Browsing by discipline "Velvoiteoikeus"
Now showing items 1-20 of 240
-
Aineellinen ja prosessuaalinen public policy kansallisessa ja kansainvälisessä välimiesmenettelyssä (2018)Välitystuomion lopullisuuden vuoksi osapuolten oikeusturva voi joissakin tapauksissa olla uhattuna. Tämän vuoksi yleisellä tuomioistui-mella on rajattu oikeus puuttua välimiesmenettelyyn, erityisesti välitystuomioiden pätemättömyyttä koskevien kanteiden ja täytäntöönpa-nohakemusten kautta. Pätemättömyys- ja epäämisperusteet ovat poikkeuksia pääsääntöön välitystuomioiden lopullisuudesta, minkä vuok-si niitä on tulkittava suppeasti ja ne tulevat sovellettavaksi vain vakavissa tilanteissa. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä oikeusjär-jestyksen perusteiden eli public policyn vastaisuus on välitystuomion pätemättömyysperuste sekä sen täytäntöönpanon epäämisperuste. Suomessa public policyyn vetoamiselle välitystuomion mitättömyyden perusteena ei ole asetettu määräaikaa. Aineellinen public policy koskee välitystuomioon sisältyviä vakavia aineellisia virheitä. Esimerkiksi kilpailuoikeuden tai perusoikeuksien vastainen välitystuomio voi olla public policyn vastainen. Olennaista on nimenomaan välitystuomion lopputuloksen hyväksyttävyys. Jokai-sella valtiolla on oma käsityksensä public policyn sisällöstä, mutta kansainvälissä tapauksissa tulisi soveltaa suppeampaa kansainvälistä public policya, joka on kuitenkin aina lopulta kansallinen näkökulma kansainvälisestä public policysta. Monikansallinen public policy on puolestaan kaikkialla samalla tavalla sovellettavaa public policya, johon kuuluu esimerkiksi korruption, terrorismin ja orjuuden kielto. Myös EU-oikeuteen sisältyvä public policy on huomioitava jäsenvaltioissa samalla tavalla kuin niiden oma public policy. EU:n public policyyn kuuluu esimerkiksi kartellikielto ja kuluttajia suojeleva kohtuuttomien sopimusehtojen kielto. Suomen kansalliseen public policyyn ei sisälly sellaisia perusteita, jotka poikkeaisivat kansainvälisestä linjasta. Toisaalta Suomessa ei ole varsinaisesti kiinnitetty huomiota kansallisen ja kansainvälisen public policyn eroihin. Prosessuaalinen public policy liittyy välimiesmenettelyssä tapahtuneisiin virheisiin ja turvaa erityisesti asianosaisten oikeusturvan toteu-tumista. Kumoamisperusteiksi luokiteltavat esteellisyys ja asianosaisen tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa voivat nähdäkseni hyvin rajatuissa tapauksissa olla myös public policy -perusteita. Niiden käytännön merkitys on kuitenkin pienempi kuin muiden public policyn vastaiseksi katsottavien prosessivirheiden merkitys. Prosessuaaliseen public policyn perusteella pätemättömänä on kansainvälisesti pidetty esimerkiksi petollisessa menettelyssä syntynyttä tai oikeusvoiman vastaista välitystuomiota. Prosessuaalinen public policy ei ole juurikaan ollut tarkastelun kohteena Suomessa. Public policyyn vetoamista koskevan määräajan puuttumista voidaan pitää sellaisena Suomen oikeuteen sisältyvänä menettelysääntönä, joka on kansainvälisesti poikkeuksellinen, ja jota kaikki muut valtiot eivät välttämättä välitystuomioiden lopullisuuden vuoksi hyväksy. Välitystuomioiden täytäntöönpanoa koskeva New Yorkin konventio ei rajaa välitystuomion kumoamisperusteita tai public policyn sisältöä. Tämän vuoksi välitystuomio on mahdollista kumota sen antamispaikan lain mukaisella perusteella ja erityisesti public policya voidaan käyttää keinotekoisena välineenä välitystuomion tehokkuuden epäämiseksi. Antovaltiossaan kyseenalaisilla perusteilla kumottuja välitys-tuomioita onkin poikkeuksellisissa tapauksissa hyväksytty täytäntöönpantaviksi toisen valtion tuomioistuimessa. Ei kuitenkaan ole täysin selvää, miten suomalainen tuomioistuin täytäntöönpanovaiheessa suhtautuisi toisessa valtiossa ei-juridisella perusteella kumottuun väli-tystuomioon. Jos tuomioistuin haluaa korostaa pro-enforcement -näkökohtia ja välitystuomion lopullisuutta, voi se hyväksyä välitystuomi-on täytäntöönpanon ja näin jättää mielivaltaisen kumoamistuomion huomiotta.
-
(2013)Passenger delay and denied boarding in air travel is currently regulated by two influential international and regional legal regimes: The Convention for the Unification of Certain Rules for International Carriage by Air, Signed in Montreal on May 28th 1999 (the Montreal Convention) and the EC Regulation 261/2004 of the European Parliament and of the Council (the EC Regulation). The intention of the Montreal Convention was to harmonise the several international agreements that were governing the industry and to create a uniform regime that would provide passengers and airlines a reliable regulation. Even though the European Union and its Member States are signatories to the Montreal Convention, the European Union introduced the EC Regulation to further shield passengers from the negative effects of denied boarding, cancellation and delay. However, what the EC Regulation fails to sufficiently consider is the sort of natural events, such as the 2010 Icelandic volcano eruption and the airspace closure that ensued, as airlines are now forced to pay substantial compensation to passengers for events completely outside of their control. Since the introduction of the new regime the Court of Justice of the European Union has given a number of controversial judgments concerning the liability provisions of the EC Regulation and resulting into ambiguity as two conflicting guidelines now govern airline liability. Preserving uniformity in the application of liability is extremely important for air carriers and passengers alike. As the Montreal Convention expressly states that the remedies it provides are exclusive and directly address the issue of airline liability to passengers for damages suffered as a consequence of delay, it could be argued that the establishment of conflicting EU Regulations raises serious cause for concern. It seems likely that amendments to, if not a repeal of, the EC Regulation will be made in the near future and the European Commission has already begun working on a revision of the Regulation.
-
(2017)Lohkoketjuteknologia ja sen lohkoketjujen virtuaalikoneissa toteutettavat koodiin perustuvat älysopimukset ovat uudenlainen tapa tehdä sopimuksia. Suomen oikeusjärjestelmä tuntee useita tapoja tehdä sopimuksia, mutta tietoverkoissa ohjelmointiin perustuvat sopimusten tekemisen muodot eroavat tekstiin ja suulliseen sopimiseen perustuvista tavoista. Aikaisempi tutkimus alalta käsittelee verkkopalveluita ja sähköisiä sopimuksia ylipäänsä, mutta lohkoketjujen älysopimuksista ei ole vielä erityistä tutkimusta. Tutkielmassa tutkitaan mahdollisuuksia tehdä lohkoketjujen koodiin perustuvilla älysopimuksilla Suomen voimassaolevan oikeuden mukaisia päteviä sopimuksia. Erityisesti kiinnitetään huomiota asiantuntijapalvelusopimuksien yhteydessä esiin nouseviin kysymyksiin. Näitä ovat muun muassa anonymiteetti tai pseudonyymin käyttö sekä sopimusten solmimiseen ja muuttamiseen liittyvät ongelmat. Tutkielman metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sen mukaan uutta tietoa saadaan systematisoimalla voimassa olevaa oikeutta ja täyttämällä oikeuden aukkoa erilaisilla päättelymenetelmillä. Tutkielmassa sovellettavan argumentaatioteoriasuuntauksen mukaisesti erilaisia oikeuslähteitä käytetään kriittisesti ja monipuolisesti. Tutkielmassa selviää, että lohkoketjuteknologian ominaisuuksien seurauksena eräät älysopimusten piirteistä ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa Suomen velvoiteoikeuden kanssa. Suurimman haasteen aiheuttaa lohkoketjujen lähtökohtainen muuttumattomuus ja siitä seuraava oikeustoimien pysyvyys ja peruuttamattomuus. Perinteinen sopimusoikeus, joka esimerkiksi edellyttää sopimuksilta muutettavuutta olosuhteiden muuttuessa, on ristiriidassa itsensä automaattisesti toteuttavien ohjelmien sisäisen logiikan kanssa.
-
(2020)Sopimusoikeudessa on lukuisia tunnettuja sopimuksen syntymekanismeja. Erityisesti OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi on hyvin yleisesti sovellettu sopimuksen syntymekanismi. OikTL:n erityispiirteenä on tarjoussidonnaisuus, joka muodostuu tarjouksen tekijälle toista osapuolta kohtaan. OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi ei kuitenkaan sovellu aivan kaikkiin sopimuksen syntytilanteisiin tuon tarjoussidonnaisuuden johdosta. Näin esimerkiksi erilaiset sopimusneuvottelut, joissa ei ole vielä osapuolille muodostunut yksimielisyyttä sopimuksen syntymisestä ja sen sisällöstä ennen kuin kaikki sopimuksen ehdot on neuvoteltu läpi. Tämän ja muiden erityistilanteiden johdosta sopimusoikeudessamme tunnetaankin muitakin sopimuksen syntytapoja, etenkin kun OikTL:n säännökset ovat dispositiivisia. Sopimusoikeudessamme vallitseekin sopimusvapaus. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaisia sopimuksen syntytapoja sopimusoikeudessamme tunnetaan sekä miten nämä erilaiset sopimuksen syntytavat soveltuvat teknisesti uudenlaiseen ilmiöön nimeltään älykäs sopimus. Älykäs sopimus perustuu lohkoketjuteknologiaan, eräänlaiseen hajautettuun kirjanpitokokonaisuuteen, minkä pohjalta myös esimerkiksi virtuaalivaluutta Bitcoin pohjautuu. Älykäs sopimus on tapa ohjelmoida koodia lohkoketjuun ja tuoda siihen muuttumattomia ominaisuuksia. Tämä muuttumattomuus takaakin sen, että lohkoketjuun toimitettujen ohjelmia voidaan prosessoida siten, että nämä ohjelmat täytäntöönpanevat sisältönsä, joka usein perustuu vaihdantaan. Tutkielmassa otetaan kantaa, voiko älykäs sopimus olla uusi sopimuksen syntymistapa sen erityispiirteiden vuoksi vai soveltuuko jokin jo sopimusoikeudessamme tunnettu sopimuksen syntymistapa älykkään sopimuksen syntymiseen.
