Browsing by study line "Study programme in Law, Helsinki"

Earnouts are used as a risk-allocation mechanism in M&A transactions, whereby a certain amount of the purchase price is deferred and calculated based on the performance of the target company over a specified time period following the closing of the acquisition. Earnouts are normally utilized in situations where the seller’s and buyer’s disagreement and expectations of the true value of the target company are not aligned and too far from each other in order to be resolved through typical post-closing purchase price adjustments. Additionally, earnouts are an attractive solution for incentivizing the management that will continue to run the target company after the closing or are of significant value in the post-closing integration of the target company into the business operations of the buyer. The core focus of my research is to examine earnout mechanisms and their applicability to acquisitions of early stage companies. This implies that the contractual nature of the earnout mechanism has to be tailored according to the stage and nature of the target company. The performance of target companies of this nature should not always be measured or tracked in financial numbers, but instead in tailored operative and non-financial achievements. The fundamental methodology in my research is law in context and the analysis of a new phenomenon within contract law, as well as the contractual relationship between a buyer and a seller of a target company. My research revolves around a new mechanism of M&A contracting and analyses how this mechanism should be structured and understood, in order to guarantee the ideal use thereof. The goal with my research is to describe, analyze and interpret earnouts, and examine the development and applicability thereof in the field of M&A contracting of early stage companies. The research therefore involves a broad examination of the legal subjects, by using evidence and sources from other social sciences, and from all other relevant disciplines that support the aim of understanding the process as well as the elements of earnouts contracting in practice. The technical approach of contracting earnout provisions is of great importance and requires a thorough analysis of each provision used therein. The provisions used for earnouts will and should vary widely, depending on the concerns and contingencies of each transaction in question, and typically involves provisions relating to: the length (in time) of the earnout, the size and structure of the earnout, performance metrics that the earnout is tied to, the operational entity or object that is to be measured, as well as the governance of the target company post-closing. Early stage companies do by definition not have a long operating history or sufficient data of their financial performance, and the value of the company’s key resources are therefore not adequately reflected in a codified form, such as financial statements. The value of an early stage company at closing is typically tied to circumstances relating to potential growth options, market shares and exit opportunities, rather than financial information or assets in place. The information at hand, provided by the target company, tends to be more difficult to verify, and therefore inflates with future projections. In opposite to established companies with operating history and clear financial projections based on future performance, the performance of early stage companies should often typically be tied to other parameters than financial metrics. This implies that the earnouts used for start-ups and the measurement of their performance should be benchmarked to non-financial or other operative metrics. Non-financial metrics applicable for early stage companies might include, but are not limited to: regulatory approvals, licenses and operative permits, SaaS-metrics, as well as milestones related to research and development. The operative uncertainty of early stage companies tends to be fragmented and cannot be identified and measured in one single metric. The contracting parties might find balance and benefit from using multiple metrics for measuring either one or multiple types of performance metrics relevant to the operations of the target company. Earnouts can and should be divided (where possible) into smaller thresholds or measured in percentages of the maximal possible earnout amount.

Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalihuoltolain (1301/2014) sääntelemää erityistä tukea, pelkästään lapsia koskevat normit tarkastelun ulkopuolelle rajaten. Ensimmäiseksi työssä selvitetään tällaista tukea tarvitsevan henkilön käsitteellisiä sekä sääntelyteknisiä suhteita kansallisessa oikeusjärjestyksessä, identtisiä verrokkeja löytämättä. Koska erityistä tukea tarvitsevan henkilön abstraktion taustalta löytyy paitsi pyrkimys turvata tarvittavien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden saanti, sekä ”kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien” perusoikeuksien toteutuminen, taustoitetaan teeman suhteita auttavasti myös perus- ja ihmisoikeuksiin. Tutkielmaa voidaan myös motivoida samoin humaanein tarkoituksin. Toisena keskeisenä kokonaisuutena työssä tarkastellaan kysymystä erityistä tukea tarvitsevien henkilöydestä, keitä ovat erityistä tukea sosiaalihuollon piirissä tarvitsevat. Kysymykseen vastataan pääasiallisesti erityislakien kuten mielenterveys-, päihdehuolto- ja vammaispalvelulain legaalimääritelmiä soveltaen. Erityisen tuen saaminen ei kuitenkaan