Browsing by discipline "Legal history"

Tutkielma käsittelee akkusatorista menetelmää rikosoikeudenkäynnissä prosessiuudistusehdotusten valossa. Työ on oikeushistoriallinen ja tarkasteluajankohta 1863-1939. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkä sisältöisenä akkusatorista menetelmää vaadittiin prosessiuudistusehdotuksissa ja mitkä olivat ne syyt, miksi akkusatorisuutta ei kyetty toteuttamaan tarkasteluajankohtana. Lähteinä työssä on käytetty kirjallisuuden ohella lainvalmisteluasiakirjoja sekä laajasti juridisia aikakausjulkaisuja. Akkusatorisen menetelmän mukaisesti järjestetty rikosoikeudenkäynti on nykyisin itsestäänselvyys. Emme kyseenalaista oikeudenkäynnin toimintojen jakautumista rooleittain siten, että tuomarin tulee pysytellä oikeudenkäynnissä puolueettomana ratkaisijana, syyttäjän syytteen nostajana sekä ajajana tai sitä, että vastaajalla on prosessissa aktiivinen asianosaisen asema ja oikeus käyttää puolustajaa. Myös toimiva ja tuomioistuimesta erillinen esitutkinta, pätevä syyttäjistö ja asianajajakunta ovat osa nykyaikaista rikosprosessia. Rikosoikeudenkäynnin akkusatoristen ja inkvisitoristen elementtien painottaminen on kuitenkin vaihdellut eri aikakausina. Akkusatorisen menetelmän saavuttaminen oli Suomessa yli vuosisadan kestäneiden uudistuspyrkimysten tulos. Rikosprosessistamme haluttiin muodostaa akkusatorisen periaatteen mukainen jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta lainsäädännöstämme inkvisitoriset elementit poistettiin vasta vuonna 1960 ja lopulta täysin vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksella. Rikosprosessistamme muodostui käytännössä inkvisitorisempi kuin mitä se lainsäädännön mukaan olisi ollut. Tämä johtui siitä, että tuomarit olivat pakotettuja omaksumaan syyttäjille kuuluvia tehtäviä esitutkinnan ollessa kehittymätöntä ja syyttäjistön tehtäviinsä pätemättömiä. Akkusatorinen periaate kuuluu rikosprosessioikeudessamme rooliperiaatteisiin ja se määrittää ennen kaikkea tuomarin ja syyttäjän välistä työnjakoa. Periaate vaikuttaa myös oikeudenkäynnin muihin toimijoihin; syytettyyn ja syytetyn puolustajaan. Tutkielmassa on pyritty selvittämään miten rikosoikeudenkäynnin toimijoiden roolit ovat vaihdelleet tarkasteluajankohtana oikeudenkäyntilaitoksenuudistusehdotuksissa ja miten akkusatorisuuden vaatimukset ovat niihin vaikuttaneet. Akkusatorinen periaate on vahvasti sidoksissa muihin moderneihin prosessiperiaatteisiin, kuten suullisuuteen, julkisuuteen sekä välittömään ja keskitettyyn menettelyyn. Lisäksi se vaatii toteutuakseen toimivan syyttäjälaitoksen, esitutkinnan, asianajolaitoksen sekä juristikunnan. Tutkielmassa on pyritty luomaan laaja viitekehys akkusatorisuuden vaatimuksille käsittelemällä modernia rikosoikeudenkäyntiä määritteleviä periaatteita sekä syyttäjistön, esitutkinnan, asianajolaitoksen ja juristikunnan kehitystä tarkasteluajankohtana.

Sodan Neuvostoliittoa vastaan päättyessä välirauhaan syyskuussa 1944 Suomessa kätkettiin suuri joukko aseita ja muuta perustettavan sotajoukon tarvitsemaa materiaalia salaisessa operaatiossa. Toiminta oli poliittisesti arkaluontoista ja operaation paljastuttua johti sisä- ja ulkopoliittisen paineen ajamana laajamittaiseen poliittiseen oikeudenkäyntiin, jossa tuomittiin taannehtivasti voimaan säädetyn lain nojalla 1488 henkilöä erimittaisiin vapausrangaistuksiin. Sittemmin asekätkentäjuttuna tunnetun massiivisen oikeudenkäynnin tuomioistuinkäsittely muutoksenhakuvaiheineen kesti kolme vuotta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan oikeudenkäynnin etenemistä ns. ErP 4:n juttuhaarassa. Tarkastelun kohteena on erityisesti lainkäyttö sotaylioikeudessa, asekätkentäoikeudenkäynnin mittakaavan aiheuttamat haasteet, vastaajien puolustuksen toiminta ja argumentaatio sekä se kuinka hyvin annetut tuomiot vastasivat oman aikansa oikeudellisia ihanteita. Tutkimusmenetelmänä on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeudenkäynti prosessina kätkentäteoista ja niitä seuranneesta esitutkinnasta lähtien sidotaan ajankohdan muihin yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja poliittiseen keskusteluun. Näin hahmotellun historiallisen horisontin avulla tapahtumia yritetään ymmärtää nykymaailmasta käsin mutta aikalaisten silmin. Tutkimuksen keskeisimpinä lähteinä käytetään kansallisarkistosta löytyviä sotaylioikeuden pöytäkirjoja sekä muuta arkistomateriaalia. Tutkimuksessa havaittiin, että asekätkentäjutun mittakaava aiheutti monenlaisia prosessuaalisia haasteita sotaylioikeudessa. Toisaalta jutun poliittisuus vaikutti monella tavoin eri poliittisten ryhmien väliseen kamppailuun. Asekätkijöiden tueksi ryhmittyi laaja asianajajien joukko, joka onnistui toiminnallaan vaikuttamaan poliittiseksi mieltämänsä oikeudenkäytön vaikutusta. Muutoksenhakuvaiheessa korkein oikeus madalsi näyttökynnystä merkittävästi, joka johti lainkäytön ankaroitumiseen.

