Browsing by discipline "Cardiology"

Kuolleisuus kardiogeenisessa sokissa on noin 40 % huolimatta lisääntyneestä revaskularisaatioasteesta ja mekaanisten tukihoitojen kehittymisestä sydäninfarktin hoidossa. Aortan vastapulsaattori on ollut yleisimmin käytetty mekaaninen tukihoito kardiogeenisessa sokissa, mutta näyttö sen hyödyistä on perustunut ei-satunnaistettuihin kohorttitutkimuksiin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin oliko vastapulsaattorin asennusajankohdalla vaikutusta päätetapahtumiin, joita olivat hemodynaamiset muuttujat (CI, PCWP), sairaalakuolleisuus ja kuolleisuus puoli vuotta hoitojakson alusta. Sairaalakuolleisuudessa ja kuolleisuudessa puoli vuotta hoitojakson alusta ei havaittu eroa varhaisella hoidolla ja yli 2 päivää sairaalaan tulosta aloitetulla hoidolla. Myöskään hemodynaamisissa parametreissa ei havaittu eroa potilasryhmien välillä.

Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.

Tavoite Tutkielman tavoitteena oli selvittää suoriin antikoagulantteihin liittyviä tukos ja vuotokomplikaatioita ennen ja jälkeen rytminsiirron ja tarkastella eteisvärinäpotilaiden aikaviivettä diagnoosista elektiiviseen rytminsiirtoon, kun käytössä oli suora antikoagulantti. Taustaa Rytminsiirto pyritään tekemään mahdollisimman nopeasti eteisvärinädiagnoosin jälkeen. Jos rytmihäiriö on kestänyt >2vrk, täytyy antikoagulaatiolääkityksen olla hoitotasolla vähintään 3 viikkoa ennen kuin rytminsiirto on tukosriskin suhteen turvallista suorittaa. Suorien antikoagulanttien tehokkuudesta ja turvallisuudesta rytminsiirtopotilailla on kansainvälistä näyttöä, ja suomalaisessa Käypähoito-suosituksessa ne ovatkin jo vaihtoehto varfariinilla toteutettavaan antikoagulaatioon. Suorilla antikoagulanteilla hoitotasapaino saavutetaan nopeasti, ja oletettavaa on, että myös aikaviive rytminsiirtoon täten nopeutuisi. Suomessa rytminsiirron aikaviivettä tai suoriin antikogulantteihin liittyviä komplikaatioita ei ole aikaisemmin tutkittu. Metodit Tutkimusta varten käytettiin monikeskusrekisteritutkimusta, johon on täytetty tiedot 270:stä eteisvärinäpotilasta ja 347:stä elektiivisestä rytminsiirrosta. Kaikilla potilailla oli käytössä suora antikoagulantti. Tulokset Aineistossa todettiin yksi rytminsiirtoa edeltävä GI-vuotokomplikaatio (N=1, 0,37%) kun käytössä oli dabigatraani 150mgx2. Lisäksi todettiin yksi rytminsiirtoon liittyvä aivoembolisaatio (N=1, 0,29%) kun käytössä oli dabigatraani 150mgx2. Aikaviive eteisvärinän diagnoosista rytminsiirtoon oli mediaanina 35 päivää. Hoitoaika suorilla antikoagulanteilla ennen rytminsiirtoa oli mediaanina 34 päivää. 347 rytminsiirrosta onnistui 89% ja saavutetuista sinusrytmeistä takaisin eteisvärinään päätyi 41% yhden kuukauden seuranta-ajan kuluessa. Päättely Suorat antikoagulantit rytminsiirtopotilailla todettiin tehokkaiksi ja turvallisiksi, tukos- ja vuotoriskin jäädessä alle yhden prosentin luokkaan. Tulos vastaa myös aiempia tutkimuksia. Uudet antikoagulantit näyttäisivät nopeuttavan eteisvärinäpotilaiden rytminsiirtoon pääsyä verrattuna varfariiniin, mikä puoltaa suorien antikoagulanttien käyttöä ennen elektiivistä rytminsiirtoa.

Sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn vaikuttavat sekä ympäristötekijät että perimä. EKG kuvaa sydämen sähköistä toimintaa. Mitattaviin osiin jaetun EKG:n rinnalla sydänperäiseen äkkikuolleisuuteen vaikuttavien geenitekijöiden tunnistaminen mahdollistaisi riskipotilaiden tunnistamisen ennen vakavia sydänperäisiä häiriöitä sekä ennaltaehkäisevän lääketieteellisen hoidon kohdentamisen. Tässä kandidaattipolymorfismitutkimuksessa selvitettiin onko sydämen toimintaan osallistuvien beeta1 – ja beeta2 –adrenoreseptorien (ADRB1 ja ADRB2) tai angiotensiinikonvertaasientsyymin (ACE) geenien keskeisillä polymorfismeilla vaikutusta EKG:n piirteisiin. Potilasaineistona oli GENRES-tutkimukseen osallistuneet verenpainetautia sairastavat miehet (n=186). Polymorfismien vaikutusta QT-aikaan ja T-aallon muodostumiseen etsittiin nelivaiheisella lineaarisella regressiomallilla. Analyysien keskeisimpinä tuloksina havaittiin tilastollisesti merkitsevä ADRB1 Gly49 –alleelin QT-aikaa lyhentävä vaikutus ja ADRB1 Gly389 –alleelin QT-aikaa pidentävä vaikutus. ADRB2 Gly16Arg- ja Gln27Glu-vaihteluiden yhteys T-aallon muodostumiseen jäi olemattomaksi tai heikoksi. ACE I/D:n deleetio-polymorfismi viittaa tutkimuksen perusteella T-aallon muutoksiin, jotka ovat yhdistettävissä lisääntyneeseen äkilliseen sydänperäiseen kuolleisuuteen. Tämän tutkielman havainnot viittaavat siis useampiin mahdollisiin polymorfismien ja EKG-muuttujien välisiin yhteyksiin ja kannustavat tarkempiin jatkotutkimuksiin yhteyden kliinisen merkityksen arvioimiseksi.

Denna studie utvärderar det kliniska resultatet och det postoperativa behovet av permanent pacemaker hos patienter som undergått transfemoral kateterburen aortaklaffinplantation (TAVI) med den självexpanderande klaffprotesen Symetis ACURATE neo TF. Metod: Mellan juni 2015 och mars 2017 undergick 213 patienter (ålder 82,5 ± 5,7 år, 62,4 % kvinnor, STS score 4,20 ± 2,40) TAVI med ACURATE neo på Helsingfors universitetssjukhus, kantonssjukhuset i Lucerne, Karolinska sjukhuset i Stockholm och universitetssjukhuset i Odense. Data analyserades retrospektivt utgående från Valve Academic Research Consortium-2-rekommendationen. Resultat: Ingreppet lyckades i 93,9 % av fallen. Pacemaker inplanterades åt sex patienter (3,11 %). En patient (0,47 %) dog inom uppföljningen (30 dagar). Nytt vänstersidigt skänkelblock konstaterades hos 9,84 %, neurologiska komplikationer uppkom hos 3,29 %, vaskulära komplikationer hos 15,0 % och stora blödningar hos 6,57 %. Diskussion: TAVI med ACURATE neo är ett ingrepp med låg dödlighet och gott hemodynamiskt resultat som associeras med liten postoperativ risk för pacemakerinplantation.

Background: Real-life data on the role of emergency medical services (EMS) in acute heart failure (AHF) are scarce. Our aim was to describe prehospital treatment of AHF and to compare patients using EMS with self-presented, non-EMS patients. Methods: Data were collected retrospectively from three university hospitals in Helsinki metropolitan area between July 1 2012 and July 31 2013. According to the use of EMS, patients were divided into EMS and non-EMS groups. Results: The study included 873 AHF patients. One hundred were (11.5%) EMS and 773 (88.5%) non-EMS. EMS patients tended to have more comorbidities. Initial heart rate (HR) and peripheral oxygen saturation (SpO2) differed between EMS and non-EMS patients; mean HR 89.2 (SD 22.5) vs. 83.7 (21.5) /min (p=0.02) and SpO2 90.3 (8.6) vs. 92.9 (6.6)% (p=0.01). However, on presentation to ED EMS patients' vital signs were similar to non-EMS patients'. On presentation to ED 46.0% were normotensive and 68.2% "warm and wet". Thirty-four percentage of EMS patients received prehospital medication. In-hospital mortality was 6.0% and 7.1% (p=0.84) and length of stay (LOS) 7.7 (7.0) and 8.5 (7.9) days (p= 0.36) in EMS and non-EMS groups. Conclusion: The use of EMS and administration of prehospital medication was low. EMS patients had initially worse HR and SpO2 than non-EMS patients. However, EMS patients' signs improved and were similar on presentation to ED. There was no difference in in-hospital mortality and LOS. This underscores the need for equal attention to any AHF patient independent of the arrival mode.