan nähdä korostuvan erityisesti tilanteissa, joissa yksissä tuumin toimimisen tarkoituksena voidaan nähdä olevan tarjousvelvollisuuden keinotekoinen kiertäminen. Puolestaan vähemmän kriittisiksi ja näin enemmän tilaa tehokkuusargumenteille antavat tilanteet, joissa tarjousvelvollisuutta ei sellaisenaan pyritä kiertämään, vaan osakkeenomistajat, joiden yhteenlaskettu osakesidonnainen ääniosuus ylittää tarjousvelvollisuusrajan, ryhtyvät yhdensuuntaiseen toimintaan edistääkseen omia, yhteisiä etujaan. Näiden yhteisten etujen ajaminen ja sitä kautta muodostuva ns. liittouma saattaa uhata vähemmistöosakkeenomistajien asemaa, mutta tehokkuusperiaatteen näkökulmasta on esitettävissä myös useita perusteita yhteistyön hyödyllisyydelle tällaisissa tilanteissa. Tähän liittyy myös esitetty pelko yksissä tuumin toimimisen negatiivisesta vaikutuksesta osakkeenomistajien yhteistyöhön esimerkiksi corporate governance -tarkoituksissa. Yleisesti yksissä tuumin toimimisen arvioinnin lähtökohtana voidaan sanoa olevan toiminnan tosiasiallisten vaikutusten arviointi vähemmistöosakkeenomistajien asemaan ja merkitystä annettavan etenkin sille, kuinka pitkäaikaista yksissä tuumin toimiminen on tai kuinka pitkäaikaisia vaikutuksia toiminnalla on kohdeyhtiöön. Lisäksi huomiota kiinnitetään etenkin osapuolten erilaisiin vaikutusvalta- ja riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa korostetaan yksissä tuumin toimimisen korostuneen tapauskohtaista harkintaa ja sitä, ettei vähemmistösuojaa tule ulottaa niin pitkälle, että se johtaisi epätarkoituksenmukaisiin tuloksiin, kuten toivottavan, myös vähemmistöosakkeenomistajien etuja edistävän yhteistyön ehkäisemiseen. Näin yksissä tuumin toimimiseksi ei voisi muodostua tai perusteet poikkeusvelvollisuudelle tulisi olla olemassa, mikäli vähemmistöosakkeenomistajien tosiasialliselle asemalle ei ole toiminnasta tosiasiallista uhkaa. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että vaikka osakkeenomistajien yhteistyö corporate governance -tarkoituksissa todetaan lähtökohtaisesti laajasti sallituksi, on määritelmän soveltamisessa edelleen epäselvyyttä toimien monipuolisuuden ja tapauskohtaisen harkinnan korostamisen vuoksi. Sallitun toiminnan selkeiden raamien puuttuminen, johtaa edelleen jossain määrin epätarkoituksenmukaiseen lähtökohtaan etukäteisten lausuntojen, poikkeuslupien ja Fivan näkemyksen hakemiseen. Niin kauan kuin Fivan resurssit nopeaan reagoimiseen tämän suhteen on taattu, voidaan osapuolten tähän liittyviin epävarmuuksiin suhteellisen hyvin vastata. Kuitenkin huomiota tulisi edelleen kiinnittää selkeämpien linjauksien kehittämiseen ja oikeusvarmuuden parantamiseen yksissä tuumin toimimista ja osakkeenomistajien sallittua yhteistyötä arvioidessa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa esitän liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän laskemisen periaatteet. Korvattava vahinko lasketaan tapahtumatutkimuksella, joka perustuu osakkeen hypoteettisen hinnan määrittämiseen osakkeen tuoton kautta. Menetelmän tarkoituksena on selvittää osakkeelle tiedonantovirheen vaikutusaikana kertynyt epänormaali tuotto ja verrata tätä osakkeen tuoton keskihajontaan sellaiselta ajanjaksolta, jolloin tiedonantovirhe ei rasittanut osakkeen hinnanmuodostusta. Tällöin voidaan määrittää osakkeelle tiedonantovirheen vaikutusaikana kertynyt tilastollisesti merkitsevä epänormaali tuotto, jonka avulla osakkeen häiriötön hypoteettinen arvo tiedonantovirheen vaikutusaikana voidaan laskea. Sijoittajalle aiheutunut korvattava vahinko on tällöin tiedonantovirheen rasittaman osakkeen hinnan ja hypoteettisen arvon erotus osakkeen kaupantekohetkellä. Tiedonantovirheen ja sijoituspäätöksen välisen syy-yhteyden näyttämiseen käytetään markkinavilppiteoriaa. Teorian perustaman luottamusolettaman mukaisesti liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena vahinkoa kärsineen sijoittajan ei tarvitse näyttää perustaneensa sijoituspäätöstään juuri tiedonantovirheen seurauksena virheelliseksi muuttuneeseen markkinainformaatioon. Sijoittajan voidaan tehokkailla markkinoilla katsoa luottaneen osakkeen hinnan ja siitä saatavissa olevan informaation väliseen vastaavuuteen. Markkinoiden tehokkuuden kriteerin voidaan lähtökohtaisesti katsoa täyttyvän ainakin Nasdaq Helsingin vaihdetuimpien osakkeiden kohdalla, mutta arvio on aina tehtävä tapauskohtaisesti. Sijoittajalla katsotaan olevan todistustaakka liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena aiheutuneen korvattavan vahingon määrästä. Korvattavan vahingon määrän osalta esitän myös siihen liittyvän näyttökynnyksen korkeuteen kohdistuvaa pohdintaa. Vahingon määrästä voi tapauskohtaisesti olla mahdotonta esittää uskottavaa näyttöä tai tällainen näyttö voi olla saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla. Tällöin tuomioistuin arvioi sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän. Näin ollen sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän laskemiseen on pääsääntöisesti käytettävä tapahtumatutkimusta, mutta poikkeustapauksissa tuomioistuin arvioi korvattavan vahingon määrän.