Tarkastelen tässä tutkielmassani Carl Schmittin ja Hans Kelsenin Weimarin tasavallan aikaista ajattelua suhteutettuna aikakauden poliittisiin virtauksiin ja 1800-luvun saksalaisen oikeustieteen perintöön. Kriisiajan oikeustieteen tarkastelulla pyrin osaltaan valottamaan politiikan ja oikeuden välistä suhdetta. Järjestelmän perusteita koskevan konsensuksen murentuessa myös mahdollisuus juridisen ja poliittisen välisen erottelun ylläpitoon heikentyy. Aloitan esittelemällä tasavallan historiallisen kehityslinjan 1918 vallankumouksesta syksyyn 1932, jolloin parlamentaarisen demokratian perustan voidaan viimeistään katsoa murtuneen. Tarkastelen tasavallan historiaa ensisijaisesti pitkittyneenä luokkakonfliktina SPD:n ja työväenliikkeen sekä keisarikunnan aikaisen eliitin välillä. Weimarin kontekstissa kysymys parlamentarismista oli kysymys myös alempien sosiaaliluokkien mahdollisuudesta osallistua parlamentin välityksellä valtiotahdon muodostamiseen. Seuraavaksi tarkastelen Weimarin perustuslain institutionaalisia ratkaisuja, joissa vahvalla plebisitäärisellä legitimiteetillä varustetulla presidentillä pyrittiin tasapainottamaan parlamentin valtaa. Edelleen pyrin kartoittamaan historiallis-ideologisia tekijöitä Weimarin parlamentaarisen järjestelmän ongelmien taustalla. Lopulta esitän tiivistetysti labandilaisen oikeustieteen paradigman, josta tasavallan ajattelu versoi. Carl Schmittiä tarkastelen aikakauden antiparlamentaaristen ajatusvirtausten teoreettisena henkilöitymänä. Järjestelmän perusta oli irrationaalinen päätös jaottelussa sen ystäviin ja vihollisiin luoden homogeenisen kansakunnan ja mahdollistaen siten hallitsijoiden ja hallittujen välisen demokraattisen identiteetin. Liberaali parlamentarismi oli sen sijaan aristokraattisena järjestelmänä menettänyt oman ideaalisen oikeutuksensa siltä osin, kuin parlamentti ei enää ilmentänyt diskursiivista rationaliteettia, vaan siitä oli tullut ainoastaan yhteiskunnan eri valtakeskittymien välisen kaupanteon forum. Suhteutan kuitenkin sekä Schmittin demokratiakäsityksen että tämän parlamentarismikritiikin ajan historialliseen kontekstiin argumentoiden Schmittin teoreettisen kehikon olleen poliittisesti, ei kognitiivisesti motivoitunut. Hans Kelseniä tarkastelen taas eräänä harvoista aikakauden liberaalin puolueperusteisen parlamentarismin puolestapuhujista ja siten tämän juridista ja demokratiateoriaa toisiaan täydentävinä. Ideologiakritiikin hälvennettyä illuusiot järjestelmää edeltävän suvereenin valtiotahdon, kansakunnan kokonaisedun tai ylipositiivisen luonnonoikeuden mahdollisuudesta, oli parlamentarismi mahdollista ymmärtää järjestelmänä, jossa moninaisten yhteiskunnallisten ryhmittymien vastakkaisista intresseistä oli mahdollista muovata rauhanomainen kompromissi ja kodifioida se positiiviseen oikeuteen. Kriittis-relativistinen maailmankuva edellytti tällaisen intressien pluralismin hyväksymistä. Schmittiläinen kansakunnan homogeniteettiin perustuva malli oli sen sijaan vastaavalla tavalla metafyysinen, kuin teologisesti legitimoitu absoluuttinen monarkia. Lopuksi tarkastelen tasavallassa käytyä keskustelua lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta ja Preussin vallankaappausjutun oikeuskäsittelyä, jossa Schmittin ja Kelsenin teoreettisten mallien käytännön soveltuvuus on näkyvillä. Schmittin mukaan presidentti oli valtiosäännön varjelijana oikeutettu tekemään poliittiset päätökset siitä, milloin perustava valtiollinen järjestys oli uhattuna. Järjestyksen perustava ratkaisu oli Saksan kansan yhtenäisyydestä tehdyssä valinnassa ja parlamentti näin yhteiskunnan pluralisoitumisen viime kädessä perustuslainvastainen heijastuma. Kelsen taas argumentoi lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinten toimesta tapahtuvan valvonnan puolesta. Ilman lakien perustuslainmukaisuuden riippumatonta valvontaa, ei valtiolla tosiasiallisesti ollut perustuslakia lainkaan eikä ilman perustuslain tehokkaita vähemmistösuojasäännöksiä valtiota voinut pitää demokraattisena.

