Browsing by discipline "Oikeustaloustiede"

Syftet med denna avhandling är att ur ett rättsekonomiskt perspektiv utreda insättningsgarantin som instrument för stabilisering av banksystemet. Utgående från ekonomisk teori om ofullständiga marknader analyseras varför och hur insättningsgarantin kan medföra stabilitet på finansmarknaderna. Avhandlingen syftar även till att utreda i vilken utsträckning de nuvarande bestämmelserna om insättningsgarantin är tillräckliga vad ankommer tillsynsansvaret. Därtill berörs även frågan huruvida bestämmelserna om gränsöverskridande bankverksamhet och bestämmelserna om insättningsgarantisystemen är harmoniserade i samma utsträckning. Under 1900- och 2000-talet har världsekonomin drabbats av ett flertal bank- och finanskriser. Ekonomisk historia visar att redan långt tidigare har liknande kriser förekommit. Den stora utmaningen är att identifiera och vidta åtgärder så att återverkningarna av en framtida finansiell kris på den ekonomiska tillväxten och sysselsättningen kan begränsas och kostnaderna för skattebetalarna minimeras. Införandet av en gemensam valuta har fört med sig att svag ekonomisk aktivitet och strukturella problem i ett EU-land sprider sig till andra EU-länder bland annat via finansmarknaderna. Inom den Europeiska Unionen har ansträngningar att via olika åtgärder skapa stabilitet speciellt inom banksektorn varit stora. Utgångspunkten härvid är att man genom harmonisering och olika regleringar kan minska instabiliteten på finansmarknaderna. Genom lagstiftning som reglerar marknaderna strävar man att minska effekten av enskilda marknadsstörningar och stärka stabiliteten på alla marknader. I en global värld, där harmonisering av lagstiftning samt fri rörlighet av tjänster och kapital betonas alltmer framom begrepp såsom statlig suveränitet, har man länge kunnat iaktta en utveckling av företagsverksamhet som överskrider nationsgränser. Detta gäller speciellt finansmarknaderna. Banker har öppnat filialer och dotterbolag i andra länder i strävan efter större marknadsandelar och rörelsevinster. Regleringen och övervakningen av bankerna inom EU och i enskilda länder har därför setts över. Gränsöverskridande bankverksamhet förutsätter att den enskilda bankkundens intressen ytterligare tas i betraktande. Bland annat har bankernas insättningsgaranti setts över i de flesta länder. Samtidigt som utvecklingen gått mot en alltmer global bankverksamhet och harmonisering av regelverken kan man dock skönja eftersläp vad gäller den tillsyn som sammanhänger med bankverksamheten och insättningsgarantin. Analysen i denna avhandling visar klart att insättningsgarantisystem inte kan behandlas fristående från det säkerhetsnätverk som upprättats för att trygga finansmarknadernas stabilitet. Samtidigt visar analysen att en internationell harmonisering av insättningsgarantisystemen inte avancerat tillräckligt för att hindra uppkomsten av globala finansmarknadskriser. Den gränsöverskridande bankverksamheten har därtill givit upphov till nya problem som de gällande systemen inte kan tackla. Betydelsen av att harmonisera insättningsgarantisystemen i olika länder har accentuerats av den rådande finansmarknadskrisen som i motsats till flertalet tidigare bankkriser omfattar en mycket större del av de globala finansmarknaderna. De gällande insättningsgarantisystemen har inte på samma sätt tidigare satts på prov. Trots att den gränsöverskridande bankverksamheten expanderat kraftigt har inte utvecklingen av insättningsgarantisystemen skett i samma takt. Reformprocessen är långsam och inbegriper inte endast själva insättningsgarantisystemet utan även krishanteringsmekanismer och frågor förknippade med etablering av gränsöverskridande verksamhet. Inom EU är beredningen långt framskriden även om konkreta beslut inte ännu fattats. Konkurrensneutralitet och etableringsfrihet för bankverksamhet är centrala målsättningar inom EU. För att dessa skall kunna uppnås krävs politisk vilja hos beslutsfattarna att gå in för överstatliga insättningsgarantisystem i stället för de rådande nationella systemen. Om de olika elementen i finansmarknadernas säkerhetsnät inte harmoniseras internationellt kan globala finansmarknadskriser inte undvikas i framtiden. Föreliggande studie har behandlat insättningsgarantin ur ett rättsekonomiskt perspektiv. Såväl ekonomisk teori som reglering av bankverksamhet samt insättningsgarantisystem och tillsynen av dessa behandlas. Studien pekar emellertid tydligt på att den juridiska formen för insättningsgarantisystemen är oklar. En utförligare studie av konsekvenserna av alternativa juridiska former för insättningsgarantin såväl i Finland som på unionsnivå ligger i allas intresse.