Peruspankkipalveluita voidaan pitää niin sanottuina välttämättömyyspalveluina tai yleishyödyllisinä palveluina, jotka ovat välttämättömiä ihmisille heidän jokapäiväisessä elämässään. Muita tällaisia palveluita ovat esimerkiksi posti-, sähkö- ja telepalvelut. Välttämättömyyspalveluiden kohtuuhintaisen saatavuuden takaamiseksi kaikille niitä tarvitseville näillä aloilla on säädetty erityisesti kuluttajaa suojaavia säännöksiä, joilla asetetaan palveluntarjoajalle usein tietynasteinen sopimuspakko. Tutkielmassa tarkastellaan peruspankkipalveluihin oikeuttavaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 15 luvun 6 §:ää, jonka mukaan pankit voivat kieltäytyä avaamasta luonnolliselle henkilölle tavanomaista talletustiliä ja myöntämästä tilin käyttöön tarkoitettua välinettä vain painavasta perusteesta. Peruspankkipalveluksi katsotaan säännöksen mukaan myös maksupalvelua koskevan toimeksiannon hoitaminen. Asiakkaan oikeutta peruspankkipalveluihin rajoittaa kuitenkin asiakkaan tunnistamista ja tuntemista koskevat säännökset, joista säädetään erityisesti laissa rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä. Peruspankkipalveluiden saatavuuteen vaikuttaa merkittävästi se, millä perusteilla pankki voi kieltäytyä myöntämästä näitä palveluita. Luottolaitoslain mukaan painavan perusteen tulee liittyä asiakkaaseen tai hänen aiempaan käyttäytymiseensä taikka siihen, ettei asiakassuhteelle ole todellista tarvetta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan, mitä nämä painavat perusteet voivat olla. Lisäksi tarkastellaan pankin velvoitteita liittyen asiakkaan tunnistamiseen ja sitä, miten nämä velvoitteet vaikuttavat peruspankkipalveluiden kohtuuhintaiseen saatavuuteen. Kohtuuhintainen saatavuus on yksi välttämättömyyspalveluiden olennainen ominaisuus. Tutkielmassa käsitellään hintojen kohtuullisuutta ja pankkien tiedonantovelvoitteita koskevaa sääntelyä erityisesti palvelumaksujen osalta sekä tutkitaan, kuinka hintojen kohtuullisuuden toteutumista käytännössä seurataan ja valvotaan. EU:n niin kutsuttu perusmaksutilidirektiivi 2014/92/EU on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä vuoden 2016 syksyyn mennessä ja se tulee vaikuttamaan pankkipalveluiden sääntelyyn myös Suomessa. Tutkielmassa otetaan olennaisilta osin huomioon direktiivin säännökset perusmaksutilistä ja siihen sisältyvistä palveluista, joiden on oltava saatavilla maksutta tai kohtuullista maksua vastaan kaikille unionissa laillisesti asuville kuluttajille. Muun muassa verkkopankkipalvelut kuuluvat direktiivin mukaisiin perusmaksutiliin liittyviin palveluihin, joten direktiivin säännökset otetaan huomioon tutkielmassa käsiteltäessä verkkopankkitunnusten asemaa peruspankkipalveluina. Perusmaksutilidirektiivissä on merkittäviä säännöksiä myös pankkipalveluiden hintojen ilmoittamiseen ja niiden vertailtavuuteen liittyen. Näitä säännöksiä tarkastellaan tutkielmassa sen kannalta, miten ne vaikuttavat peruspankkipalveluiden kohtuuhintaiseen saatavuuteen.