Euroopan neuvoston biolääketiedesopimuksen 13 artiklan mukaan toimenpide, jonka tarkoituksena on muuttaa perimää, voidaan suorittaa vain ennaltaehkäisyä, diagnosointia tai hoitoa varten ja vain, jos toimenpiteen tarkoituksena ei ole muuttaa jälkeläisten perimää. Periytyvien muutosten kielto perustellaan paitsi biolääketiedesopimuksessa myös useissa muissa biolääketiedettä koskevissa juridisissa instrumenteissa ihmisarvon loukkaamattomuudella. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miksi periytyvien muutosten tekemisen kielto nojaa juuri ihmisarvon käsitteeseen ja millä tavoin historialliset tekijät selittävät ihmisarvon käsitteen merkityksen muotoutumista sääntelyssä. Työssä kuvataan myös ihmisarvoargumenttiin liittyviä haasteita, joiden voidaan olettaa aktualisoituvan geenimuunteluteknologian nopean kehityksen myötä lähitulevaisuudessa. Perimään puuttumista rajoittavan sääntelyn tukeutuminen pitkälti ihmisarvoargumenttiin on seurausta pidemmän ajan kehityksestä. Ihmisoikeusliikkeen synty toisen maailmansodan jälkeen ja ihmisyyden ottaminen oikeuksien lähteeksi heijastuu toisen maailmansodan jälkeisissä ihmisoikeussopimuksissa. Ihmislajin oikeuksien korostumisen ja valtiolle asetetun yksilön suojaamisvelvoitteen myötä kehitys on jatkunut Berliinin muurin murtumisen jälkeen yhä enemmän kohti yksilön aseman korostumista, joka erityisesti 1990-luvulta lähtien näkyy bioteknologian sovellusten rajoittamisena. Juridisissa instrumenteissa muutos on näkynyt ihmisarvon roolin korostumisena: aluksi taustalla vaikuttavana yleisperiaatteena toiminut ihmisarvo on sittemmin nostettu etualalle samalla kun perus- ja ihmisoikeuksien merkitys on yleisesti korostunut. Muuntelemattoman perimän suojelupyrkimys näkyy jo 1980-luvun oikeudellisissa instrumenteissa ja erityisen selvästi 2000-luvun taitteen sääntelyssä, jossa ihmisarvo toimii myös yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittajana. Sittemmin suojelu on yksilöiden lisäksi kohdistunut yhä enemmän koko ihmislajiin ja tuleviin sukupolviin. Ihmisarvon keskeiseen asemaan perimään puuttumista koskevassa sääntelyssä on kohdistettu kritiikkiä, joka koskee etupäässä käsitteen epäspesifistä merkityssisältöä, sillä se mahdollistaa käsitteen käytön vastakkaisten näkemysten argumentoinnin välineenä sekä oikeuksien luojana että niiden rajoittajana. On esitetty, että ihmisoikeuksien toteutumisen varmistaminen biolääketieteessä ja muihin, merkityssisällöltään selkeämpiin käsitteisiin tukeutuminen olisi parempi tapa ratkaista biolääketiedettä koskevia oikeudellisia kysymyksiä. Geenimuuntelumenetelmät ovat viime vuosien aikana kehittyneet suurin harppauksin ja kaksikymmentä vuotta vanhan sääntelyn katsotaan tältä osin vanhentuneen. Vuonna 2012 kehitetty, tarkat geenimuokkaukset mahdollistava CRISPR-Cas9-tekniikka soveltuu myös iturataan kohdistuvissa toimenpiteissä käytettäväksi, jolloin tehtävät muutokset periytyvät hoidon kohteena olevien jälkeläisille. Tekniikalla olisi mahdollista parantaa sellaisiakin vakavia perinnöllisiä sairauksia, joihin ei tällä hetkellä ole muuta parannuskeinoa. Ihmisgenomin tarkoituksellisen muokkaamisen kielto koskee tällä hetkellä kuitenkin kaikkea biolääketieteellistä toimintaa. Perinnöllisten sairauksien parantamisessa käytettävän geenieditoinnin osalta on esitetty, että menetelmän kieltäminen sääntelyssä omaksutun ihmisarvon ja muuntelemattoman genomin välisen käsitteellisen yhteyden perusteella ei olisi perusteltua. Ainakin teoriassa tekniikkaa voitaisiin sen kehityttyä soveltaa myös muiden kuin terveyteen liittyvien ominaisuuksien paranteluun. Paranteluun liittyen erityisenä huolenaiheena on parantelun turvallisuuden varmistamisen ja pidemmän aikavälin vaikutusarvioinnin hankaluus sekä laajemmin potentiaalinen sosiaalinen, geneettinen ja taloudellinen eriarvoistuminen. Parantamisen ja parantelun välisen rajan on lisäksi katsottu jossain määrin olevan liukuva. Perimään puuttumista koskevassa keskustelussa tuodaan usein esille uuseugeniikka-argumentti: geenieditoinnin avulla tavoiteltavan yksilön parantelun pelätään johtavan lopulta rotuhygieenisiin käytäntöihin koko väestössä. Keskustelulle löytyy historiallinen vertailukohta eugeenisista pakkosteriloinneista, joita Suomessakin suoritettiin pääasiassa vuoden 1935 sterilointilain voimaantulon jälkeen ja erityisen paljon 1950-1960 –lukujen vaihteessa. Medikalisoitumisen, biovallan ja biotaloudellisten pyrkimysten kannalta tendenssinä on nähty genomin yksityisen aseman hälveneminen ja toisaalta yksilön valintojen ja vastuun korostuminen genomin parantelun suhteen.