Jakelu on keskeinen osa yrityksen liiketoimintaa. Tavalla tai toisella yrityksen on järjestettävä tuotteidensa jakelu loppuasiakkaille. Tuotteet voidaan kuitenkin saattaa loppuasiakkaille monella eri tavalla – jakelu voidaan hoitaa itse tai se voidaan uskoa kolmannelle osapuolelle, esimerkiksi itsenäiselle jälleenmyyjälle tai epäitsenäiselle kauppaedustajalle eli agentille. Yksi yleisimpiä tapoja järjestää tuotteiden jakelu on tehdä jakelusopimus itsenäisen jälleenmyyjän kanssa. Jakelusopimusta voidaan pitää yhtenä kansallisen ja kansainvälisen kaupan keskeisimpänä instrumenttina. Tämä tutkielma pyrkii selvittämään millainen instrumentti jakelusopimus on kansainvälisessä kaupassa ja miten jakelusopimuksen laadinnassa tulisi huomioida EU:n kilpailuoikeudelliset säännökset, sillä hyvän jakelusopimuksen laatiminen edellyttää samanaikaisesti sekä sopimusoikeudellista että kilpailuoikeudellista osaamista. Tutkielman keskeisenä lähdeaineistona on toiminut EU:n uusi vertikaaliryhmäpoikkeusasetus (330/2010) ja komission vertikaalisia sopimuksia koskevat suuntaviivat. Tutkielman ensisijaisena tutkimustehtävänä on selvittää miten EU:n kilpailusäännökset käytännön tasolla vaikuttavat kansainvälisen jakelusopimuksen laadintaan. Kilpailusäännökset ovat julkisoikeudellisia sopimusvapauden rajoituksia, jotka jakelusopimusta laativan juristin tulee tuntea ja huomioida. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on edellyttänyt jakelusopimuksen määrittelyä sekä jakelusopimuksen ymmärtämistä taloudellisena ja oikeudellisena ilmiönä, jakelusopimukseen sovellettavien kilpailusäännösten selvittämistä sekä sen selvittämistä, mihin kaikkiin jakelusopimuksen ehtoihin kilpailusäännökset vaikuttavat. Tutkielma on metodiltaan oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkielmassa on myös oikeustaloustieteellistä näkökulmaa, sillä tutkielmassa käsitellään myös jakelusopimuksen osapuolten taloudellisia intressejä rajoittaa toistensa toimintavapautta. Tutkielman lähestymistapa tutkimusaiheeseen on käytännönläheinen. Jakelusopimukseen tulee kilpailuoikeudellisena säännöksenä sovellettavaksi Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan 1 kohta kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevana yleissäännöksenä, mikäli kilpailunrajoituksella on tai voi olla vaikutusta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. EU:n vertikaalisia sopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus (330/2010) tulee sovellettavaksi jakelusopimukseen, mikäli myyjän ja ostajan markkinaosuudet jäävät alle 30 prosentin. Vertikaaliryhmäpoikkeusasetuksen sovellettavaksi tuleminen lisää huomattavasti jakelusopimukseen liittyvää kilpailuoikeudellista ennakoitavuutta ja oikeusvarmuutta, sillä sopimus on automaattisesti sallittu, edellyttäen että se ei sisällä asetuksessa mainittuja vakavimpina pidettäviä kilpailunrajoituksia. Vakavimmat kilpailunrajoitukset liittyvät määrähinnoitteluun ja markkinoiden jakamiseen. Uudet vertikaalisia rajoituksia koskevat suuntaviivat sisältävät aiempaa yksityiskohtaisempaa sääntelyä onlinemyynnistä, jota tässä tutkielmassa myös käsitellään. Lisäksi suuntaviivoissa otetaan aiempaa selkeämmin kantaa EU:n ulkopuolisiin alueisiin liittyviin vienti- ja tuontirajoituksiin. Jakelusopimus sisältää tyypillisesti useita sellaisia ehtoja, joihin voi tulla sovellettavaksi kilpailuoikeudelliset säännökset. Keskeisimpiä tällaisia ehtoja ovat myyntialuetta koskevat ehdot, sopimustuotteiden ja -palvelujen hinnoitteluehdot, sopimustuotteiden ostoa koskevat ehdot, kilpailukieltovelvoitteet, salassapitovelvoitteet, markkinointia ja menekinedistämistä koskevat ehdot, jakelijan henkilöstöä ja tukipalvelujen tarjoamista koskevat ehdot, dokumentaatio- ja tietojenantovelvoitteet, takuuehdot, immateriaalioikeuksia koskevat ehdot, vastuunrajauslausekkeet, sopimuksen päättymiseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet sekä eräät muut ehdot, kuten sopimuksen osapätemättömyyttä koskevat ehdot. Tutkielman keskeisenä lopputuotoksena toimii tutkielman liitteenä oleva jakelusopimusmalli, jossa on kohta kohdalta pyritty huomioimaan EU:n vertikaalisia sopimuksia koskevan ryhmäpoikkeusasetuksen (330/2010) säännökset siten, että valmistaja rajoittaa sopijapuolena olevan jälleenmyyjän toimintavapautta asetuksen sallimissa rajoissa.

