Browsing by discipline "Velvoiteoikeus"

Passenger delay and denied boarding in air travel is currently regulated by two influential international and regional legal regimes: The Convention for the Unification of Certain Rules for International Carriage by Air, Signed in Montreal on May 28th 1999 (the Montreal Convention) and the EC Regulation 261/2004 of the European Parliament and of the Council (the EC Regulation). The intention of the Montreal Convention was to harmonise the several international agreements that were governing the industry and to create a uniform regime that would provide passengers and airlines a reliable regulation. Even though the European Union and its Member States are signatories to the Montreal Convention, the European Union introduced the EC Regulation to further shield passengers from the negative effects of denied boarding, cancellation and delay. However, what the EC Regulation fails to sufficiently consider is the sort of natural events, such as the 2010 Icelandic volcano eruption and the airspace closure that ensued, as airlines are now forced to pay substantial compensation to passengers for events completely outside of their control. Since the introduction of the new regime the Court of Justice of the European Union has given a number of controversial judgments concerning the liability provisions of the EC Regulation and resulting into ambiguity as two conflicting guidelines now govern airline liability. Preserving uniformity in the application of liability is extremely important for air carriers and passengers alike. As the Montreal Convention expressly states that the remedies it provides are exclusive and directly address the issue of airline liability to passengers for damages suffered as a consequence of delay, it could be argued that the establishment of conflicting EU Regulations raises serious cause for concern. It seems likely that amendments to, if not a repeal of, the EC Regulation will be made in the near future and the European Commission has already begun working on a revision of the Regulation.

Sopimusoikeudessa on lukuisia tunnettuja sopimuksen syntymekanismeja. Erityisesti OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi on hyvin yleisesti sovellettu sopimuksen syntymekanismi. OikTL:n erityispiirteenä on tarjoussidonnaisuus, joka muodostuu tarjouksen tekijälle toista osapuolta kohtaan. OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi ei kuitenkaan sovellu aivan kaikkiin sopimuksen syntytilanteisiin tuon tarjoussidonnaisuuden johdosta. Näin esimerkiksi erilaiset sopimusneuvottelut, joissa ei ole vielä osapuolille muodostunut yksimielisyyttä sopimuksen syntymisestä ja sen sisällöstä ennen kuin kaikki sopimuksen ehdot on neuvoteltu läpi. Tämän ja muiden erityistilanteiden johdosta sopimusoikeudessamme tunnetaankin muitakin sopimuksen syntytapoja, etenkin kun OikTL:n säännökset ovat dispositiivisia. Sopimusoikeudessamme vallitseekin sopimusvapaus. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaisia sopimuksen syntytapoja sopimusoikeudessamme tunnetaan sekä miten nämä erilaiset sopimuksen syntytavat soveltuvat teknisesti uudenlaiseen ilmiöön nimeltään älykäs sopimus. Älykäs sopimus perustuu lohkoketjuteknologiaan, eräänlaiseen hajautettuun kirjanpitokokonaisuuteen, minkä pohjalta myös esimerkiksi virtuaalivaluutta Bitcoin pohjautuu. Älykäs sopimus on tapa ohjelmoida koodia lohkoketjuun ja tuoda siihen muuttumattomia ominaisuuksia. Tämä muuttumattomuus takaakin sen, että lohkoketjuun toimitettujen ohjelmia voidaan prosessoida siten, että nämä ohjelmat täytäntöönpanevat sisältönsä, joka usein perustuu vaihdantaan. Tutkielmassa otetaan kantaa, voiko älykäs sopimus olla uusi sopimuksen syntymistapa sen erityispiirteiden vuoksi vai soveltuuko jokin jo sopimusoikeudessamme tunnettu sopimuksen syntymistapa älykkään sopimuksen syntymiseen.

