Browsing by discipline "Land, water and environmental law"
Now showing items 1-18 of 18
-
(2014)In June 2012, the Commission introduced the Monitoring and Reporting Regulation (601/2012) by virtue of Article 14(1) of the ETS Directive (2003/87/EC). In recital 2 of the MRR the Commission puts forward an interpretation of the Renewable Energy Directive which marks a major policy change. According to the interpretation, the sustainability criteria for biofuels and bioliquids in Article 17 of the Renewable Energy Directive must be fulfilled as a precondition to the rule in Annex IV of the ETS Directive according to which emissions from the use biomass shall be considered zero. Applying the sustainability criteria in the Renewable Energy Directive results from the interpretation that biomass zero-treatment constitutes ‘financial support’ within the meaning of Article 17(1)(c) of the Renewable Energy Directive. Presently, due to the limited use of biofuels and bioliquids in the Emissions Trading sector, the policy change is of minor significance. However, the Commission is preparing a proposal to introduce sustainability criteria also for solid and gaseous biomass in heating and cooling and electricity. The proposal is expected to be formally tabled in fall 2013. In many Member States, emissions from the use of solid biomass are significant as compared to the current emissions in the whole Emissions Trading sector, and thus the economic consequences can be major. The treatment of emissions from solid biomass is also likely to have major implications for the Member States in fulfilling their binding national targets under the Renewable Energy Directive. Firstly, this study analyses the described interaction between the ETS Directive and the RED. The main finding in this regard is that the interpretation whereby biomass zero-treatment would constitute ‘financial support’ within the meaning of Article 17(1)(c) of the Renewable Energy Directive is highly problematic. Secondly, the competence of the Commission in amending the Annex IV of the ETS Directive is examined. This study posits that the Commission does not have the competence to modify biomass zero-treatment to the extent of imposing a precondition to fulfil the sustainability criteria. Lastly, the upcoming sustainability criteria for solid and gaseous biomass will be briefly discussed. The upcoming criteria will resemble those for biofuels and bioliquids with some alterations. Pivotal with respect to biomass zero-treatment will be the wording of the upcoming provisions. If the norm requiring fulfilling the criteria to be eligible for financial support will be formulated in the same manner as in the Renewable Energy Directive, the interpretation in recital 2 of the Monitoring and Reporting Regulation could have the result that the upcoming extension will apply in the Emissions Trading Scheme automatically.
-
(2013)Genom miljötillståndsförfarandet regleras all verksamhet som medför risk för miljön. I miljötillståndet ska beaktas hela verksamheten inklusive tiden efter verksamheten avslutats. Detta innebär att miljötillståndet även ska innehålla behövliga villkor om vilka åtgärder som ska vidtas efter att verksamheten upphört eftersom det ännu länge efter nedläggningen kan förekomma förorening. Därmed ska efterbehandlingsskyldigheter fastställas redan i samband med tillståndsprövningen som en del av myndigheternas förhandstillsyn. Denna avhandling avser att redogöra för efterbehandlingen i miljötillståndet. I denna avhandling behandlas hur efterbehandlingsskyldigheter fastställs som tillståndsvillkor i miljötillstånden, vilka uttryck de tar samt vad deras funktion är. I avhandlingen kommer att redogöras för efterbehandlingens reglering i den nuvarande lagstiftningen och hur det i praktiken går till i myndigheternas tillståndsbeslutspraxis. Till sist kommenteras även förändringar som revideringen av miljöskyddslagen bär med sig inom forskningsområdet. Redogörelsen för det nuvarande regleringen och de förnyelser som är att vänta kommer att presenteras i enlighet med en rättsdogmatisk metod medan utredningen av miljötillståndspraxisen vidtas i enlighet med en empirisk metod. Miljötillståndet och dess tillståndsvillkor regleras i miljöskyddslagen (84/2000). I miljöskyddslagens 43 § fastställs att miljötillståndet ska innehålla behövliga villkor för förhindrande av förorening, till dessa inberäknas tillståndsvillkor för efterbehandling. Tillståndsvillkor för efterbehandling kan enligt miljöskyddslagen och dess förarbeten innebära villkor för iståndsättning, övriga åtgärder för förhindrande av förorening, kontroll och avslutningsplan. I avhandlingen har även redogjorts för villkor för skyldighet att anmäla om verksamhetens avslutande som efterbehandling. I miljöskyddslagens 90 § fastställs om verksamhetsutövarens ansvar att fortsättningsvis efter att verksamheten avslutats utföra efterbehandlingsåtgärder ifall det förekommer förorening eller finns risk för förorening. Det fastställs även en rätt för tillståndsmyndigheten att senare vid behov fastställa föreskrifter för avslutande av verksamhet. Redogörelsen för den miljörättsliga regleringen visar att olika typer av efterbehandlingsskyldigheter kan fastställas och att dessa även kan fastställas senare än i tillståndsprövningen. Detta leder till att efterbehandlingen även närmar sig tillsynen i efterhand då efterbehandling inte enbart fastställs före verksamheten har inletts. För att ge avhandlingen en praktisk dimension har en empirisk undersökning av avfallsbranschens miljötillstånd vidtagits. I denna empiriska utredning har främst två forskningsfrågor undersökts. Den första gäller hur ofta ett tillståndsvillkor för efterbehandling fastställdes i miljötillstånden och den andra hurudana villkor för efterbehandling som i så fall fastställdes. På basis av utredningens resultat kunde konstateras att det i de flesta miljötillstånd fastställs något villkor för efterbehandling. Av de fem kategorier av tillståndsvillkor som granskades i utredningen var villkor för avslutningsplan det klart vanligaste. Detta villkor innebär för verksamhetsutövaren en skyldighet att göra upp en plan över tilltänkta efterbehandlingsåtgärder som sedan skickas in till myndigheten före verksamheten har avslutats. Enligt utredningen kan vi således dra slutsatsen att miljötillstånd oftast innehåller ett tillståndvillkor för efterbehandling och att det villkoret primärt innebär en skyldighet för verksamhetsutövaren att göra upp en avslutningsplan och eventuellt kan innehålla andra ålägganden. I samband med att miljöskyddslagens förnyas implementeras även direktivet om industriutsläpp 2010/75/EU. Miljöministeriet har den 15 november 2012 publicerat ett utkast till ny miljöskyddslag. På basis av utkastet kommer inte den nuvarande regleringen av efterbehandlingen och tillståndsvillkoren att väsentligen förändras genom revideringen. Däremot kommer ett nytt medel, statusrapporten, att införas i enlighet med bestämmelserna i industriutsläppsdirektivet.