ole sidoksissa mihinkään diagnoosiin, minkä vuoksi tutkielman analyysiä voidaan pitää korkeintaan suuntaa-antavana. Mitään yhtenäistä tai ehdotonta määritelmää ei tukeen oikeutettujen piiristä voida löytää tai antaa. Kolmantena kokonaisuutena työssä on erityiseen tukeen oikeutettujen henkilöpiiriin kytkeytyvän oikeusaseman (oikeuksien ja velvollisuuksien) muotoilu. Tällöin perehdytään erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden neuvonnan ja ohjauksen, asiakkaan edun sekä itsemääräämisoikeuden sääntelyyn, lopuksi myös välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaavaan oikeuteen saada palvelukokonaisuuden huomioiva päätös. Sääntelyn ollessa avointa ja säädösperusteluiden niukkoja, esitetään työssä muualta sosiaali- ja hallinto-oikeudellisesta sääntelystä täydennystä hankkimalla syntetisoiva jäsennys, joka on vain yksi lukemattomista mahdollisista. Keskeisimpänä tutkimustuloksena tutkielmassa on sääntelystä johdettu viranomaisille laajoja velvollisuuksia turvata asiakasryhmien välistä yhdenvertaisuutta panostamalla erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden itsemääräämisoikeuden ja edun toteuttamiseen, jolloin keskeisimpiä välineitä tähän pyrittäessä ovat selvitys- ja selvittämisvelvollisuudet. Tutkielma sijoittuu oikeustieteen piiriin ja hyödyntää sekä pyrkii kehittämään sosiaalioikeuden käsite- ja sääntelyjärjestelmää. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää, jolloin oikeudellisiin lähteisiin ja argumentaatioon perustuen systematisoidaan ja tulkitaan tutkielman aiheeseen liittyvää tutkimusmateriaalia.

Tutkimuksessa tarkastellaan EU:n tavaramerkkiasetuksen (TMerkkiA:n) 7(1)(f) artiklan mukaista ehdotonta hylkäysperustetta, jonka perusteella yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisia tavaramerkkejä ei rekisteröidä. Kyseessä on joustava säännös, joka jättää paljon harkintavaltaa virastolle ja tuomioistuimille. Tutkimuksessa selvennetään lainopillista metodia hyödyntäen EU:ssa vallitsevaa oikeustilaa siitä, miten EU-tavaramerkkien yleisen järjestyksen ja hyvän tavan vastaisuutta arvioidaan. Tämän pääkysymyksen selvittämiseksi tutkimuksessa on asetettu kaksi alakysymystä: i. Mitä tekijöitä arvioinnissa voidaan ottaa huomioon? ii. Miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat arviointiin? Tutkielman aineistona on pääasiassa Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen ja EUIPO:n valituslautakuntien EU-tavaramerkkien arviointia koskeva käytäntö. ”Hyvän tavan vastaisuus” ja ”yleisen järjestyksen vastaisuus” ovat kaksi erillistä perustetta, jotka voivat kuitenkin tulla molemmat kyseeseen saman tavaramerkin osalta. Yleisen järjestyksen vastaisilla merkeillä viitataan demokraattisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion toiminnan kannalta välttämättömien oikeussääntöjen vastaisiin merkkeihin. Hyvän tavan vastaisuus koskee sen sijaan subjektiivisia, läheisesti moraaliin sidoksissa olevia arvoja. Tavaramerkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuutta tulee arvioida objektiivisin perustein relevantin kohdeyleisön näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa tulee ottaa huomioon ensinnäkin hakuajankohtana vallitseva moraalin taso, sillä yhteiskunnassa vallitsevat moraalikäsitykset voivat paitsi lieventyä, myös muuttua ajan kuluessa ankarampaan suuntaan. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan tavaramerkin todelliset ominaisuudet, joten esimerkiksi hakijan toiminnalla ei ole vaikutusta merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuuteen. Tavaramerkkiä on tarkasteltava suhteessa niihin tavaroihin ja palveluihin, joille rekisteröintiä on haettu. Merkin käyttö tietyille tavaroille ja palveluille voi aiheuttaa pahennusta, vaikka käyttö joillekin toisille tavaroille ja palveluille ei tällaista saisikaan aikaan. Erityisen järkyttävät tai loukkaavat merkit ovat kuitenkin TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan vastaisia riippumatta siitä, millaisille tavaroille ja palveluille rekisteröintiä on haettu. Tutkimuksen perusteella arvioinnissa on huomioitava sekä EU:n jäsenvaltioille yhteiset olosuhteet että yksittäisten jäsenvaltioiden olosuhteet, sillä merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuus yhdessäkin EU:n jäsenvaltiossa on riittävä peruste merkin rekisteröinnin hylkäämiselle. Paikallisten olosuhteiden selvittämisessä voidaan ottaa huomioon tosiasioihin perustuvina viitteinä esimerkiksi paikallinen lainsäädäntö, kansallisten virastojen ohjeet tai oikeuskäytäntö. Perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen osalta tutkimuksessa päädytään hyvin erilaisiin lopputuloksiin riippuen siitä, kenen oikeuksia tarkastellaan. Mikäli haetun tavaramerkin katsotaan olevan ristiriidassa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, kuuluu se selkeästi TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan soveltamisalaan. Kyseessä on ainoa tavaramerkin hylkäysperuste, joka sallii moraalisten näkökulmien sekä tätä kautta perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottamisen EU-tavaramerkin rekisteröitävyyden arvioinnissa. Tutkimuksen perusteella hakijan perus- ja ihmisoikeuksilla, kuten sananvapaudella, ei ole vaikutusta TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa, sillä merkin rekisteröinnin hylkäämisestä huolimatta hakija voi käyttää merkkiä tavaroiden ja palveluiden tunnuksena. Ainoana mahdollisuutena hakijan sananvapauden huomioon ottamiseen näyttäisi olevan, että itse rekisteröinnillä, tavaramerkin sijaan, olisi jokin taiteellinen tai poliittinen tarkoitus.