Tutkielma käsittelee määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntelyn historiaa. Oikeushistoriallisena tutkielmana tässä työssä on pyritty vastaamaan siihen, miten ja miksi määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntely on muuttunut 1960- luvulta 2010- luvulle. Tarkstelun pääpaino on määräaikaisen työsopimuksen solmimisen edellytyksissä. Sen rinnalla seurataan myös muuta määräaikaiseen työsuhteeseen liittyvää lainsäädäntöä sekä mm. irtisanomissuojan muutoksia. Tutkielmassa on tarkasteltu erityisesti taloussuhdanteiden ja toisaalta 1970- luvulla käynnistyneen markkinoiden vapauttamisen vaikutuksia sääntelyyn. Huomiota ovat saaneet myös muutokset työmarkkinaosapuolten valtasuhteissa ja poliittisten ideologioiden suosiossa. Talouskasvu ja sosiaaliset uudistukset jatkuivat 1970- luvun talouskriisiin asti. Vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta oli samanaikaisesti kasvanut. Suomessa oli lähes täystyöllisyys ja työsuhteen normiksi muodostui toistaiseksi voimassa oleva, kokoaikainen työsuhde.1960- ja 1970- luvun taitteessa toteutettussa työsopimuslain kokonaisuudistuksessa työntekijän asemaa parannettiin ja lakiin syntyi irtisanomissuoja. Määräaikaisten työsopimusten käyttöä ei rajoitettu lukuun ottamatta sopimuksen pituudelle asetettua enimmäiskestoa, joka pidennettiin vuoden 1922 työsopimuslaissa olleesta kolmesta vuodesta viiteen vuoteen. Ylipitkäksi ajaksi tehtyä määräaikaista työsopimusta ei enää katsottu mitätöttömäksi, vaan toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi. Määräaikaiset työsuhteet eivät juuri saaneet sijaa lain esivalmistelussa. Tällaisia työsuhteita käytettiin lähinnä maa- ja metsätaloudessa. 1970- luvun talouskriisin aiheuttamat ongelmat heikensivät ammattiyhdistysliikkeen asemaa ja johtivat työnantajien ja markkinaehtoisemman politiikan kannattajien aseman vahvistumiseen. Myöhemmin uus- tai markkinaliberalistiseksi kutsutun talousopin mukaan valtion roolia yhteiskunnallisessa sääntelyssä tuli pienentää ja kannustaa ihmisiä yritteliäisyyteen. Markkinaehtoistuvassa taloudessa työnantajapolitiikan päämääräksi tuli joustavuus, eli työelämän ja työmarkkinoiden jäykiksi väitettyjen rakenteiden purkaminen. Suomessa lamaa hoidettiin valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken yhteisymmärryksessä eikä työlainsäädännön purkaminen saanut kannatusta. Päinvastoin työsuhdeturvaa vahvistettiin koko 1970- luvun ajan jatkuen vuoden 1984 työsuhdeturvauudistukseen, joka oli merkittävä käännekohta myös määräaikaisen työsopimuksen sääntelyssä. Tuolloin sen käyttöä rajoitettiin asettamalla perustellun syyn vaatimus, jotta toistaiseksi voimassa oleviin työsopimuksiin kuuluneen irtisanomissuojan kiertäminen voitaisiin estää Työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa lueteltiin esimerkkejä tilanteista, jolloin määräaikaista työsopimusta oli sallittua käyttää. Perättäisten sopimusten käyttö edellytti lisäksi pätevää syytä. Työnantajat, erityisesti pienyrittäjät, vastustivat työsuhdeturvauudistusta. 1980- ja 1990- lukujen vaihde oli murros, jossa kytkeytyivät useat eri muutokset neuvostososialismin romahduksesta yritysorganisaatioiden muutokseen, yhä voimakkaamasta kansainvälistymisestä ja pääomien liikkuvuudesta teknologian kehittymiseen. Globaali markkinatalous näytti tulevan talouspolitiikan suunnan.Suomessa muutos tiivistyi poikkeuksellisen syvään lamaan. 1990- luvun työpolitiikka on tähdännyt ensisijaisesti työttömyyden vähentämiseen. Tämä tavoite näkyi kahdessa määräaikaisia työsuhteita koskevassa lakimuutoksessa. Ensimmäisen väliaikaisen muutoksen tavoitteena oli kannustaa työnantajia työllistämään pitkäaikaistyöttömiä. Toisessa muutoksessa työsopimuslain 2 §:n 2 momenttia selkiytettiin, ja siihen lisättiin uusi peruste määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle tarkoituksena madaltaa palvelutyönantajien kynnystä palkata lyhytaikaistakin työvoimaa. 1990- luvulla korostui erityisesti pienten ja keskisuurten yrittäjien työllistämismahdollisuuksien tukeminen ja ylipäätään yrittäjyyden arvostuksen nousu; elinvoimainen yritystoiminta oli sekä vasemmiston että oikeiston vastaus työttömyyden, globalisaation ja markkinakilpailun aiheuttamiin muutoksiin. Keskeinen muutos määräaikaisen työsuhteen sääntelyssä on ollut pyrkimys toistaiseksi voimassa olevan ja määräaikaisen työsuhteiden lähentämiseen, jotta työsuhteen muodon valinta olisi työnantajalle kustannusneutraali. Tämä tavoite näkyi vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa, jossa määräaikaisten työntekijöiden asemaa parannettiin. Työsuhteen normaalimuotona on säilynyt toistaiseksi voimassa oleva työsuhde ja lähtökohtaisesti määräaikaisia työsuhteita pyritään hillitsemään. Toisaalta määräaikaiset työsuhteet nähdään välttämättömänä osana dynaamista taloutta ja sen vaatimaa joustavaa työelämää. Projektirahoitteiset työt ja valtionhallinnon toimintojen kilpailutus ovat aiheuttaneet uusia taloudellisia syitä määräaikaisen työvoiman käytölle.