-
(2013)EU:n päästökauppajärjestelmä uudistuu perusteellisesti direktiivin 2009/29/EY astuessa voimaan 1.1.2013. Päästökauppajärjestelmän kenties keskeisin muutos liittyy päästöoikeuksien jakoon: kasvihuonepäästöille asetetaan ensimmäistä kertaa EU-laajuinen, vuotuinen kokonaispäästökatto ja huutokaupan merkitys päästöoikeuksien jakomekanismina lisääntyy, sillä Euroopan komission tavoitteena on tehdä huutokaupasta pääasiallinen jakomekanismi vähentämällä asteittain päästöoikeuksien ilmaisjakoa siten, että se kattaisi vuoteen 2020 mennessä enää 30 % päästöoikeuksista. Ilmaisjaon vähentämiseen liittyy kuitenkin riski ns. hiilivuodon lisääntymisestä, sillä huutokauppa lisää päästökaupasta yhtiöille koituvia kustannuksia, minkä seurauksena yhtiöille saattaa muodostua kannattavammaksi siirtää tuotantoaan EU:n päästökauppajärjestelmän ulkopuolisiin maihin. Hiilivuotoriskin torjumiseksi uusi päästökauppadirektiivi sisältää tiettyjä hiilivuodon torjuntaan tähtääviä mekanismeja, joista merkittävin on päästöoikeuksien ilmaisjako sellaisille teollisuussektoreille, joiden Euroopan komissio katsoo olevan erityisen herkkiä hiilivuodolle. Tutkielman tarkoituksena on arvioida EU:n uudistetun päästökauppajärjestelmän ja sen ilmaisjaolle perustuvien hiilivuodontorjuntamekanismien tehokkuutta eli sitä, miten hyvin ne todella vastaavat hiilivuotoriskin asettamaan haasteeseen ja vaikuttaako hiilivuoto-ilmiö ja sen torjunta toisaalta EU:n päästökauppajärjestelmän yleisiin tavoitteisiin eli kustannustehokkaiden päästönvähennysten aikaansaamiseen ja päästöjen kustannusten sisäistämiseen osaksi yhtiöiden päätöksentekoa. Tutkielmassa arvioidaan myös niitä mahdollisia ongelmia, joita uudistettu päästökauppajärjestelmä hiilivuodontorjuntamekanismeineen saattaa aiheuttaa EU:n muiden tavoitteiden ja politiikkojen kannalta. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tutkielmassa uudistettua päästökauppajärjestelmää analysoidaan viidestä näkökulmasta: 1) yhteensopivuus EU:n valtiontukilainsäädännön kanssa; 2) yhteensopivuus EU:n perustamissopimuksen 191(2) artiklan mukaisen aiheuttamisperiaatteen kanssa; 3) dynaamisen tehokkuuden toteutuminen; 4) yhteensopivuus EU:n kilpailupolitiikan ja sen tavoitteiden kanssa; 5) hiilivuodon torjunnan tosiasiallinen tehokkuus. Analyysin perusteella nykyisessä päästökauppajärjestelmässä on havaittavissa useita heikkouksia. Hiilivuotosektorit, jotka saavat 100 % päästöoikeuksistaan ilmaiseksi, on määritelty varsin laajasti, minkä seurauksena päästöoikeuksia myönnetään kokonaisuudessaan ilmaiseksi myös sellaisille teollisuussektoreille, joiden tosiasiallinen hiilivuotoriski on alhainen. Tämä on ongelmallista niin aiheuttamisperiaatteen kuin dynaamisen tehokkuuden kannalta. Sektoreita ei myöskään ole määritelty niiden tuottamien tuotteiden markkinoiden perusteella, minkä seurauksena ilmaisjako saattaa aiheuttaa kilpailuetua hiilivuotosektorille tilanteessa, jossa sen tuotteet ovat osittain substituutteja ei-hiilivuotosektorin tuotteiden kanssa. Ilmaisjakojärjestelmä saattaa myös lisätä markkinaepävarmuutta suhteessa puhtaasti huutokaupalle perustuvaan järjestelmään, mikä puolestaan on omiaan heikentämään kannustimia innovaatioille. On lisäksi epäselvää, ehkäiseekö ilmaisjakojärjestelmä riittävällä tavalla sellaisten sektoreiden hiilivuotoriskiä, joiden mahdollisuus vähentää päästöjä kustannustehokkaasti on rajallinen. Sektorikohtaisesti laskettavat vertailuarvot, joiden perusteella ilmaiseksi jaettavien päästöoikeuksien määrä määräytyy, eivät nimittäin huomioi sektoreiden tulevaa päästönvähennyskapasiteettia, minkä vuoksi vertailuarvot saattavat muodostua tietyille sektoreille muita ankarammiksi. Analyysin pohjalta tutkielmassa on tuotu esille kaksi vaihtoehtoista tapaa kehittää EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismiin liittyviä heikkouksia. Poliittisesti ja teknisesti toteuttamiskelpoisin vaihtoehto olisi kehittää järjestelmää ilmaisjaolle perustuvan hiilivuodontorjuntamekanismin puitteissa. Tällöin kyettäisiin todennäköisesti ratkaisemaan merkittävimmät aiheuttamisperiaatteen, dynaamisen tehokkuuden sekä kilpailupoliittisten tavoitteiden toteutumiseen liittyvät ongelmat, mutta hiilivuodon torjumisen tehokkuutta ei merkittävästi kyettäisi lisäämään. Toisena vaihtoehtona tutkielmassa on esitetty kokonaan huutokaupalle perustuvaa järjestelmää, jossa hiilivuotoriskiä torjuttaisiin myöntämällä huutokauppatuloista suoraa taloudellista tukea hiilivuotosektoreiden päästöjenvähennysinvestointeihin. Kyseinen vaihtoehto vaikuttaisi tutkielman perusteella teoreettisesti jopa ilmaisjaolle nojaavaa järjestelmää tehokkaammalta niiden viiden näkökulman kannalta, joiden pohjalta tutkielma on kirjoitettu. Kokonaan huutokauppaan siirtyminen saattaisi kuitenkin aiheutua käytännöllisiä vaikutuksia ja olisi poliittisesti vaikea toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismeja on syytä kehittää nykyisestä, mikäli järjestelmän tavoitteiden tehokas saavuttaminen halutaan turvata.
-
(2014)Tutkimuksen aiheena ovat korvaavat toimenpiteet luonnonsuojeluoikeudessa. Korvaavilla toimenpiteillä tarkoitetaan yleisesti toimia luonnonarvoille aiheutuvien haittojen korvaamiseksi. Käytännössä kyseeseen voi tulla esimerkiksi korvaavan elinympäristön kunnostaminen rakentamisen myötä häviävän tilalle. Korvaavat toimenpiteet on niin kansainvälisesti kuin kansallisesti tunnistettu yhdeksi mahdolliseksi tavaksi monipuolistaa luonnonsuojelun keinovalikoimaa ja edistää suojelun tavoitteiden saavuttamista. Oikein kohdistettuina ja mitoitettuina ne voivat sekä parantaa luonnonsuojelun kustannustehokkuutta että joustavoittaa sääntelyä. Tutkielman ensimmäisessä osassa perehdytään korvaavia toimenpiteitä koskevan sääntelyn nykytilaan ja sen toimivuuteen. Tutkielman toisessa osassa pohditaan tarvetta ja mahdollisuuksia korvaavien toimenpiteitä koskevan sääntelyn kehittämiseksi. Työn perusteella voidaan todeta, että korvaavat toimenpiteet voivat olla yksi keino parantaa luonnonsuojelun tuloksellisuutta ja joustavoittaa sääntelyä, mutta niiden ottaminen laajempaan ja yhdenmukaiseen käyttöön edellyttää nimenomaista lainsäädäntöä. Luontevin vaihtoehto korvaavia toimenpiteitä koskevalle sääntelylle olisi luonnonsuojelulaki, jossa ne voitaisiin liittää poikkeuslupien myöntämisen edellytyksiin. Tämä varmistaisi sääntelyn soveltamisen toiminnan laadusta riippumatta ja tukisi luonnonsuojelulain mukaisen suotuisan suojelutason tavoitteen saavuttamista.
-
(2013)Tutkielman tarkoituksena on kaivoslainsäädännön ja luonnonsuojelua sekä erämaa-alueita koskevan sääntelyn kokonaiskuvan muodostaminen ja yhteensovittaminen. Näillä kahdella sääntelyn kohteella pyritään hyvin erisuuntaisiin tavoitteisiin: kaivoslailla malmivarantojen hyödyntämiseen erilaisilla alueilla ja luonnonsuojelulainsäädännöllä tärkeiden luontoarvojen turvaamiseen varsinaisilla suojelualueilla ja esimerkiksi alueilla, joilla lajiensuojelua koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi. Suomen alueella sijaitsee merkittäviä malmiesiintymiä, jotka ovat myös kansainvälisen kiinnostuksen kohteena. Maailmanmarkkinoiden kehityksestä ja kysynnästä johtuen erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa on tällä hetkellä kiinnostavia esiintymiä. Kaivostoiminta on luonteeltaan luontoa voimakkaasti muuttavaa ja malminetsintä edellyttää näytteiden ottoa, joka voi jättää jälkiä luontoon. Myös suojelualueilla on merkittäviä malmivarantoja, joiden hyödyntäminen edellyttää luonnonsuojelullisten intressien ja kaivostoimintaan liittyvien tavoitteiden yhteensovittamista. Sekä luonnonsuojelu että kaivostoiminnan mahdollistaminen ovat tärkeitä intressejä, joista kumpaakaan ei voi ristiriitatilanteessa sivuuttaa suoraan ilman perusteellista harkintaa ja toiminnan vaikutusten punnintaa suhteessa luontoarvoihin. Kaivostoiminta on yhteiskunnassamme välttämätöntä raaka-aineiden saamiseksi teollisuuden tarpeisiin. Luontoarvoiltaan erityisen arvokkaille suojelualueille toiminnasta mahdollisesti aiheutuvat vaikutukset vaativat kuitenkin arviointia ja erisuuntaisten etujen punnintaa. Malminetsintä on mahdollista myös suojelun kohteena olevilla alueilla, mutta se edellyttää yleensä viranomaislupaa. Malminetsinnän eri muodot eivät ole tässä suhteessa soveltamiskäytännön kannalta yksiselitteisiä. Tässä työssä tarkastellaan malminetsinnän kannalta suojelun muodoista kansallis- ja luonnonpuistoja, muita suojelualueita, yksityisiä suojelualueita, Natura-alueita, lajisuojelua ja luontotyyppien suojelua. Kaivostoimintaa koskeva sääntely löytyy kaivoslaista ja luonnonsuojelualueita koskeva sääntely luonnonsuojelulaista ja erityislaeista. Erämaa-alueiden käytöstä säädetään omassa laissaan. Käytännössä luonnonsuojelun keinoja koskevaa sääntelyä sovelletaan limittäin, koska samalla alueella voi tulla sovellettavaksi esimerkiksi lajisuojelua ja Natura-alueita koskeva sääntely. Malminetsintä pienessä mittakaavassa on mahdollista myös jokamiehenoikeudella, joka perustuu tavanomaiseen oikeuteen. Käytännössä jokamiehenoikeuden käyttöala kaupallisessa malminetsinnässä jää kuitenkin vähäiseksi. Sääntelyn muodostama kokonaiskuva on monitahoinen eikä aina toiminnan kannalta yksiselitteinen. Käytännöllinen näkökulma on tutkielmassa keskeinen ja sitä pyritään tuomaan esiin malminetsintää koskevalla viranomaiskäytännöllä ja asiantuntijahaastatteluilla. Uusi kaivoslaki tuli voimaan vuonna 2011 ja uudistus on vaikuttanut myös malminetsinnän harjoittamiseen erityisesti kaivoslain 7 §:n mukaisen etsintätyön osalta. Muutoksen vaikutuksena on ollut esimerkiksi maanomistajalle tehtävien ilmoitusten lisääntyminen. Tutkielmassa käytäntöä tarkastellaan niin vanhan kuin uudenkin kaivoslain kannalta.