Viime vuosina yhteiskunta on voimakkaasti digitalisoitunut ja palvelut ovat siirtyneet internet-ympäristöön. Digitalisoitumisen myötä esille on noussut uusia liiketoimintamalleja. Yritykset keräävät verkosta huomattavia määriä tietoja ja hyödyntävät niitä toiminnassaan. Myös yrityskauppojen rakenne on digitalisoitumisen myötä muuttunut ja yhä useampi yrityskauppa painottuu big dataan ja siten henkilötietojen suojaan. Tutkielmassa selvitetään onko henkilötietojen suojan arvioinnille sijaa Euroopan unionin komission yrityskauppavalvonnassa. Tutkielma alkaa yleisellä osalla, jossa tarkastellaan yrityskauppavalvontaa ja henkilötietojen suojaa erikseen. Molemmista osa-alueista on oltava tarpeeksi kattava kokonaiskuva, jotta niiden yhdistämiseen liittyviin ongelmiin ja kysymyksiin voidaan perehtyä tarkemmin. Yleisen osan jälkeen siirrytään oikeustapausanalyysiin, jonka avulla tutkitaan, miten komissio on ottanut oikeuskäytännössään huomioon henkilötietojen suojan. Tutkielmassa käsitellään laajemmin viittä komission yrityskaupparatkaisua ja sitä, miten niissä on huomioitu henkilötietojen suoja. Oikeustapausanalyysin jälkeen siirrytään käsittelemään kysymystä siitä, tulisiko henkilötietojen suojaa koskevat näkökulmat ottaa huomioon yrityskauppavalvonnassa. Tässä yhteydessä vertaillaan yrityskauppavalvonnan ja henkilötietojen suojan tavoitteiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja voidaan huomata, että näiden kahden osa-alueen tavoitteet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaiset. Tavoitteiden lisäksi luvussa käsitellään viranomaisten välisiä toimivaltakonflikteja ja sitä, onko tietosuojalainsäädäntö yksistään riittävä vastaamaan digitalisoituvan yhteiskunnan tuomiin haasteisiin. Viimeisessä pääluvussa tarkastellaan, miten henkilötietojen suoja voidaan ottaa huomioon keskittymien kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa jo olemassa olevien vahinkoteorioiden valossa. Henkilötietojen suojan voidaan katsoa olevan hintaan perustumaton kilpailuparametri, joten aihetta lähestytään laatua, innovointia ja kuluttajien valinnanvaraa koskevien vahinkoteorioiden kautta. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että komissio on laajemmin alkanut ottamaan henkilötietojen suojan huomioon arvioinnissaan. Komissiolta kuitenkin puuttuvat vielä keinot ja osaaminen henkilötietojen suojan integroimiseksi yrityskauppavalvonnan arviointiperusteisiin. Komission ja Euroopan tietosuojaviranomaisen tulisikin toimia keskenään yhteistyössä, jotta oikeat työkalut ja arviointiperusteet saadaan luotua tulevaisuutta varten, sillä big dataan ja henkilötietojen suojaan painottuvien yrityskauppojen määrä tulee todennäköisesti tulevaisuudessa lisääntymään merkittävästi.