-
(2018)Tutkielma käsittelee älykkäiden sopimusten virhetilanteiden tulkintaa sopimusoikeudellisesta näkökulmasta. Älykkäät sopimukset ovat tutkielman kirjoittamishetkellä vielä melko uusi ilmiö, ja niiden laajempi käyttöönotto tulee mahdollisesti tapahtumaan vasta tulevaisuudessa. Älykkään sopimuksen konsepti on esitelty jo 1990-luvulla, mutta se on noussut uudenlaisella tavalla kiinnostuksen kohteeksi teknologian kehityksen myötä. Älykäs sopimus on lohkoketjuteknologiaan perustuva tietokoneohjelmisto, jonka ohjelmistokoodiin voidaan sisällyttää sopimuksen ehdot, jotka ohjelmisto automaattisesti toimeenpanee ehdoissa määriteltyjen ennakkoehtojen täyttyessä. Älykkään sopimuksen taustalla vaikuttavan lohkoketjuteknologian ominaisuuksien ansiosta älykästä sopimusta on sen tekemisen jälkeen käytännössä mahdotonta muuttaa oikeudettomasti jälkikäteen, eikä automaattisen toimeenpanon ansiosta osapuoli voi vetäytyä sopimuksesta tai laiminlyödä sopimusvelvoitteitaan. Koska ohjelmistokoodi tyypillisesti voi kuitenkin sisältää virheitä, nousevat älykkäiden sopimusten tapauksessa kyseeseen samankaltaiset sopimuksen virheeseen liittyvät tulkintatilanteet kuin tavanomaisen kirjallisen sopimuksen kanssa. Tutkielman tavoitteena on pyrkiä arvioimaan sopimusoikeuden tahdonilmaisun virhettä koskevan sääntelyn soveltumista älykkään sopimuksen sisältämään virheeseen. Arvioitavaksi soveltamistilanteiksi tunnistetaan ensinnäkin tahdonilmaisun antajan erehdyksen johdosta sopimukseen sisältyvät virheet. Toisena älykkään sopimuksen ohjelmistokoodista muodostuviin ehtoihin virheen aiheuttavana tilanteena tunnistetaan tiedonsiirrossa tapahtuvat virheet. Lisäksi tahdonilmaisuun virheen aiheuttavana erillistapauksenaan tunnistetaan tietokoneen automaattisesti ja itsenäisesti ihmisen puolesta antama tahdonilmaisu, jota tarkastellaan tutkielman lopussa lyhyesti. Tahdonilmaisun antajan erehdyksestä johtuvaan virheeseen sekä tiedonsiirron häiriöstä aiheutuvaan virheeseen mahdollisesti soveltuviksi säännöksiksi tunnistetaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929) 32 §. Tehdyn tarkastelun perusteella ilmaisuerehdystä koskeva OikTL 32.1 § vaikuttaisi olevan lähtökohtaisesti sovellettavissa myös älykkään sopimuksen koodimuotoisiin ehtoihin tahdonilmaisun antajan erehdyksen johdosta syntyneeseen virheeseen. Säännöksen soveltamiskynnyksen ylittymisen kannalta keskeiseen osaan nousee säännöksen vastapuolelta edellyttämän, perustellun vilpittömän mielen arviointi. Tutkielmassa havaitaan, että sopimukseen liittyvän osapuolen osalta vilpittömän mielen edellytys vaikuttaisi täyttyvän helpommin verrattuna sopimuksen laatineeseen osapuoleen. OikTL 32.2 §:n välitysvirhesäännöksen osalta arviointi keskittyy tunnistamaan, millä edellytyksillä säännös voisi olla sovellettavissa älykkään sopimuksen tekemisen yhteydessä tapahtuvaan tiedonsiirtoon. Tehdyn tarkastelun perusteella välitysvirhesäännöksen soveltuminen kyseiseen tiedonsiirtoon vaikuttaisi perustellulta. Tutkielmassa tunnistetaan kuitenkin mahdollisuus säännöksen soveltamisesta aiheutuviin kohtuuttomiin oikeusvaikutuksiin, millä voi olla merkitystä, jos säännöksen relevanssi ilmenee käytännössä odotettua suuremmaksi. Itsenäistä harkintaa harjoittavan tietokoneen antamien tahdonilmaisujen osalta tutkielmassa arvioidaan mahdollisuutta soveltaa oikeustoimilain valtuutussäännöksiä. Mahdollisiksi näkökulmiksi tietokoneen antamien tahdonilmaisujen hahmottamiseen tunnistetaan OikTL 10.2 §:n mukainen asemavaltuutus sekä OikTL 11.2 §:n mukainen valtuutus. Tutkielmassa tunnistetaan myös OikTL 36 §:n (956/1982) sovellettavuus älykkään sopimuksen virheestä aiheutuvien kohtuuttomien oikeusvaikutusten näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös älykkään sopimuksen taustalla vaikuttavan teknologian asettamille rajoituksille oikeustoimilain säännösten soveltamiskäytännössä. Teknologisista rajoitteista johtuen älykästä sopimusta ei ole mahdollista pitää ainoastaan osittain voimassa tai tulkita osapuolen tarkoituksen mukaan, mistä johtuen seurauksena oikeustoimilain pätemättömyysnormien soveltamisesta on aina sopimuksen kokonaispätemättömyys. Tutkielman lopussa esitetään myös huomioita uuden teknologian asettamista vaatimuksista lainsäädännölle ja sen muutostarpeille.
-
(2015)Kansainvälisessä sopimustoiminnassa sopimukset kirjoitetaan englanniksi, mutta myös suomalaisten osapuolten välisissä sopimuksissa englannin kielen merkitys on kasvanut. Osittain sopimuksia laaditaan noudattamalla sopimukseen sovellettavan lain sopimustekniikkaa ja -perinteitä, jolloin vain kieli on muutettu englanniksi. Kuitenkin sopimuskäytännössä on yhä yleisempää, että sopimukset paitsi tehdään englannin kielellä, ne myös laaditaan angloamerikkalaisten sopimusmallien mukaisesti. Huomiota ei välttämättä kuitenkaan kiinnitetä angloamerikkalaisiin käsitteisiin ja rakenteisiin sekä siihen, miten ne toimivat yhdessä sopimukseen sovellettavan lain kanssa. Tutkielmassa perehdytään angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan liikesopimuksissa, joihin sovelletaan Suomen lakia. Tutkielmassa tarkastellaan, millaiset seikat vaikuttavat angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan Suomessa, ja onko löydettävissä tekijöitä, joiden perusteella angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa merkitystä ehtoja tulkittaessa. Pelkästään se, että ehdot ovat peräisin toisesta oikeusjärjestelmästä, ei toki tee ehtojen käytöstä ongelmallista. On kuitenkin ehtoja, joiden merkitys voi olla yhteensopimaton Suomen oikeuden kanssa, tai joiden merkitys on epäselvä. Tutkielmassa keskitytään erityisesti niin sanottujen best efforts -lausekkeiden sekä integraatioehdon tulkintaan. Kuluttajasopimukset on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielma on lainopillinen, mutta siinä hyödynnetään modernin lainopin mukaisesti argumentoinnin tukena kotimaisen oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden lisäksi myös ulkomaista aineistoa. Suomessa sopimusten tulkinnassa lähtökohtana on osapuolten tarkoitus. Vakioehtojen tulkinta on objektiivisempaa. Angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkinnassa on arvioitava ensinnäkin käytetyn kielen merkitystä. Jos englantia käytetään vain käytännön syistä työkielenä kansallisten osapuolten välillä, kieli ei saane merkitystä tulkinnassa. On kuitenkin useita liiketoiminnan aloja, joilla esimerkiksi vakiosopimukset ovat englanninkielisiä ja ne laaditaan angloamerikkalaisen oikeuden mukaisesti. Tällöin kyseisen taustaoikeuden huomioimatta jättäminen voisi johtaa epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Suomenkielisissä sopimuksissa yhteys angloamerikkalaiseen oikeuteen on lähtökohtaisesti heikompi, mutta tällöinkin on tilanteita, joissa se voi saada merkitystä. Angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa painoarvoa erityisesti, jos kotimaista oikeuskäytäntöä ehdon tulkinnasta ei ole, ja ulkomainen tulkintakäsitys ehdon merkityksestä on suhteellisen vakiintunut. Esimerkiksi best efforts -lausekkeita tulkittaessa angloamerikkalaisen oikeuskäytännön arvo tulkinnassa on kuitenkin kyseenalainen, koska yhdenmukaista oikeuskäytäntöä lausekkeen tulkinnasta ei ole. Tällöin kansainvälisistä sopimusoikeudellisista periaatekokoelmista voi olla tulkinta-apua. Periaatekokoelmien taustalla on laaja valmistelutyö, ja niiden on katsottu heijastavan kattavasti kansainvälistä oikeuskäytäntöä. Niiden painoarvo voi siten olla yksittäisten maiden oikeutta merkittävämpi. Toimialan kauppatavalla sekä osapuolten kansallisuudella on myös oma merkityksensä arvioitaessa angloamerikkalaisille sopimusehdoille annettavaa sisältöä. Best efforts -lausekkeella voidaan sopia täsmällisen tulosvelvoitteen sijaan huolellisuutta korostavasta toimintavelvoitteesta. Perinteisesti on tulkittu, että huolellisuusvelvoitteen täyttääkseen siihen velvoittautuneen osapuolen on tehtävä kaikkensa, vaikka se saattaisi johtaa osapuolen kannalta haitallisiin seurauksiin. Sittemmin tulkinta on monipuolistunut. Suomessa on esitetty erilaisia tulkintavaihtoehtoja lausekkeelle. On esimerkiksi esitetty, että lausekkeella ei välttämättä olisi itsenäistä merkitystä sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen vuoksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että Suomessakin lauseke korottaa huolellisuuden tasoa tavalliseen huolellisuusvelvollisuuteen nähden. Integraatioehdolla pyritään vaikuttamaan sopimuksen ehtoihin rajaamalla kirjallisen sopimuksen ulkopuolelle kaikki aiemmin suullisesti tai kirjallisesti sovitut seikat, sekä rajoittamaan sopimuksen tulkinnassa huomioitavaa aineistoa. Suomessa integraatioehdon voidaan katsoa vahvistavan kirjallisen sopimusasiakirjan painoarvoa. Vakioehtoluonteisella integraatioehdolla ei voida kuitenkaan sulkea sopimuksen ulkopuolelle esimerkiksi osapuolten välistä käytäntöä tai kauppatapaa. Jos nämä halutaan rajata pois, tästä tulee olla ehdossa erillinen maininta. Ehdon sanamuotoon onkin kiinnitettävä erityistä huomiota. Suomessa sopimuksen tulkinnan lähtökohtana on huomioida laajasti erilaista tulkinta-aineistoa. Onkin todennäköistä, että integraatioehdolla ei Suomessa voida täysin sulkea pois ulkopuolista materiaalia sopimuksen tulkinnasta. Tätä näkemystä tukevat myös kansainvälisten periaatekokoelmien kannanotot. Kaiken kaikkiaan angloamerikkalaisia sopimusehtoja käytetään valmiiden mallipohjien vuoksi usein liian kritiikittömästi. Sopimus voi sisältää suomalaisesta näkökulmasta jokseenkin turhia ehtoja, mutta ennen kaikkea myös epäselviä lausekkeita, joiden vaikutuksia ei riittävästi tunneta.