Kansainvälisessä sopimustoiminnassa sopimukset kirjoitetaan englanniksi, mutta myös suomalaisten osapuolten välisissä sopimuksissa englannin kielen merkitys on kasvanut. Osittain sopimuksia laaditaan noudattamalla sopimukseen sovellettavan lain sopimustekniikkaa ja -perinteitä, jolloin vain kieli on muutettu englanniksi. Kuitenkin sopimuskäytännössä on yhä yleisempää, että sopimukset paitsi tehdään englannin kielellä, ne myös laaditaan angloamerikkalaisten sopimusmallien mukaisesti. Huomiota ei välttämättä kuitenkaan kiinnitetä angloamerikkalaisiin käsitteisiin ja rakenteisiin sekä siihen, miten ne toimivat yhdessä sopimukseen sovellettavan lain kanssa. Tutkielmassa perehdytään angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan liikesopimuksissa, joihin sovelletaan Suomen lakia. Tutkielmassa tarkastellaan, millaiset seikat vaikuttavat angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan Suomessa, ja onko löydettävissä tekijöitä, joiden perusteella angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa merkitystä ehtoja tulkittaessa. Pelkästään se, että ehdot ovat peräisin toisesta oikeusjärjestelmästä, ei toki tee ehtojen käytöstä ongelmallista. On kuitenkin ehtoja, joiden merkitys voi olla yhteensopimaton Suomen oikeuden kanssa, tai joiden merkitys on epäselvä. Tutkielmassa keskitytään erityisesti niin sanottujen best efforts -lausekkeiden sekä integraatioehdon tulkintaan. Kuluttajasopimukset on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielma on lainopillinen, mutta siinä hyödynnetään modernin lainopin mukaisesti argumentoinnin tukena kotimaisen oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden lisäksi myös ulkomaista aineistoa. Suomessa sopimusten tulkinnassa lähtökohtana on osapuolten tarkoitus. Vakioehtojen tulkinta on objektiivisempaa. Angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkinnassa on arvioitava ensinnäkin käytetyn kielen merkitystä. Jos englantia käytetään vain käytännön syistä työkielenä kansallisten osapuolten välillä, kieli ei saane merkitystä tulkinnassa. On kuitenkin useita liiketoiminnan aloja, joilla esimerkiksi vakiosopimukset ovat englanninkielisiä ja ne laaditaan angloamerikkalaisen oikeuden mukaisesti. Tällöin kyseisen taustaoikeuden huomioimatta jättäminen voisi johtaa epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Suomenkielisissä sopimuksissa yhteys angloamerikkalaiseen oikeuteen on lähtökohtaisesti heikompi, mutta tällöinkin on tilanteita, joissa se voi saada merkitystä. Angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa painoarvoa erityisesti, jos kotimaista oikeuskäytäntöä ehdon tulkinnasta ei ole, ja ulkomainen tulkintakäsitys ehdon merkityksestä on suhteellisen vakiintunut. Esimerkiksi best efforts -lausekkeita tulkittaessa angloamerikkalaisen oikeuskäytännön arvo tulkinnassa on kuitenkin kyseenalainen, koska yhdenmukaista oikeuskäytäntöä lausekkeen tulkinnasta ei ole. Tällöin kansainvälisistä sopimusoikeudellisista periaatekokoelmista voi olla tulkinta-apua. Periaatekokoelmien taustalla on laaja valmistelutyö, ja niiden on katsottu heijastavan kattavasti kansainvälistä oikeuskäytäntöä. Niiden painoarvo voi siten olla yksittäisten maiden oikeutta merkittävämpi. Toimialan kauppatavalla sekä osapuolten kansallisuudella on myös oma merkityksensä arvioitaessa angloamerikkalaisille sopimusehdoille annettavaa sisältöä. Best efforts -lausekkeella voidaan sopia täsmällisen tulosvelvoitteen sijaan huolellisuutta korostavasta toimintavelvoitteesta. Perinteisesti on tulkittu, että huolellisuusvelvoitteen täyttääkseen siihen velvoittautuneen osapuolen on tehtävä kaikkensa, vaikka se saattaisi johtaa osapuolen kannalta haitallisiin seurauksiin. Sittemmin tulkinta on monipuolistunut. Suomessa on esitetty erilaisia tulkintavaihtoehtoja lausekkeelle. On esimerkiksi esitetty, että lausekkeella ei välttämättä olisi itsenäistä merkitystä sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen vuoksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että Suomessakin lauseke korottaa huolellisuuden tasoa tavalliseen huolellisuusvelvollisuuteen nähden. Integraatioehdolla pyritään vaikuttamaan sopimuksen ehtoihin rajaamalla kirjallisen sopimuksen ulkopuolelle kaikki aiemmin suullisesti tai kirjallisesti sovitut seikat, sekä rajoittamaan sopimuksen tulkinnassa huomioitavaa aineistoa. Suomessa integraatioehdon voidaan katsoa vahvistavan kirjallisen sopimusasiakirjan painoarvoa. Vakioehtoluonteisella integraatioehdolla ei voida kuitenkaan sulkea sopimuksen ulkopuolelle esimerkiksi osapuolten välistä käytäntöä tai kauppatapaa. Jos nämä halutaan rajata pois, tästä tulee olla ehdossa erillinen maininta. Ehdon sanamuotoon onkin kiinnitettävä erityistä huomiota. Suomessa sopimuksen tulkinnan lähtökohtana on huomioida laajasti erilaista tulkinta-aineistoa. Onkin todennäköistä, että integraatioehdolla ei Suomessa voida täysin sulkea pois ulkopuolista materiaalia sopimuksen tulkinnasta. Tätä näkemystä tukevat myös kansainvälisten periaatekokoelmien kannanotot. Kaiken kaikkiaan angloamerikkalaisia sopimusehtoja käytetään valmiiden mallipohjien vuoksi usein liian kritiikittömästi. Sopimus voi sisältää suomalaisesta näkökulmasta jokseenkin turhia ehtoja, mutta ennen kaikkea myös epäselviä lausekkeita, joiden vaikutuksia ei riittävästi tunneta.