Tämän tutkielman tavoitteena on lainopillisin keinoin selventää ja vertailla rakennusalan konsultin vastuita – erityisesti konsultin huolellisuusvelvoitetta ja sen laiminlyönnin seurauksia – sopimuksissa, jotka pohjautuvat konsulttitoiminnan yleisiin sopimusehtoihin KSE 2013 (jatkossa KSE-ehdot) tai FIDIC:n laatimiin vuoden 2017 Client/Consultant Model Services Agreement -ehtoihin (jatkossa FIDIC-ehdot). Tutkielman alussa käsitellään kontekstin ymmärtämiseksi konsultin vahingonkorvausvastuun lähtökohtia. Koska konsultin sopimusvastuu edellyttää muun ohella sopimusrikkomusta, tarkastellaan ensiksi konsultin suoritusvelvollisuutta. Konsultin velvoitteet ovat pääsääntöisesti toimintavelvoitteita, jolloin konsultin toimiessa huolellisesti ei korvausvelvollisuutta lähtökohtaisesti synny, vaikka tilaajan tulostavoitteet jäisivät täyttymättä. Toisin sanoen vastuu edellyttää huolellisuusvelvoitteen rikkomista joko toiminnan tai laiminlyönnin kautta. Tilanne on kuitenkin toinen, jos osapuolet ovat sopineet tulosvelvoitteesta, jolloin konsultti on sitoutunut huolellisen toiminnan sijaan tietyn tuloksen saavuttamiseen. Mikäli sovittu tulos jää saavuttamatta, eikä konsultti voi osoittaa tuloksen saavuttamatta jäämisen aiheutuneen tästä riippumattomasta syystä, on konsultti vastuussa sopimusrikkomuksesta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuitenkin lähtökohtaisesti vain tilanteita, joissa konsultti on sitoutunut huolelliseen toimintaan, jolloin konsultin vastuu on tuottamuksesta riippuvaista ekskulpaatiovastuuta. Huolellisuusvelvoitteen sisältö on siten merkityksellinen konsultin vastuun kannalta. Oikeuskirjallisuudessa konsultin katsotaan toimineen huolellisesti toimiessaan tilaajan etua edistäen tätä velvoittavien toimintaohjeiden mukaisesti tai niiden puuttuessa siten kuin huolellinen konsultti olisi vastaavassa tilanteessa toiminut edellyttäen, että toiminta voidaan katsoa yleisesti hyväksytyksi ja toiminnassa otetut riskit ovat perusteltuja. Lisäksi tämän tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät huolellisuusvelvoitetta täsmentäviä määräyksiä. Ne eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea oikeuskirjallisuudessa esitetystä huolellisuusvelvoitteesta, vaan ennemmin täsmentävät sitä. Myöskään tutkimuksen kohteena oleviin sopimusehtoihin sisältyvissä huolellisuusvelvoitteissa ei ole merkittäviä eroja. Toisin sanoen on perusteltua olettaa, että menettely, joka KSE-ehtojen nojalla katsotaan huolellisuusvelvoitteen laiminlyönniksi, katsotaan tällaiseksi myös FIDIC-ehtoihin perustuvissa sopimuksissa – ja päinvastoin. Eräs huomionarvoinen asia on kuitenkin se, miten ehdoissa lähestytään konsultilta vaadittavaa huolellisuutta. KSE-ehdoissa huolellisuusvelvoite on muotoiltu velvoitteena, jonka mukaan ”(k)onsultin tulee asiantuntijana suorittaa saamansa tehtävä sen edellyttämällä ammattitaidolla objektiivisesti ja hyvää teknistä tapaa noudattaen sekä ottaen huomioon yhteisesti asetetut tavoitteet”. FIDIC-ehdoissa huolellisuusvelvoitetta sen sijaan lähestytään vastuuta rajoittavasti, sillä ehtojen mukaan ”-- the Consultant shall have no other responsibility than to exercise the reasonable skill, care and diligence to be expected from a consultant experienced in the provision of such services for projects of similar size, nature and complexity”. Tällä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta konsultin huolellisuuden arvioinnissa. Todettakoon myös, että huolellisuutta on aina arvioitava tapauskohtaisesti, sillä konsultilta vaadittuun huolellisuuteen vaikuttavat myös käsillä olevat olosuhteet, kuten konsultin rooli ja tämän suoritusvelvollisuus. Jotta konsultin vastuusta saadaan riittävä kokonaiskuva, ei riitä, että tarkastellaan vain konsultilta edellytettyä huolellisuutta, vaan merkityksellistä on myös se, millaisia seurauksia huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnillä on. Lähtökohtaisesti osapuoli on vastuussa toiselle kaikista huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnistä aiheutuneista vahingoista. Tyypillisesti