Suomalaiset yliopistot ovat kansainvälisen yliopistojärjestelmän tapaan olleet suurten muutosten pyörteissä vuosituhan-nen vaihteen molemmin puolin. Keskeiset muutokset liittyvät yliopistojen autonomiaan, tehtäviin ja johtamisjärjestel-mään. Käsillä olevassa oikeustieteen pro gradu -tutkielmassa selvitetään, miksi Suomen vuoden 2009 yliopistolaki sää-dettiin. Päätutkimuskysymystä lähestytään kolmen siitä johdetun alatutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäinen alakysymys koskee sitä, mitä materiaalisia ja aatteellisia muutoksia yliopistojen toimintaympäristössä on tapahtunut erityisesti 1970- ja 1980-luvuilta alkaen. Aineistona käytetään yhteiskunnallista kirjallisuutta ja kansallisia ja ylikansallisia virallislähteitä. Toisessa alakysymyksessä selvitetään, mikä on ollut Suomen hallitusten ajaman yliopistopoli-tiikan linja maamme itsenäisyyden aikana. Tässä osiossa lähteinä ovat ensisijaisesti hallitusohjelmat ja korkeakoululaitok-sen kehittämissuunnitelmat. Kolmannessa alakysymyksessä etsitään vastausta siihen, miten yliopistopolitiikan pitkä linja ja yliopistojen toimintaympäristön aatteelliset ja materiaaliset olosuhteet ja näiden muutokset näkyvät yliopistolainsää-dännössä vuosina 1997–2009 ja erityisesti uusimmassa, vuoden 2009 yliopistolaissa. Aineistona hyödynnetään lainval-misteluaineistoa, erityisesti hallituksen esityksiä. Johtopäätös vastauksena kysymykseen yliopistolain syntymisen syistä on synteesi alatutkimuskysymyksiin saaduista vastauksista. Ensimmäisen alakysymyksen osalta toimintaympäristöä muokannut keskeisin aatteellinen tekijä on uusliberalismin, managerialismin ja uuden julkisjohtamisen (new public management) nousu julkisen sektorin toimintaa ohjaaviksi ideo-logioiksi. Materiaalisella tasolla etenkin globalisaatio ja tietotalous ovat muokanneet yliopistojen toimintaympäristöä muuttamalla niin yliopistojen kuin yritysten kilpailuolosuhteita. Näiden tekijöiden vaikutus on alkanut kansainvälisesti 1970- ja 1980-luvuilla ja voimistunut nykypäivää kohti tultaessa. Toisen alakysymyksen osalta voidaan todeta Suomen itsenäisyyden ajan hallitusten aktivoituneen yliopistopolitiikassa 1980-luvulla yllä kuvailtujen aatteellisten ja materiaalisten muutosten ohjaamana. Yliopistopolitiikan linja on muuttunut varovaisesta ja tutkimuksen ja koulutuksen itseisarvoisuutta korostavasta aktiiviseksi ja vaativaksi. Yliopistoilta edellyte-tään nyttemmin ennen kaikkea kansantalouden kasvua hyödyttävää toimintaa. Tämä on konkretisoitunut odotuksina tehokkaasti tuotetuista tietotalouden osaajista ja innovaatioista eli kaupallisesti hyödynnettävissä olevista tutkimustulok-sista. Yliopistojen tarkoitukseksi on muotoiltu tukea suomalaisia yrityksiä menestymään kansainvälisessä kilpailussa. Kolmannen alakysymyksen osalta tutkielmassa käy ilmi, että vuosien 1997–2009 ja erityisesti vuoden 2009 yliopistolaki toteuttavat johdonmukaisesti politiikan pitkää linjaa. Lainsäätäjä on perustellut lainmuutoksia yllä kuvailtujen aatteellis-ten ja materiaalisten tekijöiden aiheuttamalla välttämättömyydellä. Lainmuutosten läpiviennin on mahdollistanut yliopis-tojen johdon, valtiovallan ja elinkeinoelämän välillä saavutettu uusi yhteiskuntasopimus yliopistojen toiminnan tarkoi-tuksesta. Sen mukaan yliopistojen ensisijainen tehtävä on tuottaa hyötyä kansallisen kilpailukyvyn nimissä. Tutkielman johtopäätös on, että lain säätämisen perimmäisenä syynä oli määritellä yliopistojen toiminta uudelleen erityi-sesti tehtävien, autonomian ja johtamisjärjestelmän osalta. Tarkoituksen oli saattaa yliopistot lähteisemmän elinkei-noelämäyhteistyön, suoraviivaisemman johtamisjärjestelmän ja laajemman taloudellis-hallinnollisen autonomian avulla tuottamaan suomalaisille yrityksille ja siten koko maalle etua kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa menestymisessä. Keskeisenä jatkotutkimuksen aiheena esitetään tutkimusta yliopistojen tuottaman arvon määrittelemiseksi. Jahka arvo on määritelty, voidaan yliopistojen johtamisjärjestelmä, rahoitusmalli ja autonomia järjestää tarkoituksenmukaisella tavalla vaikuttavuusperusteisen yliopistojärjestelmän luomiseksi.