Arvopaperimarkkinaoikeudellinen sääntely on kehittynyt ja muuttunut olennaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Erityisesti uusi markkinoiden väärinkäyttöasetus (MAR), joka tuli voimaan 3.7.2016 muutti merkittävällä tavalla sisäpiirisääntelyyn liittyviä yksityiskohtaisia velvoitteita sääntelyn kohteena olevien liikkeeseenlaskijoiden ja sisäpiiriläisten kannalta. Kansallinen liikkumavara myös kapeni entisestään, koska uudella asetuksen tasoisella sääntelyllä pyrittiin yhtenäistämään sääntelyn tasoa tavoitteena luoda kilpailukykyiset pääomamarkkinat Euroopan unioniin. Lisäksi samalla kansallisesti tuli implementoida direktiivi markkinoiden väärinkäytöstä määrättävistä rikosoikeudellisista seuraamuksista (MAD II), jonka myötä sanktioiden tasoja yhtenäistettiin ja yleisesti sanktioiden tasot myös ankaroituivat. Sisäpiirisääntelyyn kytkeytyy keskeisellä tavalla sallittuun ja kiellettyyn informaatioetuun liittyvät kysymykset. Toteutuessaan sisäpiiritiedon väärinkäyttö heikentää markkinoiden tehokkuutta sekä sijoittajien luottamusta markkinoita kohtaan. Siksi on koettu, että sääntelyn kautta pystytään puuttumaan asymmetrisen informaation ongelmaan asettamalla erityisiä kieltoja sekä velvoitteita liikkeeseenlaskijoille ja heidän sisäpiiriläisille. Sääntelyllä ei puututa siis ainoastaan kiellettyjen sisäpiirikauppojen kieltämiseen, vaan kokonaisuus on hyvin laaja-alainen. Esimerkiksi liikkeeseenlaskijoiden johtohenkilöille asetettujen ilmoitusvelvollisuuksien kautta pyritään parantamaan niin viranomaisten kykyä havaita laiminlyöntejä ja rikkomuksia, kuin tarjoamaan sijoittajillekin arvokasta tietoa johtohenkilöiden näkemyksistä yhtiöiden tulevaisuuden kehitykseen liittyen. Laajamuotoiset sääntelyn yhtenäistämispyrkimykset, sanktiosääntelyn kiristäminen ja viranomaisten valvontavaltuuksien lisääminen eivät kuitenkaan yksistään välttämättä tuo toivottua lopputulosta. On nimittäin huomioitava kansalliset markkinapaikkojen ominaispiirteet, sääntelyn konkreettiset vaikutukset toimintatapoihin sekä muutoinkin arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn polysentrisyys. Tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden jännitettä tulee näin arvioida laaja-alaisesti ja arvioida muodostuvaa kokonaisuutta eri markkinatoimijoiden kannalta. Sijoittajatkin ovat rajoitetusti rationaalisia toimijoita, jolloin informaation määrä ei välttämättä suoraan lisää läpinäkyvyyttä toivotulla tavalla. Siksi myös ylisääntelyn vaaran riski tulee ottaa huomioon, vaikka sääntelyn tavoitteet ja pyrkimykset periaatteessa olisivatkin tarpeellisia. Tässä tutkimuksessa tätä aihetta käsitellään laajan kontekstisidonnaisuuden kautta, jolloin teemoja sekä sääntelyn vaikutuksia eri toimijoiden kannalta huomioidaan markkinalähtöisen tulkintametodin kautta systematisoiden samalla muodostuvaa kokonaisuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan kotimaiseen hankintalainsäädäntöömme kuuluvien kansallisten kynnysarvojen kehittymistä. Kansallisten kynnysarvojen osalta tämän tutkielman kohteena on tavara- ja palveluhankintoja koskevat, alimmat kansalliset kynnysarvot. Tutkielman rakenteessa on erotettavissa kolme pääjaksoa. Ensimmäisessä pääjaksossa selvitettiin ne tekijät ja vaikuttimet, joiden perustella Suomi päätyi vuoden 2007 hankintalain säätämiseen ja tämän lain myötä Suomen lainsäädäntöön sisällytettiin ensimmäistä kertaa kansalliset kynnysarvot. Jaksossa käydään läpi lyhyesti Euroopan Yhteisön oikeuden kehitystä ja tämän kehityksen vaikutusta vuoden 2007 hankintalain taustalla. Toisessa pääjaksossa selvitettiin verrattain seikkaperäisesti kansallisten kynnysarvojen säätämisen taustalla ollut pitkähkö ja haastava prosessi, jonka