-
(2015)Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millä perusteella ja minkälaisissa erilaisissa tilanteissa vahingonkärsijälle suoritettava korvaus voi ankaran vahingonkorvausvastuun ja toisaalta lakisääteisten vakuutusten tilanteissa muodostua täyttä korvausta pienemmäksi. Korvauksen rajoittumista tarkastellaan ankaran vahingonkorvausvastuun osalta sekä lakisääteisiin vakuutuksiin perustuvien korvausjärjestelmien osalta potilasvahinkolain, liikennevakuutuslain sekä tapaturmavakuutuslain sääntelemissä tilanteissa. Tutkielmassa näkökulma on erityisesti vahingonkärsijän. Vahingonkorvausoikeudessa tarkastelunäkökulma on perinteisemmin ollut vahingonaiheuttajan, eli on keskitytty tarkastelemaan muun muassa sitä, minkälaisissa tilanteissa vahingonkorvausvastuuseen on mahdollista joutua. Ankaran vastuun tavoitteena on kuitenkin ennen muuta vahingonkärsijän suojeleminen. Tästä syystä ankaraan vastuuseen joutumisen saatetaankin usein ajatella merkitsevän sitä, että vahingonkärsijän asema muodostuu tällöin automaattisesti paremmaksi kuin esimerkiksi tavallisen tuottamusperusteisen vastuun tilanteissa. Näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu. Ankara vastuu ei ole yhtenäinen ilmiö, joka aktualisoituisi aina samalla tavoin, vaan se pitää sisällään hyvin monenlaisia tilanteita, joilla on ainoastaan tiettyjä yhteisiä tekijöitä. Ankaran vastuun tilanteissa vastuun tosiasiallinen ankaruus voi tapauskohtaisesti vaihdella merkittävästikin Tästä syystä myös vahingonkärsijälle suoritettavan korvauksen määräytymisessä voi esiintyä tapauskohtaisesti suurta vaihtelua. Tutkielmassa tarkastellun perusteella vahingonkärsijälle suoritettava vahingonkorvaus voi muodostua täyttä korvausta alemmaksi seuraavin perustein: lain soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, ylivoimaiset tapahtumat, vahingonkärsijän oma myötävaikutus, vahingonkorvaukselle asetetut ylä- ja alarajat, vahingonkorvauksen kohtuusperusteinen sovittelu. Lakisääteisiin vakuutuksiin perustuvissa korvausjärjestelmissä perusteita ovat tutkielmassa tarkastellun perusteella soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, vakuutuskorvauksille asetetut ylä- ja alarajat, sekä vahingonkärsijän oma myötävaikutus. Tutkielman perusteella kaikkein merkittävin ryhmä näistä ovat lakien soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, joiden vahingonkärsijän korvaus voi määräytyä vain osittain ankaran vastuun perusteella. Lisäksi tietyt vahinkolajit voivat jäädä kokonaan lain soveltamisalan ulkopuolelle. Ankaran vahingonkorvausvastuun tilanteessa sekä potilasvahinkolain, liikennevakuutuslain ja tapaturmavakuuslain sääntelemissä tilanteissa vahingonkärsijällä on usein mahdollisuus vaatia korvausta lisäksi muun muassa vahingonkorvauslain nojalla siltä osin kuin vahinko ei ole korvattavissa tietyn erityislain nojalla. Lainsäätäjä on ajatellut tämän mahdollisuuden turvaavan vahingonkärsijän asemaa, sillä vahingonkärsijän ei näin tarvitse tyytyä siihen, että hän ei saa korvausta ankaran vastuun nojalla. Käytännössä ongelmaksi voi tällöin muodostua kuitenkin se, että vahingonkorvauslain nojalla korvauksen saaminen edellyttää vahingon ja syy-yhteyden lisäksi vahingonaiheuttajan tuottamuksen toteen näyttämistä, mikä voi tietyissä ankaran vastuun tilanteissa olla lähes mahdotonta. Vahingonkorvauksen saamisen edellytykset muodostuvat näin osittain tiukemmiksi kuin ankaraa vastuuta sääntelevän erityislain puitteissa, ja (täyden) korvauksen saaminen voi joissakin tapauksissa muodostua vaikeaksi. Vahingonkärsijän korvaussuojaa on tutkielmassa tarkasteltujen lakein osalta vuosien kuluessa parannettu, ja myös meneillään olevissa lainuudistuksissa tärkeimpien tavoitteiden joukossa on juuri vahingonkärsijän aseman parantaminen edelleen. Tilannetta voidaan vahingonkärsijän näkökulmasta pitää jo verrattain tyydyttävänä, sillä muun muassa henkilövahingoista suoritettavien korvausten alentamista yllä mainituin perustein on rajoitettu merkittävästi. Yksittäisen vahingonkärsijän kannalta voi kuitenkin edelleen syntyä tilanteita, joissa korvaussuoja jää puutteelliseksi.
-
(2019)Vid fastighetsköp är det inte ovanligt att fel och brister framkommer i fastigheten i efterhand. Oftast är det frågan om brister i fastighetens fysiska egenskaper, så kallade kvalitetsfel (Jb 2:17). När fel framkommer i en nyligen köpt fastighet uppstår samtidigt frågan vem som är den ansvariga avtalsparten. Är det frågan om ett fastighetsköp mellan två privatpersoner, är säljaren normalt ansvarig för senare framkomna fel i fem år, räknat från tidpunkten av fastighetens överlåtelse (Jb 2:25.2). För en privatperson kan en femårig ansvarsperiod kännas lång och innebära en osäkerhet. Ett inträdande ansvar kan inträffa plötsligt, samtidigt som det kan innebära en ekonomisk belastning för säljaren. Säljaren kan dock undvika ett felansvar genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet. Genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet, kan risken för säljarens ansvar omfördelas och begränsas. Användningen av ansvarsbegränsningsvillkor är dock inte okomplicerad. Trots att det som utgångspunkt råder avtalsfrihet för regleringen i jordabalken, har avtalsfriheten begränsats vid användningen av ansvarsbegränsningsvillkor. Lagstiftaren ställer stränga krav på ansvarsbegränsningsvillkorets utformning för att villkoret ska anses godtagbart. Lagen förutsätter att de rättigheter som köparen har enligt jordabalkens 17–34 §§, får begränsas endast genom att det preciseras på vilket sätt hans ställning avviker från det lagstadgade (Jb 2:9.2). Allt för allmänna ansvarsbegränsningsvillkor där fastigheten överlåts ”så som den var vid köptillfället” anses inte godtagbart. Sådana villkorsutformningar har, enligt lagens förarbete, ansetts som allt för oskälig och överraskande för köparen. Lagstiftaren kräver att villkoret utformas mer preciserat så att köparen kan förutse vad säljaren inte vill ansvara för. En problematisering har sedermera uppstått gällande vad som anses vara ett tillräckligt preciserat ansvarsbegränsningsvillkor, då det inte i lag eller förarbete ges närmare riktlinjer för hur villkoret ska utformas. Vilken grad av precision krävs för att ett ansvarsbegränsningsvillkor ska anses godtagbart enligt lagstiftningens krav? Vid en granskning av problematiseringen utifrån ett nordiskt perspektiv, kan det konstateras att tolkningen av ansvarsbegränsningsvillkor är mycket sträng i Finland. Säljaren verkar enbart ha möjligheten att undgå ansvar för fel eller brister i fastigheten om det uttryckligen nämnts i ansvarsbegränsningsvillkoret de särskilda fel och brister säljaren önskar undgå ansvar från. Tolkningen i praxis har näst intill följt en bokstavstolkning, där övriga omständigheter inte har beaktats. Med hänsyn till den nuvarande regleringen av ansvarsbegränsningsvillkor vid fastighetsköp, kan man därför även ifrågasätta om det aktuella rättsläget är ändamålsenligt eller om det finns alternativa sätt för en riskfördelning mellan parterna.