Tutkielman aiheena on kuntien ja valtion väliset taloudelliset suhteet erityisesti kunnallisen itsehallinnon kannalta. Tarkemmin rajattuna tutkielmassa käsitellään kunnallisverojärjestelmää. Lähtökohta on, että valtio kykenee lainsäädäntövaltaa käyttämällä yhtäältä määrittämään sekä kunnille kuuluvia tehtäviä että toisaalta määrittämään kuntien tärkeimpien tulonlähteiden suuruutta. Toisaalta kunnille on perustuslailla annettu kunnallinen itsehallinto, johon taloudellisen autonomian on katsottu sisältyvän. Valtion lainsäädäntövallan ja kunnallistaloudellisen autonomian välinen jännite muodostaa tutkielman kohteena olevan oikeudellisen ongelman. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska kuntarakennetta ja kuntien rahoitusta ollaan tätä kirjoitettaessa uudistamassa perusteellisesti. Uudistusten taustalla ovat nimenomaan kunnallistaloudelliset ongelmat. Tutkimustehtävänä on etsiä vastausta kysymyksiin siitä, mikä rooli perustuslaissa turvatulla kuntien verotusoikeu-della on kuntien ja valtion välisten taloudellisten suhteiden määrittämisessä sekä siitä, miten tätä kunnallisverojärjes-telmää saadaan ja ei saada rajoittaa. Tutkielma on perusmenetelmältään lainopillinen, mutta siinä annetaan keskeinen painoarvo taloudellisille, historiallisille ja yhteiskuntapoliittisille argumenteille, joita ilman valtiosääntö- ja kunnallisoi-keutta on vaikea ymmärtää. Rakenteeltaan tutkielma jakautuu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa asetetaan tutkimustehtävä ja selvitetään käytetty metodi. Tutkimuksen toisessa luvussa käsitellään kunnan asemaa valtiossa. Luvussa tarkastellaan sekä kunnan aseman muodostumista historiallisesta näkökulmasta että kunnan asemaa voimassa olevan valtiosääntömme mukaan. Erityisesti tuodaan esille kirkon keskeinen rooli kuntien syntymisessä sekä toisaalta kuntien aseman vaihtelu eri vuosi-satoina. Voimassaolevan oikeuden osalta todetaan, että kuntien verotusoikeuden perustuslaillinen asema on vähintään-kin epäselvä. Tutkimuksen kolmannessa luvussa käsitellään kuntien tehtäviä ja niiden rahoitusta. Luvussa luodaan yleiskatsaus kuntien tehtävien ja niiden rahoittamisen välisistä kysymyksistä erityisesti kuntien tulo- ja menotalouden kannalta. Tutkielman toisessa ja kolmannessa luvussa rakennetaan neljännen luvun välttämättä edellyttämät tarkaste-lukehykset. Tutkimuksen pääluvun muodostaa neljäs luku, jossa käsitellään kuntien verotusoikeuden perustuslainsuojaa. Luvussa tarkastellaan ensin verotusoikeutta osana perustuslaissa suojattua kunnallista itsehallintoa ja kunnan oikeussuojakeinoja verotusoikeuden loukkauksia vastaan. Luvussa tuodaan esille kunnallisverojärjestelmän perustus-lainsuojasta käyty oikeustieteellinen keskustelu. Neljännessä luvussa eritellään ja analysoidaan kahdeksan eri esimerkin kautta kunnallisen verotusoikeuden sisällön muodostumista ja sitä, miten valtio lainsäädäntövaltaa käyttämällä voi vaikuttaa verotusoikeuden tosiasiallisen sisällön muodostumiseen ilman, että kunnan muodolliseen verotusvaltaan puututtaisiin. Viidennessä luvussa esitetään tutkimuksen johtopäätökset, tehdään pääpiirteinen yhteenveto sekä pohditaan, mihin suuntaan kunnallisen verotusoikeuden perustuslainsuoja tullee kehittymään sekä mihin suuntaan sitä voimassa olevan oikeuden mukaan pitäisi kehittää sekä mitkä ovat kehittämisen perustuslailliset reunaehdot. Tutkielmassa esitetään, että valtion ja kuntien välisten taloudellisten suhteiden järjestämisessä rahoitusperiaatteella tulisi olla ohjaava vaikutus. Rahoitusperiaatteella tarkoitetaan, että tehtäviä kunnille lainsäädännöllä osoittaessaan valtion tulisi samalla osoittaa näille tehtävien hoidon edellyttämä riittävä rahoitus.