tätä korvausvastuuta pyritään rajoittamaan erilaisin vastuunrajoitusehdoin, minkä vuoksi myös tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät osapuolten vastuita rajoittavia ehtoja. Nämä ehtoihin sisältyvät vastuunrajoitukset muistuttavat kuitenkin pitkälti toisiaan. Ensinnäkin korvattavat vahingot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan. Eroavaisuuksia on kuitenkin vahingonkorvausvastuun ulkopuolelle rajattujen välillisten vahinkojen määrittelyissä. Ehdoissa esitetyt listaukset eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, joten on perusteltua olettaa, että välilliset vahingot määräytyvät pääpiirteittään samalla tavalla riippumatta siitä, kumpia ehtoja sopimukseen sovelletaan. Toinen eroavaisuus liittyy urakoitsijan virheisiin. Todettakoon, että konsultin vastuu tällaisista vahingoista riippuu niin konsultin roolista kuin tämän suoritusvelvollisuudesta. Esimerkiksi FIDIC-ehdoissa vastuu kolmannen osapuolen vahingoista edellyttää tästä sopimista. Siten konsultin vastuu kolmannen osapuolen vahingoista ei koske kaikkia toimeksiantoja, vaan usein vastuu koskee konsulttia tämän toimiessa valvojana. Tällöin konsultti on lähtökohtaisesti vastuussa sellaisista urakoitsijan virheistä, jotka ovat seurausta konsultin omasta sopimusrikkomuksesta. Vastuu urakoitsijan virheistä voi kuitenkin olla rajatumpi FIDIC-ehdoissa, sillä FIDIC-ehdoissa täsmennetään, että konsultti ei ole vastuussa esimerkiksi urakoitsijan työskentelytavoista tai -menetelmistä eikä toimien turvallisuudesta tai riittävyydestä. KSE-ehtoja koskevassa oikeuskäytännössä konsultin on sen sijaan katsottu olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä, jos tämä on toiminut vastoin työselitystä. FIDIC-ehtoihin pohjautuvissa sopimuksissa konsultin kuitenkin voitaneen katsoa olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä ja muusta edellä esitetystä, jos urakoitsijan toiminta on sellaista, johon ammattitaitoisen konsultin tulisi puuttua, joten tosiasiallinen ero ei liene merkittävä. Käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen osalta ehdot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan, vaikkakin myös niissä on eroja: toisin kuin KSE-ehdot, FIDIC-ehdot eivät pääsääntöisesti salli suorituksesta pidättäytymistä tai tunne osapuolen pidätysoikeutta. Yksi merkittävä eroavaisuus liittyy myös viivästyksen korvaamiseen: KSE-ehdoissa lähtökohtana on toimeksiannon arvoon sidottu korvaus, kun taas FIDIC-ehdot eivät tunne etukäteen sovittuja sopimussakkoja, vaan korvaus määräytyy tosiasiallisen vahingon mukaan. Merkittävin ero huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin seurauksia koskien liittyy kuitenkin vahingonkorvauksen systematiikkaan, sillä toisin kuin KSE-ehdoissa, FIDIC-ehdoissa monet vastuun laajuuteen liittyvät seikat, kuten vastuun kesto ja enimmäismäärä, sovitaan tapauskohtaisesti. Siten sitä, kummassa konsultin vastuu on ankarampi, ei voi yleisesti määrittää.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voisiko lähioikeusjärjestelmälle löytyä yhtenäistä pohjaa ja missä määrin lähioikeusjärjestelmää voitaisiin muuttaa kansallisella tasolla suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esittelen suomalaisen tekijänoikeuslain 5 luvussa olevan lähioikeusjärjestelmän. Jaottelen lähioikeusnormit kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä tarkastelen investointeihin tukeutuvia lähioikeusnormeja. Toisessa ryhmässä ovat luoviin tekoihin perustuvat lähioikeusnormit. Ensimmäisessä ryhmässä käyn läpi tietokantadirektiivin huomattavan investoinnin-käsitettä ja tämän sovellettavuutta muihin investointeihin perustuviin lähioikeusnormeihin. Toisessa ryhmässä analysoin EUT:n oikeuskäytäntöä omaperäisyyden vaatimuksesta ja siihen liittyviä tulkintaperiaatteita. EUT on viimeisimmissä ratkaisuissaan korostanut periaatekeskeisempää arviointia, mikä vaikuttaisi vähentävän itse kohteen merkitystä omaperäisyyden arvioinnissa. Vastaavanlaisia tulkintaperiaatteita on sittemmin sovellettu tekijänoikeusneuvoston