Vid fastighetsköp är det inte ovanligt att fel och brister framkommer i fastigheten i efterhand. Oftast är det frågan om brister i fastighetens fysiska egenskaper, så kallade kvalitetsfel (Jb 2:17). När fel framkommer i en nyligen köpt fastighet uppstår samtidigt frågan vem som är den ansvariga avtalsparten. Är det frågan om ett fastighetsköp mellan två privatpersoner, är säljaren normalt ansvarig för senare framkomna fel i fem år, räknat från tidpunkten av fastighetens överlåtelse (Jb 2:25.2). För en privatperson kan en femårig ansvarsperiod kännas lång och innebära en osäkerhet. Ett inträdande ansvar kan inträffa plötsligt, samtidigt som det kan innebära en ekonomisk belastning för säljaren. Säljaren kan dock undvika ett felansvar genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet. Genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet, kan risken för säljarens ansvar omfördelas och begränsas. Användningen av ansvarsbegränsningsvillkor är dock inte okomplicerad. Trots att det som utgångspunkt råder avtalsfrihet för regleringen i jordabalken, har avtalsfriheten begränsats vid användningen av ansvarsbegränsningsvillkor. Lagstiftaren ställer stränga krav på ansvarsbegränsningsvillkorets utformning för att villkoret ska anses godtagbart. Lagen förutsätter att de rättigheter som köparen har enligt jordabalkens 17–34 §§, får begränsas endast genom att det preciseras på vilket sätt hans ställning avviker från det lagstadgade (Jb 2:9.2). Allt för allmänna ansvarsbegränsningsvillkor där fastigheten överlåts ”så som den var vid köptillfället” anses inte godtagbart. Sådana villkorsutformningar har, enligt lagens förarbete, ansetts som allt för oskälig och överraskande för köparen. Lagstiftaren kräver att villkoret utformas mer preciserat så att köparen kan förutse vad säljaren inte vill ansvara för. En problematisering har sedermera uppstått gällande vad som anses vara ett tillräckligt preciserat ansvarsbegränsningsvillkor, då det inte i lag eller förarbete ges närmare riktlinjer för hur villkoret ska utformas. Vilken grad av precision krävs för att ett ansvarsbegränsningsvillkor ska anses godtagbart enligt lagstiftningens krav? Vid en granskning av problematiseringen utifrån ett nordiskt perspektiv, kan det konstateras att tolkningen av ansvarsbegränsningsvillkor är mycket sträng i Finland. Säljaren verkar enbart ha möjligheten att undgå ansvar för fel eller brister i fastigheten om det uttryckligen nämnts i ansvarsbegränsningsvillkoret de särskilda fel och brister säljaren önskar undgå ansvar från. Tolkningen i praxis har näst intill följt en bokstavstolkning, där övriga omständigheter inte har beaktats. Med hänsyn till den nuvarande regleringen av ansvarsbegränsningsvillkor vid fastighetsköp, kan man därför även ifrågasätta om det aktuella rättsläget är ändamålsenligt eller om det finns alternativa sätt för en riskfördelning mellan parterna.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten pörssivaihdannassa olevien arvopaperien (erityisesti suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeiden hallintarekisteröityä hallintaa oikeuspoliittisesta näkökulmasta. Tarkastelussa keskitytään tarkastelemaan hallintarekisteröityä arvopaperien hallintaa kokonaisvaltaisena ilmiönä, jonka yhteiskunnalliseen käsittelyyn vaikuttavat ensinnäkin erilaisten intressiryhmien ristiriitaiset suhtautumistavat, sekä toisekseen itse hallintarekisteröinnistä aiheutuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikutukset. Tutkielman ensimmäisessä luvussa aihealuetta taustoitetaan pääasiassa lainsäädännön ja historiallisen kehityksen kautta. Lisäksi luvussa selvitetään käytetty tieteellinen metodi, aihealueen rajaukset sekä varaumat ja käytetty lähdemateriaali. Toisessa luvussa käydään läpi aihealuetta koskeva kotimainen yhteiskunnallinen keskustelu eri muodoissaan ja tehdään siitä johtopäätöksiä. Tutkielman kolmannessa luvussa käydään läpi erilaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia, joita