Tutkielma on kontekstuaalinen oikeushistorian analyysi vuoden 1974 Itämeren suojelusopimuksen syntyvaiheista ja sen liittymisestä silloiseen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen tilanteeseen. Tutkielmassa hahmotellaan ensin miten ympäristönsuojelu ja tarkemmin pilaantumiskäsitys muuttui 1970-luvulle tultessa. Tätä muutosta arvioidaan ILA:n vuoden 1958 New Yorkin ja vuoden 1966 Helsingin kokouksen ja niin sanottujen “Helsinki Rules” materiaalin myötä. Tutkielmassa analysoidaan myös Suomen ensimmäistä YK-aloitetta vuodelta 1970 ja liitetään se osaksi ympäristöoikeuden muutosta ja vuoden 1974 Itämeren suojelusopimuksen taustoja. Tutkielmassa arvioidaan Suomen intressejä tässä muutoksessa ja pohditaan todellisia syitä sopimuksen solmimiseen sekä arvioidaan näitä tavoitteita kansainvälisessä tilanteessa. Tutkielmassa tarkentavana kirjallisuutena ja yksilönäkökulman saamiseksi on käytetty Eero Johanne Mannerin mielipiteitä. Hän eli koko aikakauden tapahtumien keskiössä ja kirjoitti nimenomaan juristinäkökulmasta ympäristönsuojelusta, mutta kirjoituksista löytyi myös tietoa tapahtumien ympäristönsuojelullisista ja poliittisista tavoitteista.

Tutkielma käsittelee mielenvikaisten asemaa ranskalaisessa ja englantilaisessa rikosprosessissa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Samalla työ keskittyy psykiatrian historiaan sekä maallikoiden ja asiantuntijoiden rooleihin rikosprosesseissa. Pääasialliset tutkimuskysymykset liittyvät yhtäältä siihen, ketkä määrittelivät rikosoikeudellisesti relevantin hulluuden käsiteltävällä aikavälillä ja toisaalta siihen, miten oikeuspsykiatrinen asiantuntijuus muodostui. Tutkielmassa tarkasteltavat asiakokonaisuudet jakaantuvat kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään valistuksenjälkeistä rikosoikeudellista muutosta ja toisessa puolestaan samalle aikajänteelle sijoittuvaa modernin psykiatrian syntyä. Kolmas kokonaisuus sitoo edeltävät teemat yhteen tarjoamalla teoreettisen viitekehyksen professionalisoitumisesta ja sen rinnalla tapahtuvasta asiantuntija-aseman muotoutumisesta. Ensimmäisessä ja toisessa luvussa kuvatut muutokset rikosprosessissa ja psykiatriassa saavat konkreettisen ilmauksensa kolmannessa luvussa käsitellyissä oikeustapauksissa, joissa mielen asiantuntijat ottivat paikkansa lainopin aikaisemmin yksin hallitsemalla näyttämöllä. Sekä rikosoikeuden muutos että modernin psykiatrian alkutaival liittyvät olennaisesti valistuksenjälkeiseen rationaalisen ihmisluonnon ideaaliin. Rikosoikeuden osalta tutkielmassa keskitytään erityisesti todistusteorian muutokseen Ranskassa ja toisaalta englantilaisen valamiesjärjestelmän erityispiirteisiin. Kidutuksen käytön vähentäminen tutkintamenetelmänä ja rangaistuksena toimii konkreettisena esimerkkinä valistusmiesten vaatimista rikosprosessiuudistuksista. Asiantuntijalausuntojen yleistyminen rikosprosesseissa ilmentää aikakauden kasvavaa kiinnostusta tieteellisen tiedon hyödyntämiseen. Psykiatrian historian kannalta merkittävät muutokset liittyvät somaattisen lääketieteen ja toisaalta sen vastapainoksi kehittyvän mielen lääketieteen suhteeseen. Siirtymä pois hippokraattisista opeista mahdollisti hulluuden diagnosoimisen mielen sairaudeksi avaten ovet uudenlaiselle lääketieteelliselle asiantuntijalle, alienistille. Haastaen valistusajan merkkihenkilöiden, erityisesti John Locken, kuvauksen hulluuden kokonaisvaltaisesta luonteesta, mielen lääkärit Pinel, Esquirol, Prichard ja Conolly loivat pohjaa psykiatrisen tiedon hyväksikäytölle niin sairaaloissa kuin oikeussaleissakin. Osittaisen hulluuden tunnistaminen edellytti sellaista lääketieteellistä osaamista, jota tavallisella maallikolla ei ollut. Yhdistelemällä ajan lääketieteellistä tietoa, tarkkailun ja luokittelun metodeihin perustuvia käytäntöjä sekä toisaalta maallikoiden sympatiaan ja huolenpitoon nojaavia hoitomenetelmiä alienistit oikeuttivat asemansa hullujen hoitajina. Abbottin professionalisoitumisteorian mukaan vakiintumaan pyrkivä ammattikunta, tieteenala tai muu instituutio kaappaa aikaisemmin jollekin toiselle alalle kuuluneen toimialueen omien mekanismiensa alaisuuteen esittämällä toimivaltavaatimuksen. Psykiatrian jalostuminen omaksi tieteenalakseen voidaan kuvata professionalisoitumiskehityksenä, jonka yksi näkyvä piirre oli aikaisemmin lääketieteen ja toisaalta rikosoikeudellisen vastuun piiriin kuuluvien kysymysten artikulointi uudenlaisen tiedon systeemin kielellä. Mielisairaaloiden johtajista ja arvostetuista psykiatreista tuli yleinen näky oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi Hadfieldin, McNaughtonin ja Rivièren tapauksissa psykiatrinen asiantuntijatodistelu oli merkittävässä roolissa ratkaisujen kannalta. Käyttämällä hyväkseen olemassa olevia rakenteita kuten rikosprosessia ja lääketiedettä psykiatria legitimoi itsensä yhtäältä uusimpaan tietoon sekä toisaalta vakiintuneisiin instituutioihin ja käytäntöihin perustuvana järjestelmänä, jolle kuului yksinomainen toimivalta mielettömyyden määrittelyyn. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman valistuksen mukanaan tuomaa näkemystä tieteellisen tiedon ensisijaisuudesta maallikoiden tunteisiin ja intuitioon perustuvan tietoon verrattuna. Samalla myös rikosoikeudellinen järjestelmä onnistui säilyttämään merkittävän asemansa yhteiskuntasuhteiden järjestäjänä hyväksymällä valistusihanteiden mukaisen tiedon relevantiksi diskurssiksi oikeudellisen argumentaation rinnalle.