Tutkielma käsittelee vaihtoehtohoitojen asiakkaan asemaa markkinoinnin ja palvelujen laatuun liittyvien seikkojen näkökulmasta. Vaikka vaihtoehtohoitoja käytetään osittain samoihin tarkoituksiin kuin terveydenhuollon palveluja, ei niitä koskevaa erityislainsäädäntöä ole olemassa. Asiakkaan asema perustuu sen vuoksi kuluttajansuojalain, kuluttajaturvallisuuslain sekä rikos- ja vahingonkorvauslainsäädännön antamaan yleiseen suojaan. Naprapatia, kiropraktiikka ja osteopatia luetaan vaihtoehtohoitoihin kuuluviksi. Ne ovat poikkeuksellisessa asemassa, sillä ne ovat nimikesuojattuja ammattinimikkeitä. Niihin soveltuu muita vaihtoehtohoitoja yksityiskohtaisempi lainsäädäntö, joten ne eivät ole tutkimuksen keskiössä. Muiden vaihtoehtohoitojen harjoittamiselle ei ole asetettu koulutusvaatimuksia, joten niitä voi tarjota kuka tahansa. Osa vaihtoehtohoitoja edustavista yhdistyksistä on asettanut tietyt koulutusta koskevat vähimmäisvaatimukset jäsenyytensä edellytykseksi. Jäsenyys perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen, ja suurin osa vaihtoehtoterapeuteista ei ole järjestäytynyt. Yksityisessä terveydenhuollossa asetetaan erinäisiä vaatimuksia niin palvelun tarjoajille kuin myös toimin-taympäristölle. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä pidetään yllä rekisteriä, josta osa on julkinen ja palve-lee siten asiakkaiden tarpeita. Yksityisten terveydenhuoltopalveluiden valvonta on tehokasta ja seuraamusjärjestelmä motivoi alan toimijoita noudattamaan niitä koskevia säännöksiä. Vaihtoehtohoitojen asiakkaan asema on näin ollen selvästi heikompi kuin yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asema. Tutkielmassa vaihtoehtohoitoja verrataan yksityisiin terveydenhuoltopalveluihin, koska vaihtoehtohoidoista aiheutuvat haittavaikutukset voivat olla merkittäviä asiakkaiden terveydelle ja hyvinvoinnille. Heikko tietämys eri vaihtoehtomenetelmien riskeistä voi aiheuttaa esimerkiksi vakavia lääkkeiden ja vaihtoehtovalmisteiden yhteisvaikutuksia. Eri vaihtoehtomenetelmistä ja niiden tehosta ei myöskään ole riittävästi tieteellistä ja puolueetonta tutkimusta. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten vaihtoehtohoitopalveluiden asiakkaan asema eroaa yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asemasta, ja mitä ongelmia erityislainsäädännön puuttumisesta voi aiheutua. Lisäksi selvitetään erilaisia vaihtoehtoja havaittujen ongelmien ratkaisemiseksi. Vaihtoehtohoitojen tarkastelussa hyödynnetään myös ulkomailla omaksuttuja ratkaisumalleja ja pohditaan niiden soveltuvuutta Suomeen. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen, mutta ratkaisuvaihtoehtoja käsittelevässä osassa hyödynnetään myös oikeusvertailevaa ainesta.

Tutkielmassa pyritään selvittämään, olisiko avoimen lähdekoodin määräysten rikkominen tulkittava sopimusrikkomukseksi vai tekijänoikeusloukkaukseksi. Näkökulma arviointiin on sopimusoikeudellisen edellytysopin mukainen. Tutkielma tarkastelee avointa lähdekoodia sopimustyyppinä. Aineistona tukeudutaan Open Source Initiative -nimisen toimijan julkaisemaan lisenssiaineistoon. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella menetelmällä pyrkimyksenä tuottaa tietoa työn varsinaista lainopillista tarkoitusta varten. Tutkielmassa ratkaistavat keskeiset kysymykset liittyvät edellytysopin mukaisten edellytysten havaittavuuden ja olennaisuuden kriteerien analysoimiseen. Tutkielmassa esitellään menetelmä, kuinka kyseisiä kriteereitä on mahdollista arvioida avoimen lähdekoodin lisensseistä. Tulkintakriteereinä edellytysten havaittavuuden osalta esitetään muun muassa sopimuksissa käytettyjen ilmaisujen tarkkuus, sopimuksiin sisältyvät täsmentävät ehdot sekä se, onko sopimuksissa päättävä ehto. Edellytysten olennaisuuden osalta tutkielmassa pyritään selvittämään, mitkä määräykset ovat tyypillisiä avoimen lähdekoodin lisensseille. Osoitettuja määräyksiä analysoidaan hyödyntämällä edellytysopin mukaista hypoteettista koetta niiden olennaisuuden arvioimiseksi. Lopputulemana analyysille on, että avoimen lähdekoodin lisenssien määräykset täyttävät voittopuolisesti sekä edellytysten havaittavuuden että olennaisuuden kriteerit. Sopimustyyppiin sisältyvien olennaisten edellytysten rikkominen voi siten johtaa itsenäisesti pätemättömyysseuraamukseen, jolloin rikkomusta on mahdollista arvioida tekijänoikeusloukkauksena. Tulokset soveltuvat suoraan lähinnä tutkimuskohteena olleella sopimustyypin tasolla, mutta erityisesti esitellyt menetelmät olisivat sovellettavissa myös yksittäistä sopimusta tulkittaessa.