-
(2013)Tutkielman kysymyksenasettelu on tiivistäen seuraava: mitä vaatimuksia ja edellytyksiä lainsäädännöstä johtuu polttonesteiden jakeluaseman perustamiselle tärkeällä pohjavesialueella Suomen ja Venäjän oikeudessa ja onko oikeuskäytäntö linjassa lainsäädännön kanssa? Tutkimus on etupäässä oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Aineistona käytetään sekä voimassaolevaa että aiempaa säädösaineistoa sekä oikeuskäytäntöä. Lisäksi tutkimuksen aineistona käytetään lakien esitöitä sekä luonnollisesti oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa suoritetaan myös oikeusvertailua Suomen ja Venäjän välillä. Tutkielmassa esitellään polttonesteiden jakeluasematoiminnalle asetettuja lainsäädännöstä ja oikeuskäytännöstä johtuvia vaatimuksia erityisesti silloin, kun toiminta sijoitetaan tärkeälle pohjavesialueelle. Tärkein yksittäinen säännös aiheen kannalta on ympäristönsuojelulain 8 §:n pohjaveden pilaamiskielto, joka pitää sisällään myös pilaantumisen aiheuttamisen. Suomessa lainsäädännön mukaan on periaatteessa mahdollista sijoittaa jakeluasema tällaiselle pohjavesialueelle, mutta korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuissa tähän on kuitenkin suhtauduttu pidättyväisesti. Korkein hallinto-oikeus on katsonut, että edes paras käyttökelpoinen tekniikka, jota toiminnanharjoittajan laissa edellytetään käyttävän, ei täysin riitä sulkemaan pois ympäristön pilaantumisen vaaraa, minkä vuoksi ympäristölupaa ei voida ympäristönsuojelulain perusteella myöntää. Ongelmat Suomessa eivät johdu suoranaisesti korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisulinjasta, vaan lupapäätösten perusteena käytettävästä pohjavesiluokituksesta: tärkeää pohjavesialuetta ei ole laissa määritelty, vaan sitä määriteltäessä tukeudutaan Suomen Ympäristökeskuksen laatimaan luokitukseen, joka ei kuitenkaan ole sitova eikä perustu lakiin. Lupakäytännössä tämä luokitus siis otetaan aina päätöksenteon perusteeksi, mistä aiheutuu ristiriita perustuslain 80 §:n kanssa, sillä yksilön velvollisuuksien ja oikeuksien perusteista tulee säätää lailla. Venäjällä sekä lainsäädäntö että oikeuskäytäntö mahdollistavat jakeluaseman sijoittamisen tärkeillekin pohjavesialueille, kunhan ennaltaehkäisevistä suojaustoimenpiteistä huolehditaan. Venäjän ympäristölainsäädännön mekanismit poikkeavat muutoinkin suomalaisista ja niitä käsitellään omassa luvussaan. Johtopäätöksenä esitetään, että lainsäädäntöä tulisi muuttaa tai ainakin täsmentää siten, että tärkeää pohjavesialuetta määriteltäessä viitataan Suomen Ympäristökeskuksen luokitukseen laissa tai asetuksessa.
-
(2013)Rakennussuojelu on rakennetun ympäristön suojelua. Se on osa kulttuuriperintömme vaalimista. Kulttuuriperinnön vaaliminen on perustuslaillinen velvollisuus. Lisäksi rakennusperinnön suojelemiseen Suomen valtiota velvoittavat eräät kansainväliset sopimukset. Suojelu voi kohdistua kokonaiseen rakennukseen, rakennusryhmään, rakennusten ympäristöön tai sitten vain yksityiskohtien, kuten vesikaton taikka edustavan porrashuoneen suojeluun. Rakennetun kulttuuriympäristön eli rakennusperinnön suojeleminen on Suomen lainsäädännössä järjestetty kahden lain varaan. Kyseiset lait ovat laki rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010) sekä maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999). Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain nojalla suojelupäätöksen tekee elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaavoittajan on huomioitava rakennetun ympäristö ja siihen liittyvät erityiset arvot kaavoituksessa. Rakennukseen kohdistuvat suojelumääräykset rajoittavat omistajan käyttövaltaa omaisuuteensa. Niistä voi siten aiheutua suojelun kohteena olevan rakennuksen omistajalle vahinkoa tai haittaa. Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain mukaan vahingon tai haitan muodostuessa merkitykselliseksi, on vahingon tai haitan kärsijällä oikeus saada valtiolta siitä täysi korvaus. Maankäyttö- ja rakennuslain nojalla annettujen suojelumääräysten on lähtökohtaisesti oltava maanomistajaa kohtaan kohtuullisia. Rakennusperinnön suojelemisesta annetussa laissa tarkoitetun kohteen suojelemiseksi tästä voidaan poiketa, jolloin kohtuuttomien suojelumääräysten osalta korvausvelvollinen on kunta. Valtio ei kuitenkaan ole maksanut korvauksia rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain taikka sitä edeltäneen rakennussuojelulain (60/1985) perusteella kuin kaksi kertaa. Myöskään kunnat eivät ole maksaneet korvauksia maanomistajille maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettujen kohtuuttomien suojelumääräysten johdosta. Laki rakennusperinnön suojelemisesta astui voimaan 1.7.2010. Rakennussuojelun keskeiset mekanismit kuitenkin säilyivät pääosin rakennussuojelulain mukaisina. Siten rakennussuojelulain aikaisella oikeuskäytännöllä on merkitystä uudemmankin lain mukaisissa tulkintatilanteissa. Tutkielmassa tuodaan esiin miten lainsäädäntö muuttui uuden lain myötä. Lisäksi tutkielmassa esitellään rakennussuojelun rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain ja maankäyttö- ja rakennuslain varaan rakentuvaa suojelujärjestelmää. Maankäyttö- ja rakennuslaki on yleislaki, kun taas rakennusperinnön suojelemisesta annettu laki on rakennussuojelua koskeva erityislaki. Pääpaino on suojelumääräyksistä aiheutuneen haitan ja vahingon korvattavuuden tarkastelussa. Tutkielmassa käsitellään kysymyksiä milloin vahingon tai haitan on katsottava muodostuvan merkitykselliseksi ja milloin asemakaavassa annettu suojelumääräys on kohtuuton maanomistajaa kohtaan. Keskeisenä kysymyksenä on myös se, miksei korvauksia ole maksettu. Kun rakennussuojelu on järjestetty kahden lain varaan, on huomiota kiinnitettävä niiden soveltamisaloihin. Asemakaavoitetulla alueella rakennussuojelu maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettavilla suojelumääräyksillä on pääsääntö. Työnjaossa kahden lain välillä on pitkälti kysymys myös kunnan ja valtion viranomaisten välisestä toimivallan jaosta. Kunnan suunnitteluviranomaisilla on taloudellinen paine pyrkiä kaavoituksessa lopputulokseen, jossa kunta ei joudu korvausvastuuseen asemakaavassa annettujen suojelumääräysten johdosta. Kunnalla on alueellaan kaavoitusmonopoli. Toisaalta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ja museoviranomaiset voivat ottaa kantaa kaavoitukseen. Rakennusperintölain soveltaminen kuuluu taas yksin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtäviin. Siten rakennussuojeluasioissa kunnan suunnitteluviranomainen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voivat joutua toistensa vastapuoliksi. Tutkielman metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen. Työ pohjautuu pitkälti kotimaisen lainsäädäntömateriaalin ja suomalaisen oikeuskirjallisuuden varaan. Lainsäädännön lisäksi huomattavaa merkitystä on ollut keskeisiä lakeja koskevilla hallitusten esityksillä. Myös tietyillä oikeustapauksilla on ollut keskeistä merkitystä aihepiirin käsittelyn kannalta. Tutkielman loppupuolella luodaan katsaus Suomen lainsäädäntöä vastaavaan keskeiseen Ruotsin rakennussuojelua koskevaan lainsäädäntöön.