Muutoksenhakuoikeus alioikeuden ratkaisusta on meillä perinteisesti ymmärretty jokaiselle kansalaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Suomen liittyminen kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on aiheuttanut muutospainetta varsinkin hovioikeusprosessin kehittämisessä. 1990–luvulla hovioikeusmenettelyä uudistettiin tavoitteena saada ennen pääosin kirjallinen hovioikeusmenettely vastaamaan uutta keskitettyä, suullista ja välitöntä alioikeusmenettelyä niin, että Suomen tekemä varauma Euroopan ihmisoikeussopimukseen suullisten käsittelyiden järjestämisen osalta voitiin poistaa. Muutoksenhakua koskevien oikeudenkäymiskaaren säännösten muuttaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan vuonna 2003 otettiin käyttöön seulontamenettely hovioikeuksissa. Vuonna 2011 seulontamenettely korvattiin jatkokäsittelylupajärjestelmällä, ja vuonna 2015 jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee laajenemaan soveltamisalaltaan yleiseksi rikosasioita koskevaa soveltamisalan rajausta lukuunottamatta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä siihen, miksi muutoksenhakua koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat olleet jatkuvan muutoksen kohteena viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tutkimuskysymykseni on täten avoin, eikä absoluuttisia vastauksia perimmäiseen kysymykseen ole tarkoitus tavoitella, vaan pyrkiä selittämään muutosta empiiristä aineistoa – kuten hovioikeustilastoja – hyödyntäen. Tutkimuksessani päähuomio kiinnittyykin viimeaikaisten muutoksenhakua koskevien muutosten kuvaamiseen, eli siihen, miten oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on muutettu ja miten muutoksia on perusteltu. Toimivan prosessilainsäädännön säätäminen on osoittautunut ilmeisen haastavaksi tehtäväksi lainsäätäjälle; joustavat, mutta toisaalta ennustettavasti ja yhdenmukaisesti sovellettavat normit reunaehtoinaan kansainvälisistä sopimuksista seuraavien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttäminen rajallisin resurssein näyttää muodostuneen hankalaksi yhtälöksi. Kaikkia 2000–luvulla toteutettuja uudistuksia yhdistää lainsäätäjän huoli oikeusturvasta, oikeudenkäyntien keston lyhentämisestä sekä hovioikeuksien resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta. Samalla on kuitenkin haluttu säilyttää rajoittamaton muutoksenhakuoikeus yhdistettynä nopeaan, laadukkaaseen ja halpaan oikeudenkäyttöön oikeusturvasta tinkimättä. Hovioikeustilastot 2000–luvulta osoittavat, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä kuten myös hovioikeuksissa vuoden lopussa vireillä olleiden asioiden määrä on ollut laskussa, käsittelyajat ovat tasaisesti lyhentyneet ja myönnettyjen jatkokäsittelylupien määrä ollut laskussa ja hylättyjen nousussa. Tällä hetkellä jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluu arviolta 30 %:a kaikista hovioikeuksiin saapuvista asioista, kun vastaisuudessa arvioitu luku on noin 80–90 %:a. Lainvalmistelussa painoarvoa on annettu hovioikeusnäkökulmalle, kun taas kansalaisnäkökulma – ja erityisesti uudistusten vaikutukset kansalaisten asemaan – näyttää jääneen lainvalmistelussa huomiotta. Viimeisintä, vuonna 2015 toteutettavaa uudistusta perustellaan ennen kaikkea valtiontalouden säästöpaineilla. Katsonkin perustelluksi todeta, että juuri säästöt – eikä vähiten hovioikeuksien työnsäästö – ovat olleet muutosten pääasiallisena teemana. Tästä on seurannut se, että kansalaisille kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ollaan lainsäädännön muutoksilla de facto rajoitettu säätämällä säännöksiä, jotka ovat vaikeuttaneet asianosaisten tosiasiallista oikeutta saada asiansa ylemmässä tuomioistuimessa tutkittavaksi.