-
(2020)Lisääntynyt tekoälyn hyödyntäminen on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua oikeustieteen saralla. Muun muassa itseohjautuviin autoihin liittyvät sopimuksen ulkopuoliset vastuukysymykset ja algoritmien hyödyntäminen oikeudellisessa päätöksenteossa ovat saaneet tässä keskustelussa paljon huomiota. Tekoälyä hyödynnetään hyvin monipuolisesti muillakin aloilla. Vähemmälle tarkastelulle ovat jääneet tekoälyn hyödyntämisen vaikutukset sopimusoikeuden näkökulmasta. Sähköisen kaupankäynnin lisääntyessä vuosituhannen vaihteessa katsottiin tarpeelliseksi päivittää sitä koskevaa sääntelyä tietyiltä osin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, tuoko tekoälyn hyödyntäminen sellaisia uusia elementtejä digitaalisesti tehtyihin sopimuksiin, joiden vuoksi sopimusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä olisi jälleen aihetta päivittää. Yksi keskeinen tätä hypoteesia puoltava havainto on tekoälyn valmius toimia hyvinkin autonomisesti. Tämä piirre vaikuttaa erottavan tekoälyyn perustuvat sopimukset muista digitaalisista sopimuksista. Ennen sopimusoikeudellisten vaikutusten arviointia tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tekoälyä parhaillaan hyödynnetään sopimuksia tehtäessä. Havaitaan, että tekoälyä hyödynnetään jo nyt varsin monipuolisesti muun muassa sopimusehtojen tarkastamisessa, hinnoittelussa sekä ultranopeassa kaupankäynnissä rahoitusmarkkinoilla. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on arvioida sitä, ovatko olemassa olevat sopimusoikeuden säännöt riittäviä sääntelemään tekoälyn avulla solmittua sopimusta. Arviointi tehdään yllä mainittujen tekoälyn käyttökohteiden pohjalta. Arviointi on rajattu koskemaan Suomen oikeutta ja siinä tarkastellaan neljää sopimusoikeudellista kysymystä, jotka voivat olla ongelmallisia tekoälyn erityispiirteiden vuoksi: - Toteutuuko tahdonilmaisu riittävällä tavalla, kun sopimusta tehtäessä hyödynnetään tekoälyä? - Voidaanko erehdystä koskevia sääntöjä soveltaa, jos tekoäly toimii ennalta arvaamattomalla tavalla? - Miten vilpittömän mielen käsitettä tulisi soveltaa tekoälyn avulla tehtyjen sopimuksien yhteydessä? - Vaikuttaako tekoälyn hyödyntäminen sopimuksen tulkintaan? Tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn rooli sopimuksen teossa vaihtelee paljon. Yksinkertaisimmillaan tekoälyä hyödynnetään apuvälineenä tietyn toiminnon automatisoinnissa. Tekoäly voi myös toimia vaativimmissa sovelluksissa autonomisessa roolissa siten, että älykäs tekoälyyn perustuva sovellus neuvottelee ja toimeenpanee sopimuksen itsenäisesti. Tekoälyn toimiessa autonomisessa roolissa sen erityispiirteiden havaittiin vaikuttavan eniten tässä tutkielmassa tarkasteltuihin sopimusoikeudellisiin kysymyksiin.
-
(2015)Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten pörssivaihdannassa olevien arvopaperien (erityisesti suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeiden hallintarekisteröityä hallintaa oikeuspoliittisesta näkökulmasta. Tarkastelussa keskitytään tarkastelemaan hallintarekisteröityä arvopaperien hallintaa kokonaisvaltaisena ilmiönä, jonka yhteiskunnalliseen käsittelyyn vaikuttavat ensinnäkin erilaisten intressiryhmien ristiriitaiset suhtautumistavat, sekä toisekseen itse hallintarekisteröinnistä aiheutuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikutukset. Tutkielman ensimmäisessä luvussa aihealuetta taustoitetaan pääasiassa lainsäädännön ja historiallisen kehityksen kautta. Lisäksi luvussa selvitetään käytetty tieteellinen metodi, aihealueen rajaukset sekä varaumat ja käytetty lähdemateriaali. Toisessa luvussa käydään läpi aihealuetta koskeva kotimainen yhteiskunnallinen keskustelu eri muodoissaan ja tehdään siitä johtopäätöksiä. Tutkielman kolmannessa luvussa käydään läpi erilaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia, joita hallintarekisteröinnin laajamittaisella sallimisella saattaisi olla Suomessa. Vaikutusten osalta tehdään myöskin kappaleen lopussa johtopäätöksiä. Tutkielman neljännessä luvussa esitetään de lege ferenda -tyyppinen tutkielman laatijan kannanotto arvopaperien hallintarekisteröityä hallintaa koskevasta lainsäädännöstä. Kannanotto pohjautuu argumentaatioltaan ja perusteluiltaan pitkälti kahdessa edellisessä luvussa esitettyihin johtopäätöksiin. Tutkielman viimeisessä viidennessä luvussa muodostetaan loppupäätelmä tutkielmasta ilmenneistä seikoista. Tutkielman de lege ferenda -osiossa ehdotetaan omaksuttavaksi lainsäädäntöä, jossa arvopaperien hallintarekisteröity hallinta sallitaan myös suomalaisille sijoittajille. Lainsäädäntömallissa otetaan kuitenkin huomioon myös viranomaisten ja yleisön tarpeet arvopapereiden omistajatietojen saamiseksi, sekä tarpeellinen sijoittajan suoja.
-
(2014)Hallitus on säätiön ainoa pakollinen ja lakimääräinen toimielin, jolle lähtökohtaisesti kuuluu kaikki säätiössä tapahtuva päätök-senteko (yleistoimivalta). Säätiölain 10 a § antaa kuitenkin hallitukselle mahdollisuuden delegoida itsenäistä päätösvaltaa halli-tuksen alapuolelle muulle toimielimelle, hallituksen jäsenelle tai toimihenkilölle. Näitä siirrettävissä olevia tehtäviä ei kuitenkaan määritellä laissa tai lain esitöissä tarkemmin. Asiamies on säätiöissä yleisesti käytetty toimihenkilö, jota säätiölaki ei itsessään kuitenkaan tunnista. Laki ei myöskään sisällä määräyksiä asiamiehen toimivallasta tai tarkemmista tehtävistä. Kirjallisuudessa on katsottu säätiön asiamiehen olevan säätiöön työsuhteessa oleva työntekijä. Tätä kantaa on mm. perusteltu yhdistystä koskevalla korkeimman oikeuden ratkaisulla, jossa katsottiin, ettei toiminnanjohtajan ole mahdollista olla osakeyhtiön toimitusjohtajaan verrattavissa olevassa asemassa, koska tästä ei ole määräystä yhdistyslaissa. Säätiölain 10 a § jättää kuitenkin tulkinnanvaraiseksi sen, kuinka toimielin käsitettä tulee tulkita. Käytännössä onkin jäänyt epäselväksi, voisiko asiamies yhdistyslakia koskevasta ratkaisusta huolimatta olla säätiön toimielin. Säätiötä koskevaa oikeuskäytäntöä ei asiasta kuitenkaan ole olemassa. Asiamiehen työoikeudellisen aseman tulkinnanvaraisuuden lisäksi, säätiölaki ei tarkemmin määrittele asiamiehen ja hallituksen välistä tehtävien tai vastuunjakoa. Säätiölain 10 a §:n mukaisesti ainoana ehtona päätöksenteon delegoinnille on delegointia koskeva sääntömääräys säätiön säännöissä. Poikkeuksena tähän on kuitenkin asiamiehelle katsottu voitavan delegoida juokseva hallinto ilman, että tästä tulee määrätä säätiön säännöissä. Kysymykseksi jääkin missä määrin säätiön sisällä on mahdollista delegoida päätöksentekoa asiamiehelle siten, että myös hallituksen vastuu päätöksestä siirtyy delegoinnin yhteydessä. Toisaalta voidaan pohtia myös sitä millaisia tehtäviä asiamiehelle on ylipäätään mahdollista delegoida, jottei asiamiehen asema muodostu liian itsenäiseksi hallitukseen nähden. Juoksevaa hallintoa ei ole määritelty laissa tarkasti, vaan se määräytyy tapauskohtaisesti säätiön tarkoituksen ja säännöissä määrättyjen tarkoituksen toteuttamistapojen perusteella, jolloin asiamiehen toimivallan rajat ovat tulkinnanvaraiset. Juokseva hallinto saattaa sisältää myös sellaisia tehtäviä, joista tulisi ottaa erillismääräys säätiön sääntöihin tai joiden on yleisesti katsottu olevan liian merkittäviä oikeustoimia asiamiehelle ja joista hallituksen tulisi tehdä päätös. Nykyisellään säätiölaki ei kykene antamaan vastauksia asiamiehen asemaa tai toimivaltaa koskeviin kysymyksiin. Tästä syystä säätiöt ovat muodostaneet itsenäisiä, laista poikkeavia, käytäntöjä. Säätiölakia ollaankin parhaillaan uudistamassa. Uuden lain on määrä tulla voimaan vuonna 2015. Säätiölakityöryhmä on koonnut kattavia selvityksiä nykyisestä käytännöstä ja saatujen tulosten ja lausuntojen pohjalta tehnyt uutta lakia koskevan ehdotuksen. Uusi laki mahdollistaisi mm. toimitusjohtaja tyyppisen asia-mieselimen sisällyttämisen säätiön organisaatioon ja toisi näin ollen merkittäviä muutoksia säätiöihin.