hallintarekisteröinnin laajamittaisella sallimisella saattaisi olla Suomessa. Vaikutusten osalta tehdään myöskin kappaleen lopussa johtopäätöksiä. Tutkielman neljännessä luvussa esitetään de lege ferenda -tyyppinen tutkielman laatijan kannanotto arvopaperien hallintarekisteröityä hallintaa koskevasta lainsäädännöstä. Kannanotto pohjautuu argumentaatioltaan ja perusteluiltaan pitkälti kahdessa edellisessä luvussa esitettyihin johtopäätöksiin. Tutkielman viimeisessä viidennessä luvussa muodostetaan loppupäätelmä tutkielmasta ilmenneistä seikoista. Tutkielman de lege ferenda -osiossa ehdotetaan omaksuttavaksi lainsäädäntöä, jossa arvopaperien hallintarekisteröity hallinta sallitaan myös suomalaisille sijoittajille. Lainsäädäntömallissa otetaan kuitenkin huomioon myös viranomaisten ja yleisön tarpeet arvopapereiden omistajatietojen saamiseksi, sekä tarpeellinen sijoittajan suoja.

Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet, ns. tapaohjeet, laadittiin alun perin vuonna 1972 ohjeistamaan asianajajia hyvästä asianajajatavasta. Tapaohjeet sisältävät asianajajia koskevat eettiset periaatteet ja esteellisyysperusteet. Asianajaja voi olla monen seikan perusteella esteellinen ottamaan toimeksiantoa hoitaakseen ja tapaohjeet auttavat asianajajia tunnistamaan mahdollisen esteellisyytensä asianajotoimeksiannon eri vaiheissa. Ne eivät kuitenkaan luettele kaikkia mahdollisia esteellisysytilanteita tyhjentävästi. Asianajajan lojaalisuusvelvollisuus asiakasta kohtaan on yksi tapaohjeisiin sisältyvistä perusarvoista. Tämän arvon mukaan asianajajan tulisi valvoa ainoastaan oman asiakkaansa etua. Asianajaja voi olla esteellinen lojaalisuusvelvollisuuden perusteella. Tämä merkitsee sitä, että asianajaja ei saa ottaa hoitaakseen tehtävää, joka rikkoisi hänen lojaalisuusvelvollisuutta hänen nykyistä tai entistä asiakasta kohtaan. Lojaalisuusvelvollisuutta on kuvastettu ensimmäiseksi perusarvoksi, mikä osoitta sen tärkeän aseman koko asianajotoiminnassa. Lojaalisuusvelvollisuus koskee laajasti asiakkaan ja asianajajan välistä suhdetta asianajotoiminnassa, jopa vielä toimeksiannon jo päädyttyä. Tämän takia se on vaikea yksiselitteisesti määrittää. Lojaalisuusvelvollisuus ilmentää asiakkaan kokemaa luottamusta asianajajaa kohtaan, ja sen voidaan nähdä pitävän koko toimeksiannon kasassa. Asianajajan ja asiakkaan välinen sopimussuhde on epäsymmetrinen siten, että asianajajalla on asiakasta enemmän tietoa asian käsittelystä ja siihen liittyvistä seikoista. Asiakkaan on yksinkertaisesti luotettava asianajajaan, mikä edellyttää, että asianajaja on lojaali asiakastaan kohtaan. Asianajotoiminnan ympäristö on kokenut paljon muutoksia niistä ajoista, kun tapaohjeet alun perin laadittiin vuonna 1972. Tämän johdosta tapaohjeet uusittiin vuonna 2009. Voidaan ajatella, että asianajotoimintaan kuuluva etiikka ja käsitys moraalisuudesta ovat pysyneet suhteellisen samoina läpi vuosikymmenten, vaikka asianajotoiminnan ympäristössä on tapahtunut paljon muutoksia. Toisaalta siinä, miten asianajajien esteellisyyskysymyskiin suhtaudutaan, voi nähdä tapahtuneen muutoksia. Vaikka lojaalisuusvelvollisuuden ytimessä oleva periaate ei ole muuttunut, voidaan ajatella, että asianajajan lojaalisuudelta mahdollisesti vaaditaan nykyään enenmmän kuin aiemmin. Asianajotoiminnan ympäristössä tapahtuneet muutokset käsittävät esimerkiksi asianajotoiminnan kansainvälistymistä, asianajotoimistojen kasvua sekä asianajotapojen muuttumista. Näistä muutoksista on nähtävissä, että käsitys luotettavasta ja lojaalista asianajajasta on ajan saatossa saanut uusia piirteitä. Nykyään ei enää riitä, että asianajaja pelkästään noudattaa kirjaimellisesti häntä koskevia tapaohjeita, vaan asianajajan tulisi myös ulkopuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa luotettavalta, lojaalilta ja riippumattomalta. Nykyään kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota siihen, että koko asianajajakunta vaikuttaa riippumattomalta