lausunnoissa. EUT:n oikeuskäytännön ja tekijänoikeusneuvoston tulkintaperiaatteiden valossa pyrin näyttämään luovien lähioikeuksien suojaamisen mahdollisuuden teoksina. Tämän johdattamana tarkastelen Suomea sitovia kansainvälistä normijärjestelmää. Tarkastelun kohteena ovat kansainväliset yleissopimukset ja EU-direktiivit lähioikeuksista. Kansainvälisen normijärjestelmän valossa pyrin selvittämään missä määrin olisi mahdollista asettaa suojan saamisen edellytyksiä investointeihin perustuville lähioikeusnormeille. Merkityksellisiä yleissopimuksia ovat Rooman yleissopimus, WIPO:n esitys- ja äänitesopimus ja Sopimus teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista. Tämän jälkeen käyn läpi, missä määrin Suomella on toimivaltaa säännellä EU-tasolla. Lopuksi esittelen aineettomille oikeuksille merkityksellisiä perusoikeussäännöksiä EUT:n, EIT:n ja oikeuskirjallisuuden valossa. Seuraavassa osassa analysoin millaisia esteitä kansainvälisessä normijärjestelmässä voisi olla, jos ryhdyttäisiin purkamaan yksittäisiä lähioikeuksia kansallisesta tekijänoikeuslaista. Merkityksellisiä kansainvälisiä normijärjestelmiä esittävien taiteilijoiden lähioikeudelle ovat Rooman yleissopimus ja WIPO:n esitys- ja äänitesopimus, EU:n vuokraus- ja lainausdirektiivi ja tietoyhteiskuntadirektiivi. Tavallisten valokuvien osalta analysoin EU:n suoja-aikadirektiiviä. Lopuksi käyn läpi jokaisen tutkielmassa esitetyn lähioikeusnormin tilannetta. Esitän jokaisen lähioikeusnormin selkeyttämisen tai purkamisen mahdollisuuksia suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään.

Merioikeusasioiden käsittely on keskitetty Helsingin ja Ahvenanmaan käräjäoikeuksille. Vaikka toimivaltasääntely on jo pitkään ollut samansisältöinen pieniä teknisiä muutoksia lukuun ottamatta, aiheuttaa merioikeuden asiallisen toimivallan määrittäminen edelleen tulkintaongelmia. Merilaki (674/1994) ei sisällä nimenomaista säännöstä merioikeuden asiallisesta toimivallasta. Asiallisen toimivallan määräytymisen perussääntö ilmenee välillisesti merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentista, joka on merioikeuden alueellista toimivaltaa ohjaava säännös. Sen mukaan ”tässä laissa tarkoitetut riita-asiat” käsitellään siinä merioikeudessa, jonka tuomiopiirissä vastaajalla on kotipaikka tai jossa hän harjoittaa pysyvästi liikettään taikka jossa alus on. Tutkimuksen pääasiallisena tavoitteena on selvittää, miten merioikeuden asiallista toimivaltaa tulkitaan merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, ja siten systematisoida oikeustilaa. Tutkimuksessa ei lähtökohtaisesti perehdytä muihin merilain riita-asioita koskeviin toimivaltasäännöksiin tai muihin toimivaltaa koskeviin viittaussäännöksiin. Toiseksi tutkimuksessa selvitetään jatkokysymyksenä, minkälaisia vaikutuksia toimivallan tulkintaongelmilla ja toimivallan puuttumisella on asianosaisten asemaan ja oikeuksiin. Tutkimusaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön, lainvalmisteluaineiston, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi pohjoismaista kirjallisuutta, sekä erityisesti ruotsalaista oikeuskäytäntöä. Toisen tutkimuskysymyksen osalta lähdeaineistona käytetään myös jonkin verran Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, ja ulkomaista lähdeaineistoa hyödynnetään vain katsauksenomaisesti. Tutkimuksessa havaitaan, että toimivallanjaon määrittäminen merioikeuden ja yleisen tuomioistuimen välillä edellyttää usein tapauskohtaista harkintaa, jota kuitenkin ohjaavat tietyt arviointiperusteet. Ensimmäisestä tutkimuskysymyksestä saatujen tulosten perusteella luodaan toimivallan arviointia helpottava jäsennys, jonka keskeisimpiä osatekijöitä ovat kanteen perusteiden lisäksi riita-asian laatu, aluksen käyttötarkoitus ja asiantuntijuuden tarpeen merkitys. Toisen tutkimuskysymyksen osalta päädytään siihen, että de lege lata ongelmaksi muodostuu helposti toimivallanjaon ennakoimattomuus, josta asianosaiset kantavat lopulta vastuun. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei siten toteudu aina täysimääräisesti.