-
(2018)Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet, ns. tapaohjeet, laadittiin alun perin vuonna 1972 ohjeistamaan asianajajia hyvästä asianajajatavasta. Tapaohjeet sisältävät asianajajia koskevat eettiset periaatteet ja esteellisyysperusteet. Asianajaja voi olla monen seikan perusteella esteellinen ottamaan toimeksiantoa hoitaakseen ja tapaohjeet auttavat asianajajia tunnistamaan mahdollisen esteellisyytensä asianajotoimeksiannon eri vaiheissa. Ne eivät kuitenkaan luettele kaikkia mahdollisia esteellisysytilanteita tyhjentävästi. Asianajajan lojaalisuusvelvollisuus asiakasta kohtaan on yksi tapaohjeisiin sisältyvistä perusarvoista. Tämän arvon mukaan asianajajan tulisi valvoa ainoastaan oman asiakkaansa etua. Asianajaja voi olla esteellinen lojaalisuusvelvollisuuden perusteella. Tämä merkitsee sitä, että asianajaja ei saa ottaa hoitaakseen tehtävää, joka rikkoisi hänen lojaalisuusvelvollisuutta hänen nykyistä tai entistä asiakasta kohtaan. Lojaalisuusvelvollisuutta on kuvastettu ensimmäiseksi perusarvoksi, mikä osoitta sen tärkeän aseman koko asianajotoiminnassa. Lojaalisuusvelvollisuus koskee laajasti asiakkaan ja asianajajan välistä suhdetta asianajotoiminnassa, jopa vielä toimeksiannon jo päädyttyä. Tämän takia se on vaikea yksiselitteisesti määrittää. Lojaalisuusvelvollisuus ilmentää asiakkaan kokemaa luottamusta asianajajaa kohtaan, ja sen voidaan nähdä pitävän koko toimeksiannon kasassa. Asianajajan ja asiakkaan välinen sopimussuhde on epäsymmetrinen siten, että asianajajalla on asiakasta enemmän tietoa asian käsittelystä ja siihen liittyvistä seikoista. Asiakkaan on yksinkertaisesti luotettava asianajajaan, mikä edellyttää, että asianajaja on lojaali asiakastaan kohtaan. Asianajotoiminnan ympäristö on kokenut paljon muutoksia niistä ajoista, kun tapaohjeet alun perin laadittiin vuonna 1972. Tämän johdosta tapaohjeet uusittiin vuonna 2009. Voidaan ajatella, että asianajotoimintaan kuuluva etiikka ja käsitys moraalisuudesta ovat pysyneet suhteellisen samoina läpi vuosikymmenten, vaikka asianajotoiminnan ympäristössä on tapahtunut paljon muutoksia. Toisaalta siinä, miten asianajajien esteellisyyskysymyskiin suhtaudutaan, voi nähdä tapahtuneen muutoksia. Vaikka lojaalisuusvelvollisuuden ytimessä oleva periaate ei ole muuttunut, voidaan ajatella, että asianajajan lojaalisuudelta mahdollisesti vaaditaan nykyään enenmmän kuin aiemmin. Asianajotoiminnan ympäristössä tapahtuneet muutokset käsittävät esimerkiksi asianajotoiminnan kansainvälistymistä, asianajotoimistojen kasvua sekä asianajotapojen muuttumista. Näistä muutoksista on nähtävissä, että käsitys luotettavasta ja lojaalista asianajajasta on ajan saatossa saanut uusia piirteitä. Nykyään ei enää riitä, että asianajaja pelkästään noudattaa kirjaimellisesti häntä koskevia tapaohjeita, vaan asianajajan tulisi myös ulkopuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa luotettavalta, lojaalilta ja riippumattomalta. Nykyään kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota siihen, että koko asianajajakunta vaikuttaa riippumattomalta ja luotettavalta. Asianajajalla ei tämän seurauksena ole velvoitteita ainoastaan asiakastaan kohtaan, vaan myös valtiota ja kolmansia osapuolia kohtaan. Yksittäisten asianajajien riippumattomuus ja lojaalisuus takaa koko asianajajakunnan luotettavuuden, mikä on tärkeä seikka oikeuden toteutumisen kannalta. Asianajajan vaatimus riippumatomuudesta ja esteettömyydestä voidaan näin ollen nähdä monella eri tasolla ja koskevan laajasti asianajajan toimintaa yhteiskunnassa. Asianajajan lojaalisuus on taas kaiken hänen toiminnan taustalla, takaamassa hänen luotettavuuden ensisijaisesti asiakasta, mutta sen kautta myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Tulevaisuudessa asianajajien on mahdollisesti sopeuduttava jatkossakin uusiin asianajotoiminnassa tapahtuviin muutoksiin, mitä kansainvälistyminen, tietotekniikka ja asianajotapojen muuttuminen voivat tuoda mukanaan. Kaiken ytimessä tulevat silti säilymään asianajajien eettiset arvot.
-
(2012)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani asianajajan vastuun epätyypillisiä tilanteita, eli niitä, joissa vahingonkärsijänä on muu kuin asianajajan oma päämies. Tutkimuksen päämielenkiinto kohdistuu korvausvastuun normipohjan määräytymiseen asianajajan ja eri vahingonkärsijätahojen relaatioissa. Vastuun normiperustan avulla tutkimukseni tavoitteena on hahmottaa kullekin taholle aiheutuneen varallisuusvahingon korvattavuutta ja vahingonkärsijän asemaa tässä suhteessa. Vahingonkärsijätahot, joita työssäni tarkastelen, ovat asianajajan päämiehen vastapuoli, asianajajan laatiman oikeustoimen edunsaaja sekä oikeudellisen neuvon saaja. Aloitan tutkimukseni systematisoimalla tutkimuksen toisessa luvussa niitä velvollisuuksia, joita asianajajalle on lainsäädännössä ja ammattieettisissä ohjeissa asetettu. Pohdin erityisesti, mitä asianajajan huolellinen menettely tarkoittaa toimeksiantosuhteen ulkopuolella ja mikä on asianajajien ammattieettisen säännöstön, hyvän asianajajatavan merkitys asianajajan vahingonkorvausvastuun arvioinnissa. Tutkimuksen kolmannessa luvussa erittelen eri vastuumuotoja sekä niiden soveltumisedellytyksiä ja sisältöä. Alaluvuissa tarkastelen sitä, kuinka deliktivastuuta, sopimusvastuun kaltaista vastuuta sekä vastuumuotojen välisen raja-alueen vastuukysymyksiä on arvioitu oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa. Neljännessä luvussa tarkastelen asianajajan vastuuta kolmea tiettyä vahingonkärsijätahoa kohtaan. Kussakin alaluvussa pyrin selvittämään vahingonkärsijän korvaussuojan laajuutta. Ennen muuta korvaussuojan laajuuden selvittäminen tarkoittaa kuhunkin vahingonkärsijärelaatioon soveltuvan korvausvastuunormiston määrittämistä. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että asianajajan vastuuta muuta kuin päämiestä kohtaan voidaan arvioida vallitsevan oikeustilan perusteella varsin joustavasti. Vastuu muuta kuin päämiestä kohtaan ei ole yhtenäinen kategoria, vaan vahingonkärsijän rooli vaikuttaa merkittävästi vastuun arviointiin, sovellettavaan vastuunormistoon ja vahingonkärsijän korvaussuojaan. Mitä epäselvempi korvausvastuun normipohja on, sitä suuremman merkityksen saa tapauksen olosuhteista ammentava reaalinen argumentointi. Vastuun arvioinnin joustavuuden vuoksi sopimuksenulkoisissa suhteissa vallitseva varallisuusvahinkojen lähtökohtainen korvauskelvottomuus ei muodostu asianajotoiminnassa aiheutettujen vahinkojen osalta ongelmalliseksi. Tutkimuksen valossa asianajajan vahingonkorvausvastuu näyttäytyy varsin laajana ottaen huomioon, että tutkimuksen kohteena olivat asianajotoiminnan epätyypilliset vahingonkärsijätahot. Voitaneen olettaa, että asianajotoiminnassa aiheutetun vahingon kärsii useimmiten päämies ja päämiestä kohtaan asianajaja vastaa aiheuttamastaan varallisuusvahingosta aina sopimusvastuun mukaisesti eli ilman erityisedellytyksiä. Kun asianajaja tämän lisäksi voi joutua sopimusvastuun periaatteiden mukaiseen vastuuseen myös toimeksiannon edunsaajaa ja joissakin tapauksissa myös oikeudellisen neuvon saajaa kohtaan, muodostuu asianajajan sopimusvastuun periaatteiden mukainen korvausvastuu varsin laajaksi. Asianajajan vahingonkorvauslakiin perustuva vastuukin aktualisoituu melko herkästi, mikäli vahingon aiheuttaneen menettelyn voidaan katsoa rikkoneen hyvää asianajajatapaa.