seurauksena lainsäätäjä päätyi 15.000 euron kansallisten kynnysarvon asettamiseen. Pääjaksossa käydään läpi myös prosessia, jonka perusteella kansallisia kynnysarvoja kaksinkertaistettiin vuonna 2010, vain 3 vuotta vuoden 2007 hankintalain säätämisen jälkeen. Viimeisessä pääjaksossa tarkasteltiin kansallisten kynnysarvojen tason aikaansaamia taloudellisia vaikutuksia valittujen kynnysarvojen näkökulmasta. Taloudellisten vaikutusten osalta tarkasteltiin niitä kustannuksia, joita kynnysarvojen asettaminen aiheutti ja ennen kaikkea kynnysarvojen tason nostamisen aikaansaamia säästöjä. Kustannusvertailussa tarkastelun kohteena olivat hallinnolliset kustannukset sekä hallinnollisen taakan määrä. Vertailussa käytettyjen tutkimusten perusteella on helppo perustella ja myös väittää ensimmäisten vuosien kansallisten kynnysarvojen tason olleen liian matalalla. Kansallisten kynnysarvojen kaksinkertaistaminen 30.000 euroon aikaansai merkittäviä säästöjä ja oletettavaa näin ollen on, että kansallisten kynnysarvojen uusi kaksinkertaistaminen 60.000 euroon tulee aikaansaamaan vielä suurempia säästöjä. Täsmällisten kansallisten kynnysarvojen säätämisen voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olleen perusteltu ja onnistunut. Samalla voidaan helposti todeta, että kansallisten kynnysarvojen oikean tason määrittäminen sitä vastoin on ollut jossain määrin epäonnistunut. Kynnysarvojen korottaminen nelinkertaisiksi alle 10 vuoden aikana kertoo verrattain karuttomasti alkuperäisten kynnysarvojen tason olleen huomattavasti liian matalia ja siten kustannustehottomia.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millainen kilpailijoiden välinen tietojenvaihto on sallittua ja kiellettyä EU:n ja Suomen kilpailuoikeudessa. Mikäli kilpailijoiden välinen tietojenvaihto katsotaan kielletyksi, se voidaan kuitenkin sallia niin sanotun tehokkuuspuolustuksen perusteella. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää horisontaalisen tietojenvaihdon oikeustila EU:n ja Suomen kilpailuoikeudessa. Tutkielman metodi on pääosin lainopillinen. Kilpailuoikeudessa taloustiede on tärkeässä roolissa ja tutkielmassa taloustieteen argumentteja käytetään lain tulkinnan apuvälineenä. Voimassaolevan oikeuden sisältöä tutkielmassa selvitetään tarkastelemalla kansallista ja EU-oikeudellista kilpailulainsäädäntöä, EU-tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä, EU:n komission hallintokäytäntöä, kansallisen kilpailuviranomaisen ratkaisuja ja oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa hyödynnetään myös kolluusiota ja tietojenvaihtoa koskevaa taloustieteen teoriaa ja tutkimusta. Taloustieteen avulla tarkastellaan kolluusion syntymistä ja sen ylläpitoa helpottavia tekijöitä. Tietojenvaihdon kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa korostuu tapauskohtaisuus. Arvioinnissa kiinnitetään huomiota sekä markkinoiden rakenteeseen ja ominaisuuksiin että vaihdetun tiedon luonteeseen. Kilpailu rajoittuu todennäköisimmin, kun tietojenvaihto tapahtuu keskittyneillä, symmetrisillä, vakailla ja läpinäkyvillä markkinoilla. Sen sijaan epäsymmetrisillä markkinoilla tietojenvaihto voi vähentää epäsymmetrisen informaation vaikutuksia ja saada markkinat toimimaan tehokkaammin. Näin ollen tietojenvaihtoon epäsymmetrisillä markkinoilla tulisi suhtautua sallivammin. Strategisten ja luottamuksellisten tietojen vaihtaminen kilpailevien yritysten välillä on omiaan johtamaan kilpailun rajoittumiseen. Tällaisia tietoja ovat esimerkiksi hintaa ja määrää koskevat tiedot, joiden vaihtaminen on lähtökohtaisesti kiellettyä etenkin niiden koskiessa tulevaa aikaa. Kuitenkin myös mennyttä koskevat tiedot voivat rajoittaa kilpailua ja helpottaa