-
(2013)Maankäyttö- ja rakennuslain kunnalle yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvien kustannusten korvaamista koskeva 12 a luvun 91 b §:n mukaan kunnat voivat tehdä kaavoitukseen ja kaavan toteuttamiseen liittyviä maankäyttösopimuksia. Säännöskokonaisuuden tarkoituksena oli luoda järjestelmä, jolla kaavan toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset jaettaisiin oikeudenmukaisella tavalla maanomistajan ja kunnan kesken siten, että yksityinen maa olisi kaavoitettavissa ilman, että kustannusten jääminen kunnan vastattavaksi muodostuisi esteeksi. Kunnan tulee ensisijaisesti pyrkiä sopimaan maanomistajan kanssa kustannusvelvoitteen suorittamisesta ja jos sopimukseen ei päästä, asettaa kehittämiskorvaus. Sopimuksella maanomistaja voi tosin sitoutua kehittämiskorvausta laajempiin velvoitteisiin. Lainsäätämisen yhteydessä pidettiin tärkeänä, ettei sopiminen johda rakennusoikeuden myyntiin tai ostamiseen ja että kaavoitusprosessin ensisijaisuus ja riippumattomuus sopimukseen nähden turvataan. Sopimisen ei haluttu syrjäyttävän hallinnollista, osallistumiseen ja vuorovaikutteisuuteen perustuvaa kaavoitusmenettelyä, minkä vuoksi laissa säädetään, ettei kaavan sisällöstä voida sitovasti sopia. Samasta syystä sopiminen säädettiin vaiheittaiseksi. Ennen kaavaluonnoksen tai – ehdotuksen nähtävillä oloa ei voida nimittäin sopia sitovasti muusta kuin kaavoituksen käynnistämisestä ja siihen liittyvien kustannusten korvaamisesta (sopimus kaavoituksen käynnistämisestä). Kaavoituksen käynnistämissopimus on paljolti esisopimustyyppinen ja tähtää myöhemmin laadittavan, kaavan toteuttamista koskevan sopimuksen laatimiseen. Sopimuksessa sovitaan kaavoituksen käynnistämisestä ja niistä perusteista, joiden pohjalta maanomistajan maksuvelvollisuus myöhemmin tehtävässä sopimuksessa muodostuu. Kun käynnistämissopimuksessa sovittujen maksuperusteiden on katsottava sitovan kuntaa myöhemmin tehtävässä varsinaisessa maankäyttösopimuksessa, antaa tämä luotettavan pohjan suunnitelmien tekemiselle. Sopimukseen otetaan tyypillisesti myös kaavan sisältöä koskevat tavoitteet. Kun sopiminen ajoitetaan varhaiseen vaiheeseen, maanomistajan rooli ei jää vain hallinnollisen kustannusvelvoitteen passiiviseksi objektiksi. Maanomistaja pääsee näin kaavoitusprosessiin aikaisessa vaiheessa mukaan. Sopimus ei kuitenkaan velvoita kuntaa kaavoittamaan, eikä se siten myöskään luo maanomistajalle subjektiivista oikeutta kaavaan. Sopimus toimii kuitenkin välineenä kaavoitushankkeen edistämiseen ja voi siten parantaa tällä tavalla maanomistajan asemaa. Kunnat pyrkivät usein kaavoittamaan lähtökohtaisesti omaa maataan ja yksityistä maata ennemmin vain vähämerkityksellisissä ja pienissä kohteissa. Käynnistämissopimuksen avulla maanomistaja voidaan sitouttaa kehittämiskorvausta koskevia laskentaperiaatteiden mukaan määräytyvää maksuvelvollisuutta laajempaan sopimuskorvaukseen. Tietyissä tapauksissa näyttää siltä, että kuntien halu kaavoittaa yksityistä maata on riippuvainen siitä, suostuvatko maanomistajat kunnalle edullisen sopimuksen tekemiseen. Vaikka lain ajatuksena on kehittämiskorvauksen vaihtoehtoisuus sopimiselle, vaikuttaa siltä, että käytännössä maanomistajan on valittava sopimisen ja kaavoittamatta jättämisen väliltä. Käynnistämissopimuksesta (ja jo siinä kehittämiskorvausta laajempiin velvoitteisiin sitoutumisesta) saattaa tulla siten maanomistajalle ainoa väline kunnan kaavoitushalukkuuden herättämiseen sen asemesta, että sopimus tehtäisiin aina, kun yksityistä maata sijaitsee potentiaalisella kaava-alueella. Kaavan sisältöä koskevia sopimusehtoja ei ole oikeuskäytännössä katsottu merkityksellisiksi kaavoitusprosessin kannalta, sillä ne eivät lain mukaan sido kuntaa. Ehtoja ei ole pidetty laittomina. Vaikka sopimuksen ja kaavatavoitteiden välinen yhteys on ilmiselvä, ongelmaan on vaikea puuttua myöskään kaavapäätöksen yhteydessä, sillä kunnille on lain väljillä, kaavan sisältöä koskevilla säännöksillä annettu verrattain vapaa harkintavalta kaavan sisällön suhteen. Lainsäätäjän tavoite kaavoitusmenettelyn itsenäisyyden turvaamisesta ja säännös kaavan sisältöä koskevien ehtojen sitomattomuudesta vaikuttaa siten jonkinlaiselta kulissilta. Sisällöstä sopiminen näyttää hiljaisesti hyväksytyltä. Sen sijaan sopimuksen ja kaavan väliselle epäasialliselle kytkentä ei tule kyseeseen. Mikäli on selvää, että kaavaratkaisulla on suosittu sopimuksen tehneitä maanomistajia verrattuna niihin, jotka sopimusta eivät ole tehneet, on kaavapäätöstä siltä osin arvioitava harkintavallan väärinkäyttönä. Varhaisesta sopimisesta ei saisi siten muodostua keinoa, jolla maanomistaja pakotetaan kehittämiskorvausta laajempiin velvoitteisiin ja toisaalta kaavaratkaisua ei saisi perustaa siihen, onko maanomistaja suostunut sopimukseen. Vaikuttaa siltä, että vaikka lainsäätämisen tavoitteena oli poistaa rakennusoikeuden myymisen ja ostamisen ongelma, siitä ei kokonaan ole päästy eroon.
-
(2013)Suomen ympäristönsuojelulaki (YSL) on parhaillaan uudistumassa IE-direktiivin kansallisen toimeenpanon takia ja uusi laki tulee voimaan vuoden 2014 alkupuolella. IE-direktiivi tuo uuden elementin suurten teollisuuslaitosten ympäristölupakäytäntöön: parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) käytön vaatimus asetetaan pakolliseksi siten, että BAT-vaatimuksista, erityisesti BAT-päätelmien päästötasoista, voidaan poiketa vain erityistilanteissa ja tarkkaan rajatuilla perusteilla. Tutkielman pääasiallisena tutkimustehtävänä on selvittää IE-direktiivin vaikutus suurten teollisuuslaitosten ympäristölupakäytäntöön, erityisesti miten vaadittujen ympäristö-investointien taloudellinen kohtuullisuus voidaan ottaa huomioon ympäristölupaharkinnassa. Toisena tutkimustehtävänä on selvittää, millainen ympäristössä saavutettava hyöty on katsottava kohtuulliseksi vai pitäisikö kaikki ympäristöä hyödyttävät toimenpiteet katsoa sellaisiksi, minkä perusteella olisi ryhdyttävä päästöä vähentävän investoinnin toteuttamiseen? Miten tulisi toimia, jos ympäristössä on jo paikallisesti saavutettu hyvin ilmanlaadun tavoitteet (päästöjen ohje- ja raja-arvot alitetaan), mutta BAT-vaatimukset näyttäisivät edelleen edellyttävän päästöä vähentäviä investointeja? Mitä eri perusteita yrityksellä olisi esittää, että tiettyä investointia ei tällaisessa tilanteessa tulisi kohtuuttomana edellyttää? BAT-päästötasojen sitovuudella halutaan varmistaa jokaiselle teollisuuden alalle tasapuoliset kilpailuedellytykset yhdenmukaistamalla teollisuuslaitoksiin kohdistuvat ympäristövaatimukset koko EU:n alueella. Paikallisilla ympäristöolosuhteilla ei myöskään ole samanlaista merkitystä ympäristölupaharkinnassa kuin ennen, koska BAT-päätelmissä vahvistetut ympäristö-vaatimukset koskevat samalla tavalla kaikkia toiminnanharjoittajia koko EU:n alueella. Samoin ympäristötutkimuksien painoarvo vähenee ympäristölupaharkinnassa, mutta niillä on edelleen merkitystä, kun kansallisessa lupaharkinnassa haetaan poikkeusta BAT-päätelmissä asetettuihin päästötasoihin. Yksittäisen BAT-vaatimuksen toteuttamiskynnyksestä päätetään tapaus-kohtaisen kokonaisharkinnan perusteella, eikä IE-direktiivi tai YSL HE luonnos anna yksiselitteistä vastausta tähän tutkimuskysymykseen.