-
(2016)Tutkimuskysymykseni on milloin asianajotoimeksianto syntyy sitovalla tavalla ja mitä tästä sitovuudesta seuraa. Tarkoitukseni on kartoittaa tilanteita, joissa katson asianajotoimeksiannon syntyneen ja toimeksiantosopimuksen sitovuuden alkaneen. Esittelen myös poikkeuksia sitovuuteen ja sitovuuden oikeusvaikutuksia. Asianajotoimeksianto on toimeksianto, jossa Suomen Asianajajaliittoon kuuluva henkilö eli asianajaja ottaa hoitaakseen päämiehensä oikeudellisia asioita tai suorittaa päämiehelleen lainopillisia palveluksia. Asianajotoimeksiantosopimus ei ole määrämuotoinen sopimus ja on tavallista, että asianajotoimeksianto syntyy suullisesti. Tätä kuitenkin rajoittaa esimerkiksi mahdolliset kuluttajansuojalain säännökset. Lähtökohtaisesti voidaan nimetä neljä erilaista sopimuksen syntytapaa. Voidaan ajatella, että sopimus syntyy Oikeustoimilain tarjous-vastaus –mekanismin kautta, konkludenttisesti, neuvottelujen tuloksena tai, että sopimus syntyy prosessissa. Olen pitänyt kaikille malleille yhteisenä sitä, että on olennaista, että osapuolet ovat päässeet yhteisymmärrykseen sellaisista asioista, joiden avulla voitaisiin antaa OikTL:n mukainen täydellinen tarjous. Tämä voi tapahtua perinteisen mallin mukaisella hyväksymisellä, konkludenttisesti toiminnan kautta tai sopimusneuvotteluiden kautta. Sopimukset siis syntyvät kun näistä olennaisista asioista on päätetty. Lisäksi katsoin, että jokainen sopimuksen syntytapa on hivenen ongelmallinen kun on kyse asianajotoimeksiannon syntymisestä. Lopputulokseni oli, että sopivin sopimuksen syntytapa on prosessuaalinen sopimuksen syntyminen, sillä asianajotoimeksiannossa on useita asianajajaa sitovia prekontruaalisia velvoitteita. Syntymisen lisäksi käsittelin sopimuksen sitovuutta. Asianajotoimeksiantosopimus voi olla sitova pistemäisesti, prosessuaalisesti tai tiettyjen edellytysten täytyttyä kokonaan tai osittain sitomaton. Kuluttajasopimusta koskee omat erikoissäännöksensä. Katsoin, että sopimuksen syntytavoista perinteisen ajatuksen mukaan kaikki muut, paisti prosessuaalinen sopimuksen syntyminen, kuuluvat sopimuksen pistekäsityksen alaan. Sen mukaan sopimusvelvoitteet alkavat tiettynä hetkenä. Kuitenkin tarkemman tarkastelun jälkeen pääsyin siihen, että kaikki sopimuksen syntytavat voidaan siirtää prosessikäsitykseen. Täten asianajotoimeksiantosopimus on dynaaminen sopimus, jossa velvollisuudet syntyvät pikku hiljaa. Lisäksi käsittelen asianajotoimeksiannon sitovuuden oikeusvaikutuksia. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että asianajajalla on enemmän velvollisuuksia asiakasta kohtaan, kun asiakkaalla on asianajajaa kohtaan. Velvollisuuden syntyvät lisäksi pikku hiljaa, ja osa niistä on velvoittavia jo ennen varsinaisen toimeksiannon syntymistä. Tulen siihen tulokseen, että tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että asianajotoimeksianto syntyy ja tulee sitovaksi prosessissa.
-
(2013)Tutkielma käsittelee välittömän sopimussuhteen ylittävää vastuuta asiantuntijapalveluissa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voiko sivulliselle syntyä perusteltu luottamus asiantuntijan laatimaa lausuntoa, antamaa neuvoa tai tietoa kohtaan sekä sitä sovelletaanko asiantuntijan kaksiasianosaissuhteen ylittävään vastuuseen sopimusoikeudellista vai sopimuksen ulkoista vastuunormistoa. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia. Asiantuntijapalveluiden käytön lisääntyessä lisääntyvät myös erilaiset vastuutilanteet. Yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti asiantuntija vastaa toimeksiannon asianmukaisesta hoitamisesta lähtökohtaisesti ainoastaan suhteessa sopimuskumppaniinsa. Sen lisäksi, että asiantuntija voi joutua vastuuseen toimeksiantajaa kohtaan, voi vastuu ulottua myös kolmanteen, asiantuntijatoimeksiantosopimukseen nähden sivulliseen. Asiantuntijan neuvot, lausunnot tai käytännön toimenpiteet voivatkin ulottaa vaikutuksensa sivulliseen, kuten esimerkiksi tilanteessa, jossa asiantuntijan laatimaan luottokelpoisuusarvioon tutustuvalle sivulliselle aiheutuu vahinkoa lausunnon virheellisyyden vuoksi. Erilaiset arviot ja lausunnot saattavatkin olla laajankin sivullisjoukon hyväksikäytettävissä. Muina esimerkkeinä tällaisista kolmansista tahoista ovat esimerkiksi testamentinsaaja testamentinlaatimistoimeksiannossa tai päämiehen vastapuoli asianajotoimeksiannossa. Asiantuntijan vastuu suhteessa sivulliseen voi tilanteesta riippuen perustua joko sopimuksen ulkoiseen tai sopimusoikeudelliseen vastuunormistoon. Sillä, kumpaa vastuunormistoa sovelletaan on merkitystä mm. sen kannalta ovatko varallisuusvahingot korvattavia ja kuinka tuottamusta koskeva todistustaakka määräytyy. Sopimus on perinteisesti nähty kaksiasianosaissuhteena. Sopimusoikeudellisen pääsäännön mukaan sopimuksen oikeusvaikutukset rajoittuvat sopimuksen päättäneisiin osapuoliin eikä sivullinen voi lähtökohtaisesti esittää sopimusperusteisia vaatimuksia toisten henkilöiden sopimuksen perusteella. Vastuuta kolmatta kohtaan arvioidaankin yleensä sopimuksen ulkoisen normiston perusteella. Sopimuksen ulkoisen normiston soveltaminen voidaan nähdä perustelluksi tilanteessa, jossa asiantuntijan toimeksiannossaan tekemä virhe heikentää kolmannen varallisuusasemaa tai vahingonaiheuttajan toimista riippumattomia odotuksia. Tilanteessa, jossa sivullisella on odotuksia asiantuntijan sopimusperusteista suoritusta kohtaan ja odotusten voidaan katsoa olevan perusteltuja, voidaan sopimusperusteisen vastuun katsoa olevan mahdollinen. Suomen oikeusjärjestelmä ei sisällä yleisesti sovellettavia säännöksiä välittömän sopimussuhteen ylittävästä vastuuta. Tällainen vastuu voi kuitenkin syntyä tiettyjen erikseen säänneltyjen sopimustilanteiden kohdalla, jonka lisäksi oikeuskirjallisuudessa kaksiasianosaissuhteen ylittävää sopimusvastuuta on pidetty mahdollisena myös sääntelemättömässä tilanteessa yleisiin velvoiteoikeudellisiin normeihin vedoten, mikäli erityiset tapauskohtaiset olosuhteet puoltavat sitä riittävästä. Lisäksi oikeuskäytännöstä löytyy useita esimerkkejä tilanteista, joissa sopimuksen oikeusvaikutukset ovat ulottuneet välittömän sopimussuhteen ulkopuolelle. Korkeimman oikeuden viimeaikaisen ratkaisukäytännön nojalla kaksiasianosaissuhteen ylittävää virhevastuuta voidaan kuitenkin pitää jäsentymättömänä ja oikeustilaa epäselvänä. Välittömän sopimussuhteen ylittävän sopimusperusteisen vastuun edellytyksenä voidaan nähdä olevan osapuolien välillä vallitseva erityinen suhde sekä vahingon ennakoitavuus. Asiantuntijan on täytynyt voida kohtuullisen selvästi tunnistaa sivullisen intressi toimeksiantoon sekä se vastuuriski, joka sivulliselle syntyy toimeksiannossa tehdystä virheestä. Kun asiantuntijavastuusta ei ole olemassa yleissäännöstä ja oikeuskäytännön voidaan katsoa olevan hajanainen, on kaksiasianosaissuhteen ylittävää vastuuta perusteltava yleisten oikeusperiaatteiden lisäksi mm. reaalisen argumentoinnin, kuten esimerkiksi hyvän tavan sekä lojaliteetin perusteella. Asiantuntijalla on yleinen lojaliteettivelvoite toimeksiantajaa kohtaan ja lojaliteetti sekä luottamuksen suoja liittyvätkin yleensä kiinteästi nimenomaisesti sopimussuhteeseen. Luottamusta saatetaan kuitenkin suojata myös sopimuksen ulkoisessa tilanteessa. Sivullisen sopimukseen perustuvia odotuksia sekä luottamusta asiantuntijan suorituksen virheettömyyteen saatetaan tällöin suojata. Luottamuksen suojaaminen voidaan katsoa olevan perusteltua tilanteessa, jossa asiantuntija toimii ammatillisessa kapasiteetissaan ja toimeksiannon huolellisen hoitamisen voidaan katsoa edellyttävän myös sivullisen etujen valvomista. Asiantuntijan on lisäksi täytynyt havaita sivullisen luottamuksen syntyminen ja suhteen on oltava riittävän läheinen, jotta vastuu voisi syntyä.