kolluusion syntymistä. Sen sijaan julkinen tietojenvaihto on harvoin kilpailua rajoittavaa ja kuluttajat voivat hyötyä siitä. Tietojenvaihdon tiheys ja tietojen yksilöitävyys ovat myös otettava huomioon kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa. Yksi kilpailijoiden välinen kontakti voidaan katsoa kilpailua rajoittavaksi yhdenmukaistetuksi menettelytavaksi, jos se on omiaan rajoittamaan kilpailua markkinoilla. Kilpailun ei tarvitse tosiasiassa rajoittua, riittää, että tietojenvaihto on omiaan poistamaan yritysten epävarmuutta tulevasta. Tilastotiedot eivät lähtökohtaisesti rajoita kilpailua ellei niistä ole tunnistettavissa yksittäisen yrityksen tietoja. Kilpailua rajoittava tietojenvaihtosopimus voidaan sallia, mikäli sen tuomat tehokkuusedut ovat sopimuksen kilpailua rajoittavia vaikutuksia suuremmat. Täyttääkseen tehokkuuspuolustuksen ehdot tulee tietojenvaihtosopimuksen tehostaa tuotantoa, kuluttajien on hyödyttävä kilpailunrajoituksesta, kilpailunrajoituksen tulee olla välttämätön siinä tavoitellun hyödyn saavuttamiseksi ja kilpailun tulee säilyä markkinoilla kilpailunrajoituksesta huolimatta. Tietojenvaihdon osalta tehokkuuspuolustusta on sovellettu hyvin vähän, koska kilpailijoiden välisen tietojenvaihdon katsotaan harvoin olevan välttämätöntä. Vakuutusalalla tietojenvaihto sallitaan sen erityispiirteiden vuoksi ryhmäpoikkeusasetuksella. Tutkielma osoittaa, että tietojenvaihdon kilpailuoikeudellinen tarkastelu on hyvin tapauskohtaista. Arvioita tietojenvaihdon kilpailuvaikutuksista ei voida perustaa pelkästään vaihdetun tiedon ominaisuuksiin, sillä tapauksen markkinaolosuhteet voivat ratkaista, onko tietojenvaihto tapauksessa sallittua vai kiellettyä. Tutkielmassa käy ilmi, että perinteisesti kilpailua rajoittavana pidetty hintatietojenvaihto voi markkinaolosuhteista riippuen olla sallittua tai poikkeuksellisissa olosuhteissa tulla sallituksi tehokkuuspuolustuksen perusteella. Tietojenvaihtotapaukset harvoin täyttävät tehokkuuspuolustuksen kaikkia kumulatiivisia kriteereitä. Ainoastaan erityisissä markkinaolosuhteissa tietojenvaihdon tehokkuuspuolustus voi tulla sovellettavaksi. Tutkimuksen mukaan pankkialalla epäsymmetrisen informaation takia tietojenvaihdon tehokkuuspuolustus voitaisiin hyväksyä, sillä tietojenvaihdon avulla markkinoiden epäsymmetria vähenee ja tuo tehokkuusetuja.

Kuluttajavakuutusmarkkinoilla tarjotaan kuluttajille hyvin erilaisia vakuutustuotteita, joten vakuutusehtojen kirjavuus on suuri. Kuluttajavakuutus on sekä varallisuusoikeudellinen sopimus kuluttajavakuutusosapuolten välillä, että vakuutusyhtiön kuluttajalle myymä aineeton vakuutushyödyke. Tästä syystä vakuutussopimuksen ehdoilla ja niiden tulkinnalla on erityinen merkitys, paitsi sopimuksen sisällön sekä osapuolten oikeuksien ja velvoitteiden määrittämisessä, myös myydyn vakuutustuotteen sisällön määrittäjänä. Tutkimukseni aiheena on kuluttajansuojalain 4 luvun 3 §:n epäselvyyssäännön mukainen tulkinta, eli epäselvän vakuutusehdon tulkinta kuluttajan hyväksi, vapaaehtoisissa kuluttajavakuutuksissa. Tarkastelen kuluttajansuojalain epäselvyyssääntöä lainopilliselta, oikeustaloustieteelliseltä sekä oikeustaloustieteen käyttäytymistaloustieteellisen suuntauksen kannalta. Kuluttajansuojalain 4:3 § on ennen kaikkea vakuutuksen osapuolten välistä riskinjakoa määrittävä tulkintanormi; riski kuluttajavakuutuksen epäselvän ehdon tulkinnasta asetetaan vakuutusyhtiölle, mikäli kuluttaja ei ole voinut vaikuttaa ehdon sisältöön. Vakuutussopimuslain ensisijaisuus suhteessa kuluttajansuojalain 4:3 §:n epäselvyyssääntöön, nostaa esille monia säännöksen soveltamiseen liittyviä kysymyksiä. Kuluttajansuojalain epäselvyyssääntö onkin kiinteässä