Tutkimuskohteenani on välimiesmenettely. Tutkielman tavoitteena on selvittää mitä yhtäläisyyksiä ja mitä eroavaisuuksia on Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevan lainsäädännön välillä. Tutkimusintressinä on saada tietoa siitä: miten välimiesmenettely on Virossa ja Suomessa lailla säädelty? Onko lainsäädäntöön implementoitu UNCITRAL-mallilaki? Onko mallilaki implementoitu kokonaisuudessaan tai vain osittain? Vastatessani näihin kysymyksiin, käytän tutkimuksessani lainopillista, oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lainopin lisäksi käytän myös oikeusvertailevaa tutkimusmenetelmää. Virolaista välimiesmenettelyä käsittelen tutkimuksessani huomattavasti laajemmin kuin suomalaista välimiesmenettelyä, johtuen siitä, että tiedonintressi on saada tietoa miten virolainen, huomattavasti kattavampi välimiesmenettelyä koskeva lainsäädäntö poikkeaa erittäin suppeasta suomalaisesta lainsäädännöstä. Aihealueet olen rajannut siten, että vertailen Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevasta lainsäädännöstä välityssopimusta (Virossa TsMS luku 71, Suomessa VML 2-6 §) välitystuomiota (Virossa TsMS luku 75, Suomessa VML 31-39 §) sekä välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa (Virossa TsMS luku 77, Suomessa VML 43-45 ja 54-55 §). Tutkimusprosessissa analysoin tutkimaani aineistoa, jotta voisin lopuksi lausua siitä jotain uutta, de lege ferenda. Ensinnäkin selvitän ja tulkitsen molempien valtioiden tarkastelukohteena olevaa lainsäädäntöä. Jotta pystyisin selvittämään ja tulkitsemaan tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa, olen kääntänyt tämän tutkielman kannalta relevantit oikeuslähteet virosta suomeksi ja suomesta viroksi. Tämän jälkeen analysoin näiden molempien valtioiden lainsäädäntöön sisältyvät yhteneväisyydet sekä eriävyydet oikeusvertailulla. Viron välimiesmenettelyä koskevaan lakiin on implementoitu UNCITRALin mallilaki, ei kuitenkaan kokonaisuudessaan, vaan mallia on otettu myös Saksan siviiliprosessilaista (ZPO). Virossa toimii useampi institutionaalinen välimiesoikeus, mutta tässä tutkielmassani käsittelen ainoastaan yhtä (EKTK), joka on Virossa vanhin ja merkittävin. Välityssopimuksesta on molempien maiden lainsäädännössä pääpiirteissään säädelty samankaltaisesti, välityssopimuksen muotovaatimuksissa on selviä, pieniä eroja. Välitystuomion antamisessa sekä välitystuomion täytäntöönpanossa on valtioiden lainsäädännön välillä yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavaisuuksia.

Patenttiasiamiesten mahdollisuutta yhteiskeksijyyteen asiakkaansa kanssa ei oikeuskirjallisuudessa ole tarkasteltu lähes lainkaan. Patenttioikeuden perusteella ei ole suoraa estettä sille, etteikö patenttiasiamies ja asiakas voisi olla yhteiskeksijöitä, mikäli yleisestikin pätevät yhteistyön ja keksinnöllisen panoksen kriteerit täyttyvät. Tästä huolimatta patenttiasiamiehen osallisuus asiakkaan keksintöön nähdään jopa "tabuuna". Patenttiasiamiehen keksinnöllinen panos ei kuitenkaan ole huono asia ja heidän asemansa takia he pystyisivät hyvin vaikuttamaan keksintöjen ympäristöystävällisyyteen omilla ehdotuksilla, ohjauksilla ja ideoilla. Ympäristöystävällinen ohjaus voisi jopa kuulua hyvään asiamiestapaan. Mikäli patenttiasiamies lähtee tekemään paljonkin uusia ehdotuksia ja vaikuttaa keksinnön syntyyn, asia muuttuu kuitenkin nopeasti hankalaksi keksijäkysymyksen suhteen. Voiko patenttiasiamies ylipäätänsä päätyä yhteiskeksijäksi asiakkaansa kanssa ja millä perustein? Millaisia rajoituksia patenttiasiamiesten eettiset säännöt asettavat? Kirjallisuuden ja oikeustapausten perusteella olisi katsottava, että patenttiasiamiesten panokselle on asetettu korkeampi kynnys sekä itse keksinnölliselle panokselle että molempien osapuolten tietoisuuteen, mahdollisesta yhteiskeksijyydestä. Patenttiasiamiehen ammatinharjoittamiselle erityisen keskeisiä ovat luottamus ja maine. Aivan kuten asianajajillekin on heille siis asetettava korkeammat ja tiukemmat ammattieettiset säännöt kuin muille kansalaisille. Patenttiasiamiehen tehtäviä ei voida tyhjentävästi määritellä, mutta tutkimukseni perusteella kallistun siihen, että patenttiasiamiehen tehtäviin kuuluvia toimia on tulkittava laajasti. Tämä tarkoittaisi, että myös eettisten sääntöjen nojalla patenttiasiamiehen mahdollisuutta yhteiskeksijyyteen rajoitettaisiin. Patenttiasiamiehen panos ei siten voi johtaa yhteiskeksijyyteen ilman molempien osapuolten tietoisuutta eikä myöskään ilman yhteistä päämäärää. Yhteiskeksijyys ei voisi tulla asiakkaalle yllätyksenä.