-
(2014)Tämän tutkielman aiheena on laki ympäristövahinkojen korvaamisesta (ympäristövahinkolaki, YVL 19.8.1994/737) ja sen mukainen toiminnanharjoittajan ja siihen rinnastettavan toimijan vastuu. Ympäristönäkökulmien tärkeys ja ympäristöarvojen huomioon ottaminen ovat voimistuneet huomattavasti viime aikoina. Tämän myötä myös ympäristövahinkoja koskeva sääntely on kasvanut. Yleinen vahingonkorvauslaki (VahL 31.5.1974/412) ei kata ympäristövahinkojen aiheuttamia menetyksiä tarpeeksi kattavasti, joten niitä varten on luotu oma erityissääntelynsä. Ympäristövahinkolain merkittävin lisä vahingonkorvauslakiin verrattuna on se, että se perustuu ankaralle vastuulle. Perinteinen vahingonkorvausoikeus perustuu tuottamusvastuulle, joten tutkielmassa esitellään ankaran vastuun käyttöalaa varsin kattavasti. Ympäristövahinkolailla nimenomaan haluttiin parantaa vahingonkärsijän asemaa, joten tähän kiinnitetään huomiota mm. oikeustapausten yhteydessä. Koska ympäristövahinkolaki on osa vahingonkorvausoikeudellista järjestelmää, esittelee tutkielma vahingonkorvauslain pääpiirteet ja periaatteet sekä hieman tarkemmin ankaran vastuun ja isännänvastuun perusteet ja soveltamiskäytännön. Ympäristöoikeudellisena säädöksenä tutkimus sisältää myös ympäristönsuojelulain (YSL 4.2.2000/86) pääpiirteisen esittelyn. Ympäristönsuojelulaki on yleislaki pilaantumisen torjunnassa ja se sisältää tiettyjä kansainvälisesti vakiintuneita periaatteita, joiden tehtävänä on ohjata ympäristöoikeudellista päätöksentekoa. Ennen vastuunjakokysymyksiä tutkielma esittelee yleisesti ympäristövahinkolain soveltamisalaa (YVL 1 §) ja sitä, minkälaisia vahinkoja sen perusteella korvataan. Merkityksellistä on myös selostaa ympäristövahinkolain suhde muuhun lainsäädäntöön ja siihen liittyvät linkkisäännökset etenkin vahingonkorvauslain osalta. Lisäksi oman tilansa saa syy-yhteysvaatimuksen merkityksen selostaminen sekä sietämisvelvollisuuden sisältö. Vastuunjakokysymyksillä on ympäristövahinkolaissa merkittävä asema. Tutkielma keskittyy pääasiassa YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukaiseen toiminnanharjoittajan vastuu sekä YVL 7.1 §:n 2 kohdan mukaiseen toiminnanharjoittajaan rinnasteisen tahon vastuuseen. Ylipäänsä YVL 7 §:n mukaista vastuuta on pidetty epäselvänä, vaikka aiheesta on annettu jo neljä korkeimman oikeuden ratkaisua. Tutkielmassa pyritään löytämään selkeitä oikeusohjeita sille, milloin esim. rakennuttaja on vastuussa toiminnasta ja milloin taas rakennuttajan tilaama urakoitsija. Samoin etsitään oikeusohjeita vastuun rinnastamisen soveltamiseksi. Oikeuskäytäntö esitellään tutkielmassa perusteellisesti ja etsitään siitä tulkintaohjeita toiminnanharjoittajan vastuun selvittämiseksi. Varsinkin oikeuskäytännön ohella tutkielma esittelee korkeimman oikeuden ratkaisujen merkitystä ja niiden teoreettista sisältöä. Tuomiot on perusteltava kunnollisesti, jotta oikeuskäytäntö täyttää vaadittavat oikeusturvaodotukset. Tähän päästään rationaalisella perustelulla, mikä luo ennakoitavuutta yhteiskuntaan. Lopuksi tutkimus esittelee olennaisilta osin muuta pohjoismaalaista, lähinnä ruotsalaista oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Vastuun kohdentumiseen liittyvistä lainkohdista tutkielman ulkopuolelle on jätetty YVL 7.1 §:n 3 kohdan mukainen toiminnan luovutuksen saaja ja YVL 8 §:n mukainen yhteisvastuu. Tutkielman metodi on pääosin oikeusdogmaattinen. Tutkielma perustuu pääosin kotimaiseen lainsäädäntömateriaaliin ja suomalaiseen oikeuskirjallisuuteen sekä kuten jo on mainittu, oikeuskäytäntöön.
-
(2014)Tuottajavastuun piiriin kuuluvat jätteet on pitkälti Euroopan unionin lainsäädäntöön nojautuen siirretty julkisilta toimijoilta tuotteiden maahantuojien ja valmistajien vastuulle. Muutos on osa laajempaa siirtymää perinteisestä piipunpääohjauksesta kohti tuotelähtöistä ympäristöohjausta. Tuottajavastuujärjestelmien on arvioitu pääsääntöisesti toimivan hyvin ja edistävän jätelainsäädännön tavoitteiden mukaisesti jätteiden synnyn ehkäisemistä sisällyttämällä tuotteen koko elinkaarenaikaiset kustannukset tuotteen hintaan. Tuottajavastuun avulla on myös edistetty jätteiden hyödyntämistä materiaalina jätelain etusijajärjestyksen mukaisesti. Tuottajavastuujärjestelmien tehokasta toimintaa on kuitenkin häirinnyt se, että tuottajan jätteeseen liittyvien vastuiden ja oikeuksien ei ole koettu olevan tasapainossa. Jätemateriaalien arvo on noussut muun muassa neitseellisten raaka-aineiden niukkuudesta johtuvan hinnannousun seurauksena, jonka myötä jätealasta on tullut kasvata toimiala, jolla jätteistä kilpaillaan. Tuottajavastuulle perustuvan jätehuollon tehokas toteutuminen edellyttäisi, että tuottajilla olisi vastuunsa kantamiseksi täydet oikeudet vastuulleen kuuluvaan materiaaliin käytöstä poistetun tuotteen viimeisen haltijan luopuessa tuotteesta. Kansallinen jätelainsäädäntö on viime vuosina läpikäynyt perusteellista kokonaisuudistusta. Sen keskeisin säädös, jätelaki (646/2011), tuli uudistettuna voimaan 1.5.2012. Jätelaki sisältää säännökset koskien tuottajavastuujärjestelmien perusrakenteita. Jätelakia koskevan hallituksen esityksen mukaan tuottajien ensisijainen oikeus jätehuollon järjestämiseen tulisi olla peruslähtökohta. Siksi lain uudistuksen yhteydessä pyrittiin selkeyttämään ja täsmentämään tuottajavastuun piiriin kuuluvien käytöstä poistettujen tuotteiden jätehuollon järjestämiseen liittyviä vastuita ja oikeuksia. Aikaisemmin keskeneräiseksi ja vakiintumattomaksi koettua tuottajavastuusääntelyä pyrittiin muutoinkin selkeyttämään uudessa jätelaissa. Lainopillisen tutkielman päätavoitteena on selvittää, onko tuottajalla oikeus vastuulleen kuuluvaan jätteeseen. Tuottajan oikeutta jätteeseen tarkastellaan tutkielmassa suhteessa jätteen haltijaan, muihin jätehuollon toimijoihin ja toisiin tuottajiin. Tuottajan oikeutta jätteeseen lähestytään esineoikeudellisen omistusoikeus -käsitteen ja omaisuudensuojan rajoittamisen kautta. Tutkimusongelman selvittämiseksi tutkielmassa muodostetaan ensin kokonaiskuva siitä, mihin tuottajan jätehuoltovastuu perustuu, minkälainen on sen sisältö ja laajuus uuden jätelain mukaan ja kehen tuottajavastuu kohdistuu. Uudessa jätelaissa tuottajavastuuta koskevia säännöksiä jäsenneltiin ja muotoiltiin uudelleen, mutta keskeisiltä osin tuottajien velvollisuudet säilyivät ennallaan. Merkittävin muutos vastuiden osalta oli pakkausten siirtäminen kokonaan tuottajavastuun piiriin. Tuottajien oikeutta vastuulleen kuuluvien käytöstä poistettujen tuotteiden jätehuollon järjestämiseen parannettiin suhteessa muihin jätehuollon toimijoihin. Yleistä jätteen haltijaan kohdistuvaa luovutusvelvollisuutta ei jätelakiin ehdotuksesta huolimatta sisällytetty. Myös tuottajien keskinäiset oikeudet ovat uudessakin jätelaissa jääneet vaille sääntelyä.