suhteessa vakuutuksia koskevaan muuhun lainsäädäntöön. Kuluttajansuojalain epäselvyyssäännön lähtökohtaisena tarkoituksena on sopimuksen heikomman osapuolen suojaaminen. Lain tausta ja tavoitteet kohdistuvat ennen kaikkea kohtuullisen sopimustasapainon vaatimuksiin siten, että kuluttajan tiedollista ja taidollista epätasapainoa vakuutusyhtiöön nähden korjataan. Kuitenkin kuluttajansuojalain epäselvyyssääntö vaikuttaa myös vakuutusmarkkinoiden vaihdantaa turvaavana tekijänä, etenkin koska kyseessä ovat ehdolliset markkinat, joilla osapuolet suorittavat velvoitteitaan eriaikaisesti. Ehdollisilla markkinoilla epävarmuuden minimointi sopimussuhteessa sekä tulkinnan ennakoitavuus riitatilanteessa ovatkin olennaisessa asemassa oikeustaloustieteelliseltä kannalta ajatellen. Kuitenkin kuluttajansuojalain epäselvyyssääntö ja tulkintaperiaate epäselvyyssääntö ovat kohdanneet myös paljon kritiikkiä oikeustaloustieteen piirissä. Kuluttajansuojalain epäselvyyssääntö perustuu muodolliseen sopimusosapuoliasemaan, joten kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan määrittely on tärkeä lähtökohta säännöksen soveltamiselle. Oman haasteensa aiheuttaa kuluttajansuojalain kuluttajakäsitteen eroavuus vakuutussopimuslain kuluttajakäsitteestä. Lisäksi vakuutusmarkkinoiden kiihtyvä kansainvälistyminen voi aiheuttaa epävarmuutta sovellettavaksi tulevan lainsäädännön suhteen. Vakuutusehdon epäselvyyden edellytykset, epäselvän ehdon selventämiseen liittyvä aineisto ja tulkintaa ohjaavat periaatteet ovat merkittävässä asemassa kuluttajansuojalain epäselvyyssäännön mukaisessa tulkinnassa. Vakuutuksen ehdon tulee olla objektiivisesti katsoen epäselvä, mutta kyseinen määritelmä ei ole aina yksiselitteinen, vaan joudutaan arvioimaan sitä käsityksen ja ymmärryksen tasoa, joka kuluttajalta voidaan vaatia sekä toisaalta sitä tarkkuutta, jota ehtojen osalta vakuutusyhtiöltä vaaditaan. Oikeustapaukset sekä vaihtoehtoisten kuluttajariitojen ratkaisuelimien tuottamat suositusratkaisut ovatkin merkittävässä asemassa määriteltäessä ehtoepäselvyyden merkitystä. Lainsäädännön tarkoituksena on vaikuttaa sen kohteena olevien toimijoiden käyttäytymiseen. Käsittelen oikeustaloustieteellisen, sekä erityisesti oikeustaloustieteen käyttäytymistaloustieteellisen suuntauksen kannalta, niitä mahdollisia vaikutuksia ja ongelmia, joita kuluttajansuojalain 4:3 §:llä saattaa olla suhteessa vakuutuskuluttajaan sekä vakuutusyhtiöön. Arvioin erityisesti lainsäännöksen mahdollisia vaikutuksia vakuutusehtojen tarkkuuteen, sekä toisaalta sopimusosapuolten toimintaan ehtoepäselvyyden selvittämisen ja muutoksenhaun osalta. Vakuutussopimus on yksinkertaisimmillaankin monimutkainen sopimus, joten KSL 4:3 § on nähdäkseni merkittävässä asemassa kuluttajaa suojaavana tulkintanormina vakuutusmarkkinoilla. Tulevaisuutta ajatellen, koska oikeustaloustieteellisen käyttäytymistieteen suuntauksen mukaiset teoriat ovat viime aikoina vahvistuneet eurooppalaisen kuluttajansuojalainsäädännön taustamateriaalina, oletan, että kyseinen suuntaus voi vaikuttaa myös kuluttajansuojalain 4:3 §:n mukaiseen ehtojen tulkintaan kuluttajan käsitykseen liittyvien vaatimusten osalta.