-
(2017)Pro gradu-tutkielmani käsittelee asiantuntijalausunnon antajan vahingonkorvausvastuuta sopimuskumppanille ja kolmannelle. Työn karkea jako on: mikä on asiantuntijalausunto, kuinka vahingonkorvausvastuu syntyy ja millaiseksi vastuu muodostuu eri henkilösuhteissa. Näille kysymyksille on omat päälukunsa. Lopuksi olen selvittänyt kuinka näitä edellä käsiteltyjä vastuuperusteita on käsitelty tapauksessa KKO 2017:15. Asiantuntijalausunto toimeksiantona kuuluu laajempaan asiantuntijapalveluiden alaan. Asiantuntijapalveluista lausunnon kuitenkin erottaa se, että velvollisuus aktiivisesti toimia päämiehen puolesta on nimenomaisesti rajattu toimeksiannosta pois. Näin asiantuntijalausunnon sisällöksi jää ainoastaan informaation välittäminen päämiehelle. Asiantuntijan on kuitenkin myös opastettava päämiestä, jotta toimeksiannon rajaus on tarkoituksenmukainen ja päämies ymmärtää sen sisällön. Vahingonkorvausvastuun osalta aloitan selvittämällä sekä sopimukseen perustuvan, että sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuun yleiset edellytykset. Sopimuksenulkoisen vastuun osalta päähuomio kiinnittyy puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden edellytyksiin. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kantoja mukaillen, katson että VahL 5:1 tarkoitetut erityisen painavat syyt voidaan katsoa olevan käsillä, kun ei ole hallitsemattomiin vastuuriskeihin liittyviä syitä rajoittaa puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta. Sopimusperusteisen vastuun osalta kiinnostavaksi muodostuu asiantuntijan mahdollisuus rajoittaa vastuutaan vastuunrajoitusehdoilla, erityisesti jos toimeksiannon sisällöllinen rajaaminen katsotaan vastuunrajoitukseksi. Suoritusvelallisen kvalifioitu tuottamus syrjäyttää vastuunrajoituksen, mutta miten käy toimeksiannon rajauksen? Katson, että tahallisesti aiheutetun vahingon tulisi aina tulla korvattavaksi, mutta törkeäkään huolimattomuus ei nähdäkseni syrjäyttäisi toimeksiannon sisällöllistä rajausta kuin poikkeuksellisesti. Eri henkilötahoihin kohdistuvan vastuun olen jakanut kolmeen tapaustyyppiin, sen perusteella aiheutuuko vahinko: toimeksiantajalle; toimeksiantosuhteen ulkopuoliselle, jonka hyväksi on lausuttu; vai kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle henkilölle. Toimeksiantajaan kohdistuvan vastuun yhteydessä olen käsitellyt myös tilannetta, jossa lausunnon antajana on viranomainen, jolloin vastuuasetelmat nähdäkseni ovat muodollisesta eroavaisuudestaan huolimatta lopulta melko samanlaiset. Kolmannen hyväksi annettujen lausuntojen osalta en näe erityisiä ongelmia. Toimeksiantosopimus määrittää kolmannen oikeudet ja vastuunrajoitusten tulisi olla normaalisti käytettävissä. Erityistä huomiota on kuitenkin kiinnitettävä siihen, että lausunnon käyttäjää informoidaan vastuunrajoituksista ja vastaavista ehdoista itse lausuntoon kirjattavin varaumin. Kokonaan ulkopuoliselle kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen osalta katson korvattavuuden edellyttävän lausunnon käyttäjän perusteltua luottamusta ja toisaalta lausunnon antajan kannalta vahinkojen ennakoitavuutta. Työn viimeisessä pääluvussa käsittelen tapausta KKO 2017:15, jossa ammattiliitto joutui korvaamaan jäsenilleen aiheutuneen vahingon, joka johtui liiton antamasta tiedotteesta. Alemmat oikeusasteet tuomitsivat korvauksen sopimuksenulkoisena ja erona oikeusasteissa oli lähinnä puhtaan varallisuusvahingon korvattavuuden peruste. Korkein oikeus kuitenkin päätyi soveltamaan sopimusperusteista vastuuta, katsoen että ammattiliiton antama ilmoitus muodosti käytännössä toimeksiantosopimusta vastaavan toimimisvelvollisuuden, jonka laiminlyönnistä seurasi korvausvastuu. Tässä tapauksessa korkeimman oikeuden ratkaisu onkin perusteltu. Jos kuitenkin ilmoituksen sisältö olisi ollut toisenlainen, tilannetta olisi nähdäkseni arvioitava sopimuksenulkoisesti annetun asiantuntijalausunnon aiheuttamana vahinkona. Tähän kuvitteelliseen asetelmaan voidaan soveltaa edellisessä pääluvussa esittämiäni korvausvastuun perusteita, kun vahinko aiheutuu sopimuksen ulkoisesti.
-
(2015)Tutkielmani aiheena on asiantuntijan korvausvastuu eli asiantuntijavastuu. Tutkimuskysymykseni on selvittää ne yleiset periaatteet, joiden mukaisesti asiantuntija on vahingonkorvausvastuussa. Käytän työssäni asiantuntijaa siinä merkityksessä, että tarkoitan sillä sellaisia erityistä asiantuntemusta vaativia, pääosin immateriaalisia palveluita, joita suoritetaan toimeksiantosopimussuhteessa tai tähän rinnastettavassa sopimussuhteessa korvausta vastaan. Jaan asiantuntijapalvelut vielä edelleen neuvontapalveluihin ja muihin palveluihin sen mukaan onko asiantuntijapalvelussa toimeksiantajan tavoitteena saada asiantuntijalta neuvoa oman päätöksentekonsa tueksi. Tutkin työssäni ensin erilaisia erityissääntelyn piirissä olevia asiantuntijapalvelujen lajeja ja sitä, missä määrin kunkin asiantuntijapalvelutyypin erityissääntely vaikuttaa kyseistä asiantuntijapalvelua koskevan oikeuskäytännön yleistämiseen koskemaan muita erityislain piirissä olevia ja lailla säätelemättömiä asiantuntijapalveluita. Tunnistan tällaisia piirteitä joukon. Tarkastelen työssäni asiantuntijapalvelusopimuksen syntymistä ja asiantuntijalle siitä syntyviä velvoitteita. Tunnistan asiantuntijalle ensinnäkin toimimisvelvoitteen, eli velvoitteen hoitaa toimeksiantosopimuksessa sovitut toimenpiteet ja toimeksiannot. Tutkin myös asiantuntijan vastuuta toimeksiannon lopputuloksesta. Johtopäätöksenä tähän päädyn siihen, että asiantuntijalle voidaan asettaa tulosvastuu ainoastaan poikkeuksellisesti ja yksinkertaisissa asiantuntijapalveluissa. Muutoin asiantuntijalla on ainoastaan huolellisuusvelvoite, eli velvoite omien työmetodiensa asianmukaisuudesta. Tunnistan asiantuntijalle myös pitkälle menevän tiedonantovelvoitteen, joka ilmenee tapauskohtaisesti neuvonta- tai varoitusvelvollisuutena myös toimeksiannon piiriin kuulumattomista, mutta toimeksiantajan etuihin olennaisesti vaikuttavista seikoista. Tämän lisäksi asiantuntijalla on lojaliteettivelvoite, joka johtaa asiantuntijalla muun muassa salassapitovelvollisuuteen. Lojaliteettivelvoite kieltää asiantuntijaa edistämästä omaa etuaan päämiehensä kustannuksella ja velvoittaa olemaan ottamatta vastaan toimeksiantoja, joissa asiantuntijalla on intressiristiriita. Asiantuntijan vahingonkorvausvastuussa oikeusperusteena on ekskulpaatiovastuun mukainen asiantuntijan tuottamus. Päädyn johtopäätökseen, että tämän tuottamuksen arviointi on sidoksissa huolellisuusvelvoitteen noudattamisen kanssa. Esitän joukon yleisiä suuntaviivoja, joilla asiantuntijan tuottamusta arvioidaan ja tutkin sitä mitta-asteikkoa, johon asiantuntijan tosiasiallista huolellisuutta verrataan. Tämän lisäksi tarkastelen asiantuntijan aiheuttamien vahinkojen määrittämistä sekä niiden syy-yhteyden sekä tämän adekvaattisuuden arvioimista. Johtopäätöksenä totean, että ollakseen oikeutettu vahingonkorvaukseen, tulee toimeksiantajan osoittaa se, että tälle syntyneeltä negatiiviselta seuraukselta, vahingolta, olisi vältytty asiantuntijan huolellisen neuvon myötä. Adekvaattisuus- eli ennakoitavuusvaatimus vaikuttaa asiantuntijavastuussa käyttäytyvän kuin sopimusperusteisessa vahingonkorvausvastuussa yleisesti. Sen sijaan toimeksiantajan tuottamus voi rajoittaa tämän oikeutta vahingonkorvaukseen vain poikkeuksellisesti. Lopuksi tarkastelen vielä erityiskysymyksinä asiantuntijan vastuuta suhteessa kolmansiin ja todistustaakan jakamista. Asiantuntijalle voi syntyä vahingonkorvausvastuu suhteessa kolmansiin etenkin tilanteissa, joissa toimeksianto on sivullisen intressissä, esimerkiksi lahjakirjan laatimisessa, tai välittäjänä toimimisessa. Näyttötaakan osalta johtopäätökseni on puolestaan, että asiantuntijalla on eräänlainen velvollisuus ekskulpaatiovastuun mukaisesti osoittaa toimineensa huolellisesti, eli siitä, ettei tämän toiminta muodosta sopimusrikkomusta. Kaiken kaikkiaan johtopäätökseni on se, että asiantuntijavastuusta on löydettävissä yleisiä suuntalinjoja, joilla sitä voidaan arvioida. Aihepiiri onkin nähdäkseni hedelmällinen aihe jatkotutkimukselle.