ja luotettavalta. Asianajajalla ei tämän seurauksena ole velvoitteita ainoastaan asiakastaan kohtaan, vaan myös valtiota ja kolmansia osapuolia kohtaan. Yksittäisten asianajajien riippumattomuus ja lojaalisuus takaa koko asianajajakunnan luotettavuuden, mikä on tärkeä seikka oikeuden toteutumisen kannalta. Asianajajan vaatimus riippumatomuudesta ja esteettömyydestä voidaan näin ollen nähdä monella eri tasolla ja koskevan laajasti asianajajan toimintaa yhteiskunnassa. Asianajajan lojaalisuus on taas kaiken hänen toiminnan taustalla, takaamassa hänen luotettavuuden ensisijaisesti asiakasta, mutta sen kautta myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Tulevaisuudessa asianajajien on mahdollisesti sopeuduttava jatkossakin uusiin asianajotoiminnassa tapahtuviin muutoksiin, mitä kansainvälistyminen, tietotekniikka ja asianajotapojen muuttuminen voivat tuoda mukanaan. Kaiken ytimessä tulevat silti säilymään asianajajien eettiset arvot.

Tutkimuskysymykseni on milloin asianajotoimeksianto syntyy sitovalla tavalla ja mitä tästä sitovuudesta seuraa. Tarkoitukseni on kartoittaa tilanteita, joissa katson asianajotoimeksiannon syntyneen ja toimeksiantosopimuksen sitovuuden alkaneen. Esittelen myös poikkeuksia sitovuuteen ja sitovuuden oikeusvaikutuksia. Asianajotoimeksianto on toimeksianto, jossa Suomen Asianajajaliittoon kuuluva henkilö eli asianajaja ottaa hoitaakseen päämiehensä oikeudellisia asioita tai suorittaa päämiehelleen lainopillisia palveluksia. Asianajotoimeksiantosopimus ei ole määrämuotoinen sopimus ja on tavallista, että asianajotoimeksianto syntyy suullisesti. Tätä kuitenkin rajoittaa esimerkiksi mahdolliset kuluttajansuojalain säännökset. Lähtökohtaisesti voidaan nimetä neljä erilaista sopimuksen syntytapaa. Voidaan ajatella, että sopimus syntyy Oikeustoimilain tarjous-vastaus –mekanismin kautta, konkludenttisesti, neuvottelujen tuloksena tai, että sopimus syntyy prosessissa. Olen pitänyt kaikille malleille yhteisenä sitä, että on olennaista, että osapuolet ovat päässeet yhteisymmärrykseen sellaisista asioista, joiden avulla voitaisiin antaa OikTL:n mukainen täydellinen tarjous. Tämä voi tapahtua perinteisen mallin mukaisella hyväksymisellä, konkludenttisesti toiminnan kautta tai sopimusneuvotteluiden kautta. Sopimukset siis syntyvät kun näistä olennaisista asioista on päätetty. Lisäksi katsoin, että jokainen sopimuksen syntytapa on hivenen ongelmallinen kun on kyse asianajotoimeksiannon syntymisestä. Lopputulokseni oli, että sopivin sopimuksen syntytapa on prosessuaalinen sopimuksen syntyminen, sillä asianajotoimeksiannossa on useita asianajajaa sitovia prekontruaalisia velvoitteita. Syntymisen lisäksi käsittelin sopimuksen sitovuutta. Asianajotoimeksiantosopimus voi olla sitova pistemäisesti, prosessuaalisesti tai tiettyjen edellytysten täytyttyä kokonaan tai osittain sitomaton. Kuluttajasopimusta koskee omat erikoissäännöksensä. Katsoin, että sopimuksen syntytavoista perinteisen ajatuksen mukaan kaikki muut, paisti prosessuaalinen sopimuksen syntyminen, kuuluvat sopimuksen pistekäsityksen alaan. Sen mukaan sopimusvelvoitteet alkavat tiettynä hetkenä. Kuitenkin tarkemman tarkastelun jälkeen pääsyin siihen, että kaikki sopimuksen syntytavat voidaan siirtää prosessikäsitykseen. Täten asianajotoimeksiantosopimus on dynaaminen sopimus, jossa velvollisuudet syntyvät pikku hiljaa. Lisäksi käsittelen asianajotoimeksiannon sitovuuden oikeusvaikutuksia. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että asianajajalla on enemmän velvollisuuksia asiakasta kohtaan, kun asiakkaalla on asianajajaa kohtaan. Velvollisuuden syntyvät lisäksi pikku hiljaa, ja osa niistä on velvoittavia jo ennen varsinaisen toimeksiannon syntymistä. Tulen siihen tulokseen, että tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että asianajotoimeksianto syntyy ja tulee sitovaksi prosessissa.