Julkiset hankinnat ovat tärkeä osa Euroopan unionin sisämarkkinoita. Hankinnoilla on alun perin tavoiteltu kilpailun avaamista maantieteellisten rajojen ylitse. Hankinnoilla toteutetaan edelleen tätä pyrkimystä jäsenvaltioiden alueilla toteutettavaan avoimeen kilpailuun. Julkisissa hankinnoissa noudatettavat periaatteet eivät ole itseisarvoja, vaan edesauttavat osaltaan kilpailun varmistamisessa. Julkisten hankintojen tavoitteena on myös saada aikaan hinta-laatu –suhteeltaan hyviä hankintoja. Näiden luomiseksi on katsottu useissa yhteyksissä tarpeen tehostaa hankintoja kustannustehokkuuden näkökulmasta. Euroopan unionissa pyritään sähköistämään hankintoja osana laajempaa tehostamista koskevaa pyrkimystä. Uusien hankintadirektiivien myötä jäsenvaltioiden tulee ottaa hankinnoissaan käyttöön sähköiset menetelmät. Euroopan komissio on ilmoittanut ottavansa kokonaan sähköiset hankintamenettelyt omalta osaltaan käyttöön vuoden 2015 puoliväliin mennessä. Dynaaminen hankintajärjestelmä on täysin sähköinen hankintamenettely, jonka on katsottu mahdollistavan merkittäviä kustannussäästöjä hankinnoissa. Menettely vaikuttaa vastaavan hankintojen sähköistämistä ja tehostamista koskeviin pyrkimyksiin. Tutkielmassani olen pyrkinyt vastaamaan kysymykseen siitä, onko dynaaminen hankintajärjestelmä nykymuodossaan tehokas. Dynaaminen hankintajärjestelmä on mahdollistettu Suomessa vuonna 2011, mutta sen käytöstä ei ole vielä Suomessa kokemuksia. Euroopan unionin tasollakin käyttö on ollut toistaiseksi vähäistä. Tästä syystä olen tutkielmassani keskittynyt lainsäädännön järjestelmälle asettamien mahdollisuuksien ja haasteiden tarkasteluun. Olen pyrkinyt antamaan vastauksia lain tulkinnallisiksi tai avoimiksi jättämiin hankintamenettelyyn liittyviin kysymyksiin. Tutkielmani johdannon jälkeen käsittelen toisessa kappaleessa julkisia hankintoja oikeudenalana. Esittelen julkisten hankintojen sääntelyhistoriaa ja niitä koskevaa normistoa sekä terminologiaa. Kolmannessa kappaleessa esittelen hankintalain mahdollistamat hankintamenettelyt. Pääpaino on dynaamisen hankintajärjestelmän kannalta keskeisissä avoimessa ja rajoitetussa hankintamenettelyssä sekä puitejärjestelyssä. Neljäs kappale sisältää yksityiskohtaisen dynaamista hankintajärjestelmää koskevan tarkastelun. Olen pyrkinyt luomaan lainsäädännön aukkoja tiivistäen kuvan järjestelmän nykymuodosta haasteineen ja etuineen. Tutkielman viides kappale sisältää dynaamisen hankintajärjestelmän tehokkuutta koskevan analyysin. Olen tässä yhteydessä tarkastellut tehokkuutta talouden näkökulmasta yleisemmin sekä esittänyt, miksi kustannustehokkuus on hankintojen kannalta käyttökelpoisin tehokkuuden mittari. Tarkastelen kappaleessa kustannuksia ensisijaisesti hankintayksikön näkökulmasta hankinnan eri vaiheissa avoimella ja rajoitetulla menettelyllä toteutettavaa puitejärjestelyä sekä dynaamista hankintajärjestelmää vertaillen. Analysoin dynaamisen hankintajärjestelmän tehokkuutta myös yritysten kannalta sekä yleisemmästä markkinoita koskevasta näkökulmasta. Käytän apuna muun muassa huutokauppateoriaa ja siitä esitettyä kritiikkiä. Olen myös tarkastellut sitä, mikä on hankintoja suorittavan toimijan vaikutus hankinnan tehokkaaseen suorittamiseen. Viidennen kappaleen lopuksi esitän arvioni siitä, miten dynaamista hankintajärjestelmää tulisi tehokkuuden näkökulmasta kehittää. Tutkielman päätelmissä esitän tutkielmasta esiin nousseet havainnot ja niistä tekemäni arviot sekä näkemykseni siitä, mikä on dynaamisen hankintajärjestelmän asema julkisten hankintojen tulevaisuudessa. Olen päätynyt siihen, että dynaaminen hankintajärjestelmä nykymuodossaan mahdollistaa kustannustehokkaan hankintojen suorittamisen kaikista edellä mainituista näkökulmista. Dynaaminen hankintajärjestelmä on mielestäni puitejärjestelyä kustannustehokkaampi tapa suorittaa hankintoja ja voisi hyvin korvata tämän tulevaisuudessa ainakin yksinkertaisten hankintojen suorittamisessa. Mielestäni dynaamista hankintajärjestelmää olisi kuitenkin tarpeen uudistaa, jotta sen hyödyt nousisivat esiin. Uskon, että uusien hankintadirektiivien myötä dynaamisesta hankintajärjestelmästä saadaan optimaalinen hankintamenettely sähköisten ja kustannustehokkaiden hankintojen suorittamiseen.