-
(2013)Tuotteiden energiatehokkuuden parantamiseen kohdistuu EU:ssa yhä enemmän vaatimuksia. Ilmasto ja energiapoliittisten tavoitteiden saavuttamisen tueksi Euroopan unionin komissio on yhtenä keinona antanut tuotteiden ekologista suunnittelua koskevan direktiivin, ecodesigndirektiivin (2009/125/EY). Direktiivillä pyritään parantamaan tuotteiden yleistä ympäristönsuojelullista tasoa ja edistämään energian toimitusvarmuutta sekä lujittamaan EU:n talouden kilpailukykyä. Direktiivin oikeusperusta on EY:n perustamissopimuksen 95 artiklassa, joten se on annettu sisämarkkinoiden toiminnan turvaamiseksi. Kyse on puitedirektiivistä, joka täytäntöönpannaan komission asetuksilla. Täytäntöönpanoasetuksin säännellään etenkin tuotteiden energiankulutusta, mutta niissä asetetaan myös muita ympäristönsuojelullisia vaatimuksia. Jäsenvaltiot vastaavat täytäntöönpanoasetusten alaisten tuoteryhmien markkinavalvonnasta. Energiaan liittyvien tuotteiden valvontafunktio ei perustu kuluttajaturvallisuuteen, kuten perinteisessä markkinavalvonnassa, vaan sen tarkoitus on saada sisämarkkinat toimiviksi ja edistää EU:n ilmasto- ja energiapolitiikkaa. Tehokas markkinavalvonta on erityisen tärkeää vaatimukset pääsääntöisesti hyvin täyttäville suomalaisille valmistajille. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten ecodesigndirektiivin mukainen markkinavalvonta järjestetään Suomessa. Toisaalta tutkittiin, onko markkinavalvonta tehokasta ja miten sitä voisi kehittää. Lisäksi tarkasteltiin ecodesigndirektiivin kansallisen implementoinnin onnistuneisuutta markkinavalvontasäännösten kannalta. Suomessa direktiivi implementoitiin ekosuunnittelulailla. Työn metodologisena tavoitteena oli tarkastella empiirisen tutkimuksen soveltuvuutta lainopin rinnalla. Tutkimusaineisto nimittäin koostui paitsi kirjallisesta myös haastatteluin kerätystä lähdeaineistosta. Työssä arvioitiin, miten empiirisen aineiston keruu onnistui ja toisaalta, mitkä olivat sen haasteet tutkimuksen kannalta. Oikeusvertailevassa mielessä tutkimuksessa perehdyttiin Ruotsin lainsäädäntöön ja markkinavalvontaviranomaisen (Statens Energimyndighet) toimintatapoihin ecodesigndirektiivin alaisten tuoteryhmien valvonnassa. Suomessa ekosuunnittelulain mukaisesti Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) valvoo, että markkinoilla olisi vain täytäntöönpanoasetusten vaatimukset täyttäviä tuotteita. Jos tuotteessa tai sen asiakirjoissa ilmenee puutteellisuutta, voi Tukes esimerkiksi rajoittaa tuotteen markkinoillesaattamista, kieltää tuotteen myynnin, vaatia asianomaista tahoa korjaamaan tuotteen puutteellisuudet ja äärimmäisissä tapauksissa jopa määrätä tuotteen hävitettäväksi (ekosuunnittelulain 34 §). Tukes on valvontatyössään painottanut ennakkovalvontaa ja panostanut merkittävästi viestintähankkeisiin. Yhteenvetona tutkimuskysymyksiin voidaan todeta, että markkinavalvonta on Suomessa järjestetty asianmukaisesti ja resursseihin nähden tehokkaasti. Suomen voidaan katsoa täyttävän tosiasiallisen implementoinnin vaatimuksen ennakolta vaikuttavien toimenpiteiden osalta erinomaisesti, mutta jälkikäteisen valvonnan osalta välttävästi perustuen testaustulosten vähäisyyteen. Valvonnan tehokkuuden parantaminen riippuu olennaisesti käytössä olevista resursseista. Lisäksi valvonnan painopisteiden arvoa olisi syytä vielä harkita uudelleen. Metodin osalta voidaan todeta, että lainopillinen ja empiirinen tutkimusperinne toimivat toisiaan täydentävinä tutkimuksenteontapoina työn aihepiirissä.
-
(2009)Työssä tutkitaan turvetuotannon luvallistamiskysymyksiä luonnonsuojelullisten ja luonnonvarojen käyttöä korostavien tavoitteiden kohtauspinnassa. Tutkielman metodiksi on valikoitunut avoin, keskustelukeskeinen lähestymistapa, joka osoittautui sopivan hyvin tieteellisen tutkimuksen välineeksi. Erityisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä tarkastellaan tutkimuksessa vain niiltä osin kuin työn muut osat sitä vaativat. Siksi yksittäisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä ei oteta esille tutkimuksessa kattavasti. Ensimmäisessä varsinaisessa tutkimusjaksossa keskistytään lainsäädäntöhistoriaan. Lainsäädäntöhistoriasta oli löydettävissä sekä luonnonsuojelua että luonnonvarojen käyttämistä tukevia argumentteja, joiden sisältö voidaan melkein suoraan siirtää nykyiseen keskusteluun. Ennen kuin työssä siirrytään varsinaiseen tuotannon luvallistamisen käsittelyyn, siinä luodaan lyhyt katsaus ympäristövaikutusten arviointimenettelyn asemaan. Menettelyllä ei ole laajaa käyttöä turveteollisuudessa. Turveteollisuuden luvallistamiskysymyksiä käsitellään tutkimuksessa kolmessa eri kokonaisuudessa. Ensimmäisessä näistä hahmotetaan luvallistamista alueellisena ja ajallisena kokonaisuutena. Hahmotustapa osoittautui käyttökelpoiseksi ja hyvin turveteollisuuden todellisia oikeudellisia ongelmakohtia vastaavaksi. Keskimmäisessä luvallistamiskysymyksiä tarkastelevista jaksoista keskitytään ajankohtaiseen ongelmaan ilmaston lämpenemisestä. Jaksossa tarkastellaan teoreettista mahdollisuutta huomioida lupamenettelyssä toiminnan vaikutukset ilmastonmuutokselle. Erityisesti tässä jaksossa painottuu tutkimuksen metodin soveltaminen, jonka avulla voidaan ratkaista suhtautuminen tuotannosta esitettyihin, jopa vastakohtaisiin luonnontieteellisiin väitteisiin. Tarkastelussa päädytään siihen, että yksi mahdollinen tulkinta voimassaolevan oikeuden sisällöstä on toiminnan ilmastovaikutusten huomioiminen ympäristölupaharkinnassa. Viimeisimmässä tuotannon luvallistamista käsittelevässä jaksossa tutkimuskohteena on joitain toiminnan osia, joille edellytetään vesilain mukaista lupaa. Tässä jaksossa tutkimuskohteen rajaaminen osoittautui erityisen tärkeäksi, koska vaihtoehtoja tutkimuskohteiksi oli tarjolla runsaasti. Tutkimusalueeseen kuuluvat luvallistamiskysymykset, jotka tulivat vahvimmin esille työn aluksi tehdyissä haastatteluissa. Rajaamalla tutkimuskohde tällä perusteella pysytellään mahdollisimman tiiviisti alkuperäisessä tutkimusasetelmassa. Työn lopuksi käsitellään luvallistamisen suhdetta kaavoitukseen, nimenomaan maakuntakaavoihin ja valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin, joilla pyritään sääntelemään tuotantoa. Lyhyen katsauksen perusteella päätelmänä on instrumenttien vähäinen tosiasiallinen merkitys.