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee asiantuntijalausunnon antajan vahingonkorvausvastuuta sopimuskumppanille ja kolmannelle. Työn karkea jako on: mikä on asiantuntijalausunto, kuinka vahingonkorvausvastuu syntyy ja millaiseksi vastuu muodostuu eri henkilösuhteissa. Näille kysymyksille on omat päälukunsa. Lopuksi olen selvittänyt kuinka näitä edellä käsiteltyjä vastuuperusteita on käsitelty tapauksessa KKO 2017:15. Asiantuntijalausunto toimeksiantona kuuluu laajempaan asiantuntijapalveluiden alaan. Asiantuntijapalveluista lausunnon kuitenkin erottaa se, että velvollisuus aktiivisesti toimia päämiehen puolesta on nimenomaisesti rajattu toimeksiannosta pois. Näin asiantuntijalausunnon sisällöksi jää ainoastaan informaation välittäminen päämiehelle. Asiantuntijan on kuitenkin myös opastettava päämiestä, jotta toimeksiannon rajaus on tarkoituksenmukainen ja päämies ymmärtää sen sisällön. Vahingonkorvausvastuun osalta aloitan selvittämällä sekä sopimukseen perustuvan, että sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuun yleiset edellytykset. Sopimuksenulkoisen vastuun osalta päähuomio kiinnittyy puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden edellytyksiin. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kantoja mukaillen, katson että VahL 5:1 tarkoitetut erityisen painavat syyt voidaan katsoa olevan käsillä, kun ei ole hallitsemattomiin vastuuriskeihin liittyviä syitä rajoittaa puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta. Sopimusperusteisen vastuun osalta kiinnostavaksi muodostuu asiantuntijan mahdollisuus rajoittaa vastuutaan vastuunrajoitusehdoilla, erityisesti jos toimeksiannon sisällöllinen rajaaminen katsotaan vastuunrajoitukseksi. Suoritusvelallisen kvalifioitu tuottamus syrjäyttää vastuunrajoituksen, mutta miten käy toimeksiannon rajauksen? Katson, että tahallisesti aiheutetun vahingon tulisi aina tulla korvattavaksi, mutta törkeäkään huolimattomuus ei nähdäkseni syrjäyttäisi toimeksiannon sisällöllistä rajausta kuin poikkeuksellisesti. Eri henkilötahoihin kohdistuvan vastuun olen jakanut kolmeen tapaustyyppiin, sen perusteella aiheutuuko vahinko: toimeksiantajalle; toimeksiantosuhteen ulkopuoliselle, jonka hyväksi on lausuttu; vai kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle henkilölle. Toimeksiantajaan kohdistuvan vastuun yhteydessä olen käsitellyt myös tilannetta, jossa lausunnon antajana on viranomainen, jolloin vastuuasetelmat nähdäkseni ovat muodollisesta eroavaisuudestaan huolimatta lopulta melko samanlaiset. Kolmannen hyväksi annettujen lausuntojen osalta en näe erityisiä ongelmia. Toimeksiantosopimus määrittää kolmannen oikeudet ja vastuunrajoitusten tulisi olla normaalisti käytettävissä. Erityistä huomiota on kuitenkin kiinnitettävä siihen, että lausunnon käyttäjää informoidaan vastuunrajoituksista ja vastaavista ehdoista itse lausuntoon kirjattavin varaumin. Kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen osalta katson korvattavuuden edellyttävän lausunnon käyttäjän perusteltua luottamusta ja toisaalta lausunnon antajan kannalta vahinkojen ennakoitavuutta. Työn viimeisessä pääluvussa käsittelen tapausta KKO 2017:15, jossa ammattiliitto joutui korvaamaan jäsenilleen aiheutuneen vahingon, joka johtui liiton antamasta tiedotteesta. Alemmat oikeusasteet tuomitsivat korvauksen sopimuksenulkoisena ja erona oikeusasteissa oli lähinnä puhtaan varallisuusvahingon korvattavuuden peruste. Korkein oikeus kuitenkin päätyi soveltamaan sopimusperusteista vastuuta, katsoen että ammattiliiton antama ilmoitus muodosti käytännössä toimeksiantosopimusta vastaavan toimimisvelvollisuuden, jonka laiminlyönnistä seurasi korvausvastuu. Tässä tapauksessa korkeimman oikeuden ratkaisu onkin perusteltu. Jos kuitenkin ilmoituksen sisältö olisi ollut toisenlainen, tilannetta olisi nähdäkseni arvioitava sopimuksenulkoisesti annetun asiantuntijalausunnon aiheuttamana vahinkona. Tähän kuvitteelliseen asetelmaan voidaan soveltaa edellisessä pääluvussa esittämiäni korvausvastuun perusteita, kun vahinko aiheutuu sopimuksen ulkoisesti.