New Public Management (“NPM”) is a reform movement with the intent of increasing efficiency in the public sector. NPM reforms have had a great impact on organization of the public sectors in the EU Member States during the last 25 years. There has been considerable research done from a political science and economics point of view into the subject. The concept of public services in EU law is closely related to the legal concept of services of general economic interest (“SGEI”) which is mentioned in the treaties. The 2003 Altmark ruling and the 2009 BUPA ruling have shaped the way Member States finance SGEI. This thesis sets out to research the relationship between New Public Management and public services in a Union law context in the form of SGEI. One of the underlying questions is whether NPM ideas have affected the legal concept of SGEI. This thesis reviews the literature on the origins of, ideological background on and policy suggestions of the NPM movement. In turning to the law this thesis focuses on the treatment of public services in EU law, the legal basis of SGEI as well as the pre-Altmark case law regarding the application of Article 106(2) TFEU. In turning to the financing of SGEI the thesis reviews the Altmark and BUPA cases as well as other relevant and more recent cases. By using the information obtained from a review of literature on NPM this thesis analysis the relationship between NPM and SGEI. The main findings are that marketization reforms undertaken in EU Member States, such as privatization and liberalization, especially in such areas as health care, have opened up previously more “guarded” national competence areas to the scope of Union competition law. This situation has forced the courts to increasingly deal with concepts of non-market values in competition law and a specific area of law is beginning to form. The dismantling of monopolies through liberalization has also lead to a shift in from the use of Article 102 to the use of Article 107 when challenging state supported undertakings. Additionally, some of the criticism aimed at NPM regarding its compatibility with so called public service values, can be noticed in the legal debate, albeit within a legal context. Arguably NPM has had a great impact on shaping the environment in which EU law operates.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella osakkeen lunastushinnan määräytymistä erityisesti silloin, kun arvonmääritys joudutaan toteuttamaan toissijaisten arvonmääritysteorioiden avulla. Osakkeen lunastamisessa puututaan lähtökohtaisesti perustuslain 15 § omaisuudensuojaan, mistä johtuen osakkeesta saatavan lunastushinnan merkitys on suuri. Mikäli ensijainen arvonmäärityskeino eli markkinahinta ei ole käytettävissä, joudutaan arvonmääritys toteuttaa käyttämällä hyväksi osakkeen substanssi- ja tuottoarvoja. Substanssi- ja tuottoarvon ovat kuitenkin abstrakteja käsitteitä, minkä lisäksi niiden soveltaminen ratkeaa loppupeleissä aina tapauskohtaisen harkinnan perusteella. Tutkielmassa tarkastellaan lähemmin muutamia keskeisiä lunastustilanteita sekä enemmistöosakkeenomistajan että vähemmistöosakkeenomistajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan substanssi- ja tuottoarvon käyttämisen suhdetta riippuen siitä, mikä taho lunastusta vaatii ja millä osakeyhtiölain eri lunastusperusteella. Oikeustaloustieteellisesti tarkastellen lunastustilanteissa havaitaan hyvin nopeasti, että lunastusmenettelyyn päädytään lähtökohtaisesti kun lunastusta vaativa osapuoli pyrkii tekemään lunastusmenettelyllä voittoa. Kysymykseksi nouseekin, että tuleeko osapuolen mahdollinen voiton tavoittelu ottaa huomioon lunastushinnan määrittelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan myös osakeyhtiölain lunastusmenettelyn systematisointia ja sen taustalla olevaa lunastamista koskevien pykälien hajautuneisuutta osakeyhtiölain eri pykäliin sekä yhtiöjärjestystasolle. Työssä ehdotetaan lunastusmenettelyn jäsentelyä uudelleen sen perusteella, onko kyse enemmistöosakkeenomistajan vai vähemmistöosakkeenomistajan aloitteesta tapahtuva lunastaminen. Tutkielmassa myös sivutaan kotimaisen osinkoverotuksen vaikutuksia osakkeen lunastushinnan määrittämisessä ja osakeyhtiölain käynnissä olevan uudistuksen mahdollisia vaikutuksia lunastusmenettelyyn.

The research question of this thesis is about the secondary use of data and a risk-based approach to the regulation of data protection. The intention of this thesis is to explore the current regulation of secondary use of data, which means uses of data that are outside the primary purpose for the collection of data. Law and economics is applied to frame and offer regulatory solutions to the research question. In the current changing environment, the right to privacy is at danger. A fundamental rights conflict has emerged between the right to privacy and the fundamental rights of the data controllers. The online economy is built around the use of personal data, also secondary use is widespread. This conflict needs to be solved, since if data is not used there will be substantial welfare losses to the whole society. The thesis explores the current legislation, mainly the general data protection directive and the EU commission proposal for General data protection regulation. The emphasis is on the concept of purpose restriction and the legality of processing data. The current basis for secondary use of data is the ‘legitimate use’ article 7(f) of the directive, which is implemented in different Member States statutes. The secondary use of personal data must meet the conditions and fulfil the purpose restriction, this is however problematic since the purpose limitation principle limits the future uses of data, and also repurposing the data is problematic. Anonymization is explored as a current solution for the problem. In the field of anonymization there are two major problems, which are the devaluation of the value of the data if the anonymization is conducted robustly. Also the problem is with re-identification, which means that the anonymization is broken and an individual is found from the data set. Enforcement is analyzed, since without functioning sanctions there are incentives for using data without complying with the data protection laws. Current level of sanctions is not sufficient. The increasing value of data calls for proper enforcement; however without new legal inventions a too strict regimen of sanctions will cause new problems. Monetary value of sanctions is seen as a highly important part of a functioning system of data protection. Future research would benefit the setting of effective level of sanctions. The solution the thesis offers for the problematic purpose restriction and legitimacy of data use is based on risk-based regulation. A risk-based solution would allow more data uses while simultaneously protecting the fundamental right to privacy. The proposed model would classify data on the basis of risk the use causes for processing and regulate the different categories. Anonymization is used in certain categories to reduce the risk of processing. With legal inventions the increasing value of data can be harnessed while simultaneously protecting fundamental rights of the data subjects.