-
(2014)Turvetuotannon ympäristöluvitus perustuu ympäristönsuojelulain mukaiseen lupaharkintaan. Ympäristönsuojelulain lisäksi turvetuotannon ympäristöluvituksessa on huomioitava muun muassa maankäyttö- ja rakennuslaki, vesilaki, luonnonsuojelulaki ja laki vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä. Myös soft law -ohjauksella on merkittävä asema osana lupaharkintaa. Tutkimuksessa esitellään turvetuotantoon ja sen ympäristöluvitukseen vaikuttavaa lainsäädäntöä ja ohjausta ja luodaan kokonaiskuva sääntelyn lähtökohdista. Turvetuotannon ohjauksessa on tapahtunut viimeaikoina muutoksia. Valtioneuvoston periaatepäätös soiden ja turvemaiden kestävästä ja vastuullisesta käytöstä ja suojelusta ohjaa turvetuotantoa ojitetuille ja muuten luonnonarvoiltaan muuttuneille soille ja vahvistaa maakuntakaavan vaikutusta turvetuotannon sijoittumisen ohjauksessa. Tutkimuksessa on otettu huomioon periaatepäätöksen vaikutus ympäristölupaharkintaan. Tutkimuksen pääpaino keskittyy turvetuotannon sääntelyn ja ympäristölupakäytännön nykytilan arviointiin. Arviointi toteutetaan ajankohtaista ympäristölupakäytäntöä analysoimalla. Analyysin avulla tutkimuksessa pyritään erottelemaan hylätyissä ja osittain hylätyissä turvetuotannon ympäristölupapäätöksissä esiintyneitä lupahakemuksen hylkäämiseen johtaneita perusteita. Lupakäytännöstä esille nousevien hylkäämisperusteiden kautta tutkimus pyrkii haarukoimaan, onko lainsäädännössä luvanhakijan kannalta ongelmallista tulkinnanvaraisuutta. Lisäksi pyritään selvittämään, tuleeko ajankohtaisessa lupakäytännössä esille seikkoja, joiden huomioiminen lainsäädännön kehittämisen yhteydessä olisi tarpeen. Tutkittu lupakäytäntö sijoittuu aikavälille 1.1.2012-31.7.2013, jonka lisäksi tutkimuksessa on käsitelty vertailuaineistona vuoden 2009 ympäristölupakäytäntöä. Metodiikaltaan tutkimus on ympäristöoikeudellisen arviointi-, vaikutus- ja ohjauskeinotutkimuksen kategoriaan luokiteltava tutkimus, jossa tulee vahvasti esille myös lainopin piirteet. Tutkimuksessa arvioidaan, miten lupaprosessissa tulkitaan lainsäädäntöä ja täyttävätkö tulkinnat lainsäätäjän lainsäädännölle asettamat tavoitteet. Arviointikriteerinä tutkimuksessa korostuu ennakoitavuuden kriteerin täyttymisen arviointi.
-
(2013)Tuulivoimarakentaminen on lisääntynyt Suomessa merkittävästi 2000-luvulla. Direktiivi uusiutuvista energialähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä (2009/28/EY) sekä direktiiviin pohjautuva Suomen ilmasto- ja energiastrategia ovat asettaneet tavoitteen nostaa uusiutuvan energian osuutta energian loppukulutuksesta merkittävästi vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteen saavuttamiseksi tuulivoimarakentamisen lisääminen on tärkeää. Valtion tuulivoimarakentamiseen kohdistamat tukitoimet ovat houkutelleet suuren joukon koti- ja ulkomaisia sijoittajia aloittamaan tuulivoimahankkeita. Hankkeiden määrän merkittävä kasvu lyhyen ajan sisällä on aikaansaanut tarpeen tuulivoimarakentamista koskevalle erityissääntelylle. Tuulivoimahanke on monimutkainen ja pitkäkestoinen prosessi, jossa erilaiset viranomaisluvat ja -menettelyt ovat huomattavassa roolissa. Tuulivoimarakentamisen on perustuttava lähes poikkeuksetta kaavaan. Tuulivoimahankkeeseen liittyvä maankäytön suunnittelu on prosessina pitkäkestoinen, kallis ja epävarma. Kaavoituslainsäädännön ongelmat on tiedostettu ja lainsäädäntöön on tehty ja ollaan tekemässä muutoksia tuulivoimakaavoituksen jouduttamiseksi ja yksinkertaistamiseksi. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslakiin lisätty tuulivoimayleiskaavaa koskeva 10 a luku (11.2.2011/134), joka mahdollistaa rakennusluvan myöntämisen tuulivoimalalle suoraan oikeusvaikutteisen tuulivoimayleiskaavan perusteella. Tuulivoimalat aiheuttavat ympäristövaikutuksia, joista merkittävimpiä ovat voimaloiden maisema-, välke- ja meluvaikutukset sekä vaikutukset linnustoon. Vaikutustensa vuoksi tuulivoimaloiden yhteensovittamiseen ympäristön ja asuinrakentamisen kanssa on kiinnitettävä erityistä huomiota. Tuulivoimakaavoitusmenettelyn keventäminen ja samanaikainen voimaloiden vaikutusten riittävästä selvityksestä huolehtiminen on haasteellista. Tutkielmassa tarkastellaan kaavoitusta osana tuulivoimahanketta sekä tuulivoimakaavoitusta koskevien säännösten soveltuvuutta ja vaikutuksia tuulivoimarakentamisen suunnitteluun. Erityisesti kiinnitetään huomiota tuulivoimaloiden ympäristövaikutusten huomiointiin kaavoituksessa sekä nimenomaisesti tuulivoimarakentamisen suunnittelua koskeviin säännöksiin. Tutkielmassa käsitellään lisäksi ympäristöministeriön vuonna 2012 julkaisemaa Tuulivoimarakentamisen suunnittelu -opasta, jota on ryhdytty soveltamaan ohjeena tuulivoimakaavoja laadittaessa. Tutkielman tutkimusmetodi on oikeusnormatiivinen. Tutkielman johtopäätöksissä nostetaan esille merkittävimmät lainsäädännölliset puutteet ja tulkintaongelmat. Tuulivoimaloiden maisemavaikutuksia koskevaa oikeuskäytäntöä on vähän ja tuulivoimaloiden vaikutus maisemaan riippuu tarkastelijan subjektiivisesta kokemuksesta. Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää kuitenkin maisema-arvojen huomioimista tuulivoimakaavoituksessa ja voimaloiden esteettisten vaikutusten arviointi on tarkoituksenmukaista jättää tapauskohtaiseksi ja oikeuskäytännössä muotoutuvien käytäntöjen varaan. Maisemaseikat ovat kuitenkin epävarmuustekijä tuulivoimahankkeen toteuttamiskelpoisuutta arvioitaessa. Maankäyttö- ja rakennuslakiin lisätyn 10 a luvun mukaisia tuulivoimayleiskaavoja on laadittu vastoin lainsäätäjän tarkoitusta myös sellaisilla alueilla, joilla on tarvetta voimaloiden ja asumisen sekä muiden maankäyttömuotojen yhteensovittamisen arvioinnille detaljitasolla. Asemakaavoitustarpeen sivuuttaminen tuulivoimayleiskaavalla saattaa johtaa tilanteisiin, joissa tuulivoimarakentamisen suunnittelu ei ole riittävän yksityiskohtaista. Ympäristöministeriön tuulivoimaopas on tuulivoimaloille suositeltujen meluraja-arvojen osalta ristiriidassa melutasoja koskevan valtioneuvoston päätöksen VNp 993/1992 kanssa. Tuulivoimamelua koskeva erityissääntely olisi tarpeellista, koska meluraja-arvot vaikuttavat voimaloiden sijoitteluun ja asutuksen suojelun tarve tuulivoimamelulta olisi syytä arvioida lainsäädäntötasolla vallitsevan epäselvän tilanteen poistamiseksi. Toinen erityissääntelyä edellyttävä seikka on tuulivoimaloiden välkevaikutusten raja-arvot. Välkevaikutusten arvioiminen on voimassa olevan lainsäädännön ja viranomaisohjeiden perusteella täysin harkinnanvaraista.