Teknologian kehittymisen myötä syntyy myös uusia perus- ja ihmisoikeushaasteita. Tällä hetkellä pinnalla on tekoäly ja algoritmit. Algoritmien käyttö erilaisissa palveluissa yleistyy kovaa vauhtia, ja ne osallistuvat jo itsenäiseen päätöksentekoonkin. Algoritmeja voidaan käyttää mm. mainonnassa ja luottopäätöksissä. Perus- ja ihmisoikeuksien ja algoritmien väliseen monimutkaiseen yhteyteen on herätty vasta lähiaikoina, joten varsinaista lainsäädäntöä algoritmeihin liittyen on vasta vähän. Euroopan Unionin yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) on ensimmäinen laatuaan ja tavallaan suunnannäyttäjä sille, että perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen tulee tottaa huomioon myös digitaalisaatiossa. GDPR ei kuitenkaan ole niin laaja, että sitä voitaisiin hyödyntää kaikenlaisessa algoritmisessa toiminnassa, vaan se keskittyy lähinnä henkilötietojen suojaamiseen. Siksi sitä ei tässä tutkielmassa käsitellä kuin pienin soveltuvin osin. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä laajuudella algoritminen päätöksenteko vaikuttaa perus- ja ihmisoikeuksiin ja onko mahdollista löytää keinoja suojella perus- ja ihmisoikeuksia algoritmien kehittyessä. Tutkielmassa käydään läpi Suomen perustuslain perusoikeussäännöksiä ja niiden kautta tarkastellaan algoritmien käyttöyhteyksiä. Tarkemmin tutkielmassa keskitytään algoritmiseen syrjintään ja miten yksilöä pyritään suojelemaan siltä. Varsinaisena tutkimusongelmana on, pystytäänkö algoritmisesta päätöksenteosta saamaan täysin syrjimätöntä. Tutkielmassa selvitetään aluksi algoritmien ominaisuuksia ja luonnetta, jotta saadaan oikea kuva siitä, miksi niiden tietyt ominaisuudet vaikuttavat negatiivisesti perus- ja ihmisoikeuksiin. Algoritmien käyttöä eri palveluissa käsitellään osin kriittisesti, juurikin koko ajan pitämällä mielessä tutkimusongelma. Algoritmien tehokkuutta julistetaan paljon yleisessä keskustelussa, mutta samalla perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisen toteutuminen jää taka-alalle. Tämän takia tässä tutkielmassa on pyritty keskittymään algoritmien tarkasteluun perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia, eli tutkimusongelmaa tarkastellaan voimassaolevan lainsäädännön kautta. Tutkimusmateriaalina on paljon kansainvälistä materiaalia, sillä tekoälyn ja perus- ja ihmisoikeuksien välistä yhteyttä on tutkittu paljon muualla kuin Suomessa. Tutkielman viimeisessä kappaleessa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan algoritmista syrjintää ei oikeastaan ole mahdollista kitkeä kokonaan pois. Algoritmit kuvastavat aina yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä ja ongelmia, joten muuttamalla yhteiskuntaa voi olla mahdollista myös vaikuttaa algoritmisen päätöksenteon ongelmiin. Viimeisessä kappaleessa esitetään joitakin ratkaisuja, joilla voitaisiin tulevaisuudessa vähentää algoritmien synnyttämiä perus- ja ihmisoikeusongelmia. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että koska syrjintää ei pystytä kokonaan kitkemään pois algoritmisessa päätöksenteossa, tulee tulevaisuuden juristien ymmärtää tietojenkäsittelytieteen erilaisista ominaisuuksista, ja samalla tietojenkäsittelytieteen asiantuntijoiden tulee hallita jonkinlaista juridista osaamista.