Tutkielman aiheena on sopimusten synty sähköisessä toimintaympäristössä. Tutkielmassa käsitellään erityisesti asiantuntijapalvelusopimusten syntymistä sähköisesti. Asiantuntijapalvelusopimuksista esimerkkeinä käytetään asianajotoimeksiantosopimusta ja kiinteistönvälityssopimusta. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten asiantunti-japalvelusopimukset syntyvät verkkoympäristössä, miten vakioehdot liitetään sähköiseen sopimukseen ja miten sopimusten muotovaatimukset voidaan toteuttaa sähköisesti. Sopimusten syntymistä käsitellään oikeustoimilain tarjous-vastaus –mallin avulla. Tarjous-vastaus –mallista voidaan todeta, että se soveltuu hyvin myös sähköisessä muodossa syntyviin sopimuksiin. Sähköinen viestintä osapuolten välillä on usein vuorottaista ja esimerkiksi sähköpostin välityksellä tehdystä sopimuksesta voidaan yleensä erottaa tarjous ja vastaus tahdonilmaisut. Tarjous-vastaus –mallin kohdalla käsitellään esimerkiksi tarjouksen määräaikaa ja määräajan alkamista sekä sitä, millaisia haasteita verkkoympäristö näille asettaa. Lisäksi käsitellään lyhyesti neuvot-telujen tuloksena muotoutuvaa sopimusta. Sopimusten syntymisestä käsitellään myös asiantuntijapalvelusopimuksil-le tyypillisiä ja etämyyntiin liittyviä informointivelvoitteita. Sopimusten syntymisen ohella käsitellään myös vakioehtosopimuksia. Vakioehdoista käsitellään erityisesti vakioeh-tojen liittämistä sopimukseen ja sähköiseen sopimukseen. Lisäksi vakioehtojen kohdalla käsitellään myös ankarien ja yllättävien ehtojen korostamisvaatimusta ja sen toteuttamista sähköisten sopimusten kohdalla. Vakioehtojen liit-tämisessä sähköiseen sopimukseen noudatetaan samoja periaatteita kuin perinteisessä muodossa tehtäviin sopi-muksiin. Menetelmiä vakioehtojen liittämisessä sähköiseen sopimukseen on monia, mutta tärkeää niissä on se, että asiakkaalle annetaan helppokäyttöinen mahdollisuus tutustua ehtoihin. Asiantuntijapalvelusopimusten osalta tarkas-tellaan sitä, millaisia vakioehtoja asianajotoimeksiannoissa ja kiinteistönvälityssopimuksissa käytetään. Lopuksi käsitellään muotovaatimuksia ja niiden toteuttamista sähköisesti. Sopimusvapaudesta seuraa, että sopi-mukset voidaan tehdä myös sähköisesti. Asianajotoimeksiantosopimus on vapaamuotoinen sopimus, joten sen toteuttaminen sähköisesti on ongelmatonta. Kiinteistönvälityssopimus on lain mukaan tehtävä kirjallisesti, joten muotovaatimuksista käsitellään kirjallisen muodon ja allekirjoituksen toteuttamista sähköisesti. Lainsäädännöllä on pyritty mahdollistamaan sähköisen muodon käyttö niissä tilanteissa, kun sopimukselta edellytetään lain mukaan kirjallisuutta ja/tai allekirjoitusta. Esimerkiksi kiinteistönvälityssopimusta koskevassa laissa kirjallinen ja sähköinen muoto on rinnastettu toisiinsa. Muotovaatimusten lopuksi käsitellään sähköistä kiinteistön kauppaa esimerkkinä siitä, miten aiemmin perinteisen kirjallisesti, allekirjoitettuna ja kaupanvahvistajan vahvistamana tehtävä sopimus voidaan nyt tehdä täysin sähköisesti.