-
(2013)Euroopan komissio antoi elokuussa 2011 asetusehdotuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle Itämeren lohikannan ja kyseistä kantaa hyödyntävien kalastuksien monivuotisesta suunnitelmasta. Ehdotuksen mukaan asetus tulee kieltämään lohi-istutukset Itämerellä. Suomessa istutetaan lohia valtion ja yksityisin varoin sekä pääasiassa vesilain mukaisten lupapäätösten perusteella. Tämän tutkielman pääasiallisena tavoitteena on selvittää, kuinka hoitosuunnitelma vaikuttaa vesivoimaloille myönnettyihin lupiin ja niihin sisältyviin kalataloudellisiin lupaehtoihin. Velvoiteistutusten kieltäminen johtaa lähtökohtaisesti tilanteeseen, jossa vesilain mukaiset istutusvelvoitteet menettävät merkityksensä ja vesivoiman aiheuttamat haitat kalataloudelle tulevat todennäköisesti kompensoitaviksi muilla tavoin. Olettaen, että hoitosuunnitelma astuu voimaan, siirtyy hoitosuunnitelman täytäntöönpano kansalliselle tasolle. Tutkielmassa käsitellään vesilain (587/2011) mukaisia lupia ja niihin liittyviä kalatalousmääräyksiä kansallisen lainsäädännön näkökulmasta. Lohi-istutukset korvaavana kompensaatiokeinona tulee VL:n 3 luvun 14 §:n perusteella kyseeseen kalatalousvelvoite kuten kalatie, kalataloudellinen kunnostustoimenpide, muu kalataloudellinen hoitotoimenpide, näiden yhdistelmä, taikka kalatalousmaksu. Tukielmassa käsitellään VL:n 3 luvun 22 §:n mukaisia kalatalousvelvoitteen muuttamisen yleisiä edellytyksiä lain esitöiden ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielmassa vertaillaan todennäköisinä pidettävien istutus-velvoitteen korvaavien vaihtoehtojen toteuttamisen juridisia edellytyksiä ja eroavaisuuksia. Kalatietä käsiteltäessä pyritään selvittämään erot vapaaehtoisen ja velvoitteena toteutettavan kalatien välillä, jonka lisäksi arvioidaan kalateitä menetetyn vesivoiman kannalta. Kalatalousmaksua käsiteltäessä pyritään selvittämään maksun suuruuden määrittelyyn ja maksun kohdentamiseen liittyviä kysymyksiä. Tutkilmassani päädyn lopputulokseen, että vesilain kalatalousvelvoitteita käsittelevät säännökset ja kalatalousvelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö ei katsoakseni tarjoa yksiselitteistä ja ennakoitavaa vaihtoehtoa istutusvelvoitteelle.
-
(2013)Eduskunta on uuden vesilain käsittelyn yhteydessä edellyttänyt hallitusta selvittämään pohjavesialueiden kartoitukseen luokitukseen ja käyttöön sekä suojelusuunnitelmiin liittyvät lainsäädännölliset ja menettelylliset kehittämistarpeet. Tutkimuksessa pureudutaan pohjavesiluokitusten käyttöön liittyviin käytäntöihin hallinto- ja oikeuskäytännössä. Työ pohjautuu edellä esitettyyn eduskunnan vaatimukseen. Pohjavesiluokituksia ei ole mainittu lainsäädännössä eikä luokiteltujen pohjavesialueiden asemaa ole lainsäädännöllisesti vahvistettu. Tästä saattaa aiheutua tulkintaongelmia pohjavesialueita koskevan suojelusääntelyn soveltamistilanteissa. Tutkimuksessa pyritään selvittämään liittyykö pohjavesiluokituksiin viittaaminen esimerkiksi ympäristölupien epäämiseen tai lupapäätösten muuttamiseen muutoksenhakuvaiheessa koskien pohjavesialueilla sijaitsevia toimintoja. Työssä on tarkoitus tunnistaa mahdollisia pohjavesisääntelyyn liittyviä tulkintaongelmia ja muodostaa käsitys pohjavesiääntelyn soveltamiskäytännöistä systemaattisen hallinto- ja oikeuskäytännön havainnoinnin avulla. Työssä tarkastellaan valtion ympäristölupaviranomaisten sekä muutoksenhakutuomioistuinten ympäristölupapäätöksiä koskien pohjavesialueilla sijaitsevia toimintoja. Lupapäätökset on kerätty vuosilta 2005–2011. Päälähtökohdiltaan työ on lainopillinen. Tutkimuksessa hyödynnetään myös määrällisiä menetelmiä ja työtä voidaan luonnehtia empiiriseksi ympäristöoikeustutkimukseksi. Lupa-analyysin perusteella voidaan sanoa, että lupaviranomaisten ja muutoksenhakutuomioistuinten viittaustavat pohjavesiluokituksiin ovat kirjavat. Kaikkiin pohjavesiluokkiin, eli I, II ja III luokkaan, viitattiin, vaikkakin I luokkaan viitattiin selvästi useimmin sekä valtion viranomaisissa että muutoksenhakutuomioistuimissa. Pohjavesiluokkiin viittaaminen ei näyttänyt olevan yhteydessä sen enempää luvan epäämiseen kuin ympäristöluvan kannalta kielteiseen päätökseen muutoksenhakuasteella. Olennaista päätösten lopputuloksen kannalta oli ympäristönsuojelulain 8 §:n mukainen pohjaveden pilaamiskielto sekä muu pohjavedensuojelusääntely eikä pohjavesiluokituksille annettu painoarvoa muutoin kuin tausta-aineistona. Tarkastelun tuloksena voidaan melko luotettavasti sanoa, että toiminnan sijoittuminen luokitellulle pohjavesialueelle ei ole automaattisesti ympäristöluvan saamisen este, vaan toiminnan soveltuvuutta alueelle tarkasteltiin toiminnan aiheuttaman pohjavesiriskin ja sijoittumispaikan soveltuvuuden kannalta.
-
(2013)Elinkeinoelämän ja vaihdannan kannalta oikeusjärjestelmän johdonmukaisuudella ja ennakoitavuudella on huomattava merkitys. Ympäristövahinkoja koskevan korvausvastuun arvioiminen ja sen huomioiminen esimerkiksi sopimusneuvotteluissa hankaloituu, jos vastuuperusteiden tulkinta ei ole johdonmukaista ja ennakoitavaa. Korvausvastuuta koskevan oikeustilan epätäsmällisyys saattaa aiheuttaa myös kustannuspaineita elinkeinoelämälle, koska yritykset pyrkivät luonnollisesti varautumaan vastuutilanteiden varalta muun muassa erilaisin vapaaehtoisin vakuutusjärjestelyin. Tutkielmassa käsitellään ympäristövahinkoja koskevan vahingonkorvausoikeudellisen korvausvastuun kohdentumista erityisesti ympäristövahinkolain, mutta myös muun korvausoikeudellisen sääntelyn soveltamisalaan kuuluvien ympäristövahinkojen osalta. Ympäristövahinko saattaa ensinnäkin aiheutua tilanteessa, jossa työn teettäjän ja suorittajan välillä on ainoastaan toimeksianto- tai urakkasopimus. Nykyisin urakkaketjut voivat olla myös varsin monitasoisia, mikä saattaa osaltaan hankaloittaa korvausvastuullisen tahon määrittämistä. Ympäristövahinkolain tai lain esitöiden perusteella ei voida suoraan päätellä, milloin esimerkiksi työn teettäjää ja milloin taas itsenäistä suorittajaa voitaisiin pitää ympäristövahinkolaissa tarkoitettuna korvausvelvollisena toiminnanharjoittajana. Tällaisessa tilanteessa keskeinen kysymys on, miten ympäristövahinkoa koskeva korvausvastuu vahingon sattuessa kohdentuu. Työssä keskitytään nimenomaisesti toiminnanharjoittajan vastuun ulottuvuuden määrittelyyn oikeuskäytännön valossa. Tutkimuksen pääpaino on luonnollisesti ympäristövahinkolain soveltamisalaan kuuluvissa vahingoissa, mutta rajaus ei ole käytännön syistä ehdoton. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös riskienhallinnan ja erityisesti vapaaehtoisten vastuuvakuutusten merkitykseen ympäristövahinkojen korvaamisessa. Kysymyksessä on siten korvausvastuun koherenssia ympäristövahingoissa etsivä oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa otetaan huomioon ympäristövahinkojen korvausvastuun kohdentamista koskeva sääntely ja ratkaisukäytäntö kokonaisuudessaan. Tutkimusaiheen tarkastelu on kytketty käytännön elämään keskittymällä erityisesti toimialoihin, joilla ympäristövahinkoja tutkitusti aiheutuu. Ympäristöonnettomuuksien lukumääristä, mahdollisista ympäristövahinkotilanteista ja maksetuista korvauksista on saatu hyödyllistä taustatietoa muun muassa ympäristöministeriön teettämistä ympäristövahinkoselvityksistä sekä eri viranomaisten ylläpitämistä onnettomuusrekistereistä. Tutkielman kannalta keskeisessä asemassa ovat luonnollisesti ympäristövahinkojen korvaamista koskevat tuomioistuinten ratkaisut sekä vakuutuslautakunnan ratkaisusuositukset. Tutkielmassa on huomioitu myös ympäristövahinkojen korvausvastuun kohdentumisen kannalta merkittävä ruotsalainen lainvalmisteluaineisto, oikeuskirjallisuus sekä oikeuskäytäntö. Tutkielmassa on tunnistettu ja systematisoitu lainsäädännöstä sekä oikeuskäytännöstä erityisesti sellaisia vastuuperusteita ja seikkoja, joiden perusteella korvausvastuun kohdentumista ympäristövahingoissa voidaan arvioida. Tutkielmassa on esitetty arviointikriteerit, jotka ympäristövahinkoja koskevan korvausvastuun kohdentamisen arvioinnissa on lainsäädännön, ratkaisukäytännön ja oikeuskirjallisuuden nojalla syytä ottaa huomioon.
Now showing items 1-18 of 18