-
(2017)Tutkielman aiheena on sopimusten synty sähköisessä toimintaympäristössä. Tutkielmassa käsitellään erityisesti asiantuntijapalvelusopimusten syntymistä sähköisesti. Asiantuntijapalvelusopimuksista esimerkkeinä käytetään asianajotoimeksiantosopimusta ja kiinteistönvälityssopimusta. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten asiantunti-japalvelusopimukset syntyvät verkkoympäristössä, miten vakioehdot liitetään sähköiseen sopimukseen ja miten sopimusten muotovaatimukset voidaan toteuttaa sähköisesti. Sopimusten syntymistä käsitellään oikeustoimilain tarjous-vastaus –mallin avulla. Tarjous-vastaus –mallista voidaan todeta, että se soveltuu hyvin myös sähköisessä muodossa syntyviin sopimuksiin. Sähköinen viestintä osapuolten välillä on usein vuorottaista ja esimerkiksi sähköpostin välityksellä tehdystä sopimuksesta voidaan yleensä erottaa tarjous ja vastaus tahdonilmaisut. Tarjous-vastaus –mallin kohdalla käsitellään esimerkiksi tarjouksen määräaikaa ja määräajan alkamista sekä sitä, millaisia haasteita verkkoympäristö näille asettaa. Lisäksi käsitellään lyhyesti neuvot-telujen tuloksena muotoutuvaa sopimusta. Sopimusten syntymisestä käsitellään myös asiantuntijapalvelusopimuksil-le tyypillisiä ja etämyyntiin liittyviä informointivelvoitteita. Sopimusten syntymisen ohella käsitellään myös vakioehtosopimuksia. Vakioehdoista käsitellään erityisesti vakioeh-tojen liittämistä sopimukseen ja sähköiseen sopimukseen. Lisäksi vakioehtojen kohdalla käsitellään myös ankarien ja yllättävien ehtojen korostamisvaatimusta ja sen toteuttamista sähköisten sopimusten kohdalla. Vakioehtojen liit-tämisessä sähköiseen sopimukseen noudatetaan samoja periaatteita kuin perinteisessä muodossa tehtäviin sopi-muksiin. Menetelmiä vakioehtojen liittämisessä sähköiseen sopimukseen on monia, mutta tärkeää niissä on se, että asiakkaalle annetaan helppokäyttöinen mahdollisuus tutustua ehtoihin. Asiantuntijapalvelusopimusten osalta tarkas-tellaan sitä, millaisia vakioehtoja asianajotoimeksiannoissa ja kiinteistönvälityssopimuksissa käytetään. Lopuksi käsitellään muotovaatimuksia ja niiden toteuttamista sähköisesti. Sopimusvapaudesta seuraa, että sopi-mukset voidaan tehdä myös sähköisesti. Asianajotoimeksiantosopimus on vapaamuotoinen sopimus, joten sen toteuttaminen sähköisesti on ongelmatonta. Kiinteistönvälityssopimus on lain mukaan tehtävä kirjallisesti, joten muotovaatimuksista käsitellään kirjallisen muodon ja allekirjoituksen toteuttamista sähköisesti. Lainsäädännöllä on pyritty mahdollistamaan sähköisen muodon käyttö niissä tilanteissa, kun sopimukselta edellytetään lain mukaan kirjallisuutta ja/tai allekirjoitusta. Esimerkiksi kiinteistönvälityssopimusta koskevassa laissa kirjallinen ja sähköinen muoto on rinnastettu toisiinsa. Muotovaatimusten lopuksi käsitellään sähköistä kiinteistön kauppaa esimerkkinä siitä, miten aiemmin perinteisen kirjallisesti, allekirjoitettuna ja kaupanvahvistajan vahvistamana tehtävä sopimus voidaan nyt tehdä täysin sähköisesti.
-
(2019)Tutkimus on kehittynyt eri tieteenaloilla nopeasti, tutkimustulokset ovat luotettavampia ja myös tulosten arviointi edellyttää erikoistunutta osaamista. Yhteiskunnan ja tieteellisen tutkimuksen kehitys heijastuu myös tuomioistuimiin ja oikeudenkäynteihin. Vahingonkorvausoikeudelliset ongelmat koskevat yhä erikoistuneempia kysymyksiä, jolloin ratkaisua haasteellisiin tilanteisiin haetaan asiantuntijatodistelusta. Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijatodistelua vahingonkorvausasiassa Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan. Asiantuntijatodistelun näyttöproblematiikkaa lähestytään lainopin metodein jakaen tarkasteltavat teemat todistusharkintaan, näytön riittävyyteen ja todisteluun liittyviin kysymyksiin. Keskeisessä asemassa ovat kysymykset siitä, mitkä seikat vaikuttavat asiantuntijatodistelun näytön arviointiin vahingonkorvausasiassa, miten todistelu tosiasiassa valikoituu sekä kysymys siitä, miten asiantuntijatodistelu palvelee aineellisen totuuden tavoitteen saavuttamista. Näyttökysymykset nähdään usein haasteellisina, ja näytön arviointia vaikeuttavat vahingonkorvausasiassa erityisesti käsite- ja ajatteluerot eri tieteenalojen välillä, keskenään ristiriitaiset asiantuntijalausunnot sekä oppiristiriidat eri koulukuntien välillä. Toisaalta haastavuutta lisää epäselvyys siitä, missä määrin asiantuntijan henkilöön liittyvien tekijöiden tulisi vaikuttaa näytön arviointiin lainsäädännön jättäessä kysymyksen avoimeksi ja oikeustieteilijöiden päätyessä kannanotoissaan vastakkaisiin lopputuloksiin. Lisäksi haasteena voidaan nähdä viranomaisperäisen asiantuntijatodistelun vahva näyttöarvo todistusharkinnassa yhdessä sen havainnon kanssa, ettei todistelun valikoituminen ole mahdollisesti kaikissa tilanteissa systemaattista, avointa ja ennakoitavaa. Asiantuntijatodistelun arvioinnissa aktualisoituvat myös näytön riittävyyteen liittyvät ongelmat. Kiinteitä todistustaakkanormeja ja korkeita näyttökynnysvaatimuksia sovelletaan vahingonkorvausasiassa pääsääntöisesti vapaan todistusteorian mukaisesti ilman systemaattiseen päätöksentekoteoriaan perustuvaa menettelyä. Sanottu saattaa johtaa siihen, että asiantuntijatodistelun näyttöproblematiikkaan liittyvä ratkaisutoiminta muodostuu jossain määrin sattumanvaraiseksi, mikä aiheuttaa haasteen asianosaisten oikeusturvan toteutumiselle. Vahingonkorvausoikeudenkäynneissä osapuolet edustavat usein tiedollisesti, taidollisesti ja taloudellisesti hyvin erilaisia toimijoita. Näyttökynnyksen määrittäminen päätöksentekoteoriaan perustuvan mallin avulla, huomioiden systemaattisemmin myös muut tilanteessa vaikuttavat tekijät, saattaisi edistää asianosaisten mahdollisuuksia päästä vahingonkorvausasiassa aineellisesti oikeaan lopputulokseen. Mallin mukainen arviointi vähentäisi mahdollisesti myös asiantuntijatodistelun todistusharkintaan ja todistelun valikoitumiseen liittyviä ongelmia.
-
(2016)Tutkielma koskee kiinteistön kaupan virhevastuun vakuuttamisen ongelmakohtia Suomen markkinoilla olevien piilovirhevakuutusten osalta. Kiinteistön kaupan piilevien virheiden vakuuttaminen on Suomessa toistaiseksi melko tuntemattomaksi jäänyt vakuuttamisen muoto. Piilovirhevakuuttamisen lisäämistä Suomen markkinoilla on ehdotettu eräänä mahdollisena ratkaisuna epäonnistuneihin asuinkiinteistön kauppoihin. Kiinteistön kaupan virhevastuun jakautumista ostajan ja myyjän välillä on pidetty oikeustieteessä sekä laajemminkin ongelmallisena. Epäselväksi jäävä riskinjako synnyttää riitaisuuksia siitä, kuuluuko virhevastuu myyjälle vai onko kyseessä sellainen virhe, josta ostajan olisi tullut olla tietoinen. Riskinjaon jakautuminen osapuolten välillä muodostuu maakaaren (540/1995) mukaisesti myyjän tiedonantovelvollisuudesta sekä ostajan selonottovelvollisuudesta. Tältä osin oikeudellisesta tulkinnanvaraisuutta liittyy tilanteisiin, joissa kaupan kohteen vaurioista on olemassa jonkinlaisia indisioita, joista vaurioiden laajuus tai laatu eivät käy kuitenkaan yksiselitteisesti ilmi. Kaupanvastuu voi muodostua varsin ankaraksi myyjää kohtaan etenkin tilanteissa, joissa myyjän toimintaan ei liity moitittavuutta. Piilovirhevakuutus on vakuutus, jonka nojalla suoritetaan korvaus kaupan kohteen rakennuksen piiloon jääneestä virheestä. Kyseessä on siis jossain määrin epätavallinen vakuuttamisen muoto, joka koskee pikemminkin sopimusperusteisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä surrogaatilla kuin vahingon korvaamista. Piilovirhevakuutusten vakuutusehtojen tarkoittama piilovirhe ei kuitenkaan ole muuten kuin epäsuorasti kytköksissä maakaaren mukaiseen salaiseen virheeseen. Keskeisin seikka sen suhteen, onko kyseessä piilevä virhe, seuraa kaupan kohteessa laaditusta kuntotarkastusraportista, jonka teetättäminen kohteesta on piilovirhevakuutuksen myöntämisen edellytyksenä. Piilovirhevakuutuksista ei suoriteta korvausta sellaisten virheiden osalta, jotka ovat havaittu kuntotarkastusraportissa tai jotka sijaitsevat sellaisissa rakenneosissa, jotka ovat rajattu kuntotarkastuksen ulkopuolelle tai joiden osalta kuntotarkastusraportissa on kehotettu tekemään lisätutkimuksia. Piilovirhevakuutus on siis voimakkaasti sidoksissa kohteesta laadittuun kuntotarkastusraporttiin. Kuntotarkastusraportin tulkintaan liittyy kuitenkin nykyisin monia ongelmia. Raportin tulkintaa on pidetty vaikeaselkoisena sekä pahimmillaan kaupan kohteesta teetätetty kuntotarkastus synnyttää riitaisuuksia kaupan osapuolten välille. Tutkielmassa selvitetään sitä, miten kuntotarkastusraporttia tulee tulkita vakuutussopimuslain mukaan osana vakuutusehtoja. Lisäksi kuntotarkastuksen suorittava asiantuntija toimii osassa myönnettyjä piilovirhevakuutuksia vakuutuksenmyöntäjän edustajana, millä seikalla on vaikutusta vakuutuksenottajan ja vakuutuksenmyöntäjän tiedonantovelvollisuuteen. Piilovirhevakuuttamisen mahdollisuudet epäonnistuneiden kiinteistön kauppojen välttämiseksi ovat rajalliset, sillä piilovirhevakuutusten korvauspiirin ulkopuolelle on rajattu myös laajuudeltaan epäselvät kuntotarkastusraportissa havaitut vauriot. Tältä osin piilovirhevakuutus ei siis poista kuntotarkastuksen epäselvyydestä kumpuavia kaupanvastuuseen liittyviä ongelmia, vaan pikemminkin siirtää riskiä virheestä kaupan kohteen myyjältä kohteen ostajalle.
Now showing items 1-20 of 240