Tutkielma koskee kiinteistön kaupan virhevastuun vakuuttamisen ongelmakohtia Suomen markkinoilla olevien piilovirhevakuutusten osalta. Kiinteistön kaupan piilevien virheiden vakuuttaminen on Suomessa toistaiseksi melko tuntemattomaksi jäänyt vakuuttamisen muoto. Piilovirhevakuuttamisen lisäämistä Suomen markkinoilla on ehdotettu eräänä mahdollisena ratkaisuna epäonnistuneihin asuinkiinteistön kauppoihin. Kiinteistön kaupan virhevastuun jakautumista ostajan ja myyjän välillä on pidetty oikeustieteessä sekä laajemminkin ongelmallisena. Epäselväksi jäävä riskinjako synnyttää riitaisuuksia siitä, kuuluuko virhevastuu myyjälle vai onko kyseessä sellainen virhe, josta ostajan olisi tullut olla tietoinen. Riskinjaon jakautuminen osapuolten välillä muodostuu maakaaren (540/1995) mukaisesti myyjän tiedonantovelvollisuudesta sekä ostajan selonottovelvollisuudesta. Tältä osin oikeudellisesta tulkinnanvaraisuutta liittyy tilanteisiin, joissa kaupan kohteen vaurioista on olemassa jonkinlaisia indisioita, joista vaurioiden laajuus tai laatu eivät käy kuitenkaan yksiselitteisesti ilmi. Kaupanvastuu voi muodostua varsin ankaraksi myyjää kohtaan etenkin tilanteissa, joissa myyjän toimintaan ei liity moitittavuutta. Piilovirhevakuutus on vakuutus, jonka nojalla suoritetaan korvaus kaupan kohteen rakennuksen piiloon jääneestä virheestä. Kyseessä on siis jossain määrin epätavallinen vakuuttamisen muoto, joka koskee pikemminkin sopimusperusteisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä surrogaatilla kuin vahingon korvaamista. Piilovirhevakuutusten vakuutusehtojen tarkoittama piilovirhe ei kuitenkaan ole muuten kuin epäsuorasti kytköksissä maakaaren mukaiseen salaiseen virheeseen. Keskeisin seikka sen suhteen, onko kyseessä piilevä virhe, seuraa kaupan kohteessa laaditusta kuntotarkastusraportista, jonka teetättäminen kohteesta on piilovirhevakuutuksen myöntämisen edellytyksenä. Piilovirhevakuutuksista ei suoriteta korvausta sellaisten virheiden osalta, jotka ovat havaittu kuntotarkastusraportissa tai jotka sijaitsevat sellaisissa rakenneosissa, jotka ovat rajattu kuntotarkastuksen ulkopuolelle tai joiden osalta kuntotarkastusraportissa on kehotettu tekemään lisätutkimuksia. Piilovirhevakuutus on siis voimakkaasti sidoksissa kohteesta laadittuun kuntotarkastusraporttiin. Kuntotarkastusraportin tulkintaan liittyy kuitenkin nykyisin monia ongelmia. Raportin tulkintaa on pidetty vaikeaselkoisena sekä pahimmillaan kaupan kohteesta teetätetty kuntotarkastus synnyttää riitaisuuksia kaupan osapuolten välille. Tutkielmassa selvitetään sitä, miten kuntotarkastusraporttia tulee tulkita vakuutussopimuslain mukaan osana vakuutusehtoja. Lisäksi kuntotarkastuksen suorittava asiantuntija toimii osassa myönnettyjä piilovirhevakuutuksia vakuutuksenmyöntäjän edustajana, millä seikalla on vaikutusta vakuutuksenottajan ja vakuutuksenmyöntäjän tiedonantovelvollisuuteen. Piilovirhevakuuttamisen mahdollisuudet epäonnistuneiden kiinteistön kauppojen välttämiseksi ovat rajalliset, sillä piilovirhevakuutusten korvauspiirin ulkopuolelle on rajattu myös laajuudeltaan epäselvät kuntotarkastusraportissa havaitut vauriot. Tältä osin piilovirhevakuutus ei siis poista kuntotarkastuksen epäselvyydestä kumpuavia kaupanvastuuseen liittyviä ongelmia, vaan pikemminkin siirtää riskiä virheestä kaupan kohteen myyjältä kohteen ostajalle.